Parannuksen tekoa

Nyt on muuten sekin aika vuodesta. Eli sen lisäksi, että kaikki pitää saada alulle, on myös kiivain flunssa-, nuhakuume-, vatsatauti- ja täiepidemia. ja kyllä, tästä kaikesta iloitaan myös tiskin tällä puolella. Tekevälle sattuu ja me, kyliä luuhaavat työkiertolaiset sekä runsaasti ihmisiä muuten vain työssämme tapaavat olemme aikalailla monenlaisen taudin aallonharjalla, vaikka vastutuskyky pikkuhiljaa paraneekin.

Pöö. Vastusta!

Vastustuskykyä odotellessa ollaan kipeitä. Joskus selvitään nuhalla ja päänsäryllä, joskus ei. Ja jostain syystä kipeät kanssasuorittajat eivät tajua, että kipeän pitää toipua eikä marttyyrina taistella töissään muita tartuttamassa. Kun aikoinaan olin kaikinpuolin flunssassa ja menossa kasteperheeseen sain ohjeeksi "kaikkea ei kannata kertoa". Mitä ihmettä? mietin silloin ja mietin edelleen. Jos omaan perheeseeni olisi syntynyt pienokainen, niin haluaisinko kotiini itsensä kipeäksi tietävän pastorin, joka "ei vain kerro kaikkea"? Minä kyllä kerroin, desinfioin itseni silmämunia myöten ja yritin olla koskematta mihinkään, jotta ihan koko joukkue ei niistäisi ja ryystäisi ristiäisissä. Jokin onnistui, ja olimme kaikki tolpillamme h-hetkelläkin, mutta kyllä jäi vähän vaivaamaan. Että kipeänä töissä oleminen on paitsi ihan normaalia myös oletettavaa, koska ei näissä hommissa vaan livetä.

Niinpä olen ollut vihkimässä ja siunaamassa myös migreenikohtauksen näköhäiriöissä. On helkkarin hankala saada sillä varoitusajalla framille joku toinen virkakelvollinen, joten pienessä seurakunnassa on kuulema vain venyttävä. Vaikka ei kuulema oikeasti ole. Kuskina minulla muuten on näissä tapauksissa ollut koko perhe, koska olen oikeasti vaarallinen ja ajokunnoton sille päälle sattuessani. Ja onneksi vihkiessä on tärkeintä parin oikeustoimikelpoisuus, ei se, onko pastori sitä myös.

Pastorin perusaamupala näinä aikoina

Niinpä jäin tässä pohdiskelemaan, että missä menee joku raja. Että miten kipeänä on oltava töissä ja milloin saa ihan oikeasti yrittää toipua? Tai jopa onnistua siinä? Kalenteria kun voidaan lukea kuin sitovaa asiakirjaa, että siihen kirjatut on hoidettava vaikka pää kainalossa ja sitä olen toisinaan jo tehnytkin. Migreeni ei tartu, mutta monet muut taudit tarttuvat. Onko niiden kantajana pakko heilua kylillä jos ei ole riittävästi kuumetta?

Miten tästä voisi tehdä parannusta? Pitäisikö siinä tehdä ja jos niin mihin suuntaan?

Reilusti tasan?

On taas se aika vuodesta. Se aika, kun kaikki - siis aivan kaikki - toiminta jälleen seurakunnissa kesän jälkeen käynnistyy. Jälleen alkavat kerhot niin lapsille, perheille, ikäihmisille kuin työikäisillekin. Nuorison pyörintään pyritäään mukan pyörimään käynnistelemällä toimintaa nuorille sekä omissa puitteissa että muualla - on nuorteniltaa, -retkeä, isoskoulutusta ja muuta kinkeriä. On yritystä ja toimintaa.

Rippikoulut 2018 käynnistyvät pian, tai ainakin ilmoittautumiset alkavat ihan näillä näppäimillä. Taas pyöritellään sadat nuoret sisälle systeemiin ja toivotaan, että edes jotain tarttuisi niin, että olisi sitten tarvittaessa jotain mitä muistella. Tai että tietää, mitä palveluja meiltä saa. Tai että missä kirkko ja seurakuntakeskus sijaitsevat - tavoitteet ovat nykyään niin moninaiset. Mutta joka tapauksessa tämäkin rumba vaanii jo nurkan takana, ja valmistelu ja valmistautuminen on hirmuista.

Ikuisuuden eteisessä pukkaa kiirettä

Messut ovat toki pyörineet koko kesän, mutta nyt jumalanpalvelushenkilökuntakin yrittää jälleen mahtua talvialboihinsa ja viritellä nuottia talvikaudelle sopivammaksi - kesällä saattoi vähän kevennelläkin välillä, mutta nyt mennään taas syksyyn sopivalla vakaudella. Kanttori kokeilee uusia biisejä ja verryttelee vanhoja. Uusia helmiä vanhojen joukossa.

Näitä sitten kiihdytetään kohti joulua niin, että on sitten varaa vähän hölläillä kohti kesää - paitsi rippikoulut, jotka ainakin leirien osalta jatkuvat jopa koko kesän.

Kaiken käynnistäminen, suunnitteleminen, valmisteleminen, infoaminen, mainostaminen, pohtiminen ja toteuttaminen vaatii aika paljon työtä. Monet seurakunnan virat ovat työajattomia, minkä työntekijä tuntee näinä viikkoina nahoissaan: vaikka intoa, taitoa, halua ja tahtoa on, eivät vuorokauden tunnit vain välttämättä riitä sekä työn että oman itsen hoitamiseen. Palavereja ja suunnittelutuokioita sovitaan tottumuksesta aamupäiviin, vaikka työpäivä voi kestää iltauutisiin saakka ja ylikin. Näin ollen päivästä tulee joko todella pitkä tai todella hajanainen ja pirstaleinen, ja kun töihin on aamulla lähtenyt, niin voiko ne keskeyttää jos illalla on vielä häppeninkiä? Siis saako itsensä irti työmoodista tai ilkeääkö pistää pillit pussiin keskellä päivää, kun tietää illalla tulevansa vielä takaisin? Kaikki eivät, jotkut kyllä. Mutta joku sen kaiken työn lopulta tekee, eikä se mene välttämättä koskaan tasan vaikka kuinka yrittäisi, eivätkä kaikki tosiaankaan edes yritä.

Mä oon ihan töissä. Eiku levossa. Eiku... mut mites ensi torstai?

Työajattomassa työssä yksi isoja sudenkuoppia on työn itsenäinen suunnittelu ja toteutus. Ei ole ihan yksi ja kaksi seurakuntaa, jossa työt tästä syystä jakautuvat hyvin, hyvin epätasaisesti ahkerien ja innovatiivisten repiessä itsestään kaiken yhteisön hyväksi joidenkin muiden sluibaillessa minimillä ja sen alle. Sillä kummastakaan ei oikein voi välttämättä moittia tai saa edes kiinni, sillä kun itse itseäsi ohjaat niin saat huseerata just niin paljon tai vähän kuin tykkäät. Ylläripylläri tämä kismittää ja kuormittaa niitä, joilla on draivi päällä, ja minimi-miehet ja -naiset voivat olla haltioissaan toisten tehokkuudesta, mutta sen verran etäältä, ettei kukaan vain oleta tai odota heidänkin puuttuvan tapahtuviin ja toteutuviin juttuihin.

Jotkin työt voivat seurakunnissa yksisarjaisia - kuten nyt vaikka kanttorin hommat, jos kanttoreita on vain yksi - näin pienissä seurakunnissa usein on. Silloin sama kanttori soittaa messut, toimitukset ja nuortenillat, pitää muskarit ja harjoittaa kuorot, ja työtä on taatusti toista kellollista, jos siihen kelkkaan lähtee. Kanttorin työ on syystä työajatonta, sillä minkään valtakunnan työaikalainsäädäntö ei moiseen suostuisi. Muita yksittäisiä duuneja voi olla mikä tahansa muukin virka: nuoriso-ohjaaja, diakoni tai pappi. Yksinään puuhatessa ei tarvitse arvioida toisen tekemän työn määrää tai laatua, ja se on toisaalta siunaus toisaalta taas varsin yksinäistä ja väkevän tietoista mahdollisuuksien kaikkeudesta mutta myös siitä, että viime kädessä olet kaikesta yksin vastuussa.

Alterego. Pakko olla.

Miksi tämä sekava ja outo kirjoitus? Koska sitä tämä välillä on. Työkavereista on usein iloa ja joskus ei. Yhdessä tekemisestä saa voimaa, paitsi silloin kun huomaat tekeväsi yksin kaikkien puolesta ja joskus jopa muista huolimatta. Tekeminen ja toteuttaminen ovat parhaimmillaan mahtavaa, voimaannuttavaa ja antoisaa. Pahimmillaan se on uuvuttavaa, turhauttavaa ja voimia vievää, sillä vaikka tiedät, että työsi on arvokasta, ei hedelmistä ole aikaa tai voimavaroja nauttia. Tai sitten joku muu kerää kreditit. Ilman yhteistä työnäkyä mekin taannumme hiekkalaatikolle ja silloin toimiva seurakuntatyö on yksi suurimmista Jumalan ihmeistä. Onneksi sentään Hän hoitaa homman kotiin silloinkin, kun toimintasuunnitelma ei ole ihan tarkka, budjetti on riittämätön ja henkilötyövuodet jo parhaat aikansa nähneet. Taivaallisesta työnjohdosta huolimatta maallisuus pitää otteessaan.

Näissä rattaissa mennään välillä aika mutkalle, sillä tasan eivät mene nallekarkit näissäkään hommissa. Joskus Jumalan käsiä vaan väsyttää.

Neutraalisti humanisti

Joensuun seudulla on männäviikkoina veivattu Varhaiskasvatussuunnitelman ja kirkon kimpussa - siis että saavatko seurakunnan edustajat mennä päiväkoteihin ja kerhoihin pitämään tunnustuksellista toimintaa hartauksineen, Raamatun kertomuksineen ja (virsi)lauluineen. Elokuun alussa tiedettiin, että ei, ja nyt tiedetään että kyllä.

Systeemi on ollut toiminnassa jo kymmeniä vuosia, mutta nyt muutamat ovat havahtuneet puolustamaan uskonnolta puolustuskyvyttömiä ja pohtivat muun muassa sitä, että tietävätkö vanhemmatkaan, että heidän pilttinsä osallistuu kunnallisessa hoidossa uskonnolliseen tilaisuuteen. Veikkaan, ettei näillä huolehtijoilla itsellään ole päiväkoti-ikäisiä lapsia, sillä jos olisi he tietäisivät, että joka vuosi lasten vanhemmilta kysytään kirjallisesti, että saako lapsi osallistua seurakunnan tuokioihin. Ja jos ei saa, niin sitten ei saa - on muuta toimintaa. Eli huoli pois, kenellekään ei vanhempien vastustuksen vuoksi kerrota Jeesuksesta.

Jeesus - yllättävän pelottava. Taas ;)

Sanomalehti Karjalainen julkaisi kolumnisti Liisa Yli-Ketolan kolumnin aiheesta. Yli-Ketola toivoi, että päiväkoti-ikäisten turha jaottelu olisi nyt viimein lopetettava ja siirryttävä rationaalisen maailman mukaiseen elämänkatsomustietoon, joka olisi tunnustuksetonta ja joka olisi kaikille soveliasta ja ketään loukkaamatonta. Tavallaan ymmärrän Yli-Ketolan pointin, ja ennen kaikkea ymmärrän sen siitä vinkkelistä, ettei hän - luterilaisen varhaiskasvatuksen hedelmä - lopulta kokenut polttavaa tarvetta kiinnittyä kirkkoon ja sen perinteisiin kovinkaan tiukasti. Tämä on minulle ok, hämmästelen vain, että muilta pitäisi riistää mahdollisuus tutustua kokemuksen ja harjoittamisen kautta uskoon, johon lasten vanhemmat ovat lapsen halunneet liittää. Lapsille pitäisi tämän sijaan suoda neutraali pohja, jolta tutustua erilaisiin katsomuksiin mitään etukäteen painottamatta.

Kun asiaa tarkemmin miettii, usko ja uskonto ei todellakaan ole ainoa asia, joka meitä jaottelee. (Seuraavat esimerkit ovat kärjistettyjä, ja teen sen ihan tahallani.) Esimerkiksi kansalaisuus, äidinkieli ja sosiaalinen status lankeavat meille yleensä aika automaationa. Jotta lapselle voitaisiin turvata neutraali pohja, pitäisi lapset varmaan synnyttää kansainvälisillä vesillä ja varmistaa, ettei lapsi ensimmäisten elinvuosiensa aikana kuulisi lainkaan puhetta. Sosiaalisen statuksen neutraloimiseksi pitäisi varmaan kasvattaa kaikki lähtökohtaisesti laitoksissa - joissa tuo puhumattomuus olisikin helpointa järjestää, ettei kukaan vanhempi vain pilaisi lapsensa tasa-arvoisia mahdollisuuksia kaikkiin maailman kieliin.

Kun lapsi sitten saavuttaisi riittävän kypsyystason, hänelle voitaisiin opettaa yleistä kielitiedettä, jotta hän saisi käsityksen kaikista mahdollisuuksistaan. Mietin aika pitkään, että kuinka tämä opettaminen yhteisen kielen lähtökohtaisesti puuttuessa hoidettaisiin, ja tulin siihen tulokseen, että varmaankin pitäisi opettaa mahdollisimman monilla kielillä, jotta myös kielten käytännön esimerkit tulisivat varmemmin tutuiksi. Sitten lapsi voisi valita kielen, jota alkaisi harjoittaa tullakseen ymmärretyksi ja ymmärtääkseen muita ja maailmaa yleensä. (Tämähän toimisi ratkaisuna myös maahanmuuttajien kieliopintoihin: ei enää varsinaista kieltä, vaan kielitieteitä, että miten suomalais-ugrilainen kieli järjestäytyy ja mitä erikoispiirteitä siinä on.)

Ai, mutta tuoltahan jäi ravinto kokonaan pois! Jotta lapsi voisi valita myös ruokavalionsa, pitäisi heidät varmaankin kytkeä nenä-maha -letkuihin, jotta heidät voitaisiin ravita ilman ruokavaliovaikutteita. kun jotkut menevät ihan sekavaliolla, jotkut vegellä, jotkut ovo-pesko-kasviksina ja jotkut eivät käytä esim. maitoa. Ihan antaa kieroutuneet mahdollisuudet valita omat eväät. Joten jos elämän ensimmäiset vuodet mentäisiin ravintoliuksella, niin sitten voisi päättää, että miten haluaa itsensä jatkossa ravita.

Nuo lapsi-laitokset pitäisi muuten sijoittaa niille kansainvälisille vesille, ja pyrkiä varmistamaan joko se, ettei mitään tunnettua kulttuuria harjoiteta, tai sitten niin, että siellä harjoitettaisiin kaikkia. Taas vähennettäisiin jaottelua.

Kyllä, ihan älytön skenaario. Ei ympäristöä ja muiden ihmisten vaikutusta voi kenestäkään pestä pois niin, että meistä silti kasvaisi yhteisö, joka pysyy kasassa. Uskonto ja usko ovat kielen kaltaisia asioita, joita ei voi oppia ymmärtämään ja tulkitsemaan, ellei sinulla ole äidinkieltä, jonka käsitteet ovat sinulle jo tutut. Uskon kieli on vanhaa, juurien kieltä, jonka varaan länsimainen hyvinvointi ja siihen tähtääminen perustuvat. Jos ja kun noista juurista pyritään eroon pelkän yleisen moraalitajun varaan, me unohdamme ja hylkäämme sen, miksi moraalia on hyvä pitää yllä. Jonain päivänä emme ehkä enää muistaisi, miksi heikossa asemassa olisi autettava sen sijaan, että hänet ja hänen omaisuutensa voisi myydä velan maksuksi (okei, ei Jeesus kai niin orjuutta vastaan ollut, mutta siitä se idea vähän niinkuin lähti...). Tai että miksi koulutus on järjestättävä kaikille. Tai miksi puolueetonta oikeutta tarvitaan mihinkään, kun osalla meistä on enemmän rahaa ja valtaa. Uskossa ovat hyvän juuret, ja vaikka latvustossa on nyt hometta, se ei tarkoita, että juuri pitäisi hylätä.

Usko - mikä tahansa yhteisöllinen usko - antaa merkityksiä ja selittää todellisuutta. Kristitylle nämä merkit tarkoittavat aika paljon:

Ne ovat symboleja - tai kielitieteissä symbolifunktioita - jotka voidaan ymmärtää ja joita voidaan käyttää "oikein" vain harjoittamisen kautta. On eri asia tietää, mitä yllä olevat ovat tai vieläpä niin, että tietää kuinka ne kristinuskoon liittyvät, kuin todella ymmärtää, mitä kaikkea ne sisällään pitävät. Usko avaa silmät näkemään enemmän kuin pari viivaa - ja tämä pätee myös muihin uskontoihin tutustuttaessa.

Kun tiedät, mitä vaikkapa

tarkoittaa, ymmärrät, etteivät asiat muissakaan uskonnoissa varmaan ole vain sitä, miltä ne vain  näyttävät.


Se, mitä ymmärtämyksellään sitten tekee, on se valinta, johon ihminen kypsyttyään pystyy. Annetaan toisillemme - myös lapsille - mahdollisuus ymmärtää ja kypsyä, okei?