Myrkyn nielleet

Kuopion Hiippakunnan piispa Jari Jolkkonen julkaisi Tuomiokapitulin sivuilla kirjoituksen ja kannanoton myrkyllisestä miehuudesta. Kiitos ja aamen! Piispa peräänkuuluttaa vastuullisuutta toiminassa ja olemisessa, sitä, ettei toisia voi vastuuttaa tai syyttää omista valinnoista ja varsinkaan virheistä. Eikä ole kunnollista muuttua lapaseksikaan. Myrkyllisyys on vahingollista paitsi  ympäristölle myös miehille itselleen.

Salakavalaa

Myrkyllinen miehisyys on ärinää, pakolla vaikuttamista, väkivallalla uhkaamista ja väkisin toimimista muista piittaamatta - ainakin näin piispan kirjoituksesta ymmärsin. Näillä toimintamalleilla on vaikutettu ennen kaikkea alisteisessa tai heikommassa asemassa oleviin, jotka perinteisessä mielessä tuppaavat olemaan naisia ja lapsia. Ja kun naiset ja naiseus ovat viime vuosikymmeninä emansipoituneet, on voinut huomata, että myrkky on levinnyt laajalti. Itseä ja ympäristöä vahingoittavat mallit eivät siis välttämättä katso sukupuolta.

Perinteinen johtajuus on ollut miehistä - myrkyllä ja ilman. Yhtälailla perinteisesti naisille on jäänyt kodinpiiri ja ideatasolla oleva tasa-arvo, josta varsinkaan toksiset eivät ole paljoa piitanneet. Tasa-arvon edetessä naiset ovat heränneet ja rohkaistuneet vaatimaan oikeutta vaikuttaa ja kantaa vastuuta myös yhteiskunnallisista asioista. Tahtotila ja meteli on ollut ja on edelleen kova - ja syystä. Tasa-arvo on pahasti vaiheessa ja jossain mielessä ottanut jopa takapakkia; roolin ja tilan hakeminen ja vakiinnuttaminen ei ole helppoa. Lisäksi naisen on usein oltava työelämässä miestä pätevämpi, parempi, rohkeampi, vastuullisempi, ahkerampi ja kaikin puolin moitteettomampi, ja silti samasta duunista maksetaan naapurikopin miehelle parempaa palkkaa. Kyllähän se ottaa päähän ja nostaa kierroksia, ja jos eteenpäin pääsemisen mallina ja tapana on myrkyllinen käyttäytyminen, niin ei sitä pehmeydellä, oikeudella tai hyvyydellä muuteta kuin ylhäältä johdettuna.

Ei vihaa. Oisko uteliaisuus hyvä?

Yhteiskunnan normien hajotessa kunniallisen käytöksen ja toiminnan vaatimus on löystynyt. En tarkoita, että se olisi vain huono juttu, mutta tässäkin tilaa hakiessa ylilyöntejä sattuu. Väkivaltaa niin hengessä kuin fyysisesti on ollut maailman sivu, ja nyt myös naisten harjoittama kotiväkivalta on noussut tapetin alakulmaan. Jossain mielessä aihe on tabu, koska 1) naiset ovat heikompia, 2) miehen on pärjättävä naiselle, ja hävettää jos ei. On hämmentävää ja surullista, kuinka usein tasa-arvo toteutuu väkivallan ja sen aiheuttaman häpeän suhteen, ja niin harvoin positiivisessa mielessä.

Miksi tasa-arvo toteutuu väkivallalla ja väkivallassa? Kuinka nämä myrkkyhanat saataisiin kiinni? Piispa Jolkkosella on rohkeutta ja taitoa nousta esimerkiksi, arvostan! Ja vaikka piispa puhuttelee kirjoituksessaan miehiä, niin kannattaa naistenkin se vilkaista tämä lainaus mielessä pitäen: "Jos haluamme kitkeä vääränlaisia miesmalleja, yksi vaihtoehto on, että tiedostavana itseään pitävä nainen alkaa saarnata miehelle maskuliinisuuden myrkystä ja luo opillisesti hygieenisen miesmallin. Silloin siirretään vastuu naisille, tehdään miehistä reppanoita ja kärjistetään sukupuolten välistä vastakkainasettelua."

Loppu kieloutumiselle!

Naiset, tämä vastuu ei kuulu meille. Antaa miesten tehdä se ihan itse ilman tuomitsemista, osoittelua ja ihan ilman ennakko-odotuksia. Ei anneta mekään myrkyn enää levitä.

Hyvin meni jo

Uutisia seuratessa pelottaa. Ei niin pientä eikä niin suurta olekaan, ettei oman edun ylläpito olisi nousemassa - tai jo noussut - intresseissä ylimmäksi. Minä, minun, meidän maa, edut, tavoitteet ja turvallisuus. Koko planeetta kuolee saasteisiin, mutta niitä ei äänekkäiden kannata/voi/saa/tarvitse rajoittaa, koska joku muu saastuttaa pahemmin - eikä siinä, kyllä itsekin mietin kuinka paljon vaikkapa juuston syömisen rajoittaminen vaikuttaa kokonaisuuteen, jossa esim. Hongkongin ilmansaastepitoisuus on todettu tappavaksi (arviolta 3000 henkeä vuonna 2012 tehdyssä tutkimuksessa, ja Delhissä loppui saastemittarista arvot kesken tänä kesänä ). Yhdysvalloissa tuumataan, että ydinvarustelu lopetetaan heti "kun muut tulevat järkiinsä". Eli muiden syy, että pitää parantaa tappavuutta.

Miten meni niinku omasta mielestä?

Vaan ei tarvitse mennä edes globaaleille tasoille, surtavaa riittää ihan ruohonjuurillakin. Kun arkisessa vuorovaikutuksessa sopimuksissa pysyminen, käytöstavat ja totuudellisuus voidaan ohittaa vaihtoehtoisina toimintamalleina, jää jäljelle aika ruma todellisuus. Ollaan niillä kentillä, joilla ei tähdätä yhteiseen parempaan huomiseen vaan puolustetaan nyrkit pystyssä jotain omaa. Apua ei tarjota eikä varmaan oteta vastaankaan - ei ainakaan ilman taka-ajatuksia.

Kai ihminen on aina ollut jonkinsortin opportunisti ja oman edun tavoittelija - ainakin yksityisessä toiminnassaan. Nyt vallitsevaa aikaa kuvataan toisinaan totuudenjälkeisenä aikana, mutta tuntuu, että elämme myös hyvän jälkeisessä. Parempaa - tai edes siedettävää - huomista ei ole syytä rakentaa, koska tarjolla ollut hyvä on jo saavutettu ja nyt siitä on pidettävä kiinni, koska joku (kuka?) haluaa tai aikoo tuon hyvän viedä tai tuhota. Ylemmyys on tuupannut ylevyyden syrjään, ja omasta asemasta pidetään kiinni sortamalla niitä joita ylemmyydestään kiinni pitävä vielä voi sortaa, kuten vaikkapa pakolaisia ja sairaita.

All aboard!

Olen pohtinut ylevyyttä vasta vähän. Ylevyydellä tarkoitan tässä siis sitä, että he, jotka voivat vaikuttaa heikompien vointiin ja asemaan, käyttäisivät valtaansa suojatakseen ja helpottaakseen valtansa alaisten elämää ja asemaa. Ylevyys ei siis ole ylemmyyttä, jota pitää suojata horjunnalta, vaan jotain, mikä antaa suuntaa toiminnalle, ja nostaa niitä, jotka eivät itse jaksa tai pysty nousemaan. Kun yhteisen hyvän suuntaviivat pettävät, ei yksilökään jaksa pitkään rimpuilla. Mutta yhteinen hyvä pysyy tähtäimessä vain yksilöiden joukkovoimalla. Eli monen yksilön pitää valita jotain muuta kuin pelko tai hyökkäys tai viha. Monen. Ja kai se alkaa ihan asenteesta, mutta suuntaviivoja eivät piirrä vallattomat, vaan ne, joilla on raha ja valta. Valtaosa elää murusilla.

Mikä meitä uhkaa ja miksi niin montaa päätöstä ajaa pelko? Tai kuka meitä uhkaa? Millaisessa asenneympäristössä haluamme elää, ja millaisessa oikeasti elämme? Kuka meistä voi vaikuttaa yleiseen asenteeseen? Kuka voi johtaa ja ketä haluamme seurata? Mihin hyvään voisimme yhdessä tähdätä ja kuka sen suunnan osoittaa - ei se kaikille kelpaa kuitenkaan, ja mitä sitten on tehtävissä?

Jos yksi on toista parempi, niin jokin on huonoin. Mikä?

Hyvän nousua en usko oman elämäni aikana enää näkeväni, mutta pidetään edes toivosta kiinni.

Otsikon 'hyvin' voi olla väärin taivutettu. Se voisi olla ihan vaan 'hyvä'.

Kasvatuksen kannoilla

Aika usein lapsia yritetään kasvattaa - ja aika usein he kasvavat yrityksistä huolimatta. Kasvatustrendi kuitenkin vaihtuu välillä, eikä viimeistä sanaa ole vielä sanottu.

Tällä hetkellä ainakin varhaiskasvatuksessa on lyönyt läpi positiivinen pedagogiikka. Lapsen vahvuudet pyritään huomioimaan ja kehittämään, eikä heikkouksiakaan jätetä huomiotta. Kasvatetaan hyvällä.

Vahvuusvaris - avain eteenpäin

Jäin miettimään, että miksi. En tarkoita, ettei niin olisi hyvä, mutta mistä tämä ajatus ja suuntaus lähti? Kuka hän oli, joka polki jalkaa ja sanoi, että virheiden vahtaaminen, kurittaminen ja pakolla kasvattaminen saa nyt riittää? Sillä ihan toimivia ihmisiä on kasvanut ennenkin, vaikkei vahvuuksia ole huomioitukaan, mitä nyt sodan jälkeen kasvaneiden vanhempien traumat ja tabut siirtyivät hiljaisuudessa eteenpäin ilman riittäviä tunnetaitoja, itsesäätelyä tai vuorovaikutusta - asioita, joita nyt opetetaan sekä varhaiskasvatuksessa että koulussa juuri tästä hyvästä syystä.

Aiemmin piti pysyä kurissa, nyt etsitään omaa tietä. Aiemmin piti olla osa yhteiskuntaa, nyt osallistuminen on vaihtoehtoista - en tiedä mille, mutta yhteisöllisyysajatus on muuttunut ja muuttuu koko ajan. Aiemmin lapset saivat näkyä, mutteivät kuulua; nyt lapset ovat osallisia kehitystasonsa mukaisesti - tai ainakaan heitä ei samalla tavalla ehkä pyritä hiljentämään.

Vain muutos on pysyvää

Meistä aiemmin kasvatetuista kasvoi tämän hetken kasvattajia. Joku - tai varmaan aika monikin - päätti tehdä asiat toisin kuin mitä omat vanhemmat tekivät, ja alkoivat puhua toisin, kehittää toisin ja etsiä jotain muuta, kuin mitä itse aikoinaan saivat.

Uskallan vähän väittää, että positiivinen kehulla kasvattaminen on vastaliike nöyryyttävälle ja/tai sivuuttavalle kasvatukselle. Uskon hyvän olevan hyvä. Siksi en voikaan olla miettimättä, että millaisia aikuisia me nyt kasvatamme, sillä tulevia aikuisia muovataan nyt. Jokaisessa ikäpolvessa on heitä, jotka pyrkivät paikkaamaan oman lapsuutensa laiminlyönnit. Hyvällä tuurilla ja riittävän kovalla äänellä lausuttuna myös muut kuulevat näistä ajatuksista - ja nykyisinä teknologian aikoina moni kuulee. Vanhemmuudessa on nyt moniäänisyyttä ja jopa eräänlaisia aatesuuntia, ja hyvä niin. Onneksi on mistä valita.

Kenelle lapsia kasvatetaan? Itselle, yhteiskunnalle vai jollekin muulle? Talouselämälle ja työllisyyden tarpeisiin? Veronmaksajiksi? Ehkä niiksikin, mutta toivottavasti myös heille itselleen, tämän päivän lapsille. Että jonain päivänä heillä olisi kantavat jalat ja ymmärrystä - sekä tahtoa ja oivallusta kasvattaa seuraavat vieläkin paremmin, sillä hyvä kasvaa hitaasti. Valmista tuskin tulee koskaan, mutta tehdään parhaamme. Niin me, kuin vanhempammekin - ja toivottavasti lapsemmekin - niillä eväillä, mitä mukaan on tarttunut.

Mitä sinä näet?

Eroja lapsiperheissä 2: molemmissa päissä

Kyllä pingis on hieno laji! Tarjolla on vauhtia, viihdettä ja hyvää liikettä. Vaatii tarkkaa silmää, aivojen ja käsien yhteispeliä ja riittävää keskittymistä.  Hyvässä pelissä on hauskaa ja oppiminen on kivaa. Haasteetkin kohdataan hyvällä otteella, sillä sehän on vain oppimista. Ja näin siis myös parisuhde- ja perhepingiksessä.

Sillä vähän on kyllä parisuhde- ja perhe-elämä pingiksen kaltaista. Jos arki on pallo ja parisuhteilijat pelaajia, niin alkaa olla jo puitteita metaforalle.

Let's play!

Peli alkaa, kun suhteilijat tulevat kentälle. Toiseen tutustuessa pallottelu alkaa hiljalleen erillisten arkirutiinien yhteen sovittamisilla ja kysymyksillä 'monelta sun työt/luennot loppuu?' ja 'mitä illalla syötäisiin?'. Arjen pallottelu on aika leppoisaa ja kumpi vain voi lopettaa pelaamisen aika vähällä vaivalla. Vaan jos peli kiinnostaa, niin siihenhän ihan uppoutuu.

No.

Peli imaisee pelaajat mukaansa. Pelaaminen onnistuu, ja pelikaverin kanssa on kivaa. Vaikka joskus tulisikin lipsumisia (myöhään illalla kaksi nälkäistä huomaa, ettei kumpikaan ole käynyt kaupassa ja kaapissa on vain purkki papuja ja puolikas sipuli. Ehkä vähän harmittaa, mutta myöhemmin jo naurattaa; ja papu-sipuliyllätyksestä tulee suhdetta lujittava sisäpiirivitsi), ne eivät kaada koko peliä, vaan saavat molemmat pelaajat ehkä huomioimaan kokonaistilannetta tarkemmin. Kun arkipallo on kahden arkea, peli sujuu.

Voipa olla, että arkeen tulee pieni(ä) ihmisiä, jotka muuttavat arkipallon painoa. Pallo on edelleen pidettävä pöydällä, mutta pelin haastekerroin on kasvanut. Oikeastihan tämä onneksi ei tapahdu yllärirytinällä, vaan pelaajien taidot onneksi kasvavat pallon painon lisääntyessä pikkuhiljaa. Kysymykset 'monelta sun työt/luennot loppuu?' ja 'mitä tänään syötäisiin?' säilyvät, mutta voi olla niiden lausumiseen käytetty äänensävy on alkuajoista hieman muuttunut, tai on ainakin välillä hieman erilainen. Lasten kasvaessa arkipallo saattaa muuttua todella haastavaksi hallittavaksi, jos vaikkapa perheen kolmella lapsella on kullakin neljänä iltana viikosta harrastukset eri puolilla kaupunkia samaan ja eri aikaan ja niin, että joka päivällä on jotakin. Lisäksi tulevat vielä tämän arkipingiksenpelaajien harrastukset, jotka auttavat pitämään koko pelin mielekkäänä ja pelaajan pelikunnossa, mutta toisaalta hankaloittavat pelin sujumista. (Edellä kauhuskenaario, ei välttämättömyys tai että näin olisi kaikilla ja väistämättä, mutta voi olla.) On tapauksia, joissa tilanteen mielekkyys kannattaa ihan oikeasti punnita uudelleen, sillä ei liene tarkoitus, että pelin ääreen uuvutaan täysin, kun sen kulkua ei haluta katkaista tai keventää.

Ei pyöri eikä pompi

Kaikissa arkipingiksissä tulee välillä lipsahduksia; vanhempainilta unohtuu, kukaan ei käynyt kaupassa, mitkä pyykit? jne. Koska pelin tarkoitus on itse peli, eikä voitto, ei syyttäviä sormia tarvitse nostaa ja syyllisiä tapahtumaan etsiä. Toistan: pelin tarkoitus ei ole voitto tai henkilökohtaiset pisteet, vaan pallon pysyminen pöydällä. Näin ollen lipsahduksetkin ovat kestettävissä, ja muistiot ja papu-sipuliyllätykset pitävät pallon liikkeessä. Tämä kuva on hyvä.

Joskus voi olla, että toisen pelaajan ote alkaa lipsua vaikkapa sairastumisen vuoksi. Tällöin toinen pelaaja voi hyökätä hätään ja pelata satunnaisesti siis myös vastapuolen pallon tyyliin 'mä hoidan, nou hätä!'. Peli jatkuu, vaikka yllättävä kahden päädyn pelaaminen on saattanut pelaajaa - ehkä kumpaakin - kummastuttaa ja hetken hengästyttää. Molemmat pelaajat voivat kuitenkin päästä näin taas peliin, ja ehkä vastaaviin tilanteisiin osataan vastaisuudessa varautua. Pelaajat pitävät pelin jatkumista tärkeänä ja toista tsempaten homma löytää uomansa samalla kun molempien pelitaidot ovat taas kehittyneet. Tämäkin kuva on hyvä.

Mutta entä sitten, jos pallo on toisessa päässä ollessaan aina siinä ja kintaalla? Jos takaisin syötöt eivät olekaan tasaisia tai meinaavat jopa jäädä väliin, eikä pelaaja osaa tai halua avata pelityylinsä muutoksen syitä? Tai ehkä edes myönnä pelityylin muuttuneen? Voi olla, että aluksi tsemppaus riittää - siis että toinen pelaaja kiinnittää toisen huomion aina lähestyvään palloon, ja alkaa näin vähitellen ohjata peliä, jos toinen ei tormistaudu. Voi olla, että 'mä hoidan, nou hätä!-tilanteitakin alkaa tulla useammin, ja toinen huomaakin lopulta hyökkäävänsä pelaamaan kumpaakin puolta, koska se on itselle helpompaa ja arjen sujumisen kannalta hyväksi. Minne se toinen pelaaja katosi?

Voi olla, että se toinen pelaaja katselee peliä maila kädessä. Peliin voi olla vaikea mennä enää sekaan, jos se toinen pelaa kumpaakin päätyä jo rutiinilla. Silloin syrjään jäänyt osallistuu vain erillisestä pyynnöstä, toisen ollessa estynyt hoitamaan koko settiä yksin. Voihan olla, ettei sitä pelin lopettanutta enää edes kiinnosta. Tai että hän ei pysy enää mukana, eikä osaa sanoa sitä. Tai voi olla, että peli alkaa tuntua todella raskaalta ja jopa vastenmieliseltä, mutta sitä ei joko osata tai haluta sanoa sille toiselle - edelleen aktiiviselle pelaajalle - ettei tämä loukkaantuisi. Peli on siis muuttunut aika paljon; Toinen ei enää pelaa ja toinen ei uskalla jättää pelaamatta toisen puolesta. Kysymykset 'monelta sun työt/luennot loppuu?' ja 'mitä tänään syödään?' tulevat jo aika erilaisilla äänensävyillä, eikä papu-sipuliyllätys naurata enää ketään.

Aikansa hyvä

Missä vaiheissa peli pysyy kahden välisenä pelinä ja millä keinoin? Veikkaisin, että peli on kahden peliä niin kauan, kun jaksetaan puhua, sopia, nauraa, unohtaa ja keksiä keinoja yhdessä. Miten kahden päädyn pelaajan voisi pysäyttää ja saada senkin toisen takaisin mukaan peliin? Kuinka se tehdään, kuka sen tekee ja milloin ei ole enää paluuta?

Sillä ei kukaan jaksa loputtomiin pelata kahta päätyä pelissä, joka on tarkoitettu kahdelle. Vaikka hengästyminen olisi uusi normaali, se ei tarkoita, että se olisi oikeasti hyväksi. Semmoinenhan kuluttaa ihan valtavasti! Kuinka peliä jatketaan ja kenen vastuulla sen jatkuminen ja jatkaminen on? Pitääkö kahden päädyn pelin jatkua, jos toinen ei pelaa ja toinen ei jaksa pelata kummankin puolesta? Molemmissa päissä pitää pelata samaa peliä, että homma toimii.

Tämäkin on yksin vaikeaa

(Ja niin, onkohan eroperheiden laji sitten pesäpallo? Yhteiskunta lukkarina ja etävanhempi ulkovuorossa? Ja entä uusioperheet? Hmm.)

Eroja lapsiperheissä: kosketuksen paino

Edellisestä postauksesta on jo kovin pitkä aika. Tässä parissa kuukaudessa monet mietteet ovat sysänneet kohti kirjoittamista, mutta aikaa ei ole ollut. Nyt on hetki.

Usein mediassa kerrotaan, että pikkulapsiperheissä erotaan varsin herkästi. Kerrotaan, että perheen pikkulapsivaihe kuormittaa parisuhdetta niin paljon, että lopulta vanhemmat eivät jaksa toisiaan, ja päätyvät laittamaan lusikat jakoon. Koska perhe onkin muuta kuin unelmien täyttymys.

Miten menee omasta mielestä?

Perheitä ja parisuhteita on monenlaisia - varmaan yksi kutakin. Ymmärtääkseni haave perheestä on kuitenkin varsin usein yhteinen ja esikoista odotetaan monenkirjavin tuntein yhdessä. Se, mitä synnytyksen jälkeen tapahtuu, vaihtelee. Varsin usein kuitenkin käy niin, että lapsen äiti huolehtii ensisijaisesti jälkeläisen syöttämisestä, pukemisesta, riisumisesta, hyssyttämisestä pesemisestä, syöttämisestä, pyykimisestä, pesemisestä ja syöttämisestä. Ei aina, mutta aika usein. Se tarkoittaa, että pieni ihminen on kontaktissa äitiinsä todella, todella paljon ja jatkuvasti. Ja ihanaahan se voi ollakin. On vauva, jota ihastella, nuuskutella, silitellä, paijata, syöttää ja pestä. On ihanaa olla iholla ja kosketuksissa.

Jatkuvasti.

24/7

Monta kuukautta.

On tutkittu, että ihmisen sensorinen muisti on käytännössä rajaton, vaikka tuon muistin kesto onkin lyhyt - näin myös äideillä. Pienen vauvan kanssa ollessa iholla on toinen ihminen koko ajan. Toinen ihminen, joka tarvitsee, ja jolle haluaa antaa turvan, hellyyden ja kaikenlaista hyvää. Iho antaa kaikkensa, ja tuntee koko ajan.

Pim

Sitten on puoliso ja ehkä muita lapsia. Kun vauva nukkuu muualla, on heidän vuoronsa. Halitaan, pusitaan ollaan lähekkäin. Sensorinen muisti ei lepää, ja äiti-ihminen saattaa itsekin ihmetellä missä mättää, kun kasassa oleminen ei tunnukaan niin voimaannuttavalta kuin ennen.

Äiti-ihmisestä saattaa tulla äreä ja vetäytyvä. Puoliso miettii, miksi lapsensa rakas äiti vaikuttaa siltä, että haluaa purra silittävää kättä. Äiti-ihminen saattaa olla ymmällään itsekin. Kosketushan on kiva. Koskettaminen on kivaa! Mutta kun sitä ei välttämättä meinaa sietää.

Entä, jos iho menee kosketuksesta tukkoon? Että tulee tila, jossa hali ei auta, vaan ärsyttää? Tila, jossa huoneen toiselta puolelta suotu hymy ja lempeä katse on enemmän kuin kokovartalokosketus? Kun fyysisesti olisi mahdollista jatkaa parisuhde-elämää, mutta naista ei kiinnosta, niin voisikohan kyse olla myös siitä, ettei iho jaksa koko ajan tuntea? Ei kaikki johdu hormoneista tai siitä, että nainen on vaikea, haluton tai muuttunut ihan toiseksi ihmiseksi. Joskus se voi johtua kosketuksen ylikuormasta. Se voi johtaa parisuhteen myrskyihin, mutta ei sen tarvitse, sillä se ei ole ikuista.

Ei hätää, se menee ohi.

Se menee ohi, kun iho saa lopulta aikaa. Se menee ohi, kun äidin ja vauvan välille tulee tilaa, kun vauvalla on muitakin kiinnostuksen kohteita ja kun äiti saa olla jopa useamman tunnin ilman kosketusta. Lopulta se menee ohi. Lopulta koskettaminen on äidistäkin taas kivaa, ja sitä kaipaa, haluaa ja etsii - muiltakin kuin vauvalta.

Toista kohti

Mutta nuo koskemattomat kuukaudet ovat pitkiä, jos ei tiedä tai osaa sanoa, missä mättää. Voi olla, että puoliso ei jaksa tilannetta katsella. Toivoisin, että aina jaksaisi, sillä tilanne on uusi, outo ja sanaton kummallekin varsinkin esikoisen vanhemmuudessa. Puolisot harvoin ovat tasavertaisen tiiviissä kosketuksessa jälkikasvuun. Se tekee eroja.

Sitten kun?

Lapsiperhearki ydin- ja uusioperheessä on välillä varsin vaativaa, raivostuttavaa, väsyttävää ja just-sitä-prisman-jonossa-seisomisarkea. Välillä se on vaan arkea, ja lopun ajan se voi olla iha huippua. Mistä tämä kaikki saa yleensä alkunsa?

Missä mennyt? Vai tulevako lie?

Se alkaa siitä, kun toinen on niin ihana. Toinen on niin huippu ja paras, että just tuon toisen kanssa haluan olla koko elämäni ja muuttaa yhteen ja ehkä jopa lapsiakin voisi miettiä! Joo, lapsia! Ollaan yhdessä ihania vanhempia ja kasvatetaan ja kasvetaan perheeksi! Joo!

Hyvällä tuurilla tämä on mahdollista ja tapahtuu kummankin suostumuksella ja haaveesta joko luonnostaan tai keinoja käyttäen. Mutta pim, tulee perheytyminen. Ja perhearki.

Vauvahan on loppujenlopuksi aika kätevä. Vauva menee, minne hänet viedään, eikä karkaa heti kun selkänsä kääntää. Tokikaan vauva ei heti alkuunsa anna vanhemmilleen muuta kuin työtä, mahdollista univelkaa ja olemistaan, mutta lopulta tulee hymyjä vaipanvaihdon lisäksi. Ja liikettä ja oi, kuinka hän kehittyy!

Vauva on kätevä siinäkin, että häntä ei tarvitse kasvattaa. Riittää, että hoivaa ja hellii ja syöttää ja pukee ja riisuu ja pesee ja kuivaa ja hyssyttää ja hyssyttää vähän lisää ja mitä näitä nyt on. Tässä vaiheessa vanhemmat saattavat huomata, että lapsi vie kaiken ajan. Toki siihen on tiedetty varautua jo ennalta, mutta että aivan kaiken ajan. Kyllä. Oma aika on vastedes luvanvaraista, kunnes hommassa on taas jotain yleistä tolkkua.

Voipi olla, että jo vauva-arjen alkumetreillä toinen - ehkä yleisemmin isä? - sysääntyy perhekuplan ulkopuolelle. Se ihana puoliso ei olekaan enää (vain) puoliso vaan Äiti isolla äällä. Ei olekaan meidän ihmeperhettä, vaan äiti, isä ja vauva, joka menee kaiken muun edelle.

Voi olla, että vauva kasvaa lapseksi ja tulee uusi vauva. Nyt entistä vauvaa, nykyistä lasta, pitäisi jo ohjata ja kasvattaa ja opettaa hänelle kaikkea hyödyllistä. Mutta miten niitä opetetaan? Pitääkö niistä huolehtia niinku vuosikausia? Eikö tämä mene koskaan ohi? Ja kasvaako tuo uusikin vauva lapseksi kaikkine yhteiskunnallisine vaatimuksineen? Jokut keksivät 'sitten kun'-elämän, eli tajuavat, ettei tämä ole ikuista, ja että nykyisestäkin arjesta voi ottaa irti aika paljon hupia. Joillekin iskee paniikki, tuhautuminen ja oivallus, että siihen 'sitten kun'-elämään on matkaa vielä varsin runsaasti, eli liikaa. Jokin klikkaa, ja (yleistän) isi alkaa ehkä miettiä, että helpompaa oli ennen ja ennenkaikkea ilman lasta tai lapsia. Ja jos lastensa äidistä ei tavoita enää, että miksi tähän rumbaan ajauduttiin, niin isi voi olla aika yksin perheessään. Entisen elämän muutosvastarinta nousee liian myöhään.

Ei niin onneksi kai kovin usein käy, mutta joskus. Siis siten, että helpompi elämä ilman lapsia alkaa kiinnostaa ihan oikeana vaihtoehtona. Äidit ovat yleensä aika lähtemättömissä, mutta isät eivät. Ja kun se ihana puolisokin katosi sinne prisman kassajonoon, niin isi voi hävitä jossain vaiheessa koko kuviosta.

Kun sy-sy-sydämestä puuttuu palanen, se uu-uu, on sun näköinen... (kiitti, Robin!)

Avioliitto ei oikeastaan ole vain aikusten juttu, vaan se on ennenkaikkea lasten juttu. Avioliitossa syntyneillä lapsilla on ihan viime metreille asti ollut enemmän yhteiskunnallisia etuja kuin avoparien lapsilla. Avioliiton yksi idea on sitouttaa kaksi ihmistä toisiinsa, mutta myös mahdollisiin lapsiin, ja siksi tämä instituutio on aika jäykkä - avioeroa ei saa tekstiviestillä. Lasten parasta tarkkaillaan nykyään tasapuolisesti vanhempien purkautuvasta suhdestatuksesta huolimatta. Lasten oikeuksia kumpaankin vanhempaan pidetään yllä virallisesti, mutta moni lapsi miettii silti, miksi vanhempi jättää hänet.

Mutta siis. Tutkimukset osoittavat, että pikkulapsiarki on perheissä rankkaa aikaa. Yleisimmin ero tulee lasten ollessa 2- ja 4-vuotiaita - eli juuri silloin kun kognitiivien oppiminen lapsilla on rajuinta. Kun hoivattava muuttuu vaativaksi tavalla, johon ei ole yksilöllistä ohjekirjaa, voi tuntua houkuttelevalta lyödä hanskat tiskiin ja jättää koko sirkus. Sillä ei se siitä helpotu, kun lapset oppivat kyselemään, tivaamaan, paiskomaan ovia ja tekemään kaikenlaista, mitä kasvava ihminen myllerryksissään tekee. Siinä jää moni lähivanhemmaksi ihan yksin, kun entinen puoliso ottaa eron paitsi liitostaan myös lapsistaan.

Kohti tuntematonta

Miksi jotkut tämän päivän vanhemmat ovat niin hukassa? Eikö ole malttia tai taitoa vai mitä kasvaa aikuiseksi, puolisoksi ja vanhemmaksi vastuuseen ensin itsestä, sitten toisesta ja lopulta jopa pienestä ihmisestä? Miten ja minne ne ihanat puolisot ja rakkaudella odotetut lapset katoavat? Ne, joiden piti yhdessä valloittaa maailma ja nauraa auringonlaskuun jälkikasvun kanssa hiekkarannalla? Mistä tulee se 'sitten kun', ja miksi 'tää on nyt tätä' on niin vaikeaa? Mikä lasten saannissa harmittaa/kaduttaa?

En tiiä. Minua 'sitten kun' vähän pelottaa.


Ps. Huolestuneet: kyseessä on jälleen perhedynamiikan ilmiö, jota pohdin ulkopuolisena.

Pitkän elämän salaisuus

Terveys, pitkä ikä ja hoivakustannukset ovat mielenkiintoinen paketti. Meille kerrotaan kuinka pitäisi syödä, mitä välttää, mitä listä ja kuinka paljon liikkua, jotta eläisimme pidempään ja terveempinä. Susanna Koski loihe lausui vieläpä elämän tarkoituksenkin meille: pitää olla työmarkkinoiden käytettävissä. Tämä julkilausuttiin joitakin päiviä 'meidän kaikkien rajoitteet'- keskustelun jälkeen.

Yhteinen fyysinen rajoite

Eli kaikenlaista pitää rimpuilla ja jumpata, jotta jaksaisimme töissä ja koko ajan tiukkenevia työn vaatimuksia. Minun ymmärtääkseni mikään työ ei vaadi keneltäkään mitään. Se on aina joku muu ihminen, joka vaatii meitä venymään pidemmälle, korkeammalle ja nopeammin. Ja halvemmalla. Robotisaation lupailtiin tarkoittavan paitsi yt-neuvotteluja myös leppoisampaa työelämää koneen käyttäjälle, mutta hupsistakeikkaa, ei se niin mennytkään. Yt-neuvotteluja kyllä saatiin, mutta sen sijaan, että koneen sallittaisiin suorittaa vaaditut tehtävät inhimillisellä noupeudella onkin ihmisen pysyttävä koneen tarhidissa. Eikä se ole mitenkään leppoisa tahti. Olen kuullut, että aikoinaan lentokonematkailua joissain yhteisöissä vastustettin siksi, ettei ihmisen sielu pysy moisessa haipakassa mukana. Sittemmin on taidettu ymmärtää, ettei matkustusnopeus ole erottava tekijä - lentäen voi sielu levätäkin - mutta ei enää tässä työn sykkeessä, jossa tarvitaan jo tuplapedaali.

Olen rohkeasti eri mieltä Susanna Kosken kanssa elämän tarkoituksesta - siis siitä, että ihmisen tarkoitus on olla työmarkkinoiden käytettävissä. Keksin aika monta muuta tarkoitusta, mutta ne eivät palvele talouskehitystä, joten ne ovat siinä mielessä arvottomia. Sillä onko ihmisen tärkein ja/tai ainoa merkitys se, kuinka paljon hän tuottaa ja kuluttaa? Ei kai? Eihän? Voisiko elämän tarkoitus olla kuitenkin jotain syvempää, jotain, mitä rahalla ei voi mitata, ja joka ei hyödytä yhteiskuntaa mitenkään? Paitsi ehkä niin, että yhteiskunnan jäsenet voivat hiukkasen paremmin.

Eli jos nyt tarkastelen edellä esittämääni yksisilmäisesti, ymmärrän, että ihmisen pitää pitää itsestään huolta, koska työmarkkinat (kuka se on?) vaativat toimintakykyisiä yksilöitä. Eli terveys ei ole ihmisen hyvinvoinnin osatekijä tai tavoite, vaan tarkoituksena on tuottaa markkina-arvoltaan kovempi yksikkö. Niinpä hyvinvointi ja terveys eivät ole päämääriä tai itsestä huolta pitämistä, vaan kasvottomien työmarkkinoiden ja talouselämän väline parempaan tuottavuuteen - tai no, eihän ihmisen hyvinvointi sinänsä talouskehityksessä näy, sillä ainahan voidaan palkata uusi tekemään rikki menneen työt. Sitten voidaankin syyttää hajonneita yhteiskunnalle aiheuttamastaan taakasta ja laskea, millä minimillä pysytään niukin naukin inhimillisen toiminnan rajoissa niin, etteivät kaikkensa antaneet kuormita liiaksi pyhää taloutta. Ihminen on vain kuluva koneen osa.

Nykyajan ikoni. Decent Films

Eihän tässä ole mitään järkeä.

Ne, jotka vaativat, eivät enää itse ole missään tekemisissä huono-osaisuuden, syrjäytymisen tai sairauden kanssa. Ne ovat asioita, jotka tapahtuvat muille ihmisille, ja mitä ilmeisimmin se on heidän oma vikansa. Kuinka arvokasta tässä ajassa onkaan pitää huolta ja välittää, silittää kättä ja halata, tarjota kahvit tai kyyti lääkäriin? Jaa, no sehän riippuu tuntiliksasta... (sic!)

Ai niin, tästähän jäi se pitkä ikä kokonaan pois!

Eli siis, me voisimme ja meidän pitäisi hyvinvointimme (ja tuotteliaisuutemme vuoksi) elää mahdollisimman pitkään. Lääketiede ja -tehtailu kehittää jatkuvasti uusia ja parempia lääkkeitä mahdollisimman pitkän toimintakysyn ylläpitämiseksi. Paitsi, että vanheneva väestö on hirveän suuri tauloudellinen taakka. Ainakin kotona pitäisi pystyä elämään ja olemaan, vaikka ihminen ei enää tuntisi itseään, lapsiaan tai muita läheisiään, eikä olisi ihan varma, että onko syönyt tänään. Tai että miten sitä haarukkaa käytettiin. Tai että ruoka tosiaan tulisi syötyä. Tai että pääseekö itse vessaan ja sieltä pois? Mutta se tulee halvemmaksi kuin valvottu laitoshoito. Laitoksiin ei sitä paitsi edes mahdu, eikä työvoimaa voida palkata tarpeeksi, koska raha. Jos lapsena pitää olla varhain itsenäinen, niin sitä pitää olla yli omien kykyjen myös vanhana. Vanhusten heitteillejättö ei ole kotipalvelujen vika, sillä hekin yrittävät parhaansa, mutta kun se ei saisi maksaa mitään, eikä siihen saisi käyttää aikaakaan, kun ei se silleen ole tuottavaa toimintaa.

Aika on rahaa, eikä kellään tunnu olevan kumpaakaan.

Eli...?

Kaiken tämän jälkeen siis on tärkeää, että elämme pitkään ja mahdollisimman terveinä, ettei meistä tulisi taakkaa yhteiskunnalle ja toisillemme, koska meidän tehtävämme on olla olemassa työmarkkinoiden ja talouskasvun vuoksi, eikä toisiamme varten.Vanheneminen on kallista eikä sitä oikein saisi tapahtua, mutta kuollakaan ei saa.

Tuota... pitkän iän salaisuus on siis vain se, että emme kuole nuorina.

Ymmärsinkö minä tämän nyt ihan oikein? Jos ymmärsin, niin olen huolissani - vaikkei se mitään hyödytäkään.

Oman elämänsä pilaajat

Aikuisen elämä täyttyy kaikenlaisesta hommasta; töistä ja harrastuksista, ja ehkä opiskelusta, parisuhteesta ja perheestä. On kaikenlaisia vastuita ja vaatimuksia, jotka yhteiskuntakelpoisen kansalaisen pitäisi ja pitää täyttää ansaitakseen paikkansa, mutta uskoisin että jokin tässä oravanpyörässä tuottaa myös tyydytystä. Täysi elämä voi olla välillä rankkaa ja paikasta toiseen juoksemista, mutta jollei siitä pidä, sitä ainakin sietää.

Paitsi jos ei kiinnosta. Jos ei kiinnosta, ei tarvitse ravata töissä, harrastuksissa tai viettää aikaa kenenkään kanssa. Ei tarvitse kuntoilla, ei syödä terveellisesti eikä kehittyä. Voi vaan olla ja odottaa, että... jaa, en tiedä mitä. Voi varmaan vaan olla? Jos oma tulevaisuus tai edes oma hyvinvointi ei kiinnosta, niin kukaan ei sitä voi toiselle tyrkyttää, vaikka se olisi miten hyväksi. Jos ei kiinnosta, niin ei kiinnosta. Ja sitten ei kiinnosta mikään.

No daa

Voi olla, että kiinnostus loppuu jo yläkoulussa, jopa aiemmin. Ei kiinnosta oppiminen eikä ohjautuminen. Ihan sama, että isonakin pitäisi olla jotain, koska ei kiinnosta. Ihan turha kysellä, mikä kiinnostaisi, kun ei. On yllättävän iso ero evvk-tyyppien ja 'ihan sama'-tyyppien välillä. Evvk-tyypeillä on sentään asenne mukana ja todennäköisesti joku vaihtoehto tarjottavalle toiminnalle. 'Ihan sama'-tyypille on ihan sama mitä voisi tai saisi tehdä, kun ei kiinnosta mikään. Evvk:lla on suunta, 'ihan sama' ei flegmaattiuudessaan välitä. En tiedä, ovatko 'ihan samat' alisuorittajia, sillä he eivät taida suorittaa mitenkään.

Valtaosalla ihmisistä on jonkinlainen draivi yrittää pysyä yhteiskunnan kyydissä. Ne, jotka kärryiltä tippuvat sairauden, työttömyyden tai jonkin muun syyn vuoksi, kalastellaan tukiverkkoihin ja tsemppaamista ja yritteliäisyyttä on kummallakin puolen tiskiä. Aina ei silloinkaan päästä eteenpäin ja lopputulos voi olla katkera, mutta ainakaan se ei silloin johdu yrittämisen puutteesta. Niin, tai sitten ihminen voi syrjäytyä olosuhteiden salliessa, ja elämä muuttuu näköalattomaksi ikään kuin vahingossa. Eikä ihmisen tarvitse pitkään olla toimettomana, kun ei osaa edes tarttua enää mihinkään. Vahingossa syrjäytyneet voidaan ohjata kiinnostuksen mukaisiin toimintoihin ja siten takaisin yhteiskunnan pyörteisiin, vaikka alku varmasti usein takkuaakin. Tässä kirjoituksessa en tarkoita ketään aiemmin tässä kappaleessa mainituista. Tarkoitan heitä, jotka valitsevat näköalattomuuden, kehittymättömyyden ja mitään tekemättömyyden tietoisesti ja niin, etteivät he jostain syystä tartu ojennettuihin käsiin ja annettuihin mahdollisuuksiin.

'Ihan sama' kasvaa aikuiseksi. Takana on monta hukattua mahdollisuutta kouluttautua, valmistua ja työllistyä. Takana voi olla parisuhde- ja perhemahdollisuuksia, ja harrastuksiakin on ehkä ollut tarjolla. Tyypillä ei ole välttämättä ole mitään diagnosoitavaa sairautta tai mielenterveyden ongelmia - tai edes päihdeongelmaa - mutta kun mikään ei vain kiinnosta. Vai onko kyseessä aina jonkin asteinen masenustila? Vai onko kyse periaatteellisesta asennevammasta? Voi olla, että 'ihan sama' on tuttu monessakin instanssissa aina lastensuojelusta etsivään nuorisotyöhön ja työvoimatoimistoon asti. Kukaan ei vain saa otetta. Kukaan ei saa tyyppiä kiinnostumaan omasta elämästään niin paljoa, että hän alkaisi tehdä sillä jotain. Siihen ei pysty edes monialainen työryhmä, jossa saattaa olla koolla kymmenkunta eri toimijaa pohtimassa ko. tyypin hyvinvointia ja tulevaisuutta, ja yhteisissä istunnoissa pääsääntöisesti odotetaan, että pelastettavaa kiinnostaisi tulla paikalle. Eikä välttämättä kiinnosta.

Hukkuvat kysymykset

Saako ihminen syrjäytyä rauhassa? Onko 'ihan samoihin' käytettävä ammattilaisten resursseja ja avuntarjouksia, joita kohde ei halua tai joista hän ei ole kiinnostunut? Saako ammattilainen nostaa kädet ylös ja vedota yksilön vapauteen tehdä elämällään mitä haluaa? Tai siis tässä tapauksessa olla tekemättä mitään, koska ei kiinnosta?

On todella hankalaa saada otetta heistä, joita oma elämä ei kiinnosta. On kuin puhuisi seinälle ja yrittäisi saada sen hyppäämään. Kenen vastuulla on täysi-ikäinen periaatteessa terve ihminen, joka ei vain halua tehdä olemisellaan mitään - tai ainakaan mitään hyödyllistä? Jos ihminen ei tuota mitään, onko hänen elämänsä pilalla?

Voihan olla, etteivät (ainakaan kaikki) ihansamat itsekään pidä elämästään. Voi olla, että moni juttu tökkii, mutta että asenne on sama kuin hänellä joka ajattelee viikosta toiseen saavansa lottovoiton, mutta niin, ettei hän lottoa koskaan. Kenen vastuulla ihmisen hyvinvointi lopulta on? Pitääkö ja saako toisen ihmisen elämänlaatuun puuttua, jollei hän itse ole siitä kiinnostunut?

Kirjoituksen otsikko - oman elämänsä pilaajat - on asenteellinen ja puolueellinen. Jos odotukset omaa elämää ja omaa vointia kohtaan ovat matalat, niin ei sitä varmaan helposti saa pilattuakaan. Toisin on kuitenkin sitten, jos ihminen katkeroituu omista tekemättömistä valinnoistaan ja syyttää siitä ympäristöään, joka ei auttanut. Silloin elämä on pilalla, mutta syyllinen löytynee ympäristön sijaan peilistä - ja silloinkin ammattilainen kysyy, saako sen sanoa ihmiselle itselleen. Sen, että oma vika, kultaseni.

Hyvät hautajaiset

Kuoleminen on yksinäistä. Joku ehkä huomaa yksinäisyytensä vasta sitten kun ei ole ketään, joka sanoisi hyvästit, ja joku huomaa ehkä vasta viime hetkillään kuinka rakastettu onkaan elämänsä ollut - ja silloinkin tästä elämästä on lähdettävä yksin. Aika moni saa kukkia jo eläessään, joillekin ne tuodaan vasta siunauskappeliin, ja jotkut jäävät ilman sielläkin.

Rakkaan ihmisen hyvästeleminen on rankkaa. On rankkaa nähdä toisen hiipuvan - ja rankkaa on menettää yllättäen sairauskohtauksen tai onnettomuuden seurauksena. Hiipuvan kanssa ehtii ehkä sanoa, että rakastaa ja puida kenties niitäkin asioita, jotka aiemmin ovat jääneet auki puumatta. Pitkät jäähyväiset mahdollistavat molemminpuolisen puhdistautumisen, vaikka voi se olla vaikeaakin. Asioiden auki puhuminen vaatii rohkeutta saattajalta ja saatettavalta tietysti riittävää tajunnan sekä ajan ja paikan tajua. Mutta on saattajan vaikea rakastaakin, sillä rakkaan kuolema koskee. Pitää luopua ja antaa toisen mennä. Saa surra, itkeä, kaivata ja olla kiitollinen. Tai vihainen ja katkera. Se niin riippuu.

Kun elämä on vain kukoistava hetki, joka hiipuu ja katoaa

Mutta jäähyväisten jälkeen rakas pitää vielä saattaa haudan lepoon odottamaan uutta elämää - siis ainakin uuteen huomiseen uskovat. Suruun tulee mukaan seurakunta, seurakuntasihteeri, pappi, kanttori, seurakuntamestari, hautaustoimisto ja pitopalvelu. Rakkaan menetys voi olla arka haava mielessä ja sydämessä, ja sisältä haavoittuneita on kohdeltava osaa ottaen ja reilusti - muiden elämä jatkuu, vaikka nyt ollaankin kuoleman äärellä.

Jos kuolema on vienyt lapsen, voi hautajaisia työkseen hoitava taho - kirkko tai hautaustoimisto - joutua monenlaisten tunteiden kohteeksi. Viha, suru ja miksi-kysymykset särkevät saattajia, eivätkä hautaamien toimittajat välttämättä osaa silloin tehdä mitään oikein niin, että suru, viha ja kaipaus hellittäisivät tai helpottaisivat. Monesti tämä tunnekuorma kohdistuu pappiin, joka yrittää saattajien tuskaa ymmärtää ja sanoittaa - eikä silloin välttämättä mikään ymmärrys tai osaaminen vain ole tarpeeksi. Tuska ei hellitä, vaikka pappi kuinka puhuisi kauniisti. Sama tunnekuorma voi kohdata papin myös äkillisesti kuolleen aikuisen lähipiirissä, tai 'liian nuorena' sairastuneen kohdalla.

Iäkkäämpien ja rauhassa lähteneiden ihmisten kohdalla tunnekirjo on ehkä moninaisempi, mutta 'hyvät hautajaiset' ovat mahdollisemmat. Siis sellaiset hautajaiset, joissa on tilaa saattoväen ja saatettavan yhteisten hetkien muistelemiselle, vainajan lempiasioiden tai kömmähdysten kertaamiselle - siis sellaiset jäähyväiset, joissa on tilaa niin surulle ja kaipaukselle kuin kiitokselle ja jopa naurulle. Että saa jättää hyvästit toiveikkaana ja kiitollisena kaikesta hyvästä, mitä vainajan kanssa on saanut ja voinut kokea. Jossa ylösnousemuksen toivo tarttuu kivusta huolimatta, ja saattajat saavat ehkä huomata vainajan saaneen elää hyvän elämän - oli kuolema tai sitä edeltänyt aika lopulta ollut millaista tahansa. Sillä hyvät ja kivatkin kuolevat.

Viimeisen kerran

Oma lukunsa ovat he, jotka ovat tehneet paljon pahaa ja/tai satuttaneet läheisiään. Silloin tunnekirjo voi painottua katkeruuteen ja eräänlaiseen helpotukseen, kun vainajaa tai vainajan puolesta ei tarvitse enää pelätä.

Pappi yrittää ottaa selvää, millaista ihmistä hän on mukana saattamassa. Vainajan lähimmät ovat avainasemassa kertomassa edsmenneestä, mutta he eivät välttämättä tunne vainajaa parhaiten. Esimerkiksi vuosikymmeniä sitten kotoa kauas muuttaneet lapset eivät välttämättä osaa kertoa vanhemmistaan sellaisia asioita, joita vaikkapa vainajan naapuri tai hyvä ystävä osaisi. Saattoväki voi olla suurikin, mutta - jollei pappi ole tuntenut vainajaa henkilökohtaisesti - tiedot vainajasta voivat olla hyvin vähäiset ja/tai aistittavissa oleva tunnekuorma shokin vaimentama. Pappi sanoittaa tilaisuuden saamillaan ja ymmärtämillään tiedoilla ja tapahtumilla, ja riittävän vähän tai väärin ymmärrettyään - tai liian vähäisen kiinnostuksen vuoksi - voi pappi helposti pilata hyvätkin hautajaiset joko oman turtuneisuutensa (liukuhihnahautajaiset) tai välinpitämättömyytensä vuoksi. Vaikka hautajaisissa rukoillaan vainajalle lepoa ja rakkautta Kaikkivaltiaan hoivissa, on saattoväki se, joka tilaisuuden jälkeenpäin muistaa.

Jos pappi on paikalla muttei läsnä, voi ylevä siunausliturgia olla vain tyhjiä sanoja. Jos pappi ei ole kartalla saattajien tunnekuormasta (esim. nyt se katkeruus) voi iäisyyden ilon alleviivaaminen olla haavassa kääntyvä veitsi heille, jotka eivät tiedä, mitä koko hautauksesta pitäisi ajatella. Jos saattajat eivät tunnista vainajaa siunaajan sanoista, ei olla hyvillä vesillä silloinkaan. Aika rankkaa.

Ollako läsnä vai eikä olla?

Toimittamissani siunauksissa lasketaan kukkatervehdykset ennen varsinaista siunaamista. Silloin saattoväen ei tarvitse jännittää koko tilaisuutta sitä, pystyvätkö he lukemaan jäähyväisensä, vaan hyvästit saa sanoa omin tai lainatuin sanoin ilman pitkiä odotteluja. Näin muistojen kukat saavat myös ympäröidä vainajaa siunatessa. Mutta on siinä sekin, että ei ole ollut ihan yksi tai kaksi kertaa niin, että se tunnekuorma, jonka perusteella olen tilaisuutta valmistellut, on muuttunut hautajaisten alkuun mennessä. Moni puhe on mennyt uusiksi hyvästejä kuunnellessani. Aika monta psalmia olen laulanut - ja jättänyt laulamatta - kukkatervehdysten myötä saamani ymmärryksen myötä. Olen itkenyt penkissä saattajien kanssa ilman nenäliinaa, koska luulin selviäväni ilman (nykyään otan nessun aina mukaan varmuuden vuoksi). Siunatessani olen usein ymmärtänyt käsikirjan sanojen syvyyden - ja monta kertaa aivan uudesti. Papin on jaksettava ja kannettava se tunnekuorma, joka saattajia painaa, osoitettava, että elämä jatkuu meillä kaipaajilla, mutta että Jumalan armosta myös hänellä, josta pitää nyt luopua. Arkunpäässä seisoessa ei ole enää niin paljoa tilaa siunaajan kyynelille, mutta on aika kamalaa, jos siunaaja ei välitä ollenkaan.

Läsnäoleminen toisten surussa ei ole koskaan helppoa. Suru ja kaipaus - kuten kiitollisuuskin - tarttuvat puolin ja toisin, ja näitä voi pappi normaalisti hautajaisissa kuljettaa käsikädessä. Saattajien tunnekuorman huomioiminen ja toivon näköalan tukeminen vaatii asialle antautumista, sillä suruun osoitetut sanat soivat helposti tyhjinä. Hyvissä hautajaisissa on tilaa paljolle, mutta ei tyhjille latteuksille.

Äärimmäisiä vaateita

Parisuhteen muodostuttua pitää joskus tehdä kompromisseja. Tuttu määritteli kompromissin niin, että "se on päätös, joka ottaa päähän molempia". Kuitenkin ajattelen, että tätäkin asiaa voi joko katsoa niin, että kummankin pitää luopua jostain, mutta myös niin, että kumpiki voi saada jotain. Että tullaan vastaan ikään kuin ihan vapaasta tahdosta, eikä pakosta tai toisen vaateesta.

Aivotyövaara

Kompromissit vaativat kyllä aika kypsää ja tasapainoista parisuhdetta. Kumpikaan ei saa olla toislle alisteinen tai mitenkään holhousta vastaavissa olosuhteissa, sillä vain tasaveroinen ja peloton ilmapiiri mahdollistaa omien tarpeiden esille tuomisen. Jos vaaka on kallellaan johonkin suuntaan päätösten tekeminen ei ole enää yhteistä päättämistä vaan voi muuttua sanelupolitiikaksi ja vaatimiseksi. Kotitöihin osallistumisvaade on normaalia, se, että toinen vaatii toista tekemään kaiken, ei ole. Voi olla, ettei toisella - sillä alisteisella - ole mitään sanavaltaa semmoisissa pikkujutuissa kuin vaikkapa lastenhankinnassa, asuinmuodossa, parisuhteen sisällössä tai edes tunnemaailman ilmiöissä. Voi olla, että toinen päättää, että nyt hankitaan lapsi, tai että me emme hanki lapsia ollenkaan (vaikka toinen ehkä haluaisikin). Parisuhteen sisällöllä tarkoitan esimerkiksi vaikkapa parin pettämisskaalan (mikä on pettämistä ja mikä ei) yksipuolista päättämistä, jolloin päättävä kumppani voi vaatia itselleen avoimesti oikeuden pettämiseen, ja tunnemaailman ilmiöiden säätelijänä päättäjä voi päättää, ettei virallinen kumppani saa olla siitä edes vihainen. Tahto on toisen taskussa ihan arkielämässä, eikä siitä narista.

Myönnän, että edellä esitetty esimerkki on äärimmäinen, ja toivon, että ihmisillä on rohkeutta vaatia itselleen parempaa kohtelua. Esimerkissä kyse on henkisestä väkivallasta, jossa tunteet ja mielipiteet sanelee joku muu, joku jota ajattelee rakastavansa. Ymmärrän, että jossain määrin käyttäytymisen voi selittää huonolla itsetunnolla, omanarvontunteen olemattomuudella ja sillä, että suhteesta kuitenkin saa jotain. Luulisi, että sen, mitä sanelusuhteesta saa, on oltava jotain todella hyvää ja erinomaista, mutta onko niin aina tai välttämättä? Vai voiko kyse olla samanlaisesta henkisestä panttivankitilanteesta, kuin fyysisen väkivallan kohdalla? Ettei alisteinen oikeasti koe ansaitsevansa parempaa, että pelottaa, mitä muut sanovat jos erotaan, tai vielä pahempaa; mitä päättäjä sanoo jos erotaan? Sillä päättäjä voi vaikkapa vaatia, ettei saa olla vihainen, loukkaantunut tai raivoissaan. Että pitää olla hyvissä väleissä myös eron jälkeen. Että... en tiedä. Toivoisin, että tämmöiset päätösleikit pysyisivät elokuvissa ja makuuhuoneessa, ja jälkimmäisessäkin vain yhteisestä sopimuksesta, ei pakosta.

Saako olla sitä mitä on?

Mutta saako kumppanilta vaatia mitään? Ja tarkoitan nyt siis todella vaatimista, semmoista, minkä voi sanoa ääneen, että minä haluan sinun tekevän/olevan/näyttävän/jotain muuta mitä tältä tai tällainen. Mielestäni kumppanilta saa odottaa tiettyjä asioita, kuten käytöstapoja, reiluutta, väkivallattomuutta ja luotettavuutta, mutta eikö se ole aika normaalia? Ehkä kyse on tässä tapauksessa oikeastaan toisen pakottamisesta oman tahdon alle, henkisestä alistamisesta ja väkivallasta. Voi olla, ettei päättäjä edes tajua voivansa olla vaateissaan toista loukkaava tai vahingoittava, mutta mitä se silloin kertoo hänestä? Tulee mieleen 3-vuotias, jolla on ajokortti ja lupa äänestää. Pahimmillaan päättäjä voi ajatella itsestään hyvinkin ylevästi, ja ajatella että tässä minä nyt kannattelen koko touhua näkemättä, ettei hänen kumppaninsa ole lapsi, jonka tunteet pitää selittää,

ja jolle voi vain kertoa asioiden nyt vain menevän näin, koska ne menevät nyt näin.

En tiedä, voiko kukaan ulkopuolinen koskaan puuttua tällaiseen tilanteeseen. Luulen, että aloitteen on näissäkin tapauksissa lähdettävä alisteisesta - ja tietysti vain jos hän ihan itse haluaa muutosta. En kuitenkaan voi kuin epäillä sitä tahdon määrää, mikä tarvitaan tällaisesta tilanteesta irrottautumiseen.

Parisuhteen muodostuttua pitää joskus taipua kompromissiin. Kummankin. Myös isoissa asioissa.

Kaksin kauniina, yhdessä samassa varressa.

En ole ihan varma, että miksi koin tarpeelliseksi kirjoittaa tästä. Ajattelen toki tämänkin ilmiön olevan parisuhdekentän yksi nurkka, joten ehkä siksi.

Viimeiset pisarat

Kaiken se kestää ja kaikessa kärsii - rakkaus ei ehkä katoa, mutta ei loppuun asti venytetty rakkaus enää jaksa kantaakaan. Olen viimeaikoina kirjoitellut erosta useamminkin, ja teema jatkuu nytkin. Jäin miettimään, että mistä tulee se viimeinen pisara, jota suhde ei enää kestä.

Pintajännitteen murtajat

Ajatus erosta ei varmaan koskaan iske salamana kirkkaalta taivaalta, vaan sen mahdollisuus kypsyy ja kehittyy pikkuhiljaa. Että kun elossaan ja olossaan huomaa jotain toisen aiheuttamaa, mikä on vaikea hyväksyä, alkaa ehkä hiljalleen miettiä olisiko elämä kuitenkin parempaa ilman sitä toista. Enkä usko että kyse on yleensä kovin kevyistä asioista - ne voivat olla itseen tai lapsiin kohdistuvia laiminlyöntejä, henkistä tai fyysistä väkivaltaa, alkoholin tai muiden päihteiden käytön lapasesta lähtemistä lupauksista huolimatta, arjen hankaloittamista päätöksiä panttamalla tai vaikka jatkuvaa arvostelua, arvostamattomuutta tai ylenkatsetta. Aika harva jaksaa loputtomiin, vaikka hämmästyttävän pitkään monet jaksavatkin. Ja kun ajatus lähtee kypsymään, se kypsyy edelleen aina kunnes tulee se ensimmäinen pisara, jota ei enää jaksa sietää, käsittää, käsitellä ja ohittaa. Tulee ymmärrys, että tämä oli nyt tässä, eikä paluuta entiseen ole.

Luin jostakin, että ihmisen psyyke kasassa pysyäkseen tarvitsee viisi kehuvaa, arvostavaa, rakastavaa - tai ylipäätään positiivista palautetta yhtä negatiivista tapahtumaa tai argumenttia kohden. Siis viisinkertaisesti hyvää, ja hyvän etsimisessä olemme toisinaan aika nokkelia, vaikka kumppanin käytös olisi kuinka kamalaa. Mutta jos negatiivisen ja ikävän virta on jatkuvaa, ja hyvä vähenee, hiipuu tai loppuu - tai käy niin, ettei enää jaksa selittää itselleen toisen käytöstä hyväksi - tulee ehkä se piste, josta suhdetta ei voi enää pelastaa.

Viisi hyvää ja se yksi muu

Pohdin tätä niin, että parisuhde on vähän kuin kaivo, johon kertyy kaikelaista arjen, itsen ja kumppanin kamaluutta ja kuonaa. Kuonan pinta nousee jatkuvasti, ellei viisinkertainen hyvä pidä yllä pyörrettä, joka saa pohjaputkiston vetämään ja pitämään kumppaneiden päät pinnalla, neutraloi pahan ja saa pyytämään ja antamaan anteeksi. Jekku lienee siinä, ettei kumpikaan voi vaatia itselleen viisinkertaista kiitosta, ellei itse anna sitä - ei sitä turbiinia kukaan yksin ainakaan loputtomasti pyöritä. Jos kiitos ja hyvä toiselta heikkenee, kuonan pinta nousee ja hukuttaa katkeruuteen varsinkin he, jotka eniten yrittivät ja sietivät.

Ei liene kevyttä tajuta viimeisen siedetyn pisaran jo menneen. Että tosiaan se seuraava on se tippa, johon psyyke tai edes tahto ei enää taivu. Vaikka olisi miten ajatellut, että kyllä minä vielä ainakin tuonne asti jaksan ja olen, mutta että stoppi tuleekin ennen määräpäivää. Viimeinen jaksettu pisara ei ehkä tosiaan ole se pahin, mutta se on se viimeinen jaksettu. Kuonan pinta suhdekaivossa ylittää sietämisen rajat ja on vain mentävä, että selviää itse.

Jos kuulostelee eronneiden viimeisiä pisaroita, ne eivät välttämättä kuulosta järisyttävän isoilta. Silloin pitäisi kuitenkin kuulla myös se kumuloitunut kuona, joka kuukausien ja vuosien aikana on takkiin tarttunut, jota ei ole käsitelty, joka ei ole poistunut, jota on jauhettu ja jauhettu tuloksettomasti. Toistan itseäni, mutta kukaanhan ei varmaankaan pariudu erotakseen, joten varsinkin perheissä tapahtuvat erot ovat aina tragedia, jota ei pitänyt tapahtua. Suhteen alussa ja rakastumisen huumassa viisi hyvää täyttyy helposti, ja kantaa joskus arkeen asti. Suhdekaivoon tullaan kaikkien elämän taakkojen kanssa ja se alun huuma jaksaa pitää kuluneen elämän pahan riittävän pienenä. Mutta arki ja askareet, mahdollisesti työ ja ehkä toivottu vanhemmuuskin lisäävät erilaisia elämän taakoja, ja nostavat kertyvän kuonan pintaa. Kiireessä kiitos, silitys ja lempeys ehkä unohtuvat. Tulee kireys ja kiitoksen kaipuu. Tulee itsestäänselvyys ja katkeruus. Tulee ehkä loppu.

Yksin ilman muita vai yksinäinen toisen kanssa - kumpi on pahempaa?

Voi tuntua tyhmältä kiittää arjen askareista - imuroinnista, roskien viemisestä tai tiskikoneen tyhjentämisestä - ainakin aluksi, mutta se on alku. Samoin on rohjettava ottaa hyvä vastaan toisen sitä tarjotessa, eikä pidettävä kaikkea v*ttuiluna. Mutta sitä hyvää pitää olla, että sen voi huomata, ja sitä pitää etsiä kummankin. Ei se turbiini muuten pyöri, ja tulee lopulta se viimeinen pisara.

Pitäisikö jonkun hävetä tai syyllistyä? Saako toista syyllistää? Saako odottaa aikuisuutta, kumppanuutta ja yhdessä yrittämistä, jos toiselta ei heru hyvää eikä kiitosta? Kuka voi syyttää ja ketä jos ja kun suhde kaatuu? Voiko mitään ymmärtää ulkopuolelta? Miksi he, jotka eniten yrittävät, saavat eniten niskaansa myös arvostelua ja paheksuntaa, miksi he syyllistävät itseään? Ja miksi pitäisi tyytyä, jos kaikilla on paha olla? Viimeisiä pisaroita ei voi vertailla.



Ps. tämäkin kirjoitus on edelleen vain havainnointia.

Kunnes viranomainen teidät erottaa

"Me erotaan/erottiin" alkaa olla aika tuttu fraasi. Varsin usein sen kuuleminen harmittaa ja surettaa, joskus se yllättää, mutta ei aina.  Väestöliiton mukaan Suomessa puretaan vuosittain 13000-14000 avioliittoa. Väkilukuun suhteutettuna olemme kärkipäässä muihin Euroopan maihin verrattuna. Luku kertoo vain avioeroista, avoliittojen purkautumisesta ei ole mitään virallista tai pätevää tietoa tai tilastoa.
 
Luovutammeko, kyllästymmekö vai emmekö lopulta osaa olla toistemme kanssa? Kasvammeko toistemme ohi? Odotammeko parisuhteessa toiselta enemmän kuin itseltämme, ja kuinka se ettei yhteiskunta enää kavahda avioeroa vaikuttaa yhdessäpysymisen paineeseen? Onko yhdessä pysymiseen enää ulkoista painetta? Uskon, ettei kukaan avioidu toisen kanssa vain erotakseen, vaan ideana on yleensä vahvistaa jo ennestään vahvaksi koettua suhdetta, sitoutua julkisesti ja julistaa, että tästä ei olla lähdössä enää mihinkään. Ja silti joskus lähdetään.

Miksi, muuten, lapset jää usein sille, jolla on mekko?

Mediassa meille kerrotaan, jos nyt ei päivittäin, niin ainakin viikottain, millainen on hyvä parisuhde, millainen on huono/onneton parisuhde, millaiset vihjeet ennustavat heikkenevää parisuhdetta, kuinka parisuhdetta voi tai pitää parantaa tai pitää yllä, kuinka parisuhteessa tulee/pitäisi keskustella (lue 9 vinkkiä tms.),  milloin kannattaa erota ja tänään Hesarissa juttu Jyväskylän Yliopistossa tehdystä tutkimuksesta parisuhteen hiljaisen puheen korjaavasta vaikutuksesta - näin otat sen haltuun. Vinkkiä, apua, näin-se-toimii, terapiaa, kannustusta ja tunnistusta on siis tarjolla, mutta missä määrin siitä on hyötyä ja voiko siitä olla epävarmalle suhteilijalle jopa haittaa? Jos onnellisen parisuhteen yhdeksästä tunnusmerkistä täyttyy vain neljä, onko syytä erota, mennä terapiaan, tunnustaa että huonosti menee ja tehdä virallinen interventio parisuhteen tilasta - varsinkin, jos ei ennen lukemaansa edes tajunnut olevansa onneton, mutta kun lehti kertoi, että onnellisuuden markkereita onkin yhdeksän eikä neljä? Kuka oikein luo parisuhteeseen kohdistuvat odotukset?

Tuli tuossa mieleen, että onkohan elämän mittainen parisuhde enää oikeasti mikään normi - tai jopa niin että onko se edes mahdollinen. Jos seilaa elämänsä meret saman kaverin kanssa, niin se taitaa olla jo nykyään enemmän harvinaisuus. Tai jos perheen kaikilla lapsilla on sama tuoteselostus ja tekijät, ja että nämä tekijät vieläpä ovat virallisesti jotenkin sitoutuneita toisiinsa. Kun normaalia on myös se, että on sinun, minun ja meidän lapset, ja että sinun ja minun lapset asuvat myös toisen vanhempansa kanssa jossain toisessa osoitteessa. Järjestelykysymyksiä, joista tuttaville kertoessa ei tarvitse hävetä tai kangerrella. Perussettiä jopa siinä määrin, että vanhanaikainen ydinperhe alkaa tosiaan olla aikamoinen kummajainen.

Tiimi-pipot!

Avioeroihin on hyviä syitä; on väkivaltaa, päihteitä, massiivista epäluottamusta, monenlaista hyväksikäyttöä ja pelkoa oman ja/tai lasten hengen puolesta. En puutu näihin nyt lainkaan, sillä ei tuota listaa tarvitse erikseen ihmetellä, vaikka lähteminen noista suhteista voi olla henkisesti "kevyempiä" eron syitä hankalampaa.

Niin, ne "kevyemmät" syyt. Ne voivat olla syitä, jotka ovat olleet olemassa jo suhteen alusta asti, mutta hyviä syitä pysyä yhdessä on ollut enemmän. Mutta jos ne hyvät syyt katoavat aikain saatossa, ne aina olleet korostuvat - nousevat pintaan kuin kivet joesta, jossa hyvien asioiden pinta laskee alle siedettävän. Tulee tuskastumista, yksinäisyyttä, vetäytymistä ja toivottomuutta. Tulee tunne, ettei toista tunne lainkaan, ja ettei toista kohtaan ole enää edes tunteita, jos ollaan päästy jo siihen pisteeseen, etteivät tilanteen tekijät enää edes ärsytä. Voidaan päästä tilanteeseen jossa huomataan, että kumpikin suunnittelee ja toivoo aivan erilaista tulevaisuutta, johon se kumppani tai mahdollisesti koko yhteinen perhe ei liity mitenkään. Huomataan, että me ei olla enää me.

Onko se sitä erilleen kasvamista? Sitä perinteistä, johon ainakin 1990-luvulla kuulin usein vedottavan? Sillä ulkoisestihan asiat voivat olla jos eivät hyvin, niin normaalisti, mutta kun kukaanhan ei tiedä, mitä toisten ihmisten kodeissa tapahtuu, tai millaista siellä on asua. Jos joskus lasten vuoksi yhdessä pysyminen - huonossakin parisuhteessa - olikin syy jatkaa, ei se enää mene niin. Nyt lasten vuoksi saatetaan jopa erota, että lapsilla olisi stressittömämpi koti, vaikka siellä ei asuisikaan kuin toinen vanhemmista.

Aikaa ja hermoja oikeasti tärkeille asioille

Kun ja jos ulkoisesti kaikki on hyvin - tai no, jos ulkoisesti kaikki on niinkuin ennenkin, mutta jokin parisuhteen dynamiikan toleranssissa on muuttunut - ei ero edes ajatuksena ole välttämättä helppo, saati niin, että sitä lähtisi toteuttamaan. Mikäli molemmat eivät ole eron tarpeellisuudesta samaa mieltä, voi eroa haikaileva kyseenalaistaa omaa pahaa oloaan ja pohtia olisiko tyytyminen kuitenkin parempi vaihtoehto. Että miksi ei tyytyisi, kun tähänkin asti on tyytynyt? Että voiko toiselta vaatia jotain, mitä itse kokee tarvitsevansa, jos vastinetta tarpeelle ei ole tullut ennenkään tai sitä ei ole osannut edes pyytää tai kaivata? Missä määrin parisuhteessa pitää uskaltaa olla itsekäs ja vaatia mahdollisuuksia omaan onnellisuuteen ja onneen, tai ainakin tilanteen parantamiseen?

Ja entäs, jos kumppani ei tajua yhtään, että mistä on kyse? Onko tyytymättömästä tyytyjästä tullut hankala, vai niin - onko toinen kasvanut toisesta ohi ja erilleen, ja tajunnut tapahtuneen ja tarpeensa yllättäen? Jos kasvamisen, kehittymisen ja edistymisen askeleet on otettu useiden vuosien aikana, mutta yksipuolisesti, on melko mahdotonta, että se ei-niin-edennyt -puoliso tekisi kehitysloikan kovinkaan notkeasti päästäkseen samalle viivalle parisuhteen korjaamiseksi. Tai mistä minä tiedän, ihminen yllättää aina. Kriisi siitä varmaan tulee ainakin, ja sen voi ottaa joko yhteisenä seikkailuna, haasteena ja mahdollisuutena tai sitten oman olemisen uhkana ja syynä vetäytymiselle sekä suhteesta että mahdollisista apukeinoista.

Samalle viivalle! Jos siis kumpikin pääsee kentälle asti...

Mutta niin, fraasi "me erotaan/erottiin" ei ole enää tavaton. Kuitenkin meillä tuntuisi olevan kaipuu toista ihmistä kohti, kaipuu tulla hyväksytyiksi ja kannetuiksi parisuhteellisina, kaipuu onnellisuuteen ja onneen toisen ihmisen kanssa. Perinteisesti ajatellen sitoutuminen yhteen ihmiseen koko elämän ajaksi olisi tae tuolle onnelle, mutta tuskin se on sitä ollut aina ja kaikissa tapauksissa koskaan. On vain ollut pakko kestää silloinkin kun henki ja terveys ovat olleet vaarassa. Nyt saa valita. Saa ja voi sallia itselleen perinteisestä poikkeavia vaihtoehtoja, jotka eivät kuitenkaan ole yleisesti ottaen helppoja saati taloudellisesti edullisia. Kaiken individualismin keskellä parisuhde ja kaipuu siihen on edelleen ihmiseen sisään kirjattu normi, mutta pitääkö suhteissa pyrkiä pysyvyyteen vai ei?

Että jos kaikein se kestää, niin onko pakko? Hyväksi kai se meille olisi - se pysyminen - jos se vain on itseä tai ketään muutakaan uhraamatta mahdollista. Joskus puhuttiin sitoutumiskammosta jonkinlaisena sielullisena vammana sillä pohja-ajatuksella, että ihmisen pitäisi olla kykenevä sitoutumaan toiseen ja että se on normaalia ja tervettä. Mutta onko oikeasti niin, vai onko se ideaali? Ja kenen ideaali se on? Aarrggh, onpahan taas pohdintaa 😱 jatkan tästä toiste, muuten tämä ei lopu ikinä.

Kumppanista kuormajuhta, kuormajuhdasta kulissi

"Tiesitkö, etteivät vanhemmuus ja parisuhde ole sama asia?" minulta kysyttiin. Tiesin, tiesin toki, ja tajusin, ettei se ehkä oikeasti ole aivan niin itsestäänselvää.

Aika usein - ei toki aina, mutta usein - pariskunnat haaveilevat lapsista. Lasten merkityksestä omalle itselle, parisuhteelle ja ylipäätään perheenä elämiselle on hyvä ja helppo unelmoida, sillä silloin kaikki lempeys, rakkaus ja unelmat kohdistuvat vielä muovautumattomaan tulevaisuuteen. Unelmat, toiveet ja tavoitteet perhearjesta voivat yhdistää ihmisiä saman agendan ympärille, lapsi ja hänen syntymänsä myötä muodostunut perhe voi olla sydäntä sykerryttävä toive, jonka toteutumista parisuhteen kumpikin osapuoli kiihkeästi kaipaa. Toive voi jopa olla osa kumppaneita yhdessä pitävää liimaa - yhteinen unelma, yhteinen tulevaisuus.

Koska tahdon

Usein toive täyttyy. Syntyy lapsi, syntyy äiti ja isä. Syntyy ehkä useampikin lapsi - äiti ja isä pysyvät yksilökappaleina. Päästään elämään haaveiltua arkea, jossa toiveiden pumpuliin on kätketty sekä hiekkaa että teräviä kappaleita, kuten kaiken kaatavaa väsymystä, kaatunutta maitoa ja kilokaupalla lunta olohuoneessa, koska lumiukolle tuli ulkona kylmä sekä erilaisia viestejä päivähoidosta ja koulusta. Päästään elämään äitinä ja isänä vanhemmuutta, jossa vastuuta jaetaan ja kannetaan, lapsia kasvatetaan ja ohjataan, pieneen/pieniin ihmisiin luodaan ainutlaatuista suhdetta ja kasvetaan yhdessä paremmiksi ihmisiksi. Unelmien täyttyminen täyttää elämän äärimmilleen, joskus jopa vähän yli.

Usein vihkiessäni pariskuntaa viittaan vanhemmuuteen muutamalla sanalla sikäli kun parilla jo on lapsia, tai he haaveilevat vanhemmuudesta. Yritän sanoa, etteivät juuri sillä hetkellä vihittävät ole kenenkään äiti ja isä, vaan mies ja vaimo, jotka ovat toisilleen kumppanit. Ja että se suhde, joka puolisoilla on, on se koti, jossa lapset sitten kasvavat, eivät seinät, tavarat ja ulkomaanmatkat. Lapsilla on suhde vanhempiinsa, mutta että vanhempien suhde toisiinsa ei saisi muuttua vain lasten kautta kulkevaksi, vain jaetuksi vanhemmuudeksi, vain jonkun äidiksi ja isäksi. Pitäisi olla parisuhde vanhemmuuden lisäksi. Olisi hyvä olla pariskunnan tiimi, jolla on yhteys toisiinsa lapsista huolimatta. Joilla on aikuisten jutut, ja jotka voivat liittoutua keskenään jälkikasvun kasvaessa uhmaamaan auktoriteetteja. (Okei, viimeisessä on ajatusta pariskunnasta vanhempina, mutta ehkä pointti on löydettävissä - että se pariskunta, joka voi kirmata käsi kädessä sadettimien välissä yhdessä nauraen, voi katsoa toisiinsa hymyillen samassa rintamassa kädet puuskassa kun perheen 3- tai 13-vuotias haluaa jotain järjetöntä, vaarallista tai ihan vain jotain minä-tahon -juttua.)

Mistä sen voi tietää, että onko kumppanuus luisunut pelkäksi kanssavanhemmuudeksi? Itse ainakin ajattelen, että sen voi huomata sitä, miten toista katselee ja kuinka tämän näkee. Jos näkee toisessa arjen jakajan, jolla on tietyt velvollisuudet ja tehtävät jotka on hoidettava jotta arki pyörisi, on kyseessä kanssavanhemman näkeminen. En ole ihan varma, mutta tähän näkyyn saattaa liittyä tietty määrä itsestäänselvyytenä pitämistä, sillä lasten aiheuttama vaiva on yhdessä haluttu ja hankittu, joten yhdessähän se pitää tietysti hoitaakin niiden jakojen mukaan, jotka arjessa ovat kullekin langenneet. Se on yhdessä tekemistä ja hoitamista, maksamista ja järjestelemistä. Se on perheen pyörittämistä ja  arjen tehtävien jakamista. Parhaimmillaan mukavaa ja turvallista, vaan liekö riittävää?

Kaikki yhdessä eteenpäin!

Entä sitten se kumppanuus? Millaisin silmin katselee ja millaisena näkee kumppanin tuon arjen tohelluksen yli? Millaisen kumppanin kanssa jaksaa pysyä vaimona ja aviomiehenä perusarjen rullauksessa? Kumppani ei ole vain lasten toinen vanhempi, vaikka olisikin sama ihminen. Kumppani on toinen aikuinen, vertainen, jolle itsekin saisi toivoa olevansa muutakin kuin kanssavanhempi. Vaikka jollain muotoa ymmärrän joissakin perheissä kumppaneiden toisistaan hellittelymielessä harrastaman "meidän mamma"- ja "meidän iskä"-puheen perheen ulkopuolisille, tai niin, että toista puhutellaan tuosta samasta lapsi-vanhempi -asetelmasta, on mielestäni silloin vaarana, ettei toista ehkä näe enää "kultana", "rakkaana", "lisää-tähän-kumppanisi-nimi", "hani-pöönä" tai muuna itselle itsenään tärkeänä ihmisenä. Tuolla aiemmin kirjoitin, että kanssavanhemmassa on tiettyä velvollisuuksien ja vastuun vaatimaa läsnäolollista itsestäänselvyyttä, mutta kumppanissa sitä toivoisi olevan vähemmän. Että edelleen, kaikessa aherruksessa ja kiireessä valitsen kaikista maailman ihmisistä juuri tuon toisen tähän rinnalleni ja - mikä onni! - hän valitsee minut! Edelleen! Lapsista ja asuntolainasta huolimatta, ei niiden takia.


En ole naivi. Lapsen syntyessä parisuhteen pitää vähän väistyä tai ainakin joustaa, sillä kyllähän pieni ihminen muuttaa paljon tullessaan - varsinkin ensimmäinen. Parisuhteen voi laittaa hetkeksi sivuun, jotta pienellä ihmisellä on tilaa, mutta ei sitä parisuhdetta mihinkään kaapin nurkaan saisi piilottaa ja unohtaa. Jos sen voisi laittaa johonkin sillä tavalla näköselle, ettei se unohtuisi. Lapsen ensimmäisen vuoden aikana sitä voisi välillä vilkuilla ja välillä vähän pyyhkiä pölyjä, mutta että se olisi olemassa ja takaisin aktiivikäyttöön otettavissa heti kun mahdollista. Että kumpikin vanhempi muistaisi, ettei ole vain äiti tai isä. Että voisi katsella kumppania edes välillä samoilla silmillä kuin ennen lasta ja vanhemmuusprojektia. Ei se ole helppoa, mutta helpompaa harjoiteltuna kuin hylättynä. Ehkä yksinäisten rakastajien syntyä voisi vähentää, sillä niin: vanhemmus ei ole sama asia kuin parisuhde.

A-wink näiden kaikkien vuosien jälkeenkin!

Tämän pohdinnan äärellä minulla on toki vähän oma lehmä ojassa. Odottelemme perheemme tuoreimman tulokkaan syntymää koittavan maaliskuun aikana, ja ko. teemaa on pohdittu kotosalla ihan ääneen. Ei tämä onneksi ihan uutta ole, sama keskustelu käytiin ensimmäisen kerran jo yli kymmenen vuotta sitten, mutta aina on hyvä vähän venytellä, kerrata käytäntöjä ja harjoitella tietoisesti puolison näkemistä ennen kuin sydän ja syli täyttyvät taas uuden ihmisen ihmeestä. Ja samaa pitää muistaa harjoitella tai harjoittaa vanhempien lastenkin kanssa - lapsina näkemistä toki, mutta etteivät jää ihan paitsioon.

Voi siis olla, että kirjoittelutahti jatkossa vähän muuttuu. Pyrin kuitenkin pohtimaan edelleen ja pysymään ympäröivästä todellisuudesta kartalla, mutta käsitöiden lisääntyessä voi olla, että tahti vähän hidastuu. Tai sitten ei, saa nähdä 😄