Jezuz ja alushousut

Kirkkopäivät tulee, oletko valmis? Jezuz sanoo, että saa tulla sellaisena kuin on. Eli saa, mutta ei tarvitse olla tämän näköinen:

Tämä yllä oleva on ihan virallinen kirkkopäivien mainos, joka jännästi nyt sitten kuitenkin vedetään turuilta ja toreilta pois, koska papitkin olivat mainoksesta hämmentyneitä. Ei tavoittanut alusvaatemalli sitä syvyyttä, jota joko kaivattiin tai yritettiin viestittää: että jokainen kelpaa sellaisena kuin on, tervetuloa! Huomiota ja puhetta se kyllä sai aikaan, joten siinä mielessä viestintä onnistui, mutta merkitys jää epäselväksi sittenkin kun on kuullut virallisen selityksen.

Minua hämmensi myös Iltalehden otsikko, jossa kerrottiin, että papitkin olivat hämmentyneet kirkkopäivien mainonnasta. Että ei pelkästään kaikki muut, mutta että papitkin nyt vähän ovat mietteliäitä tämän mainoksen äärellä. Jäin miettimään, että eikö papeilla saa olla mielipiteitä? Siis paitsi Marjaana Toiviaisella saa olla mielipide, mutta me muut olemme niitä, jotka korkeintaan hymistelemme tai vähän rypistämme otsaa jos jokin on pielessä tai väärin. Kun pitää ymmärtää ja tuomita ei saa. Mielipiteestä saattaa joku loukkaantua, jos se ei ole sama kuin oma mielipide. Ei pidä siis papin olla mitään mieltä, jotta ei tule paheksuntaa.

Vähän kyllä paheksun tätä.

Ja hämmennyn mainoksesta.

Jos ei kirkkopäivillä ole myös Victoria´s Secretin alusvaatenäytöstä olen myös harhaanjohdettu. Olkoonkin, että mainos herättää huomiota, niin jos joku sen perusteella paikalle ilmestyy, niin todellisuus ei nyt vastaa oikein annettua mielikuvaa, vaikka mielikuva olisikin väärin ymmärretty. Rohkeiden mainosten lupaukset pitäisi pystyä ja uskaltaa myös lunastaa, mutta en ainakaan itse seiso tämän (väärinymmärretyn) lupauksen takana. Jos tarkoituksena on vastustaa naisten esineellistämistä lähes alastomalla nimettömällä naisvartalolla, niin... miten meni niinkuin omasta mielestä?

Se, mitä vastustetaan Yhteisvastuu keräyksessä, on juuri sitä, mitä Kirkkopäivät nyt vaikuttaa tarjoavan. Vasen käsi ei tiedä, mitä oikea tekee.

Tämän alemman mainoksen ja huomiokuvan lupaukseen minä sitoudun ihan yskimättä. Enkä ole yhtään hämilläni.

Intohimottomat

Minun pitäisi olla intohimoinen. Ja sinun myös. Pitäisi olla joku intohimo: pihaviljely, juokseminen tai vaikka äitiys. Tai kirjoittaminen, musiikki, ruoan laitto, suklaa tai pitsin nyplääminen.  Tai ne perinteiset: rakastaja, suutelija tai muu parisuhdehomma. Jos sellaista ei ole, ei ole inessä, vaan on vaan. On vaan tylsä.

Intohimoton?

Tuli paineita olla intohimoinen, ja hetken onnistuin. Tykkäsin siitä, mitä tein ihan täysillä ja hymyilin läpi räntäsateen, sillä minulla oli intohimo! Olin intohimoinen! Olin ihan liekeissä ja osasin ja toteutin itseäni täysillä! Ja sitten minun piti tehdä jotain ihan muuta. Niinkuin arkea. Piti herätä aamulla, keittää ja syödä puuroa perheen kanssa, mennä töihin. Intohimo lepatteli liepeillä ja sammui sitten haaveksi jälleen. Ehkä jonain muuna päivänä lisää.

Olen miettinyt paljon tätä intohimopuhetta. Että pitäisi voida toteuttaa itseään täysin, sillä semmoisella ihminen jaksaa ja saa aikaiseksi suorastaan ihmeitä. Ja tottahan se on, intohimoinen ihminen on tuottelias, mutta kun ei se intohimo yllä kaikille elämän alueille, ei ainakaan samanaikaisesti ja niin, että perheellisen perusarki pyörisi järkevästi intohimon häiritsemättä. Tai niin ettei arki häiritsisi intohimoa.

Sillä kumman pitäisi joustaa? Arjen, joka vaatii intohimoiselta huomiota ja järkeen perustuvia ratkaisuja, jotka eivät tule intohimon puitteissa ratkaistuiksi, vai voiko intohimo joustaa arjen vaatimuksissa niin, ettei liekkiä tarvitsisi sammuttaa, mutta että kaikki tulisivat ruokituiksi, olisivat koulussa ja työssä oikeaan aikaan ja että kaapissa olisi paitsi omat myös puhtaat vaatteet? Sillä huomasin intohimoissani tämän osaston kärsivän. 

Mutta ei kotiarki intohimoani itseasiassa lopulta niin paljoa suitsinut kuin tämä peruspäivätyöni. Sen sisälle on vaikea ujuttaa palavaa intohimoa, sillä on tapahtumia ja aikatauluja, joiden puitteissa asiat on tehtävä tai niiden on oltava valmiita ihan riippumatta siitä, onko intohimon liekki korkea ja kipunoiva vai matala ja käytännöllinen.

Siis kuinka olla riittävän intohimoinen? Kuinka varastaa hetkensä marjastamiselle, valokuvaamiselle tai ompelemiselle, kun muu elämä vaatii huomiota, jotta arki eläisi myös ja muutkin työt tulisivat tehdyiksi?

Niin, ehkä jonain päivänä tässäkin löytyy hyvä syke, toimiva käytäntö ja oikea rytmi. Siihen asti sitä pitää vain olla. Vaikka sitten tylsä.

Intohimoisesti sinun
Pastorinna