Kasvatuksesta huolimatta

Eräs äiti tuumi joskus jälkikasvuaan seuratessaan, että onneksi lapsista vaikuttaa kasvavan ihan hyviä ihmisä hänen kasvatusyrityksistään huolimatta. Jäi mietityttämään, sillä harvemmin kuulee asiaa lähestyttävän tältä kantilta; yleensähän asioiden katsotaan olevan kasvatuksen ansiota tai sen puutetta. Tässä tapauksessa kyseessä oli kuitenkin perusturvallinen koti, jossa lapsista huolehdittiin, koulunkäyntiä ja harrastuksia tuettiin ja syliin sai aina kiivetä. Näin ei kuitenkaan aina ole.

Turvassa tulevaan?

Joskus silloin kun lapsiin kohdistuva "kasvatuksellinen" väkivalta nousee puheenaiheiksi ja otsikoihin, löytyy aina heitä, joiden mielestä se on ok, koska "ihan hyvä minusta tuli, vaikka kotona läimittiin". Aikani puhistuani tajusin, että eihän tuo ajatus itseasiassa välttämättä nousekaan halusta lyödä lasta. Että ennemmin kyseessä on keinojen loppuminen kesken parempien toimintamallien puuttuessa. Ja että ne puuttuvat siksi, että väkivallan puolustajaa on satuttanut tai nöyryyttänyt joku sellainen, jonka olisi pitänyt suojella silloista pientä kasvajaa. Toisinaan vieläpä sanotaan, että lyöminen oli hyväksi, koska "muuten en olisi varmaankaan oppinut mitään, ja ei se muutenkaan vaikuttanut".

En usko.

Minä uskon, että näistä ihmisistä kasvoi ihan hyviä ihmisiä kasvatusmetodeista huolimatta ja että "ei se mitenkään vaikuttanut" on valehtelua itselle. Sillä kuka haluaa myöntää pettyneensä tai pelänneensä äitiään, isäänsä tai muuta kasvattajaa? Tai että siihen pelkoon todella on ollut aihetta? Sillä kyllähän se on vaikuttanut: sen vaikutuksen mukaan lasta saa lyödä.

Ei saa.

Hyviä asioita!

Mitä kaikkea kasvatuksesta huolimatta voisikaan tapahtua? Tai oikeastaan vielä näin: mitä kaikkea hyvää kasvatuksesta huolimatta voisimmekaan olla?

Hiukkasen homoista ja yhteiskunnan ongelmista

Napsuttelenpahan tämänkin, koska vielä kirjoituttaa. En saa kuitenkaan nukuttua, jos en laukaise tätä jonnekin eetteriin.

Sukupuolineutraali avioliittolaki on astunut voimaan ja tämähän aiheuttaa intohimoja muissakin kuin vain tuoreissa aviopareissa. Jos nyt ihan raa'asti ajattelen, niin avioliittohan on siis alunperin tarkoittanut lupaa harrastaa aviokumppanin kanssa seksiä, ja tästä syystä parin lasten on katsottu joltisellakin varmuudella olevan aviopuolisoiden yhteisiä. Näin ei aina ole ollut, eikä ole vastakaan. Mutta siis, avioliitto ei ole niinkään ollut aviokumppaneiden tarpeita täyttävä instituutio, vaan sen tarkoituksena on ollut varmistaa, että lapsella/lapsilla olisi (periaatteellisella tasolla) vanhemmat, jotka tunnustaisivat hänet omakseen ja olisivat lähtökohtaisesti vastuussa jälkikasvustaan. Sateenkaariparit haluavat sitoutua toisiinsa, ja koska vahinkoraskauksien määrä on melko varma nolla, on avioliitto biologisten lasten vinkkelistä tarpeeton instituutio.

Aika moneen ihmiseen on kirjoitettu jälkikasvun kaipuu omasta seksuaalisesta suuntautumisesta huolimatta. Lapsettomuus tekee kipeää varsinkin, kun meissä on myös niitä, jotka raskautuvat jo ystävällisestä katseesta. Tai entä sitten jos mahdollista kumppania ei löydy tai oikean kumppanin kanssa lasten saaminen tyssää biologiaan. Ei ole reilua se. Halu olla vanhempi, pitää huolta ja kasvattaa pientä ihmistä voivat olla lähes fyysisiä tarpeita, tyhjä syli on tyhjä oli syli sitten heteron tai homon.

Sylin täydeltä

Avioliittolain muututtua myös adoptio-oikeus laajeni koskemaan myös sateenkaariperheitä, ja tässä kohtaa nousen osoittamaan suosiota seisaaltani. Koska vaikka jonnekin syvälle on kirjattu oman lapsen kaipuu, on pinnallisempiin lakeihin kirjattu lapsen oikeus vanhempiin. Siis lapsella on oikeus vanhempiin. Mutta lapsilla ei ole rahaa, valtaa tai vaikutusmahdollisuuksia palkatakseen lääkäreitä, juristeja tai sosiaaliviranomaisia hankkimaan itselleen huolehtivat kelpo vanhemmat, jos omat biologiset eivät pysty tai voi vastuutaan kantaa - sillä lapsen oikeus on vanhemman vastuu ja velvollisuus.

Totuus on, että maailmassa - ja ihan Suomessakin - on lapsia, joiden oikeus vanhempiin ei täyty. Jotka on annettu adoptoitavaksi, jotta joku muu pitäisi lapsesta huolen. Tässä kohtaa minä lähestyisin hattu kourassa sateenkaariperheitä. En halua antaa sitä vaikutelmaa, että ajattelisin sateenkariperheitä heteroiden ylijäämälasten dumppauspaikkoina, sillä ei se niin ole silloinkaan kun vastaanottavassa perhessä vanhemmat ovat eri sukupuolta. Enemmän ajattelen tätä mahdollisena lisäresurssina, jolta haluaisin kauniisti kysyä, haluaisikohan joku perhe pitää huolta vanhemmattomasta pienestä.

Turvassa ja kannettuna

Olen kuullut huolen siitä, ettei ainakaan pieniä tyttöjä saisi antaa miespareille. En ymmärtänyt, mutta minulle ystävällisesti selvitettiin mahdollinen hyväksikäyttöriski. En ymmärtänyt vielä sittenkään. Koska jos kaksi miestä ovat suuntatutuneet nimenomaan omaa sukupuoltaan kohtaan ja jopa löytäneet kumppanin, johon sitoutua, en pääse jyvälle, millä tavalla pieni tyttö olisi heidän kanssaan missään vaarassa. Itse asiassa en keksi turvallisempaa perhettä tyttöselle. Ja se, kuinka olen nähnyt pienten tyttöjen kietovan isänsä pikkusormensa ympärille tapahtuisi tässä tuplana. Voin vain kuvitella, millaisena prinsessana miesparin tytär saisi kasvaa. Toki vastakkaisen sukupuolen esimerkkejä kaivataan varmasti kaikissa perheissä, joissa vanhemmat ovat samaa sukupuolta, mutta sama tilanne on monessa yksinhuoltajaperheessäkin, ja ehkä tässä voisi olla myös joku yhteisöllisyyden itu, jota kannattaisi tarkastella ja vähän kasvattaa.

Otsikossa mainitsen homot ja yhteiskunnan ongelmat - viitaten nyt nimenomaan tähän kasvatusvastuun ongelmaan, joka kasvaa kasvamistaan heteroiden sekavan sukupuolikäyttäytymisen vuoksi. Tässä vaiheessa voinen jo kirjoittaa, etten näe homoseksuaaleja yhteiskunnan tämän sektorin ongelmien syynä vaan ennemmin ratkaisumahdollisuutena. Saatan olla naivi, ymmärtämätön ja populistinenkin pohdiskellessani helpohkoa ratkaisuvaihtoehtoa isoihin ongelmiin - ja pintaraapaisuhan tämä tässäkin nyt on. Olen kuitenkin iloinen, että useammalla vanhemmattomalla lapsella voi nyt olla mahdollisuus kutsua toista ihmistä isäksi tai äidiksi - vaikka sitten tuplana.

Julkisia naisia?

Jatkanpa hieman jorinoita pappisnaisten yleisyydestä ja henkilökuvasta. Nimittäin.

Ilman pantaa liikkuessani olen normaali ja huomaamaton. Pantapaidassa olen julkista riistaa, jolle saa ja voi huudella mitä vain, vinkkailla, ehdotella ja kommentoida - eikä vain kirkon tilaa, edellisen sunnuntain saarnaa tai kysellä apua hengen asioihin, vaan myös hiuksia, naamaa ja ruumiinkuntoa.

Rohkeustesti

Onhan se totta, että virka on julkinen, mutta ei kai se naispapista tee perinteisessä mielessä julkista naista, joka olemassaolollaan on kielletty hedelmä? Sillä sitähän tämäkin kahtiajako - Sini Ikävalkolle esitetty kysymys "ootsä tosissasi?" ja peräänhuutelu toisaalta ovat - hankalasti hahmottuvaa naiskuvaa, jota toisaalta sotkee ennakkoluulo ja toisaalta henkseleitä paukutteleva rohkeus, jossa mittarina on se, kuinka törkeästi naispapille uskaltaa sanoa. Ja muuten, saako/kannattaako huuteluun vastata? Jos saa, niin miten nasevasti? Onko "se on sulle rouva pastori" riittävä vai liikaa, vai saako moisesta jopa lukea jälkikäteen sanomalehden tekstiviestipalstalta?

Naispappeuden muutos ja murros näkyy meissä, viimeisen 15 vuoden sisällä vihityissä. Olemme pääsääntöisesti 25-45 -vuotiaita, ja olemme kasvaneet samoilla hiekkalaatikoilla kuin muut samanikäisemme samanlaisessa yhteiskunnassa samanlaisessa yhteiskunnan murroksessa. Meissä (nais)papeissa on samaa vääntöä ja ymmärrystä kuin ympäröivässä kulttuurissa. Me kuitenkin olemme tulleet kutsutuiksi kirkollisen agendan äärelle, jonka olemme sovittaneet kiikun kaakun yhteen vallitsevan todellisuuden ja ikuisen sanoman kanssa. Meitä edeltänyt naispappien ensimmäinen aalto tosiaan raivasi tilan naisille pappisvirkaan, ja nyt tuon viran raamit ja ymmärrys venyvät, kun viranhoitajat eivät joko mahdu tai enää suostu koteloitumaan huomaamattomiksi. Me emme enää pyydä anteeksi kutsumustamme.

Aika selvä kuvitus, eikö?

On totta, ettei ketään pappia ole hommaan pakotettu, vaan virkoihin on jopa tunkua. Pappisvirka on julkinen ammatti, ja pappien yksityisyys sopimuskysymys ja hankalahkosti hahmotettavissa, mutta ei kai viran julkisuus oikeuta törkeää käytöstä tai ahdistelua? Vai pitääkö meidän olla "niin hyviä ihmisiä", että siedämme mitä vain? Saako sanoa takaisin? Vai pitääkö? Ovatko naispapit niitä kilttejä tyttöjä? Pitäisikö olla? 

Ja ennenkaikkea: miltä meidän pitäisi näyttää?

Kutsumuksen kahleet

Sini Ikävalko tippui the Voice of Finlandista. Vaikuttiko pappeus? No tottakai!

Formaatin ideanahan on se, että ääni edellä mennään. Lauletaan ja ollaan hyviä, valmentaudutaan ja etsitään oma tyyli. Ja sitten tuli Sini, jonka kohdalla tuomareiden mielikuvitus ei riittänytkään yhdistämään naiseutta, pappeutta ja (herranen aika!) viihdyttävyyttä.

Kahlekuningatar

Naisten pappeus tuli mahdolliseksi 1980-luvun loppupuolella, ja ensimmäiset virkasiskot vihittiin papeiksi 1988. Nämä alamme pioneerit taistelivat meille paikan ja oikeuden toimia pappeina olemalla (tuplasti) vakuuttavia ja päteviä, jotta meidät otettaisiin vakavasti miespappien rinnalla. Naisten virka-asu, Vuokko, oli graafinen ja veistoksellinen täysvillainen luomus, joka hienosti peitti kaikki naiseuteen viittaavat mutkat ja kohoumat, jotka olisivat vihjanneet siihen suuntaan, että tässä laatikossa on nainen. Piti olla pätevä ja vakavasti otettava.Tämä oikeutus olla olemassa alkaa olla nyt arkipäivää, mutta naispappi on silti enemmän pappi kuin  nainen - myös muissa puuhissaan.

Sillä mitä Sini siis teki? Ravisteli. Nikkasi silmää ja nosti kulmakarvaa. Keikisteli ja flirttaili. Ihan perussettiä, mutta kun pappi! Herranen aika! Sini rokkasi, ja se ei nyt sovi yhtään tähän naiseuden piilottavaan ammattikuntaan, jonka vakuuttavuus on vaakalaudalla ja epävarmaa. Eikä Sini ollut epävarma tai yrittänyt vakuuttaa mitään. Hän vain loistaa sillä osaamislla ja lahjalla, joka hänellä on, ja se on mahtavaa! Mutta Sini on outolintu, joka ylittää mielikuvituksen rajat, eikä se ole sopivaa. Mutta juuri häntä tarvitaan, sillä hän ravistelee! Ja ennenkaikkea hän ravistelee siellä, missä luulimme olevamme joustavia ja joviaaleja - hän löysi tabun, jonka rikkomisen aika taitaa olla kypsä. Kyllä, nainen, pappi ja laulaja voivat olla sama ihminen.  

Laululava ei kuitenkaan ole ainoa lava, joka on pappisnaisten valtaamattomissa. Odotan nimittäin sitä, että stand up -lavalla nähtäisiin naispappi. Siinä ei saa sukkahousut kiristää yhtään! Jännittävintä ei kuitenkaan olisi se, mitä virkasisko laukoisi, vaan se, uskaltaako yleisö nauraa. Koska: saako tuolle oikeasti nauraa? Kun se vakavasti otettavuus ja silleen... että vaikka olisi miten hyvät jutut, niin taas menisi yleisöltä metaillessa, että tietääköhän tuo nyt oikeesti, että tää on hauskaa. Vai onkohan se unohtanut olevansa pappi? Pitäisiköhän se kertoa hänelle? Laajasalon Teemu on raivannut huumorille sijaa, mutta kun hän on mies. Sitä ei lasketa.

Odottelen myös fiktiivisiä ihmissuhderomaaneja, joissa saisi olla eroottinen jännite. Siis naispappien kirjoittamina. Ai kauheeta, kun olisi jännää! (Pst, mulla muuten ois semmoinen pöytälaatikossa. Kustantajat, vink vink.) Siinä sitä vasta saisikin huutaa herranjestasta korvat punaisina. Eikä tarvitse edes olla mitään E.L. James kamaa, että tämä efekti saavutettaisiin.

Sinisiipi valmiina lentämään

Siispä, Sinisiipeni, meillä on tehtävä! Meillä on tehtävänä ravistella ja olla naisia kaulapannasta huolimatta. Tai oikeastaan juuri sen vuoksi (choker oli kaikilla muotia viime vuonna, meillä se on aina). Vaikka naispappeus alkaakin olla arkipäivää, on pappi naisena nyt outoa. Vakavasti otettavuuden ongelma ei välttämättä ole kuitenkaan meidän toiminnassa, vaan kuulijoiden ennakko-oletusten ravistelemisessa. Aika vähän on kovempia ice makereita kuin uudessa porukassa kertoa ammattinsa rehellisesti. Joten, let's shake it, baby!

Läheltä liippaa?

(Tästä roolijutusta nousee myös pohdintaa seksuaalisuudesta... minulta kysyttiin nuorimmaistani odottaessani, onkohan tulokas mahdollisesti Jeesuksen sisarpuoli. Vaikka kysyjällä olikin vähän pilkettä silmäkulmassa, ymmärsin, että jumallinen osallisuus oli huomattavasti helpommin ymmärrettävä todellisuudenkuva, kuin aviomieheni osallisuus asiaan... Oikeesti.)

Pappeus on esimerkillistä hommaa, jossa julkinen örveltäminen on aina vakava asia, mutta me olemme muutakin kuin pappeja. Ja me olemme enemmän kuin ennakko-oletukset antavat meidän olla. Aina. 😉😇