maanantai 25. joulukuuta 2017

Jouluksi

Olkoon joulussasi se, mitä kaipaat; hetkissäsi rauha, riemu ja onni. Olkoon joulussasi siunaus ja taivaallinen läike. Olkoon jossain se, mikä tekee joulustasi joulun.


Pastorinna

Out of your league?

Parisuhdemarkkinat ovat kummallinen ilmiö, joilla vaikuttavat varsin monet sosiologiset virtaukset - tajusimme niitä tai emme. Aiemmin, ja varsinkin järjestettyjen avioliittojen aikoina, oli tärkeää naida samasta sosiaaliluokasta, jotta perheen varallisuus, vaikutusvalta ja suhteet pysyisivät yllä tai syntyisivät. Rakkaus sattoi syttyä tai olla syttymättä, parisuhteet olivat ennemminkin sukujen kuin yksilöiden sopimuksia ja suhteissa siedettiin ja oltiin, koska piti olla - kunnes kuolema meidät erottaa. Toisaalta, jos mies oli riittävän vaikutusvaltainen ja rikas, saattoi hän naida alemmistakin luokista, jos mielitietyn omaisuudella ei ollut niin väliä. Naiselle portaissa alaspäin naiminen rakkaudesta oli puolestaan monin tavoin hankalampaa ja paheksuttavampaa, suvulle nöyryyttävääkin.

Mitä saa pyytää?
Tämä luokka-/varallisuussysteemi toimii tavallaan vieläkin. Palkintovaimoja lienee enemmän kuin edustusmiehiä (onko se edes käsite?), sillä miehen heittäytyminen naisen elätettäväksi, siivelle tai muuten kylkeen ilman omia saavutuksia on edelleen hieman kulmakarvoja kohottava tapahtuma. Se herättää enemmän kysymyksiä, kuin 70+ miehen ja 25-vuotiaan naisen suhde. Naisen ei ole tarvinnut päteä, olla pätevä tai varakas miehensä rinnalla, eikä tarvitse vieläkään. Ja aiemmin kun koulutus ja kouluttautuminen, kodin ulkopuolinen elämä ja suhteet bisnesmaailmassa ovat olleet herrakerhojen heiniä, ei naisten ole tarvinnut kuin edustaa. Nykymaailmassa tilanne voi olla päinvastainen, ja aika usein meiltä puuttuu sosiaalinen koodisto siitä, kuinka asiaan tulisi suhtautua.

Mutta niin, sitten naiset saivat oikeuksia ja alettiin epäillä, etteivät naiset ehkä sittenkään ole vain kauniimpia vajaita miehiä. Naisten kiriminen kotien ulkopuolisessa maailmassa miesten rinnalle on muuttanut parisuhdemarkkinat yllättäen epäsuhtaisiksi, sillä edelleen naiset aika usein haluavat naida vähintään "samantasoisen" miehen, mutta toisinaan edelleen sosiaalisessa asteikossa korkemmalle. Ei toki aina, eikä se ole enää katastrofi. Naisilla on (ainakin jos mediaa on uskominen) kaikenlaisia vaatimuksia miehiä kohtaan (miesten vaatimuksista en ole niin kartalla, mutta niitäkin varmasti on :D ): varakas, hyvännäköinen, huumorintajuinen... mutta myös älykäs, tasa-arvoinen, lapsirakas...  Todellisuus on toki monipuolisempi ja armollisempi, ja se mahdollistanee kaikenlaisten parien syntymisen. Naiset kuitenkin uskaltavat pyytää ja vaatia, eikä pelkkä Tinder vastaa aivan kaikkiin kysymyksiin. Tinder vastaa kuitenkin joihinkin ja joidenkin kysymyksiin, ja ihan hyvä sekin.

Parisuhdemarkkinat ovat markkinarako myös parisuhdesovelluksille: Tinder, Happypancakes, Eliittikumppani, Suomi24, mitä näitä nyt on? Yhteistä sivustoille on tarjota mahdollisuus löytää toinen ihminen, joka voisi vastata paitsi yksinäisen parisuhdetarpeeseen (siis siihen yksinolon poistamiseen), mutta myös siihen, ettei suhteessa sittemmin tarvitsisi jäädä henkisestikään yksin. Tiedän ja tunnen useita onnellisia nettipareja, ja olen iloinen jokaisen heidän puolesta. Nettideittailu mahdollistaa tutustumisen ennen tapaamista, ja jos kumpikin on hommassa rehellinen ja tositarkoituksella saattaa siitä seurata monia hyviä asioita.

Sinulle on postia <3


Nettideittailussa kirjallinen viestintä ja viestittely ovat avainasemassa. On kyettävä kirjoittamaan itsestään ymmärrettävästi, kiinnostavasti, aidosti ja ties mitä - siis jos tähtäimenä on oikeasti parisuhde, eikä esim. yhden illan juttu. Kirjoittaessaan ihminen kertoo yllättävän paljon muun muassa koulutuksestaan, sillä kirjoittaminen ei ole helppo tie tulla tutuksi tai kiinnostavaksi. Kirjoittaminen kertoo sanavaraston laajuudesta, oikeinkirjoitustaidosta, luetun ymmärtämisestä ja ja ja! Ja jos ei jaksa kirjoittaa, on aina Tinder. (Jostain syystä pidän Tinderiä vastapoolina oikeasti parisuhdetta etsivien sivustoille, vaikka kai ihmiset toisiaan etsivät sielläkin. Asennevamma, myönnän. Sanoihin rakastuneena ihmisenä toisten ihmisten arvottaminen pelkän kuvan perusteella tuntuu niin kovin pinnalliselta, vaikka onhan se hyvä, että kumppania sietää itsekin katsella. Ja onhan jokaisten kasvojen takana aina loputkin niistä ihmisistä.)

Minulla ei ole ihan tarkkaa kuvaa esimerkiksi Eliittikumppani-sivuston toiminnasta, mutta ymmärtääkseni sinne tehtävät profiilit ovat varsin laajoja, ja päästäkseen tarkistamaan saamansa viestit, on sivuston käytöstä maksettava jokin summa. Jo pelkästään nämä seikat karsivat sivuston käyttäjiä - mihin jo sivuston nimikin ehkä jo pyrkii viittaamaan. Eliittikumppani on esittelykelpoinen niin omille vanhemmille kuin firman juhlissakin. Eliittikumppani on älyllisesti ja sosiaalisesti kelvollinen kanssaeläjäksi, ja tarjoaa parisuhteeseen oikeanlaista panosta. Tätä sivustoa olen miettinyt taas koulutetun naisen näkökulmasta, ja ennen kaikkea sitä, uskaltavatko eliittimiehetkään lähestyä riittävän koulutettuja ja vaikutusvaltaisia naisia edes verkossa. Toivottavasti uskaltavat, monia hyviä tyyppejä on vapaina. Luulen, että ihmisillä on nykyään enemmän ja edelleen kasvavia odotuksia kotielämäänsä kohtaan, ja tämä luonnollisesti asettaa odotuksia myös kumppanille ja parisuhteelle.

Ja niin, mitö eroa on eliittikumppanimiehillä ja -naisilla? Pariutuvatko he? Jos ihmisillä on riittävästi haasteita kodin ulkopuolella, haluavatko he kotiinsakin tasavertaisen tai jopa älyllisesti haastavan ja kiinnostavan kumppanin? Parisuhteiden ja perheiden dynamiikka ovat muuttuneet markkinoilla olevien ihmisten muuttuessa, mutta asenteet ja odotukset muuttuvat hitaammin. Ulkoiset odotukset ohjaavat meitä edelleen monessa asiassa, mutta lopulta sisältö ratkaisee.

Rinnalla, sydämellä

Mitä tällä jorinalla yritän sanoa? Yritän ehkä selittää, että sosiaalisella asemalla, koulutuksella ja mielenkiinnonkohteilla on merkitystä vielä nykyäänkin, vaikka olemme vapaat tapailemaan ketä tahansa ja pariutumaan miten päin vain. Ihmiset löytävät toisensa perinteisesti samantyyppisistä olosuhteista - harrastuksista, koulusta tai työpaikoilta - jolloin jokin elämän osa-alue on jo yhdistävä tekijä parin välillä. Yhteisten ystävien kautta variaatiomahdollisuudet ovat jo hieman laajemmat, ja baarista mukaan voi lähteä ihan kuka ja millainen vain. Tutustuessa ja rakastuessa ei kuitenkaan koskaan voi tietää, miten suhde etenee; syveneekö se vai asuuko samassa osoitteessa joskus kaksi yksinäistä, joiden hammasharjat ovat samassa kaapissa, vaikka asialla olisivat ammattilaiset paria valkkaamassa. 

Uskallan väittää, että pariutuvissa ihmisissä on hyvä olla jotain samantasoista niin arvoissa, kommunikoinnissa kuin kiinnostuksen kohteissakin - ja näihin vaikuttavat niin monet tekijät. Pari voi myös yhdessä kasvaa yhteen näissä taidoissa, ja tulla lähemmäs toistaan matkan aikana yhteisen huumorin, sisäpiirivitsien, lempinimien, yhtenevien arvojen, yhteisen pohdinnan ja aivojumpan, ja jonkin muun vetäminä. Pelkät ulkoiset tekijät eivät enää riitä pitämään pareja yhdessä: sosiaalinen paine ja tuki ovat vähäisempiä, ja ihmiset suhteissaan enemmän oman onnensa nojassa. Ihmisten ei kuitenkaan tarvitse enää syntyä samalle sosiaaliselle hiekkalaatikolle, mutta samoille kulmille olisi varmaan ihan hyvä päätyä edes jollain elämänalueella, jotta suhde voisi kestää.

Luulen, että tämä teksti on johdantoa tuleville pohdinnoille, siinä määrin tässä on tätä pohdittavaa. Ja siksi tämä on nyt vähän sekavaa. Sori siitä.

Punnittuja pareja?

Henkilokohtaisia paljastuksia:
Hämmästyksekseni havaitsin joidenkin lukijoiden tarpeen määritellä minua ja elämäntilannettani kirjoitusteni perusteella. Yksinäisten rakastajien sarja voi kieltämättä vaikuttaa elämäänsä pettyneen ja katkeroituneen naisen tilitykseltä, jos kirjoitukset niin haluaa lukea. Ilokseni tuotan näin tulkitsijoille pettymyksen; minulla oli ilo ja onni saada rinnalleni puoliso, jonka kanssa näitä asioita kyllä puidaan ja pohditaan - hän on muusani - mutta vain akateemisella ja kognitiivisella tasolla. Hän lähestyy ilmiöitä sosiologisesta ja kasvatussosiologisesta viitekehyksestä, ja minä keittiöpsykologian ja keltaisen lehdistön antamien kiihokkeen antamin voimin (no, on minullakin jotain pohjaa oikeasti ;) ). Tämän tekstin aihetta hän suorastaan tyrkytti minulle, ja oli jo huolissaan, aionko ottaa asiaa esille ollenkaan :)

Ja niin, me emme naineet toisiamme samalta sosiaaliselta hiekkalaatikolta, ja meidät tuntevat ihmiset povasivat suhteellemme maksimissaan kahden viikon kestoa. Nyt nuo kaksi viikkoa ovat kestäneet yli 15 vuotta, joista toistakymmentä perheellisinä. Kuten ensimmäisessä yksinäisessä rakastajassa kohkasin: koskaan ei voi tietää.

maanantai 18. joulukuuta 2017

Yksinäinen rakastaja 3: ammatti-isä?

Männäviikolla pin-up -malli Sini Ariell kuuluu kertoneen äitiyden olevan silkkaa p*skaa. Kovaa tekstiä, koska kyseessä on äiti-ihminen, isällehän tuollainen tuumailu tuntuisi luontevammin kuuluvan. Arell tuumi lapsen vieneen parisuhteen, yöunet, vapauden ja ties mitä. Lähteelle en ole etsiytynyt, vaan luotan tässä Tuomas Embuskeen, joka asiaa ruoti Iltalengen blogissaan. Ihan on asiaakin asenteen takana, hyviä huomioita.

Vaan tuon blogin ja muutaman muun tekijän yhteisvaikutuksesta jäin miettimään tuota Arellin miestä. Ja aika monia miehiä, joista on tullut isiä joko ihan vapaaehtoisesti, ei-kovasti-vastustellen, tai siksi, että "se nyt kuuluu tähän elämänvaiheeseen". Muitakin syitä varmasti on, mutta yhteistä näille on se, että lapsen saavuttua elämäänsä he eivät välttämättä sitä siihen enää haluakaan (tokihan jotkut edellämainituista rakastuvat lapsiinsa niin kovin, että löytävät itsestään ihan uusia isällisiä ulottuvuuksia ja kasvavat vanhemmiksi samaa tahtia äitien kanssa. Tämä ei taida kuitenkaan olla mikään itsestäänselvyys.). Joissakin perheissä lapsen myötä syntyy siis sekä perheenäiti ja -isä, ja joissakin äiti ja ammatti-isä. Ammatti-isä - siis sellainen, joka kokee olevansa perheessään töissä, jolla on vapaa-aikaa vain silloin, kun ei ole töissä eikä perheen kanssa, että lapsi/lapset ja perhe vievät vapaa-ajan.

Kenen vapaa-aikaa tässä kuvataan?


Käsitykseni mukaan aika moni ammatti-isä kokee antavansa perheelleen kaikkensa ja joskus vähän enemmänkin. Rankan työpäivän jälkeen ammatti-isä saattaa uppoutua vielä kotonakin suunnittelemaan perheen yhteistä vapaa-aikaa vaikkapa tulevana kesänä etsimällä sopivaa venettä/kesämökkiä/matkailukohdetta/jotain muuta. Tai rakentaa, nikkaroida, puurtaa, suunnitella tai pohtia yksikseen. Mutta siis perheen vuoksi. Samaan aikaan se muu perhe miettiin, että miksi iskä on aina koneella - ja lopulta tähänkin kai turtuu. Ammatti-isä saattaa uhrautua muillakin tavoilla: vaipanvaihdolla, mäenlaskulla, ruoanlaitolla, kauppareissuilla ja pyykkiä pesemällä. Ja siinä, missä äiti ilmeisesti tulkitsee lasten isän toimivan isänä jälkikasvulleen ja koko perheen hyödyksi, ammatti-isä tarvitsee vähintään kiitosta ja jotain korviketta menettämästään vapaa-ajasta.

En tiedä, onko ammattiäitejä kuinka paljon, mutta aika harvoin äiti-ihmiset olettavat jonkun korvaavan lapselleen, lapsensa kanssa tai lapsensa vuoksi menetetyn ajan. En tarkoita, etteikö jokainen vanhempi kaipaisi ja saisi viettää myös omaa aikaa joko yksin tai puolisonsa kanssa, mutta kuinka moni laskee minuutteja, tunteja, päiviä tai vaikkapa viikonloppuja, että kuinka paljon toinen vanhempi on toiselle vapaa-aikaa "velkaa"?

Ymmärrän hyvin, että tässä on jälleen yksinäisten rakastajien farmi. Rakastettu nainen on muuttunut puolisosta äidiksi, joka ajattelee lapsiaan ja näiden kuvioita aina ensin ennen kuin heittäytyy pohtimaan villiä yhteistoimintaa. Naisensa äidiksi tehnyt mies tajuaa olevansa rakastettunsa elämässä ihan uudella sijalla, vaikka naisen mielessä miehen paikka ei välttämättä ole muuttunut - nyt tuon paikan vain jakaa joku muukin miehen kanssa. En ihmettele yhtään, että syntyy turhautumista puolin ja toisin, kun perheen vanhemmat etsivät toisiaan toistensa ohi - äiti lasten ehdoilla, isä lapset kiertäen ja ohittaen.

Yllättävän monta näkökulmaa

Voivathan nämä roolit olla toisinkin päin, mutta veikkaan, etten puhu ihan yleisesti tuntemattomasta ilmiöstä; että toinen - tai ehkä molemmat - kokevat olevansa loukussa unelmassaan. Tätä aihetta sivusin joku aika sitten ensimmäisessä Yksinäinen rakastaja-blogissani. Että kukaan meistä ei voi tietää miten omaan perheeseensä perheytyy ennen kuin tilanne on käsillä. Aika kamalaa itseasiassa.

Olen joskus miettinyt, että kuinka paljon äidin ja vauvan alkuajan symbioosi vaikuttakaan perheen yhteen kasvamiseen. Että jos äiti omii lapsen ja osoittaa, ettei isä osaa tehdä mitään oikein, niin kyllähän se varmasti syö ja kun kuvio toistuu riittävän usein, niin eivät kai isätkään enää jaksa vaivautua kun apu ei kelpaa kuitenkaan.

Ja toki on varmasti niitäkin isiä, jotka antavat lastensa äidin symbioitua, koska kokevat joutuvansa hoivatehtävissä liian kauas omalta mukavuusalueeltaan.

Vaan vaikeaa taitaa olla perheytyä myöhemmin, jos alkutaival jää vain toisen harteille. Se on surullista kun ajattelee, että kummallakin on ajallisesti yhtä pitkä aika vanhemmuutta takana, mutta toisella ei ole käytännön kokemusta tai vastuuta välttämättä lainkaan. Tässä lienee yksi patti, jossa pari alkaa puhua toistensa ohi, sillä kummankin kokemusmaailmat perheestä ovat niin erilaiset, vaikka kyseessä on sama perhe.

Yhdistetyt vai erotetut?

En usko, että ko. tilannetta olisi mahdotonta murtaa ja kasvaa perheeksi myöhemminkin, mutta se taitaa taas vaatia rehellisyyttä, rakkautta, yrittämistä, selittämistä, ymmärtämistä ja edellisten toistoa lukuisia kertoja. Uusperheiden dynamiikka on ihan omansa, sillä siinä kuviossa kaikille on selvää, ettei toinen ole ollut lapsen kuvioissa yhtä pitkään, mutta kun kyseessä on ns. ydinperhe, niin uudelleen perheytyminen voi olla kovempikin prosessi puolisoiden hukattua toisensa yhteisen matkan aikana.

Kuinkahan moni ammatti-isäksi päätynyt kaipaa perheytymistä ja kuinka monelle on oikeasti tärkeää saada viettää kesäloma ilman omia lapsia? Pakkoperheytymisessä ei ole mitään järkeä, ja toisaalta jos perhe toimii ja ihmisillä on hyvä olla niin mitäpä se haittaa vaikka isä reissaisi yksinään ja /tai kavereidensa kanssa, ja äiti lapsen/lasten ja vaikka jonkun muun aikuisen kanssa. Mikäpä siinä. Mutta silti jään miettimään tuota perhearjen yksinäisyyttä ja kaiken antamista, jos kokee, ettei saa omasta perhe-elämästään mitään takaisin; jos suorittaa perhe-elämää siksi että pitää eikä siksi, että haluaa ja jopa tykkää siitä.

Ovatko nämä niitä pareja, joiden pikkulapsiarki päättyy eroon (tilastojen mukaan lapsen ollessa noin puolivuotias), vaikka lapsi olisi yhdessä haluttu ja odotettu? Että mitä tässä oikein tapahtuu? Milloin ja miksi perhe-elämästäkin tuli näin vaikeaa?

Kuinka ammatti-isät pelastetaan? Haluavatko he pelastua ja mikä se pelastus oikeasti olisi?

maanantai 11. joulukuuta 2017

Yksinäinen rakastaja 2: häpeäkseni sinun

Kirjoittelin joku aika sitten parisuhteissaan yksinäisistä kirjoituksessani Yksinäinen rakastaja. Jäin miettimään muutamia teemoja parisuhteiden yksinäistävistä tekijöistä ja tuumin, että häpeä lienee yksi aika kova tekijä genressään. Häpeä yhdistää kunnes erottaa, ja se on aika kovaa touhua käydä läpi.

Mutta siis. Jos lähdetään liikkeelle siitä ajatuksesta, että jokainen meistä on omista tunteistaan vastuussa, ja hyväksytään tämä jonkinlaiseksi pohjaksi koko kirjoitukselle, niin päästään nyt ylipäätään edes liikkeelle. Kukaan ei siis voi vaatia toiselta, että tämän pitäisi aiheuttaa tai tuottaa itsessä jonkinlaista hellyyden, rakkauden, yhteenkuuluvuuden tai minkään tunteita, mutta tokihan toinen voi käytöksellään ja toiminnallaan edesauttaa tällaisten tunteiden syntymistä ja ylläpitämistä. Kukin meistä voi huomioida ja hoitaa - ja pyytää huomiota ja hoivaa - vain itseään ja itselleen.

Näe minut, tunne minut!

No niin, sitten siihen häpeään. Olen tässä viimeisten vuosien aikana huomannut, että joissakin suhteissa häpeä on yksi suhteen koossa pitävä voima. Yleensä parisuhteessa on yksi, joka häpeää ja toinen, joka sitä häpeää aiheuttaa, mutta jollakin tavalla häpeä myös sitoo paria toisiinsa, ja nyt nämä kolme häpeän "tyyliä" pitäisi varmaan erottaa toisistaan. Siispä vaikka näin:

1) myötähäpeä, jota toinen puolisoista kokee eläessään kumppaninsa rinnalla. Myötähäpeä voi johtua kumppanin lapsellisesta käytöksestä, alkoholin käytöstä, aggressiivisesta suhteutumisesta ympäristöön, sosiaalisen silmän puutteesta tai vaikkapa kyvyttömyydestä valita oikean väriset sukat. Myötähäpeä saa häpeäjän skannaamaan ja tarkkailemaan puolisoaan varsinkin sosiaalisissa tilanteissa, mutta mahdollisesti myös kotioloissa, jotta mikään ei aiheuttaisi tilannetta, joka pitäisi jotenkin selvittää tai selittää. Väärän väriset sukat tuskin suhdetta kaatavat, mutta muut esimerkit ovat hankalampia kantaa. Tämä häpeä kummunnee pohdinnasta siitä, että mitä muut tuosta kumppanistani ajattelevat.

2) häpeä omasta puolesta. Tämä on häpeä, joka myös kuuluu myöthäpeäjän tunneskaalaan. Myötähäpeäjä ehkä pyrkii tasoittamaan, kannattelemaan, silottelemaan ja selittelemään puolisonsa toimia, koska häntä itseään hävettää myöntää valinneensa ko. kumppani omakseen. Tämä häpeä liittyy siis siihen, että oma valinta saatetaan alkaa kokea virheenä, mutta sitä ei vielä kehtaa julkisesti myöntää.  Tämä häpeä nousee siitä, että mitä muut minusta ajattelevat.

3) sosiaalinen häpeä, joka on oikeastaan ympäristön mielipiteen pelkoa ja leimautumista epäonnistuneen parisuhteen vuoksi. Sosiaalisen häpeän liima voi pitää pariskuntaa pitkäänkin yhdessä, vaikka suhde olisikin toiselle raskas.Tämä häpeä kasvaa siitä, mitä muut meistä kahdesta ajattelevat.

En näe, en huomaa


Siihen, että kykenee häpeämään puolisoaan edellyttää, ettei häpeäjän tarvitse pelätä puolisonsa käytöksen eskaloituvan väkivallaksi tai muuksi itseä (ja lapsia) vahingoittavaksi käyttäytymiseksi, vaan että häpeäjä pystyy kontrolloimaan puolisoaan ja tämän aiheuttamia tilanteita. Tämä siis erotta häpeäsuhteen esimerkiksi väkivaltaisesta suhteesta, jossa toisen alkoholin käyttö tai aggressiivisuus johtavat paitsi henkiseen mahdollisesti myös fyysiseen väkivaltaan kumppania kohtaan, ja näin ollen suhteessa on ennemminkin kyse vallasta ja alistumisesta kuin häpeällisestä käytöksestä ja sen hyväksymisestä/mahdollistamisesta. Häpeäsuhteessa häpeävä osapuoli on havaintojeni mukaan akateemisesti, sosiaalisesti ja emotionaalisesti kypsempi ja älykkäämpi kuin puolisonsa, ja melko usein parisuhde rakentuukin vuosien mittaan sen varaan, kuinka häpeäjä parisuhdekuormaa kantaa.

Häpeän elementit lienevät osa parisuhdetta aivan alkumetreiltä asti. Toinen toimii niin kuin toimii ja toinen couppaa vieressä venyen, selittäen ja normalisoiden tilanteet ja käyttäytymisen myös itselleen. Näin ollen häpeäjä kehittyy kannattelemaan arkea ja olemista, kun toinen osapuoli saa käytännössä vapautuksen vastuustaan toimia parisuhteen (ja perheen) hyödyksi.

Jossain vaiheessa häpeäjä huomaa, ettei suhde ole tasapainossa. Voi olla, että tämä johtuu siitä, että, häpeäjä huomaakin itse tarvitsevansa tukea esimerkiksi sairauden, työpaineiden, opiskelun aloittamisen, työttömyyden, työhön paluun tai jonkin muun vuoksi, ja kauhukseen tajuaa, ettei kumppanista ole tuota tukea antamaan. Kumppani todennäköisesti hätääntyy myös tajutessaan, ettei hänellä ole minkäänlaisia työkaluja kannatella tukea tarvitsevaa puolisoaan, koska keinot omankin toiminnan kontrolloimiseen ovat vajavaiset. Toista kantanut puoliso odottaa toisen pystyvän samaan kuin hänkin, mutta toisella ei ole mitään käryä, mitä tai kuinka pitäisi tehdä ja toimia.

Luonnollista on, että häpeäjä lopettaa kumppaninsa tukemisen viimeistään tässä vaiheessa - energiaa tarvitaan oman itsen kasassa pitämiseen, ja aikuisen kumppanin toivotaan kykenevän ottamaan ja kantamaan vastuuta sekä itsestään että ympäristöstään. Tällöin aiemmin kumppaniaan tukenut saattaa lopettaa tilanteiden selittämisen myös itselleen, ja tämä voi olla hyvinkin kammottaviin löytöihin ja havaintoihin johtava teko. Tämä välitila voi kestää vuosia toisen odottaessa kumppanin ryhdistäytymistä elämän haasteissa ja toisen turhautuessa kun elämästä on yllättäen tullut niin vaikeaa ja kumppanista oudon vaativa.

Ei skulaa


Häpeäjä on kehittynyt vuosien mittaan taitavaksi tunneilmaisijaksi ja -tunnistajaksi, ja nyt hän odottaa samoja valmiuksia suhteen toiselta osapuolelta. Kukaan ei kuitenkaan pysty hyppäämään vuosien prosessia eteenpäin päästäkseen samalle viivalle kumppaninsa kanssa voidakseen vastata odotuksiin ja toiveisiin, ja ylipäätään tarve moiseen loikkaan on jo itsessään varsin shokeeraava.

Häpeäjää ei välttämättä enää kiinnosta sosiaalisen häpeän leima eron mahdollisuuden välkähtäessä mielessä. Häpeäjällä on työkalut ja taidot rakentaa arki uusiksi ilman toista, mutta suhteen toinen osapuoli putoaisi korkealta, jos elämän tuki tosiaan päättää lähteä. Häpeän mitta on täyttynyt, ja kun siitä päästää irti saattaa tajuta, kuinka järjetöntä käytöstä onkaan suhteessaan sietänyt. Koska entäs jos ei olisikaan pakko?

Voiko tästä vielä selvitä pariskuntana? Ehkä voi, mutta voin vain kuvitella, miten loppuun puristettuja tällaisen suhteen osapuolet tässä pisteessä ovat. Pitäisi rakentaa alusta asti sekä omat että toisen rajat, yhteiset rajat, yhteiset tavoitteet ja päämäärät, ja löytää toisesta vielä ne jutut, joita voisi rakastaa ja arvostaa. Kova koulu kummallekin, kun häpeä pitää penkoa läpi.

Vaatii rohkeutta. Riittääkö tahto?


Jaksatko vielä lukea? Sillä!

Palataanpa vielä alkuun ja tuumailuun siitä, että jokainenhan meistä on omista tunteistaan vastuussa. Häpeään ajautuneessa suhteessa se ei välttämättä mene ihan niin, sillä tunne-elämältään vakaampi ja tasapainoisempi on mahdollisesti jo suhteen alussa ottanut vastuulleen heikommin itseään hallitsevan tunne-elämän ja tunteiden säätelyn. Tällöin heikompi pääsee toki helpommalla, mutta ei pääse kehittymään edelleen - saati sille tasolle, jolla hänen kumppaninsa jo on, ja josta käsin vahvempi jatkaa kehittymistään.

Minulle on mysteeri, millä haulla tällaisia pareja syntyy. Ehkä toisella on vimmainen halu kehittää, pelastaa tai parantaa toinen ihminen, ehkä hyvä seksi vetää puoleensa, ehkä yhteinen ajatus perheestä ja kodista - mutta jotain oleellista jää selvittämättä ja muuttuu ehkä hyvinkin pian sietämiseksi ja selittämiseksi. En tiedä, onko kuvaamallani tavalla epäsuhtaisissa pareissa enemmän niin, että vahvat ovat kouluttautuneita naisia, jotka kodin, työn ja perinteisten perheeseen liittyvien velvollisuuksien puristuksessa huomaavat olevansa suhteissaan yksinäisiä. Jos näin on, se on varmaankin lisääntynyt naisten vallatessa akateemista maailmaa ja tullessa tietoisemmiksi siitä, mitä kaikkea he - me - oikeastaan kaipaamme ja tarvitsemme. Parisuhteessa sietäminen lienee samassa suhteessa vähentynyt.

Pitäisikö syyllistä etsiä, ja onko sellaista? Alan ymmärtää paremmin muun muassa pääkaupunkiseudun parisuhdemarkkinoita, joilla 12000 naista jää ilman paria sittenkin jos kaikki alueen sinkut pariutuisivat. Ehkä näillä markkinoilla häpeää ollaan valmiit sietämään pidempäänkin, en tiedä. Sillä aika pitkään sitä siedetään täällä periferiassakin, havaintojeni mukaan 10 +/- 2 vuotta. Se on pitkä aika hävetä.

maanantai 4. joulukuuta 2017

Sanan valta

Täytin taannoin työterveystakastuksessa mielialaa mittaavan testin. Yksi kysymyksistä tiedusteli sitä, uskooko tai kokeeko vastaaja, että häntä rangaistaan jostakin. Vastattuani jäin miettimään kysymystä ja sen pisteytystä, sillä mitä voimakkaammin vastaaja koki kärsivänsä rangaistusta sitä enemmän pisteitä sai. Ymmärrän, että kysymyksellä kartoitetaan vastaajan paranoidisuutta, sillä eihän toki aikuisten maailmassa ketään nyt sentään rangaista. Kysymys vastauksineen vaikutti olettavan aikuisten työikäisten ihmisten maailman toimivan fair play-periaatteella, jossa ketään ei tietenkään rangaista, vaan mahdollisuuksia ja tsemppiä riittää - mutta entäs jos vastaaja ei olekaan kokemuksessaan väärässä? Entäs, jos subjektiivinen kokemus ei olekaan vainoharhan riivaama, vaan todellakin havainto todellisuudesta?

Kenen todellisuus kutittaa sinun aivojasi?

Me sanoitamme todellisuutta ja luomme sanavalinnoilla mielikuvia. Jos sota ei olekaan sota vaan aseellinen konflikti, se tuntuu heti hieman lyhyempikestoiselta, paikallisemmalta ja jotenkin vähemmän vakavalta. Vaikka todellinen todellisuus olisi mitä. Tilanteen vähättäly muuttaa ja vääristää mielikuvaa vihasta, pelosta ja kärsimyksestä, jotka ajavat ihmiset pois kotoaan - kun sehän on vain konflikti tai selkkaus, ei se pitkään kestä! Niin, ehkä vain joitakin vuosia...

Huomasitko, minäkin vähättelin kestoa? "Vain joitakin vuosia" on lyhyempi ja mitättömämpi aika kuin "useita vuosia", vaikka kyse olisi samasta vuosimäärästä. Sanavalinnoilla voimme osoittaa, kuinka tärkeästä, vakavasta tai kunnioitettavasta asiasta milloinkin mielestämme on kyse.

Sitten kevyempiin aiheisiin: mieli- ja kielikuvapolitiikkaa harjoitetaan siis paitsi mediassa myös kaikissa yhteisöissä ja konklaaveissa. Kokouksissa asioiden esittelijä pystyy sanavalinnoillaan vaikuttamaan päätöksiin joskus hyvinkin voimakkaasti, sillä mikäli esittelijällä koetaan olevan (oikeaa tai kuviteltua) valtaa, hänen äänenpainojaan, mielipidettään tai intoaan esiteltävien asioiden suhteen kuunnellaan aivan toisin kuin jos esittelijä on kokouksen suhteen neutraalimpi tai päätösten suhteen vähäisempi. Tällöin puhujan suhde valtaan vaikuttaa sanoissa ja sanojen takana, ja valtaa käyttävä elin voi pahimmillaan muuttua omasta vallastaan luopuneeksi kumileimasimeksi.

Todellisuus ja toiminta: hyväksytty


Työpaikkojen tunneilmapiiriä voidaan suunnata erilaisin sanoin tai kehottamalla välttämään tiettyjä ilmaisuja tai sanoja. Jos ihmisiä kehotetaan etsimään ja huomaamaan työstään ja työssään onnistumisia, se voi vaikuttaa yleiseen ilmapiiriin, mikäli löydöksistä voi aidosti iloita koko työyhteisön kanssa ja saada vahvistusta omalle havainnolleen. Hyvän kierre on mahdollinen kun yhteistä hyvää kerätään yksittäisistä ääneen sanoitetuista havainnoista - puhe ja sanat muuttuvat ilmapiirissä parhaimmillaan hyväksi pöhinäksi ja tsempiksi.

Toisaalta ilmapiirä voidaan ohjailla myös kieltämällä tai kehottamalla välttämään jotakin sanoja tai sanontoja. Jos vaikkapa työtä häiritsevää työtä (keskeytykset, puhelimeen vastaaminen, sähköpostin tarkistaminen, kalenterin päivittäminen, suunnittelun suunnittelu tms.) ei saa nimittää kuvaavalla tekijällä "sälä" sanan epäkunnioittavuuden vuoksi, niin millaiseen ajatteluun tällä ihmisiä ohjataan? Ei kai sälä suutu tai loukkaannu, vaikkei sitä sanoin osaisikaan arvostaa - ja sanana "sälä" kuvaa toimintaa kuitenkin aika osuvasti. Ja millä sanalla työtä häiritsevää työtä sitten voisi ja pitäisi kutsua, että se olisi riittävän arvostavaa?

Muita kiellettäviä sanoja voisi olla vaikkapa "ärsyttävä", "turhauttava" ja "paniikki". Kaikki mainitut sanat kuvaavat tunneilmapiiriä, mutta voiko sanojen käyttöä rajoittamalla tai ne kokonaan kieltämällä välttyä sanojen kuvaamilta tunteilta? Sanat kieltämällä ei vain ohajata vaan jopa rampautetaan tunnekokemusten ilmaisemista ja kuvailemista, sillä eikö sanojen kieltämisestä seuraa se, ettei niiden kuvaamia tiloja saa tai voi olla? Että jos turhauttaa, niin eikös me sovittu, että ei turhauta? Tai jos deadlinen tai vaikkapa henkilöstövajauksen vuoksi meinaa iskeä paniikki, niin eipäs iskekään, kun yhdessä sovittiin/joku päätti, että ei iske? Millaista todellisuuden kokemusta aikuisuuteen tällaisissa tapauksissa ajetaan, jos aikuinen ei saa sanoittaa kokemustaan tapahtumista niitä kuvaavilla sanoilla?

(lisäys 4.12.2017 klo 16) Entäs sitten "rakentava kritiikki"? Mahtavaa ja kehittävää toimintaa parhaimmillaan! Tsempataan kohti parempia suorituksia hyvä huomioiden ja parannettavaa pohtien, ellei sitten... niin ellei sitten sanota moitetta tai suoranaista kiusaamista rakentavaksi ja siirretä näin vastuuta puhujalta kuulijalle. Ihmisen psyyke pysyy tutkimusten mukaan tasapainossa kun yhtä "rakentavaa kritiikkiä" kohden hän saa viisi tsemppaavaa ja hyvää palautetta. Pelkkä rakentava palaute ei siis riitä rakennukseksi, vaikka sitä kuinka alleviivaisi, että rakentavaahan tämä on.


Todellisuuden takapihan ongelmajätelaitos? Miten nämä jätteet lajitellaan?

Sanan valtaa käytetään niin monilla tasoilla, kuin viestintää ylipäätään on olemassa. Aina on joku, jonka sana painaa enemmän, joku joka voi väittää mustaa valkoiseksi ja saada muut epäilemään omaa värisokeutta. Aina on joku, joka käyttää sanan valtaa hyvään ja aina on enemmän heitä, jotka käyttävät sitä toisten painamiseen, alistamiseen, rajoittamiseen ja kiusaamiseen. Aina. Tällä hetkellä taitaa olla niin, että maailman julkaistu tekstimassa kaksinkertaistuu joka vuosi, ja sen lisäksi keskusteluja ja informaatiota välitetään monin muinkin keinoin. Meistä jokainen joutuu poimimaan totuutensa valtavasta massasta tietoja, väitteitä ja valheita, eikä omasta totuudesta kiinni pitäminen ole enää suinkaan vaivatonta jos edes mahdollistakaan.

Onko sanan vallan väärinkäyttäjiä mahdollista saada kiinni? On kai, mutta rapakon takaisen johtohahmon edesottamukset osoittavat, ettei sillä välttämättä ole seurausten kannalta niin suurta väliä. Totuuden ja vaihtoehtoisten totuuksien määrittelemisessä vaihtoehtoisia totuuksia puolustetaan itsepintaisemmin todenpuhujien mykistyessä härskiyden edessä epäuskoisina.

Ja näin on myös meidän elämässämme.

maanantai 13. marraskuuta 2017

Yksinäinen rakastaja

Rakastetuksi tuleminen ja toisen rakastaminen ovat varmaankin aika suuri osa ihmisyyttä. Aika moni kaipaa rinnalleen vertaista kumppania, joka tukisi, hyväksyisi ja rakastaisi - ja jos mahdollista perustaisi perheen ja jakaisi arjen. Parisuhde- ja perhedynamiikka ja niiden toimiminen ovat kuitenkin mysteerejä, joita ei voi ennustaa oikein minkään perusteella, ja niinpä olen alkanut epäillä, että kestävän parisuhteen ja perheen perustana on lähinnä hyvä tuuri. Että perheen kulmakivi - aikuisten välinen suhde - on kiinni ennustamattomista tekijöistä, joita tunne, tahto ja sinnikkyys voivat toki edesauttaa, mutta jotka eivät kuitenkaan välttämättä riitä pitämään pakettia koossa.

Mihin sydän riittää?


Kuten sanottua, moni haluaa rakastaa ja tulla rakastetuksi. Hyvässä tuurissa löytyy kumppani, joka nousee noiden tunteiden ja toiveiden kohteeksi. Vielä paremmassa tuurissa tunne on molemminpuolinen, sillä mielestäni yksi maailman suurimmista ihmeistä on kaksi toisiinsa rakastunutta ihmistä. Tällä valinnanvaralla mahdollisuudet rakastua "ketjussa" (minä häneen, hän tuohon, hän kaukaiseen, kaukainen läheiseen ja läheinen johonkin muuhun) ovat kuitenkin lähes rajattomat, joten siksi kahden välinen rakkaus on mielestäni ihme.

Rakastuminen ja ihastuminen päättyvät aikanaan. Tulee tasaantuminen, tulee muitakin ajatuksia ja arki rullaa tunteiden kihinän ja pöhinän yli. Luottamus toiseen on ehkä kasvanut niin, että välillä kumpikin usktaltaa kiukutella ja olla muutakin kuin ihana, ja tämähän on vain inhimillistä ja ennustettavaa - huuma tasaantuu ja loppuu, koittaa arki.

Joskus arkeen kuuluu tässä vaiheessa jo lapsia ja asuntolaina. Tulee velvollisuuksia ja vastuita jotka pitäisi yhdessä jakaa. Luulen, että viimeistään tässä kohtaa alkaa herätä myös kysymyksiä siitä, että tätäkö tämä nyt sitten on aina ja ikuisesti? Tätäkö minä halusin?  Oli lapsia tai ei, näiden kysymysten vastaukset ovat niitä ennustamattomia tekijöitä, jotka tuolla aiemmin mainitsin: onko tämä todella sitä, mitä haluan, ja haluanko sitä juuri tuon toisen ihmisen kanssa. Näihin kysymyksiin ei voi vastata ennen kuin tilanne on oikeasti tässä ja läsnä.

Katsekin kertoo


Joskus käy niin, että hyvin rakkaudessaan kihissyt pari huomaa olevansa arjessaan yksinäinen. Että vaikka sen toisenkin kengät ovat samassa eteisessä, ei yhteyttä enää ole. En tule kuulluksi, en nähdyksi, en kohdatuksi. Sellainen masentaa, suututtaa ja saa epäilemään, että tuo toinen on rikkonut jotain lupaamaansa, tai ainakaan hän ei ole enää se, johon rakastuin. Mihin minä rakastuinkaan? Mitä näin tuossa ihmisessä, joka vetäytyy, nalkuttaa tai on tyly? Joka on kiireinen, unohtaa minut? Pikkulapsiarki moninkertaistaa ristiriitojen synnyn, näin olen uutisointia ymmärtänyt. Jonnekin katosivat he, jotka halusivat rakastaa, kohdata ja ymmärtää, olla läsnä ja toistensa tukena. Tulee kahdet rutistuneet kulmakarvat ja äreä katse.

Olen miettinyt parisuhteen virtauksia aika pitkään, ja seurannut velvollisuudentuntoisesti Ensitreffit alttarilla- ohjelmaa saadakseni vinkkeliä parisuhteen muodostumiseen ja siihen, mitä asiantuntijat asioista tuumivat. Onhan se ollut opettavaista, ja tällä tuotantokaudella olen löytänyt ainakin muutaman oleellisen tekijän, jota ilmeisesti parisuhteessa voisi tarkkailla:

1) Millainen minä olen tuon toisen ihmisen seurassa?
2) Pidänkö siitä ihmisestä, jonka hän minussa nostaa esiin?

Niin. Minä en kysyisi enää "mitä minä tunnen tuota ihmistä kohtaan", vaan "kuinka siedän itseäni hänen seurassaan?" Sillä jos ja kun toinen herättää itsessä pelkkää ärtymystä, välttelynhalua tai turhautumista on varsin varmaa, ettei se toinenkaan hirvittävästi voi siitä seurasta nauttia tai ainakin se on huomattavan vaikeaa. Voi olla, että rakkautta on vielä. Voi olla, että on tahtoa korjata ja tehdä asiat paremmaksi. Voi olla, että kaiken voi vielä korjata. Voi olla, että suhde on ohi ja loppu.

Tai voi olla, että ihmiset tekevät toisistaan hauskempia, ihanampia, sinnikkäämpiä, yritteliäämpiä, hellempiä ja ainakin hitusen parempia. Niinkin voi olla. Mutta sitäkään ei voi tietää ennen kuin tilanne on tässä ja nyt. Ei voi tietää nouseeko suhdetta kihinän ja pöhinän aikana ja varsinkin sen jälkeen kantamaan huumori, sielun yhteys, yhdessä näkeminen ja kokeminen, kosketus tai jokin muu tai nämä kaikki. Jos kokee olevansa toisen ihmisen ansiosta hitusen parempi ihminen kuin ilman häntä, on suuri todennäköisyys, että arki on yhdessä tekemistä, jakamista ja olemista taistelukentän sijaan. Voi olla.

Mutta kun sitä ei voi tietää. Kukaan ei voi ennalta tietää, mihin suuntaan suhteessaan kasvaa. Ei voi ennustaa, pidänkö siitä muutoksesta, joka tapahtuu tuossa toisessa tai minussa itsessäni tai miten nuo muutokset voidaan sovittaa yhteen. Jos siis voidaan.

Kenen tehtävä?

En usko, että kukaan ryhtyy suhteeseen vain erotakseen. Uskon ihmisten vilpittömään uskoon, toivoon ja rakkauteen sitä toista ihmistä ja yhteistä elämää kohtaan. Uskon, että ihmiset yrittävät parhaansa.

Jotenkin parisuhteisiin ja perheisiin syntyy yksinäisiä rakastajia, jotka eivät enää tiedä, mihin  rakastavat, toivovat ja hellät tunteet voisi kohdistaa. Kasvaa muureja, joita ei osata purkaa tai unohdetaan missä ovi on, ja niin toisesta tulee ennemminkin vihollinen kuin kumppani. Jos perheessä on lapsia, voi hellyyttään purkaa heihin, ja jos ei niin sitten en tiedä. Toisaalta, ei lasten pitäisi olla parsuhteen tunnetyhjiön korvikkeitakaan, vanhemman - tai kummankin vanhemman - tunne-elämän pelastajia, heidän pitäisi saada olla vain lapsia.

En tiedä voiko yksinäisiä rakastajia jotenkin auttaa. En tiedä kaipaavatko he apua. Aina voin kuitenkin kuunnella, ja aina on onneksi perheasiain neuvottelukeskus. Aika usein kannattaa yrittää.

maanantai 6. marraskuuta 2017

Mieheksi ja naiseksi hän loi heidät

Tämän vuoden aikana olen huomannut, että uutiskynnys on toistuvasti ylittynyt sukupuoleen ja sen kokemiseen liittyvät aiheet. Sukupuolisuuden kokemus, ymmärrys siitä mikä minä olen, on ymmärtääkseni varsin vankka tekijä ihmisen minuuden kartassa. Esikuvia etsitään ja verrataan itseen usein tiedostamatta, mutta joskus hyvinkin tietoisesti. Jo pienille lapsille on tärkeää voida vertaisryhmässä lokeroida itsensä ja toisensa esikuvien mukaisiin laatikoihin, joissa yleensä lukee "poika" ja "tyttö". Vertaisten löytyminen omasta lähipiiristä on tärkeä tekijä, ja vaikka kuinka yrittäisimme neutraloida ja häivyttää sukupuolia, ne silti ovat.

Sukupuoli määritellään ensisilmäyksellä naiseksi, mieheksi tai inter-sukupuoliseksi (jos on vielä joku neljäs vaihtoehto, niin ok, nämä minä tiedän). Biologinen määritelmä on periaatteessa helpoin, sillä kuten sanottua, sen voivat määritellä muut ihmiset. Mielikuva itsestä tuon biologisen määritelmän mukaisena tai vastaisena on kuitenkin jokaisen subjektiivinen kokemus, enkä ymmärrä, miksi cis-tytön tai -pojan kokemus itsestään olisi millään tavalla oikeampi kuin transtytön tai -pojan.

Silminnähden! Vai onko sittenkään?

Perjantaina 3.11.2017 osuin television äärelle Trans-perjantain kohdalla. Ohjelmassa neljä transsukupuolista kertoi kokemuksestaan väärässä kehossa, lisäksi kuultiin translapsen vanhempia.  Myös itsensä sukupuolettomaksi kokeva taiteilija kertoi itsensä etsimisestä ja löytämisestä - en tosin ihan tajunnut, mistä kohtaa hän oli sukupuoleton, sillä hän vaikutti edustavan iloisesti molempia (ja kyllä, sanavalinta 'iloinen' on ihan tietoinen. Tyyppi oli aika hauska ainakin eetterissä).

Ohjelman ensimmäinen haastateltava oli Viivi, joka oli oman itsensä kanssa hyvin syvissä vesissä. Hän on koko elämänsä ajan kokenut olevansa poika, ja naiseus oli hänelle rangaistus, joka ei erilaisine - miehisistä ruumiintoiminnoista poikkeavine - toimintoineen ollut hänelle millään tavalla uteliaisuuden, vaan lähinnä häpeän kohde. Kokemuksestaan huolimatta hän ajattelee, ettei sukupuolen korjaus pelastaisi häntä miltään. Tulkitsin hänen älyllistäneen erilaisuuden kokemuksensa niin syvästi ja laajasti, että itsekokemuksen etsintä oli jo muuttunut totuuden etsimiseksi. En tiedä, voiko sitä tällä saralla edes löytää, mutta toivon Viivin löytävän rauhan itsensä ja kysymystensä kanssa.

Toinen haastateltava oli sukupuolensa kokonaisuudeksi korjannut Amanda, joka hienosti tsemppasi kahta teini-ikäistä poikaa. Hän oli onnellinen siitä, että Mesi ja Mika olivat uskaltaneet kertoa kokemuksestaan varhemmin kuin hän itse. Amanda itse oli omien sanojensa mukaan kaapissa 45 vuotta ennen kuin uskalsi tulla sieltä pois. Se on aika pitkä aika esittää. Mesi ja Mika olivat molemmat reippaita poikia, joille molemmille valinnat uimahallissa ja yleisissä vessoissa aiheuttivat päänvaivaa. Kun kumpikin tiesi, että "omalla" puolella olisi kiusallista olla ja sillä toisella puolella katsottaisiin todella kieroon.

Viimeinen esilletuoduista kokemusmääritelmistä tuli 5-vuotiaan tytön vanhemmilta. Heidän tyttärensä oli pakottanut heidät pohtimaan, kuinka sukupuolisuutta käsiteltäisiin - he olivat ratkaisseet asian kertomalla, että joillain tytöillä on pippeli. Minusta selitys on nerokas, sillä se mahdollistaa sen, ettei kasvava tyttö koe sukupuolielimiään itselle uhaksi tai häpeälliseksi - ainakaan niin, että hän pyrkisi vahingoittamaan itseään osista, joiden ei tunne kuuluvansa itseensä. Tai joiden kokisi olevan vallan väärät. Nostan hattua näille vanhemmille.

Lisäksi törmäsin lehtijuttuun lukioaikaisesta tuttavahkosta. Hänen kohdallaan ihmettelin pari vuotta, miksi poika laulaa tyttökuorossa, mutta koska hän vastasi nimeen Niina ajattelin että mikäpä siinä. Ja hyvin hän kyllä veti, ei siinä mitään.

Nykyään Niina esiintyy räppärinä nimellä Tero Hetero. Hän kokee olevansa hetero mies, joka on lisäksi pienen pojan äiti.

                            Risto Räppääjä tietää, ettei ihmistä saa tunkea vääränmalliseen lokeroon


Luulen, että kaikki edellä esitelty ovat monelle aikamoista mössöä. Herää kysymyksiä seksuaalisuudesta (esimerkiksi Mika seurustelee heteroksi itsensä mieltävän tytön kanssa) - mutta ei kai meistä kukaan seurustele toisen ihmisen elimien kanssa. Eikä seksuaalinen suuntautuminen ole riippuvainen sukupuolesta - se kai ollaan jo hiljalleen opittu tai ainakin oppimassa.

Otsikko on tutusti Raamatun alusta, jossa Jumala luo ihmisen kuvakseen, mieheksi ja naiseksi. Kehen edellä esitellyistä nuo määritteet eivät sopisi? Kastaessani sanon usein, ettei Jumala tee virheitä minuuttamme rakentaessaan. Että se, kuka koemme olevamme, on Jumalan meille antamaa. En osaa enää ajatella muuten.

Ps. Minusta Niina sotkee myytti- ja itsestänselvyyspakkaa hyvällä otteella. Äitiys kuvataan usein naiseuden ylevimpänä muotona, jossa nainen ansaitsee itselleen ison alkukirjaimen, Nainen. Mutta entäs, jos äitiys ja naiseus eivät oikeasti riippuisikaan toisistaan? Ihan vaan mietin...

lauantai 21. lokakuuta 2017

#metoo

Nainen ja pappeus - ilmeisen kiehtova yhdistelmä joidenkin mielestä. Onko naispappi julkista riistaa? Saako huudellessa sinutella vai pitääkö teititellä? Olen tästä teemasta aiemminkin napsutellut, mutta #metoo -kamppanjan siivittämänä rouskuttelen asiaa vielä vähän ahdistelun näkökulmasta, ja Maarit Hirvi antoi asialle kasvot ihan valtakunnan mediassa vastikään.



Alba ja yleensä muutenkin asialliset kuteet peittävät pappeja - niin miehiä kuin naisiakin. Jotain eroa ilmeisesti on kuitenkin havaittavissa, sillä onhan se nyt selvää, että naispappi on seksuaalisempi olento kuin miespappi. Vai onko? Tai siis, tapahtuuko näin miespapeille?

- Harvoin on perääni niin paljon huudeltu, kuin sokeripala näkyvillä päiväsaikaan kaupungilla - ilta-aikaa en ole kokeillutkaan. On ehdotteluja, uteluja ja kommentointia - ulkonäköä ruoditaan ihan aika isoon ääneen, eikä muutenkaan olla nätisti. En tiedä, onko siinä toisaalta kyse jostain miesten välisestä pissimiskilpailusta, että kuka uskaltaa olla papille törkein, sillä jutut ovat oikeasti kamalia. Sitä paitsi, voiko siihen laukoa takaisin ilman, että papin loukkaavasta julkisesta käytöksestä saa lukea vähintään paikallissanomien tekstiviestipalstalta? Tai mites miehet, huudellaanko teille kun kuljeksitte kaftaanissa kirkon ja konttorin ulkopuolella?

-Alba peittää, ja kuulemani mukaan se vasta jännää onkin. Että on jännää, kun jää melkeimpä kaikki arvailujan varaan. Kollega oli toivoteltu uralle sanoilla, että "siellä sitten naispappeja alttarilla raiskataan". Minusta aika hämmentävää puhetta, loukkaavaa, pelottavaa ja häiritsevää puhetta. Että kutsumuksensa ja virkansa mukaisesti toimiva ja esillä oleva nainen niinku kerjää just sitä. Niinku mitä?

- Naispapitkin lisääntyvät. Ovat raskaana, ja siitä voinee maalaisjärjellä päätellä, että peitto on heilunut. (Tämän voi lisätä edellisen kohdan raskauttavaksi tekijäksi myös.) Naispapin raskaus voi ilmeisesti olla hämmentävää, sillä minulta ainakin on kyselty aviomieheeni viitaten, että hän varmaan on lasteni oletettu isä. Öö, kyllä minäkin oletan niin... Toinen ihan oikeasti ja vain puoli leikillään kyseli, että onko lapseni isä mieheni vai Jumala. Että jos nyt kuitenkin ihan neitseellishenkisesti oltaisiin liikenteessä. Tuota, mitä? En tiedä, oliko tämä varsinaisesti seksuaalista ahdistelua, mutta on se vähintäänkin vähän outoa ja aavistuksen kiusallista. Lieneekö eroa miespappien perheiden kasvamiseen tässä?

- Myös "pastorille puoliso" -formaatti kuuluu repertuaariin. Varsinkin uuden pastorin ilmestyessä seurakunnan metsästysmaille kokeilua saattaa olla enemmänkin. Joskus puolisoa haetaan itselle, joskus omalle lapselle, joskus veljelle, joskus siskolle... tässä taidetaan miesten kanssa olla kyllä samalla viivalla - sillä ainakin pienemmillä paikkakunnilla naittajia vielä on. on hämmentävää tulla arvioiduksi naimis- tai naittamismielessä. Nuorelle idealistille aika raakaakin. Omalla kohdallani edes avioliitto ja lapsi eivät tuntuneet alkuun olevan esteitä, mutta perheen esittelemisellä se sittemmin loppui. Kollegaa tuore leski kyseli treffeille jo toimituskeskustelussa ja jatkoi muistotilaisuudessa vonkaamista. Siis juuri edesmenneen puolisonsa hautajaisissa. Tuota, niin... miehet, kokemuksia?

Missä tämä raja kulkee?


Yllä olevat tapahtumat ovat kaikki seurakuntalaisten pappeihin kohdistamia, ja niitä on toki vielä lisääkin  - muiden työntekijöiden kohtaloista tiedän valitettavasti vähemmän. En tiedä, miten paljon seurakuntien työyhteisöjen sisällä häirintää tai ahdistelua on - tuskin meillä ihan törkeimpiä temppuja tehdään, mutta tuskin ollaan ihan puhtaitakaan. Työyhteisöjen sisällä asiaan voidaaan kuitenkin vaikuttaa - ja varmasti vaikutetaankin - mutta entä sitten, kun seurakuntalainen poistaa varmistimen? Kysyin tuolla jo edellä, että miten mihinkään voi vastata, ja kysyn sitä uudelleen: saako laukoa takaisin? Voiko pyytää lopettamaan? Pitääkö olla kuulematta? Entä jos punastuu?

Onko julkinen virka ja tunnistettava virkapuku oikeutus peräänhuutelulle? Kuinka omaa ja firman mainetta pidetään yllä niin, ettei alista itseään törkeyksille? Tai ettei suostu niihin - vai pitääkö niihin suostua, koska itsehän tätä kerjäämme kun olemme esillä?

Facebookissa kiersi pohdinta, missä pohdittiin naisten kokeman ahdistelun ja miesten tekemän ahdistelun esilletuomiseroa: #metoo -kamppanjassa naiset kertovat kohtaamastaan häirinnästä - mutta kuten Raamatussakin, aviorikoksesta tavattiin vain nainen. Me emme tiedä, kuinka moni mies ahdistelee naisia, emme tiedä, kuinka moni raiskaa. Emmekä toisaalta tiedä myöskään todellisia lukuja ahdistelua kokenista tai raiskatuista. Naiset ovat vaiennet ja vaikenevat edelleen, sillä asia hävettää, ja toisaalta sitä miettii, että onko tämä nyt niin paha asia. Ja mikä kamalinta, naiset eivät itsekään välttämättä vain ymmärrä, tue ja tsemppaa toisiaan, vaan myös syyttävät toisiaan näiden kohtaamasta häirinnästä, ja katsovat sen olleen joko kerjättyä tai ansaittua. Tai sitten tämä:

Wulfmorgenthaler - ytimen toisella laidalla





Niin. Tiedämmekö ja ymmärrämmekö itsekään, miten tähän pitäisi suhtautua? Kuka tätä tuulimyllyä oikein ajaa?

maanantai 16. lokakuuta 2017

Otsasi hiessä

Viikonloppuna Helsingin Sanomat julkaisi jutun Ossista, joka on ideologisesti työtön. Sittemmin Ilta-Sanomat jatkoi ja jakoi jutun ja näin Ossi pääsi kansan tietoisuuteen someraivon räjäyttävällä tavalla. Ossi kertoo, että pärjää ihan hyvin yhteiskunnan tuilla, ja että hän kokee epämiellyttävän työntekemisen uusorjuutena, johon hän ei suostu. Kuulema kaverit ja sukulaiset jelppaavat. Tuota, Ossi on melkein 40-vuotias terve ihminen. Hänen mielestään työn pitää olla vapaaehtoista ja itsensä kehittäminen on nostettava ensijaiseksi henkilökohtaiseksi tavoitteeksi, ja tämä on yhteiskunnan paitsi hyväksyttävä myös mahdollistettava.

Ei oo pakko, jos ei taho! Vai mitä, TE-toimisto?


En tiedä, mikä protestanttisen etiikan (huom. ei luterilaisen työmoraalin, se on piispan mukaan väärinkäsitystä) työtä jumaloiva olio minussa heräsi, mutta tällaisia ajatuksia sillä oliolla on:
1. ihminen, joka ei tee työtä, kuolee ilman apua.
2. ihminen, joka on sairas, kykenemätön, heikko tai muuten työhön soveltumaton on oikeutettu saamaan apua.
3. terve "ideologisesti työtön" loisii.

En kannata itsensä kiusaamista työllä. En kannata itsensä hajottamista, kiduttamista tai elämän hankaloittamista työllä. En kannata myöskään hyödyttömyyttä, jos hyödyllisyys on mahdollista. Kapitalistinen orjuus on syntiä sikäli, kun ihmisestä tulee sen rattaissa esine, numero, hyödyke tai rahan ansaitsemiskeino jollekin muulle. Työn tekeminen leivän päällysteiden vuoksi on elämän ylläpitämistä ja mahdollistamista. Minun mielestäni.

Suomalainen tuliviidakko on hämmentävä ja monesti se rankaisee työn tekemisen, mikä on käsittämätöntä. Siinä mielessä se mahdollistaa ja kannustaa kaikenlaiseen ketkuiluun ja väärinkäyttöön - se kun on monin tavoin helpompaa ja jopa taloudellisesti kannattavampaa kuin työn tekeminen, varsinkin pätkissä ja hyvin huonosti palkatuissa töissä. Työstä se käy työn veälttelykin, luulisin.

Ossi on jollain tavoin vapaampi kuin moni meistä muista; ja se ehkä lisää monen raivoa häntä kohtaan. ' Ei ne suuret tulot vaan pienet menot' kulminoituu hänen elämäntyyliinsä, jossa toisten apua tarvitaan kaikkeen vähänkin ylimääräiseen - ja varsinkin nyt kun häntä palveleva TE-toimisto lakkautti tuet tutkinnan ajaksi, ja mahdollisesti kiristää kaverin joko työhön tai koulutukseen, koska Ossin julkitulo ei nyt varsinaisesti enää mahdollista suoraa loisimista.

Ossin vapaus olla tekemättä mitään on monelle muulle hyvin vaikeaa, sillä aika moni haluaa olla hyödyksi jos ei muille niin edes itselleen. Mielenterveys on monella pitkäaikaistyöttömällä koetuksella juuri sen arvottomuuden vuoksi, mikä omista ihanteista nousee, ja joita ei voi työn tekemiseen kanavoida. Nämä tunteet ja arvot Ossi on kääntänyt vapaudeksi.

Vaan ei hänkään ilmeisesti ole ollut ihan toimeton, sillä Ossi on  kirjailija, ja kirjoittamalla hän on saanut omantuntonsa äänen hiljenemään. Ilmeisesti systeemi vaivasi häntä itseäänkin ainakin aluksi. Esikoiskirjan julkaisusta on kuitenkin jo useampi vuosi aikaa. Toivon hänen kirjoittavan edelleen, sillä sikäli kun esikoinen ei ollut omakustanne, on hän olletikin hommassa ihan hyvä. Voi tosin olla, että ideapankki on nyt vähän tyhjä, sillä esikoinen kertoi miehestä, joka elää röyhkeästi yhteiskunnan tuilla... Ehkä tämä viikonloppuinen ulostulo antaa nostetta esikoiskirjalle - sekä materiaalia seuraavaan. Ilmeisesti Ossi ei kuitenkaan voi nimetä itseään kirjalijaksikaan, sillä apurahojen tai muun rahoituksen etsiminen, hakeminen ja löytäminen on työlästä - eikä kivaa tai itseä kehittävää. Luulen, että Ossi on nyt monen sankari. Ja monen ei.

Valmiina uuteen?

Ai niin, tämä on vielä pakko tähän lisätä, kun on tätä maahanmuuttoa ja pakolaisia ja kaikkea - ihmisiä, jotka etsivät paremman elämän mahdollisuuksia ja ovat valmiita tekemään raskasta, koulutukseensa nähden ala-arvoista työtä (eivät toki kaikki, mutta aika moni)... mites nämä ossit, jotka ovat syntyneet täällä? Miten nämä "ideologisesti työttömät" olisivat mitenkään heitä (lisää oma adjektiivi)?

maanantai 9. lokakuuta 2017

Kiusallista

Lapsena minua sapetti. Hiekkalaatikoiden ja keinurivien kuninkaat ja kuningattaret omivat ja määräsivät itseoikeutetusti niin monesta, sulkien suosioonsa tai sen ulkopuolelle omien lakiensa mukaan. Kyllä niin odotin, että kasvaisin isoksi ja voisin jättää moisen ääliömäisyyden taakseni, sillä aikuisten maailmassa asioista näytettiin pystyvän sopimaan, neuvottelemaan ja kohtelemaan toisia jos ei ystävällisesti niin ainakin kohteliaasti.

Valta on sillä, joka jakaa lapiot.


Mikä karvas pettymys tämä onkaan ollut. Ne samat ääliöt kasvoivat kanssani isoiksi, ja hiekkalaatikoiden herruudesta taistelleen edelleen - tosin ei hiekkalapioin, vaan sanoilla, teoilla ja tekemättäjättämisillä. Aikuisuudessa kivaa on se, että lähtökohtaisesti oman seuransa saa valita. Ei ole pakko tulla toisten kanssa toimeen vain siksi, että he ovat samaa ikäryhmää kanssani. Saan valita vapaa-ajallani seurani, ja niin teenkin. Ei ole pakko leikkiä kaikkien kanssa.

Vaan työelämässä on toisin. Ja niin toki pitääkin olla, työssä pätevät ne säännöt, joita jo lapsena ihailin: kaikkien kanssa voi tulla toimeen, kun agenda on yhteinen. Asioistaan voi keskustella ja niistä voi neuvotella - ja työtehtävien mukaisesti kaikki asianosaiset otetaan mukaan leikkiin, koska niin se kuuluu tehdä. Parhaimmillaan loistavaa ja pahimmillaankin siedettävää.

Vaan ne hiekkalaatikoiden säännöt vaanivat aikuisiakin. Voihan jotain vaikkapa jättää kertomatta. Siis yhteiseen työhön liittyvää -ja sitten myöhemmin olla ihmeissään, että "kyllä me muut tämä tiedettiin". Tai että kahvipöydästä noustaan just sen tullessa huoneeseen. Tai nauretaan iloisesti - ja lopetetaan kun se tulee lähelle. Lapsellista, mutta tuskin aina tarkoituksenmukaista tai tarkoituksellista - sisään- ja ulossulkieminen ovat kuitenkin edelleen monessa paikassa totta.

Kanssa vai kustannuksella? Siinä on iso ero.


Työpaikkakiusaaminen on jatkumoa koulukiusaamiselle. Omaa asemaansa pönkittävä polkee toista tai toisia saadakseen vankemman jalansijan yhteisössä, saadakseen ihailua tai muuta hyödykettä. Voi olla, että kuten koululuokassakin, moni tunnistaa ja huomaa kiusaamisen, mutta pelossaan joutua seuraavaksi uhriksi vaikenee asiasta, eikä nouse puolustamaan kiusattua. Jossain oli ohjeita siitä, kuinka kiusatun pitäisi ottaa asia puheeksi kiusaajan kanssa, paljastaa, kuinka pahalta toisen teot ja sanat tuntuvat ja näin pyrkiä kohti yhteisymmärrystä, sillä tottahan aikuinen ihminen lopettaa kiusaamisen, kun siitä toinen hänelle sanoo.

Ja höpö höpö. Aika moni kiusaaja nauttii tekemisistään ja heikkouden paljastaminen on helpottavuudessaan "bensaa liekkeihin"-ilmiö. Okei, on varmasti heitäkin, jotka eivät huomaa kiusaavansa, eivät ole tajunneet pahoittavansa toisen mielen, mutta järjestelmällinen kiusaaminen ei ole sellaista. Uhri ei ole vastuussa pahoinvoinnistaan, hyväksikäytöstään tai alisteisesta asemastaan - eikä hänellä todellakaan ole oikeasti mahdollisuuksia puuttua kiusaajansa käytökseen.

Palikat ovat esimiehillä, joiden tehtävänä on taata työntekijölleen työrauha sekä edistää työntekijöidensä hyvinvointia - tai ainakin ehkäistä pahoinvointia. Harmillista onkin se, että usein kiusaajat ovat esimiesten kavereita tai ainakin tunnustettuja hyviä tyyppejä, joita esimiehetkään eivät oikeasti voi tai uskalla(!) moittia, vaikka pitäisi ja syytä olisi. Ei ole hyvä se. Pahimmillaan kiusaamisen uhri menettää paitsi työnsä mielekkyyden myös terveytensä. Mut kato, hei! Älä oo noin herkkänahkainen!

Oma lukunsa on toki se, että esimies itse on kiusaaja. He voivat vetäytyä moniin velvollisuuksiinsa ja oikeuksiinsa työnjaossa (kiusatulle joko hirveästi tai ei ollenkaan töitä), luottamuksessa (holhotaan tai annetaan niin epämääräisiä ohjeita, ettei toivottua lopputulosta voi niistä päätellä mitenkään), tiedon jaossa (ei jaeta, ei kysytä), tarkkailuna (palaute on aina "rakentavaa kritiikkiä", jossa kerrataan kaikki huomatut virheet), koulutusten epäämisellä, viesteihin vastaamattomuudella tai vaikkapa vain ylitsepuhumisena - kenen mielipiteellä on merkitystä ja kenen ei - tämä tulee selväksi kaikille. Työn varsinainen tekeminen voi muuttua täysin mahdottomaksi esimiehen kummitellessa ja hankaloittaessa sitä työtä, josta alaiselleen maksaa - tai näissä piireissä, joista alaiselle maksetaan.

Ei etenemismahdollisuuksia.

Tähän on vieläkin vaikeampaa puuttua, sillä kukas sen tekisi? Kun työterveyshuollossa kehotetaan vaihtamaan työpaikkaa, se tarkoittaa, ettei terveyden uhka ole enää itse keksitty, mutta ettei tilanteelle oikein voida mitään. Paska nakki. Työsuojelulaki velvoittaa esimiehiä, mutta todellisuudessa kenttä on helvetin tarkka toisinto hiekkalaatikosta, jossa pomoa ei rajoita kukaan. Ei ole äitiäkään, jolle kertoa - ainakaan niin, että sillä olisi jotain merkitystä asian helpottamisessa.

Mikä saa aikuiset ihmiset pysymään henkisesti hiekkalaatikolla? Voiko lapsuuden kuninkaiden ja kuningattarien toimintamalli jäädä päälle, jos toiminnalla on saavuttanut aina sen, mihin on pyrkinyt? Kuulostaa mahdolliselta. Voiko asiaan vielä aikuisena vaikuttaa ja kuka sen tekisi? Kenellä on valta puuttua? Kenellä on vastuu?

Niin, kenellä on vastuu? Sitä kai aikuisuus lopulta on: vastuuta asioista.

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Hidastuvin askelin

Tutustuin häneen melkein kymmenen vuotta sitten. Tomera naisihminen, joka sanoi suoraan eikä pokkuroinut edes niille, jotka sitä odottivat. Eivät odottaisi toista kertaa, tai jos odottivat, odottivat turhaan.  Hän nauroi kovaan ääneen - vaikkakin harvoin - sillä naurullakaan ei tarvinnut ketään miellyttää. Reipaskin hän oli, ja se näkyi intona ja uskollisuutena heikompia läheisiä kohtaan. Hän ei säälinyt tai voivotellut, vaan keräsi muut mummot kylillä kyytiin ja vei marjaan, ruokakauppaan ja messuun - aina tarpeen, mahdollisuuden ja sopimuksen mukaan. En tiedä, millaisilla diileillä hän kansaa kyyditsi, mutta se näytti toimivan.

Eivät kaikki ehkä tykänneet, että toinen toimi niin. Vaikka onhan se outoa, että toisen auttamisen ja tsempaamisenhalu toisia ärsyttää. Kai se nostaa esiin joko sen tajuamisen, ettei itse ole moiseen valmis, tai sitten jotain kateuden tapaista. Tai sitten siinä on jotain vääränlaista, vaikka homma toimii ja kaikki ovat tyytyväisiä - siis muut, eivät sivusta tarkkailevat. Jotkut vain näkevät hyvässäkin vähintään pahan siemenen, vaikka ei tarvitsisi. Mutta ei hän sellaisesta piitannut. Antoi muiden murista murinoitaan, ja jatkoi hyvän tekemistä muiden puheiden uhalla. Eikä edes hävennyt yhtään.

Valkosipuli. Kaunis, vahva ja mielipiteitä jakava.

Sitten hän katosi. Ei hän siis hävinnyt samalla tavalla kanervikkoon kuin mitä viimepäivinä on lehdistä saanut lukea, mutta minä en häntä enää nähnyt. Kaipasin ja pohdin, missä hän lienee, mutta en edes tiennyt keneltä kysyä. Hän oli aina ollut se, joka tiesi ja jolta kysyttiin. Meni pitkään ennen kuin tapasimme taas.

Niin, me tapasimme jälleen. Tapasimme messussa, enkä ollut tuntea häntä. Hän oli muuttunut niin toiseksi, vaikka silmien pohjalla oli edelleen rautaa. Nyt katseessa oli kuitenkin myös hätää, luopumista ja kipua, jota ei pystynyt määrittelemään. Enää hän ei pystynyt olemaan se, johon turvattiin, nyt hän on niitä, jotka tarvitsevat toimintakykyisempiä pärjätäkseen. Minä toivon niin, ettei missään ole ketään, joka kokisi ylemmyyttä hänen heikkemisensä nähdessään, vaikka ei hänen puuhakkuudeestaan olisi voiman päivinä pitänytkään.

Tiedän, että muutos on ollut hänelle vaikea, se on ollut nopea ja raju. Äly ja mieli ovat terässä ruumiin antaessa periksi, ja hän tuntuu kutistuneen murto-osaan vaikkapa vain reilun vuoden takaisesta. Minä ymmärrän hädän, vaikka en voi siinä auttaakaan, ja tämä muutos on vaikea minullekin, vaikka emme sinänsä ole läheisiä. Minulla ei ole muuta kuin hymy ja hiljaisuus, toive, ettei mihinkään satu nyt tai kohtakaan.

Messun jälkeen halasimme auringonpaisteessa. Kumpikaan ei halunnut päästää irti.

Varjele hänet, Isä.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Parannuksen tekoa

Nyt on muuten sekin aika vuodesta. Eli sen lisäksi, että kaikki pitää saada alulle, on myös kiivain flunssa-, nuhakuume-, vatsatauti- ja täiepidemia. ja kyllä, tästä kaikesta iloitaan myös tiskin tällä puolella. Tekevälle sattuu ja me, kyliä luuhaavat työkiertolaiset sekä runsaasti ihmisiä muuten vain työssämme tapaavat olemme aikalailla monenlaisen taudin aallonharjalla, vaikka vastutuskyky pikkuhiljaa paraneekin.

Pöö. Vastusta!


Vastustuskykyä odotellessa ollaan kipeitä. Joskus selvitään nuhalla ja päänsäryllä, joskus ei. Ja jostain syystä kipeät kanssasuorittajat eivät tajua, että kipeän pitää toipua eikä marttyyrina taistella töissään muita tartuttamassa. Kun aikoinaan olin kaikinpuolin flunssassa ja menossa kasteperheeseen sain ohjeeksi "kaikkea ei kannata kertoa". Mitä ihmettä? mietin silloin ja mietin edelleen. Jos omaan perheeseeni olisi syntynyt pienokainen, niin haluaisinko kotiini itsensä kipeäksi tietävän pastorin, joka "ei vain kerro kaikkea"? Minä kyllä kerroin, desinfioin itseni silmämunia myöten ja yritin olla koskematta mihinkään, jotta ihan koko joukkue ei niistäisi ja ryystäisi ristiäisissä. Jokin onnistui, ja olimme kaikki tolpillamme h-hetkelläkin, mutta kyllä jäi vähän vaivaamaan. Että kipeänä töissä oleminen on paitsi ihan normaalia myös oletettavaa, koska ei näissä hommissa vaan livetä.

Niinpä olen ollut vihkimässä ja siunaamassa myös migreenikohtauksen näköhäiriöissä. On helkkarin hankala saada sillä varoitusajalla framille joku toinen virkakelvollinen, joten pienessä seurakunnassa on kuulema vain venyttävä. Vaikka ei kuulema oikeasti ole. Kuskina minulla muuten on näissä tapauksissa ollut koko perhe, koska olen oikeasti vaarallinen ja ajokunnoton sille päälle sattuessani. Ja onneksi vihkiessä on tärkeintä parin oikeustoimikelpoisuus, ei se, onko pastori sitä myös.

Pastorin perusaamupala näinä aikoina


Niinpä jäin tässä pohdiskelemaan, että missä menee joku raja. Että miten kipeänä on oltava töissä ja milloin saa ihan oikeasti yrittää toipua? Tai jopa onnistua siinä? Kalenteria kun voidaan lukea kuin sitovaa asiakirjaa, että siihen kirjatut on hoidettava vaikka pää kainalossa ja sitä olen toisinaan jo tehnytkin. Migreeni ei tartu, mutta monet muut taudit tarttuvat. Onko niiden kantajana pakko heilua kylillä jos ei ole riittävästi kuumetta?

Miten tästä voisi tehdä parannusta? Pitäisikö siinä tehdä ja jos niin mihin suuntaan?

maanantai 11. syyskuuta 2017

Reilusti tasan?

On taas se aika vuodesta. Se aika, kun kaikki - siis aivan kaikki - toiminta jälleen seurakunnissa kesän jälkeen käynnistyy. Jälleen alkavat kerhot niin lapsille, perheille, ikäihmisille kuin työikäisillekin. Nuorison pyörintään pyritäään mukan pyörimään käynnistelemällä toimintaa nuorille sekä omissa puitteissa että muualla - on nuorteniltaa, -retkeä, isoskoulutusta ja muuta kinkeriä. On yritystä ja toimintaa.

Rippikoulut 2018 käynnistyvät pian, tai ainakin ilmoittautumiset alkavat ihan näillä näppäimillä. Taas pyöritellään sadat nuoret sisälle systeemiin ja toivotaan, että edes jotain tarttuisi niin, että olisi sitten tarvittaessa jotain mitä muistella. Tai että tietää, mitä palveluja meiltä saa. Tai että missä kirkko ja seurakuntakeskus sijaitsevat - tavoitteet ovat nykyään niin moninaiset. Mutta joka tapauksessa tämäkin rumba vaanii jo nurkan takana, ja valmistelu ja valmistautuminen on hirmuista.

Ikuisuuden eteisessä pukkaa kiirettä
Messut ovat toki pyörineet koko kesän, mutta nyt jumalanpalvelushenkilökuntakin yrittää jälleen mahtua talvialboihinsa ja viritellä nuottia talvikaudelle sopivammaksi - kesällä saattoi vähän kevennelläkin välillä, mutta nyt mennään taas syksyyn sopivalla vakaudella. Kanttori kokeilee uusia biisejä ja verryttelee vanhoja. Uusia helmiä vanhojen joukossa.

Näitä sitten kiihdytetään kohti joulua niin, että on sitten varaa vähän hölläillä kohti kesää - paitsi rippikoulut, jotka ainakin leirien osalta jatkuvat jopa koko kesän.

Kaiken käynnistäminen, suunnitteleminen, valmisteleminen, infoaminen, mainostaminen, pohtiminen ja toteuttaminen vaatii aika paljon työtä. Monet seurakunnan virat ovat työajattomia, minkä työntekijä tuntee näinä viikkoina nahoissaan: vaikka intoa, taitoa, halua ja tahtoa on, eivät vuorokauden tunnit vain välttämättä riitä sekä työn että oman itsen hoitamiseen. Palavereja ja suunnittelutuokioita sovitaan tottumuksesta aamupäiviin, vaikka työpäivä voi kestää iltauutisiin saakka ja ylikin. Näin ollen päivästä tulee joko todella pitkä tai todella hajanainen ja pirstaleinen, ja kun töihin on aamulla lähtenyt, niin voiko ne keskeyttää jos illalla on vielä häppeninkiä? Siis saako itsensä irti työmoodista tai ilkeääkö pistää pillit pussiin keskellä päivää, kun tietää illalla tulevansa vielä takaisin? Kaikki eivät, jotkut kyllä. Mutta joku sen kaiken työn lopulta tekee, eikä se mene välttämättä koskaan tasan vaikka kuinka yrittäisi, eivätkä kaikki tosiaankaan edes yritä.

Mä oon ihan töissä. Eiku levossa. Eiku... mut mites ensi torstai?


Työajattomassa työssä yksi isoja sudenkuoppia on työn itsenäinen suunnittelu ja toteutus. Ei ole ihan yksi ja kaksi seurakuntaa, jossa työt tästä syystä jakautuvat hyvin, hyvin epätasaisesti ahkerien ja innovatiivisten repiessä itsestään kaiken yhteisön hyväksi joidenkin muiden sluibaillessa minimillä ja sen alle. Sillä kummastakaan ei oikein voi välttämättä moittia tai saa edes kiinni, sillä kun itse itseäsi ohjaat niin saat huseerata just niin paljon tai vähän kuin tykkäät. Ylläripylläri tämä kismittää ja kuormittaa niitä, joilla on draivi päällä, ja minimi-miehet ja -naiset voivat olla haltioissaan toisten tehokkuudesta, mutta sen verran etäältä, ettei kukaan vain oleta tai odota heidänkin puuttuvan tapahtuviin ja toteutuviin juttuihin.

Jotkin työt voivat seurakunnissa yksisarjaisia - kuten nyt vaikka kanttorin hommat, jos kanttoreita on vain yksi - näin pienissä seurakunnissa usein on. Silloin sama kanttori soittaa messut, toimitukset ja nuortenillat, pitää muskarit ja harjoittaa kuorot, ja työtä on taatusti toista kellollista, jos siihen kelkkaan lähtee. Kanttorin työ on syystä työajatonta, sillä minkään valtakunnan työaikalainsäädäntö ei moiseen suostuisi. Muita yksittäisiä duuneja voi olla mikä tahansa muukin virka: nuoriso-ohjaaja, diakoni tai pappi. Yksinään puuhatessa ei tarvitse arvioida toisen tekemän työn määrää tai laatua, ja se on toisaalta siunaus toisaalta taas varsin yksinäistä ja väkevän tietoista mahdollisuuksien kaikkeudesta mutta myös siitä, että viime kädessä olet kaikesta yksin vastuussa.

Alterego. Pakko olla.


Miksi tämä sekava ja outo kirjoitus? Koska sitä tämä välillä on. Työkavereista on usein iloa ja joskus ei. Yhdessä tekemisestä saa voimaa, paitsi silloin kun huomaat tekeväsi yksin kaikkien puolesta ja joskus jopa muista huolimatta. Tekeminen ja toteuttaminen ovat parhaimmillaan mahtavaa, voimaannuttavaa ja antoisaa. Pahimmillaan se on uuvuttavaa, turhauttavaa ja voimia vievää, sillä vaikka tiedät, että työsi on arvokasta, ei hedelmistä ole aikaa tai voimavaroja nauttia. Tai sitten joku muu kerää kreditit. Ilman yhteistä työnäkyä mekin taannumme hiekkalaatikolle ja silloin toimiva seurakuntatyö on yksi suurimmista Jumalan ihmeistä. Onneksi sentään Hän hoitaa homman kotiin silloinkin, kun toimintasuunnitelma ei ole ihan tarkka, budjetti on riittämätön ja henkilötyövuodet jo parhaat aikansa nähneet. Taivaallisesta työnjohdosta huolimatta maallisuus pitää otteessaan.

Näissä rattaissa mennään välillä aika mutkalle, sillä tasan eivät mene nallekarkit näissäkään hommissa. Joskus Jumalan käsiä vaan väsyttää.

lauantai 2. syyskuuta 2017

Neutraalisti humanisti

Joensuun seudulla on männäviikkoina veivattu Varhaiskasvatussuunnitelman ja kirkon kimpussa - siis että saavatko seurakunnan edustajat mennä päiväkoteihin ja kerhoihin pitämään tunnustuksellista toimintaa hartauksineen, Raamatun kertomuksineen ja (virsi)lauluineen. Elokuun alussa tiedettiin, että ei, ja nyt tiedetään että kyllä.

Systeemi on ollut toiminnassa jo kymmeniä vuosia, mutta nyt muutamat ovat havahtuneet puolustamaan uskonnolta puolustuskyvyttömiä ja pohtivat muun muassa sitä, että tietävätkö vanhemmatkaan, että heidän pilttinsä osallistuu kunnallisessa hoidossa uskonnolliseen tilaisuuteen. Veikkaan, ettei näillä huolehtijoilla itsellään ole päiväkoti-ikäisiä lapsia, sillä jos olisi he tietäisivät, että joka vuosi lasten vanhemmilta kysytään kirjallisesti, että saako lapsi osallistua seurakunnan tuokioihin. Ja jos ei saa, niin sitten ei saa - on muuta toimintaa. Eli huoli pois, kenellekään ei vanhempien vastustuksen vuoksi kerrota Jeesuksesta.

Jeesus - yllättävän pelottava. Taas ;)


Sanomalehti Karjalainen julkaisi kolumnisti Liisa Yli-Ketolan kolumnin aiheesta. Yli-Ketola toivoi, että päiväkoti-ikäisten turha jaottelu olisi nyt viimein lopetettava ja siirryttävä rationaalisen maailman mukaiseen elämänkatsomustietoon, joka olisi tunnustuksetonta ja joka olisi kaikille soveliasta ja ketään loukkaamatonta. Tavallaan ymmärrän Yli-Ketolan pointin, ja ennen kaikkea ymmärrän sen siitä vinkkelistä, ettei hän - luterilaisen varhaiskasvatuksen hedelmä - lopulta kokenut polttavaa tarvetta kiinnittyä kirkkoon ja sen perinteisiin kovinkaan tiukasti. Tämä on minulle ok, hämmästelen vain, että muilta pitäisi riistää mahdollisuus tutustua kokemuksen ja harjoittamisen kautta uskoon, johon lasten vanhemmat ovat lapsen halunneet liittää. Lapsille pitäisi tämän sijaan suoda neutraali pohja, jolta tutustua erilaisiin katsomuksiin mitään etukäteen painottamatta.

Kun asiaa tarkemmin miettii, usko ja uskonto ei todellakaan ole ainoa asia, joka meitä jaottelee. (Seuraavat esimerkit ovat kärjistettyjä, ja teen sen ihan tahallani.) Esimerkiksi kansalaisuus, äidinkieli ja sosiaalinen status lankeavat meille yleensä aika automaationa. Jotta lapselle voitaisiin turvata neutraali pohja, pitäisi lapset varmaan synnyttää kansainvälisillä vesillä ja varmistaa, ettei lapsi ensimmäisten elinvuosiensa aikana kuulisi lainkaan puhetta. Sosiaalisen statuksen neutraloimiseksi pitäisi varmaan kasvattaa kaikki lähtökohtaisesti laitoksissa - joissa tuo puhumattomuus olisikin helpointa järjestää, ettei kukaan vanhempi vain pilaisi lapsensa tasa-arvoisia mahdollisuuksia kaikkiin maailman kieliin.

Kun lapsi sitten saavuttaisi riittävän kypsyystason, hänelle voitaisiin opettaa yleistä kielitiedettä, jotta hän saisi käsityksen kaikista mahdollisuuksistaan. Mietin aika pitkään, että kuinka tämä opettaminen yhteisen kielen lähtökohtaisesti puuttuessa hoidettaisiin, ja tulin siihen tulokseen, että varmaankin pitäisi opettaa mahdollisimman monilla kielillä, jotta myös kielten käytännön esimerkit tulisivat varmemmin tutuiksi. Sitten lapsi voisi valita kielen, jota alkaisi harjoittaa tullakseen ymmärretyksi ja ymmärtääkseen muita ja maailmaa yleensä. (Tämähän toimisi ratkaisuna myös maahanmuuttajien kieliopintoihin: ei enää varsinaista kieltä, vaan kielitieteitä, että miten suomalais-ugrilainen kieli järjestäytyy ja mitä erikoispiirteitä siinä on.)

Ai, mutta tuoltahan jäi ravinto kokonaan pois! Jotta lapsi voisi valita myös ruokavalionsa, pitäisi heidät varmaankin kytkeä nenä-maha -letkuihin, jotta heidät voitaisiin ravita ilman ruokavaliovaikutteita. kun jotkut menevät ihan sekavaliolla, jotkut vegellä, jotkut ovo-pesko-kasviksina ja jotkut eivät käytä esim. maitoa. Ihan antaa kieroutuneet mahdollisuudet valita omat eväät. Joten jos elämän ensimmäiset vuodet mentäisiin ravintoliuksella, niin sitten voisi päättää, että miten haluaa itsensä jatkossa ravita.

Nuo lapsi-laitokset pitäisi muuten sijoittaa niille kansainvälisille vesille, ja pyrkiä varmistamaan joko se, ettei mitään tunnettua kulttuuria harjoiteta, tai sitten niin, että siellä harjoitettaisiin kaikkia. Taas vähennettäisiin jaottelua.

Kyllä, ihan älytön skenaario. Ei ympäristöä ja muiden ihmisten vaikutusta voi kenestäkään pestä pois niin, että meistä silti kasvaisi yhteisö, joka pysyy kasassa. Uskonto ja usko ovat kielen kaltaisia asioita, joita ei voi oppia ymmärtämään ja tulkitsemaan, ellei sinulla ole äidinkieltä, jonka käsitteet ovat sinulle jo tutut. Uskon kieli on vanhaa, juurien kieltä, jonka varaan länsimainen hyvinvointi ja siihen tähtääminen perustuvat. Jos ja kun noista juurista pyritään eroon pelkän yleisen moraalitajun varaan, me unohdamme ja hylkäämme sen, miksi moraalia on hyvä pitää yllä. Jonain päivänä emme ehkä enää muistaisi, miksi heikossa asemassa olisi autettava sen sijaan, että hänet ja hänen omaisuutensa voisi myydä velan maksuksi (okei, ei Jeesus kai niin orjuutta vastaan ollut, mutta siitä se idea vähän niinkuin lähti...). Tai että miksi koulutus on järjestättävä kaikille. Tai miksi puolueetonta oikeutta tarvitaan mihinkään, kun osalla meistä on enemmän rahaa ja valtaa. Uskossa ovat hyvän juuret, ja vaikka latvustossa on nyt hometta, se ei tarkoita, että juuri pitäisi hylätä.

Usko - mikä tahansa yhteisöllinen usko - antaa merkityksiä ja selittää todellisuutta. Kristitylle nämä merkit tarkoittavat aika paljon:




Ne ovat symboleja - tai kielitieteissä symbolifunktioita - jotka voidaan ymmärtää ja joita voidaan käyttää "oikein" vain harjoittamisen kautta. On eri asia tietää, mitä yllä olevat ovat tai vieläpä niin, että tietää kuinka ne kristinuskoon liittyvät, kuin todella ymmärtää, mitä kaikkea ne sisällään pitävät. Usko avaa silmät näkemään enemmän kuin pari viivaa - ja tämä pätee myös muihin uskontoihin tutustuttaessa.

Kun tiedät, mitä vaikkapa

tarkoittaa, ymmärrät, etteivät asiat muissakaan uskonnoissa varmaan ole vain sitä, miltä ne vain  näyttävät.


Se, mitä ymmärtämyksellään sitten tekee, on se valinta, johon ihminen kypsyttyään pystyy. Annetaan toisillemme - myös lapsille - mahdollisuus ymmärtää ja kypsyä, okei?