Yksinäinen rakastaja

Rakastetuksi tuleminen ja toisen rakastaminen ovat varmaankin aika suuri osa ihmisyyttä. Aika moni kaipaa rinnalleen vertaista kumppania, joka tukisi, hyväksyisi ja rakastaisi - ja jos mahdollista perustaisi perheen ja jakaisi arjen. Parisuhde- ja perhedynamiikka ja niiden toimiminen ovat kuitenkin mysteerejä, joita ei voi ennustaa oikein minkään perusteella, ja niinpä olen alkanut epäillä, että kestävän parisuhteen ja perheen perustana on lähinnä hyvä tuuri. Että perheen kulmakivi - aikuisten välinen suhde - on kiinni ennustamattomista tekijöistä, joita tunne, tahto ja sinnikkyys voivat toki edesauttaa, mutta jotka eivät kuitenkaan välttämättä riitä pitämään pakettia koossa.

Mihin sydän riittää?

Kuten sanottua, moni haluaa rakastaa ja tulla rakastetuksi. Hyvässä tuurissa löytyy kumppani, joka nousee noiden tunteiden ja toiveiden kohteeksi. Vielä paremmassa tuurissa tunne on molemminpuolinen, sillä mielestäni yksi maailman suurimmista ihmeistä on kaksi toisiinsa rakastunutta ihmistä. Tällä valinnanvaralla mahdollisuudet rakastua "ketjussa" (minä häneen, hän tuohon, hän kaukaiseen, kaukainen läheiseen ja läheinen johonkin muuhun) ovat kuitenkin lähes rajattomat, joten siksi kahden välinen rakkaus on mielestäni ihme.

Rakastuminen ja ihastuminen päättyvät aikanaan. Tulee tasaantuminen, tulee muitakin ajatuksia ja arki rullaa tunteiden kihinän ja pöhinän yli. Luottamus toiseen on ehkä kasvanut niin, että välillä kumpikin usktaltaa kiukutella ja olla muutakin kuin ihana, ja tämähän on vain inhimillistä ja ennustettavaa - huuma tasaantuu ja loppuu, koittaa arki.

Joskus arkeen kuuluu tässä vaiheessa jo lapsia ja asuntolaina. Tulee velvollisuuksia ja vastuita jotka pitäisi yhdessä jakaa. Luulen, että viimeistään tässä kohtaa alkaa herätä myös kysymyksiä siitä, että tätäkö tämä nyt sitten on aina ja ikuisesti? Tätäkö minä halusin?  Oli lapsia tai ei, näiden kysymysten vastaukset ovat niitä ennustamattomia tekijöitä, jotka tuolla aiemmin mainitsin: onko tämä todella sitä, mitä haluan, ja haluanko sitä juuri tuon toisen ihmisen kanssa. Näihin kysymyksiin ei voi vastata ennen kuin tilanne on oikeasti tässä ja läsnä.

Katsekin kertoo

Joskus käy niin, että hyvin rakkaudessaan kihissyt pari huomaa olevansa arjessaan yksinäinen. Että vaikka sen toisenkin kengät ovat samassa eteisessä, ei yhteyttä enää ole. En tule kuulluksi, en nähdyksi, en kohdatuksi. Sellainen masentaa, suututtaa ja saa epäilemään, että tuo toinen on rikkonut jotain lupaamaansa, tai ainakaan hän ei ole enää se, johon rakastuin. Mihin minä rakastuinkaan? Mitä näin tuossa ihmisessä, joka vetäytyy, nalkuttaa tai on tyly? Joka on kiireinen, unohtaa minut? Pikkulapsiarki moninkertaistaa ristiriitojen synnyn, näin olen uutisointia ymmärtänyt. Jonnekin katosivat he, jotka halusivat rakastaa, kohdata ja ymmärtää, olla läsnä ja toistensa tukena. Tulee kahdet rutistuneet kulmakarvat ja äreä katse.

Olen miettinyt parisuhteen virtauksia aika pitkään, ja seurannut velvollisuudentuntoisesti Ensitreffit alttarilla- ohjelmaa saadakseni vinkkeliä parisuhteen muodostumiseen ja siihen, mitä asiantuntijat asioista tuumivat. Onhan se ollut opettavaista, ja tällä tuotantokaudella olen löytänyt ainakin muutaman oleellisen tekijän, jota ilmeisesti parisuhteessa voisi tarkkailla:

1) Millainen minä olen tuon toisen ihmisen seurassa?
2) Pidänkö siitä ihmisestä, jonka hän minussa nostaa esiin?

Niin. Minä en kysyisi enää "mitä minä tunnen tuota ihmistä kohtaan", vaan "kuinka siedän itseäni hänen seurassaan?" Sillä jos ja kun toinen herättää itsessä pelkkää ärtymystä, välttelynhalua tai turhautumista on varsin varmaa, ettei se toinenkaan hirvittävästi voi siitä seurasta nauttia tai ainakin se on huomattavan vaikeaa. Voi olla, että rakkautta on vielä. Voi olla, että on tahtoa korjata ja tehdä asiat paremmaksi. Voi olla, että kaiken voi vielä korjata. Voi olla, että suhde on ohi ja loppu.

Tai voi olla, että ihmiset tekevät toisistaan hauskempia, ihanampia, sinnikkäämpiä, yritteliäämpiä, hellempiä ja ainakin hitusen parempia. Niinkin voi olla. Mutta sitäkään ei voi tietää ennen kuin tilanne on tässä ja nyt. Ei voi tietää nouseeko suhdetta kihinän ja pöhinän aikana ja varsinkin sen jälkeen kantamaan huumori, sielun yhteys, yhdessä näkeminen ja kokeminen, kosketus tai jokin muu tai nämä kaikki. Jos kokee olevansa toisen ihmisen ansiosta hitusen parempi ihminen kuin ilman häntä, on suuri todennäköisyys, että arki on yhdessä tekemistä, jakamista ja olemista taistelukentän sijaan. Voi olla.

Mutta kun sitä ei voi tietää. Kukaan ei voi ennalta tietää, mihin suuntaan suhteessaan kasvaa. Ei voi ennustaa, pidänkö siitä muutoksesta, joka tapahtuu tuossa toisessa tai minussa itsessäni tai miten nuo muutokset voidaan sovittaa yhteen. Jos siis voidaan.

Kenen tehtävä?

En usko, että kukaan ryhtyy suhteeseen vain erotakseen. Uskon ihmisten vilpittömään uskoon, toivoon ja rakkauteen sitä toista ihmistä ja yhteistä elämää kohtaan. Uskon, että ihmiset yrittävät parhaansa.

Jotenkin parisuhteisiin ja perheisiin syntyy yksinäisiä rakastajia, jotka eivät enää tiedä, mihin  rakastavat, toivovat ja hellät tunteet voisi kohdistaa. Kasvaa muureja, joita ei osata purkaa tai unohdetaan missä ovi on, ja niin toisesta tulee ennemminkin vihollinen kuin kumppani. Jos perheessä on lapsia, voi hellyyttään purkaa heihin, ja jos ei niin sitten en tiedä. Toisaalta, ei lasten pitäisi olla parsuhteen tunnetyhjiön korvikkeitakaan, vanhemman - tai kummankin vanhemman - tunne-elämän pelastajia, heidän pitäisi saada olla vain lapsia.

En tiedä voiko yksinäisiä rakastajia jotenkin auttaa. En tiedä kaipaavatko he apua. Aina voin kuitenkin kuunnella, ja aina on onneksi perheasiain neuvottelukeskus. Aika usein kannattaa yrittää.

Mieheksi ja naiseksi hän loi heidät

Tämän vuoden aikana olen huomannut, että uutiskynnys on toistuvasti ylittynyt sukupuoleen ja sen kokemiseen liittyvät aiheet. Sukupuolisuuden kokemus, ymmärrys siitä mikä minä olen, on ymmärtääkseni varsin vankka tekijä ihmisen minuuden kartassa. Esikuvia etsitään ja verrataan itseen usein tiedostamatta, mutta joskus hyvinkin tietoisesti. Jo pienille lapsille on tärkeää voida vertaisryhmässä lokeroida itsensä ja toisensa esikuvien mukaisiin laatikoihin, joissa yleensä lukee "poika" ja "tyttö". Vertaisten löytyminen omasta lähipiiristä on tärkeä tekijä, ja vaikka kuinka yrittäisimme neutraloida ja häivyttää sukupuolia, ne silti ovat.

Sukupuoli määritellään ensisilmäyksellä naiseksi, mieheksi tai inter-sukupuoliseksi (jos on vielä joku neljäs vaihtoehto, niin ok, nämä minä tiedän). Biologinen määritelmä on periaatteessa helpoin, sillä kuten sanottua, sen voivat määritellä muut ihmiset. Mielikuva itsestä tuon biologisen määritelmän mukaisena tai vastaisena on kuitenkin jokaisen subjektiivinen kokemus, enkä ymmärrä, miksi cis-tytön tai -pojan kokemus itsestään olisi millään tavalla oikeampi kuin transtytön tai -pojan.

Silminnähden! Vai onko sittenkään?

Perjantaina 3.11.2017 osuin television äärelle Trans-perjantain kohdalla. Ohjelmassa neljä transsukupuolista kertoi kokemuksestaan väärässä kehossa, lisäksi kuultiin translapsen vanhempia.  Myös itsensä sukupuolettomaksi kokeva taiteilija kertoi itsensä etsimisestä ja löytämisestä - en tosin ihan tajunnut, mistä kohtaa hän oli sukupuoleton, sillä hän vaikutti edustavan iloisesti molempia (ja kyllä, sanavalinta 'iloinen' on ihan tietoinen. Tyyppi oli aika hauska ainakin eetterissä).

Ohjelman ensimmäinen haastateltava oli Viivi, joka oli oman itsensä kanssa hyvin syvissä vesissä. Hän on koko elämänsä ajan kokenut olevansa poika, ja naiseus oli hänelle rangaistus, joka ei erilaisine - miehisistä ruumiintoiminnoista poikkeavine - toimintoineen ollut hänelle millään tavalla uteliaisuuden, vaan lähinnä häpeän kohde. Kokemuksestaan huolimatta hän ajattelee, ettei sukupuolen korjaus pelastaisi häntä miltään. Tulkitsin hänen älyllistäneen erilaisuuden kokemuksensa niin syvästi ja laajasti, että itsekokemuksen etsintä oli jo muuttunut totuuden etsimiseksi. En tiedä, voiko sitä tällä saralla edes löytää, mutta toivon Viivin löytävän rauhan itsensä ja kysymystensä kanssa.

Toinen haastateltava oli sukupuolensa kokonaisuudeksi korjannut Amanda, joka hienosti tsemppasi kahta teini-ikäistä poikaa. Hän oli onnellinen siitä, että Mesi ja Mika olivat uskaltaneet kertoa kokemuksestaan varhemmin kuin hän itse. Amanda itse oli omien sanojensa mukaan kaapissa 45 vuotta ennen kuin uskalsi tulla sieltä pois. Se on aika pitkä aika esittää. Mesi ja Mika olivat molemmat reippaita poikia, joille molemmille valinnat uimahallissa ja yleisissä vessoissa aiheuttivat päänvaivaa. Kun kumpikin tiesi, että "omalla" puolella olisi kiusallista olla ja sillä toisella puolella katsottaisiin todella kieroon.

Viimeinen esilletuoduista kokemusmääritelmistä tuli 5-vuotiaan tytön vanhemmilta. Heidän tyttärensä oli pakottanut heidät pohtimaan, kuinka sukupuolisuutta käsiteltäisiin - he olivat ratkaisseet asian kertomalla, että joillain tytöillä on pippeli. Minusta selitys on nerokas, sillä se mahdollistaa sen, ettei kasvava tyttö koe sukupuolielimiään itselle uhaksi tai häpeälliseksi - ainakaan niin, että hän pyrkisi vahingoittamaan itseään osista, joiden ei tunne kuuluvansa itseensä. Tai joiden kokisi olevan vallan väärät. Nostan hattua näille vanhemmille.

Lisäksi törmäsin lehtijuttuun lukioaikaisesta tuttavahkosta. Hänen kohdallaan ihmettelin pari vuotta, miksi poika laulaa tyttökuorossa, mutta koska hän vastasi nimeen Niina ajattelin että mikäpä siinä. Ja hyvin hän kyllä veti, ei siinä mitään.

Nykyään Niina esiintyy räppärinä nimellä Tero Hetero. Hän kokee olevansa hetero mies, joka on lisäksi pienen pojan äiti.

                            Risto Räppääjä tietää, ettei ihmistä saa tunkea vääränmalliseen lokeroon


Luulen, että kaikki edellä esitelty ovat monelle aikamoista mössöä. Herää kysymyksiä seksuaalisuudesta (esimerkiksi Mika seurustelee heteroksi itsensä mieltävän tytön kanssa) - mutta ei kai meistä kukaan seurustele toisen ihmisen elimien kanssa. Eikä seksuaalinen suuntautuminen ole riippuvainen sukupuolesta - se kai ollaan jo hiljalleen opittu tai ainakin oppimassa.

Otsikko on tutusti Raamatun alusta, jossa Jumala luo ihmisen kuvakseen, mieheksi ja naiseksi. Kehen edellä esitellyistä nuo määritteet eivät sopisi? Kastaessani sanon usein, ettei Jumala tee virheitä minuuttamme rakentaessaan. Että se, kuka koemme olevamme, on Jumalan meille antamaa. En osaa enää ajatella muuten.

Ps. Minusta Niina sotkee myytti- ja itsestänselvyyspakkaa hyvällä otteella. Äitiys kuvataan usein naiseuden ylevimpänä muotona, jossa nainen ansaitsee itselleen ison alkukirjaimen, Nainen. Mutta entäs, jos äitiys ja naiseus eivät oikeasti riippuisikaan toisistaan? Ihan vaan mietin...