sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Oman elämänsä pilaajat

Aikuisen elämä täyttyy kaikenlaisesta hommasta; töistä ja harrastuksista, ja ehkä opiskelusta, parisuhteesta ja perheestä. On kaikenlaisia vastuita ja vaatimuksia, jotka yhteiskuntakelpoisen kansalaisen pitäisi ja pitää täyttää ansaitakseen paikkansa, mutta uskoisin että jokin tässä oravanpyörässä tuottaa myös tyydytystä. Täysi elämä voi olla välillä rankkaa ja paikasta toiseen juoksemista, mutta jollei siitä pidä, sitä ainakin sietää.

Paitsi jos ei kiinnosta. Jos ei kiinnosta, ei tarvitse ravata töissä, harrastuksissa tai viettää aikaa kenenkään kanssa. Ei tarvitse kuntoilla, ei syödä terveellisesti eikä kehittyä. Voi vaan olla ja odottaa, että... jaa, en tiedä mitä. Voi varmaan vaan olla? Jos oma tulevaisuus tai edes oma hyvinvointi ei kiinnosta, niin kukaan ei sitä voi toiselle tyrkyttää, vaikka se olisi miten hyväksi. Jos ei kiinnosta, niin ei kiinnosta. Ja sitten ei kiinnosta mikään.

No daa


Voi olla, että kiinnostus loppuu jo yläkoulussa, jopa aiemmin. Ei kiinnosta oppiminen eikä ohjautuminen. Ihan sama, että isonakin pitäisi olla jotain, koska ei kiinnosta. Ihan turha kysellä, mikä kiinnostaisi, kun ei. On yllättävän iso ero evvk-tyyppien ja 'ihan sama'-tyyppien välillä. Evvk-tyypeillä on sentään asenne mukana ja todennäköisesti joku vaihtoehto tarjottavalle toiminnalle. 'Ihan sama'-tyypille on ihan sama mitä voisi tai saisi tehdä, kun ei kiinnosta mikään. Evvk:lla on suunta, 'ihan sama' ei flegmaattiuudessaan välitä. En tiedä, ovatko 'ihan samat' alisuorittajia, sillä he eivät taida suorittaa mitenkään.

Valtaosalla ihmisistä on jonkinlainen draivi yrittää pysyä yhteiskunnan kyydissä. Ne, jotka kärryiltä tippuvat sairauden, työttömyyden tai jonkin muun syyn vuoksi, kalastellaan tukiverkkoihin ja tsemppaamista ja yritteliäisyyttä on kummallakin puolen tiskiä. Aina ei silloinkaan päästä eteenpäin ja lopputulos voi olla katkera, mutta ainakaan se ei silloin johdu yrittämisen puutteesta. Niin, tai sitten ihminen voi syrjäytyä olosuhteiden salliessa, ja elämä muuttuu näköalattomaksi ikään kuin vahingossa. Eikä ihmisen tarvitse pitkään olla toimettomana, kun ei osaa edes tarttua enää mihinkään. Vahingossa syrjäytyneet voidaan ohjata kiinnostuksen mukaisiin toimintoihin ja siten takaisin yhteiskunnan pyörteisiin, vaikka alku varmasti usein takkuaakin. Tässä kirjoituksessa en tarkoita ketään aiemmin tässä kappaleessa mainituista. Tarkoitan heitä, jotka valitsevat näköalattomuuden, kehittymättömyyden ja mitään tekemättömyyden tietoisesti ja niin, etteivät he jostain syystä tartu ojennettuihin käsiin ja annettuihin mahdollisuuksiin.

'Ihan sama' kasvaa aikuiseksi. Takana on monta hukattua mahdollisuutta kouluttautua, valmistua ja työllistyä. Takana voi olla parisuhde- ja perhemahdollisuuksia, ja harrastuksiakin on ehkä ollut tarjolla. Tyypillä ei ole välttämättä ole mitään diagnosoitavaa sairautta tai mielenterveyden ongelmia - tai edes päihdeongelmaa - mutta kun mikään ei vain kiinnosta. Vai onko kyseessä aina jonkin asteinen masenustila? Vai onko kyse periaatteellisesta asennevammasta? Voi olla, että 'ihan sama' on tuttu monessakin instanssissa aina lastensuojelusta etsivään nuorisotyöhön ja työvoimatoimistoon asti. Kukaan ei vain saa otetta. Kukaan ei saa tyyppiä kiinnostumaan omasta elämästään niin paljoa, että hän alkaisi tehdä sillä jotain. Siihen ei pysty edes monialainen työryhmä, jossa saattaa olla koolla kymmenkunta eri toimijaa pohtimassa ko. tyypin hyvinvointia ja tulevaisuutta, ja yhteisissä istunnoissa pääsääntöisesti odotetaan, että pelastettavaa kiinnostaisi tulla paikalle. Eikä välttämättä kiinnosta.
Hukkuvat kysymykset
Saako ihminen syrjäytyä rauhassa? Onko 'ihan samoihin' käytettävä ammattilaisten resursseja ja avuntarjouksia, joita kohde ei halua tai joista hän ei ole kiinnostunut? Saako ammattilainen nostaa kädet ylös ja vedota yksilön vapauteen tehdä elämällään mitä haluaa? Tai siis tässä tapauksessa olla tekemättä mitään, koska ei kiinnosta?

On todella hankalaa saada otetta heistä, joita oma elämä ei kiinnosta. On kuin puhuisi seinälle ja yrittäisi saada sen hyppäämään. Kenen vastuulla on täysi-ikäinen periaatteessa terve ihminen, joka ei vain halua tehdä olemisellaan mitään - tai ainakaan mitään hyödyllistä? Jos ihminen ei tuota mitään, onko hänen elämänsä pilalla?

Voihan olla, etteivät (ainakaan kaikki) ihansamat itsekään pidä elämästään. Voi olla, että moni juttu tökkii, mutta että asenne on sama kuin hänellä joka ajattelee viikosta toiseen saavansa lottovoiton, mutta niin, ettei hän lottoa koskaan. Kenen vastuulla ihmisen hyvinvointi lopulta on? Pitääkö ja saako toisen ihmisen elämänlaatuun puuttua, jollei hän itse ole siitä kiinnostunut?

Kirjoituksen otsikko - oman elämänsä pilaajat - on asenteellinen ja puolueellinen. Jos odotukset omaa elämää ja omaa vointia kohtaan ovat matalat, niin ei sitä varmaan helposti saa pilattuakaan. Toisin on kuitenkin sitten, jos ihminen katkeroituu omista tekemättömistä valinnoistaan ja syyttää siitä ympäristöään, joka ei auttanut. Silloin elämä on pilalla, mutta syyllinen löytynee ympäristön sijaan peilistä - ja silloinkin ammattilainen kysyy, saako sen sanoa ihmiselle itselleen. Sen, että oma vika, kultaseni.

tiistai 17. huhtikuuta 2018

Hyvät hautajaiset

Kuoleminen on yksinäistä. Joku ehkä huomaa yksinäisyytensä vasta sitten kun ei ole ketään, joka sanoisi hyvästit, ja joku huomaa ehkä vasta viime hetkillään kuinka rakastettu onkaan elämänsä ollut - ja silloinkin tästä elämästä on lähdettävä yksin. Aika moni saa kukkia jo eläessään, joillekin ne tuodaan vasta siunauskappeliin, ja jotkut jäävät ilman sielläkin.

Rakkaan ihmisen hyvästeleminen on rankkaa. On rankkaa nähdä toisen hiipuvan - ja rankkaa on menettää yllättäen sairauskohtauksen tai onnettomuuden seurauksena. Hiipuvan kanssa ehtii ehkä sanoa, että rakastaa ja puida kenties niitäkin asioita, jotka aiemmin ovat jääneet auki puumatta. Pitkät jäähyväiset mahdollistavat molemminpuolisen puhdistautumisen, vaikka voi se olla vaikeaakin. Asioiden auki puhuminen vaatii rohkeutta saattajalta ja saatettavalta tietysti riittävää tajunnan sekä ajan ja paikan tajua. Mutta on saattajan vaikea rakastaakin, sillä rakkaan kuolema koskee. Pitää luopua ja antaa toisen mennä. Saa surra, itkeä, kaivata ja olla kiitollinen. Tai vihainen ja katkera. Se niin riippuu.
Kun elämä on vain kukoistava hetki, joka hiipuu ja katoaa


Mutta jäähyväisten jälkeen rakas pitää vielä saattaa haudan lepoon odottamaan uutta elämää - siis ainakin uuteen huomiseen uskovat. Suruun tulee mukaan seurakunta, seurakuntasihteeri, pappi, kanttori, seurakuntamestari, hautaustoimisto ja pitopalvelu. Rakkaan menetys voi olla arka haava mielessä ja sydämessä, ja sisältä haavoittuneita on kohdeltava osaa ottaen ja reilusti - muiden elämä jatkuu, vaikka nyt ollaankin kuoleman äärellä.

Jos kuolema on vienyt lapsen, voi hautajaisia työkseen hoitava taho - kirkko tai hautaustoimisto - joutua monenlaisten tunteiden kohteeksi. Viha, suru ja miksi-kysymykset särkevät saattajia, eivätkä hautaamien toimittajat välttämättä osaa silloin tehdä mitään oikein niin, että suru, viha ja kaipaus hellittäisivät tai helpottaisivat. Monesti tämä tunnekuorma kohdistuu pappiin, joka yrittää saattajien tuskaa ymmärtää ja sanoittaa - eikä silloin välttämättä mikään ymmärrys tai osaaminen vain ole tarpeeksi. Tuska ei hellitä, vaikka pappi kuinka puhuisi kauniisti. Sama tunnekuorma voi kohdata papin myös äkillisesti kuolleen aikuisen lähipiirissä, tai 'liian nuorena' sairastuneen kohdalla.

Iäkkäämpien ja rauhassa lähteneiden ihmisten kohdalla tunnekirjo on ehkä moninaisempi, mutta 'hyvät hautajaiset' ovat mahdollisemmat. Siis sellaiset hautajaiset, joissa on tilaa saattoväen ja saatettavan yhteisten hetkien muistelemiselle, vainajan lempiasioiden tai kömmähdysten kertaamiselle - siis sellaiset jäähyväiset, joissa on tilaa niin surulle ja kaipaukselle kuin kiitokselle ja jopa naurulle. Että saa jättää hyvästit toiveikkaana ja kiitollisena kaikesta hyvästä, mitä vainajan kanssa on saanut ja voinut kokea. Jossa ylösnousemuksen toivo tarttuu kivusta huolimatta, ja saattajat saavat ehkä huomata vainajan saaneen elää hyvän elämän - oli kuolema tai sitä edeltänyt aika lopulta ollut millaista tahansa. Sillä hyvät ja kivatkin kuolevat.

Viimeisen kerran

Oma lukunsa ovat he, jotka ovat tehneet paljon pahaa ja/tai satuttaneet läheisiään. Silloin tunnekirjo voi painottua katkeruuteen ja eräänlaiseen helpotukseen, kun vainajaa tai vainajan puolesta ei tarvitse enää pelätä.

Pappi yrittää ottaa selvää, millaista ihmistä hän on mukana saattamassa. Vainajan lähimmät ovat avainasemassa kertomassa edsmenneestä, mutta he eivät välttämättä tunne vainajaa parhaiten. Esimerkiksi vuosikymmeniä sitten kotoa kauas muuttaneet lapset eivät välttämättä osaa kertoa vanhemmistaan sellaisia asioita, joita vaikkapa vainajan naapuri tai hyvä ystävä osaisi. Saattoväki voi olla suurikin, mutta - jollei pappi ole tuntenut vainajaa henkilökohtaisesti - tiedot vainajasta voivat olla hyvin vähäiset ja/tai aistittavissa oleva tunnekuorma shokin vaimentama. Pappi sanoittaa tilaisuuden saamillaan ja ymmärtämillään tiedoilla ja tapahtumilla, ja riittävän vähän tai väärin ymmärrettyään - tai liian vähäisen kiinnostuksen vuoksi - voi pappi helposti pilata hyvätkin hautajaiset joko oman turtuneisuutensa (liukuhihnahautajaiset) tai välinpitämättömyytensä vuoksi. Vaikka hautajaisissa rukoillaan vainajalle lepoa ja rakkautta Kaikkivaltiaan hoivissa, on saattoväki se, joka tilaisuuden jälkeenpäin muistaa.

Jos pappi on paikalla muttei läsnä, voi ylevä siunausliturgia olla vain tyhjiä sanoja. Jos pappi ei ole kartalla saattajien tunnekuormasta (esim. nyt se katkeruus) voi iäisyyden ilon alleviivaaminen olla haavassa kääntyvä veitsi heille, jotka eivät tiedä, mitä koko hautauksesta pitäisi ajatella. Jos saattajat eivät tunnista vainajaa siunaajan sanoista, ei olla hyvillä vesillä silloinkaan. Aika rankkaa.

Ollako läsnä vai eikä olla?


Toimittamissani siunauksissa lasketaan kukkatervehdykset ennen varsinaista siunaamista. Silloin saattoväen ei tarvitse jännittää koko tilaisuutta sitä, pystyvätkö he lukemaan jäähyväisensä, vaan hyvästit saa sanoa omin tai lainatuin sanoin ilman pitkiä odotteluja. Näin muistojen kukat saavat myös ympäröidä vainajaa siunatessa. Mutta on siinä sekin, että ei ole ollut ihan yksi tai kaksi kertaa niin, että se tunnekuorma, jonka perusteella olen tilaisuutta valmistellut, on muuttunut hautajaisten alkuun mennessä. Moni puhe on mennyt uusiksi hyvästejä kuunnellessani. Aika monta psalmia olen laulanut - ja jättänyt laulamatta - kukkatervehdysten myötä saamani ymmärryksen myötä. Olen itkenyt penkissä saattajien kanssa ilman nenäliinaa, koska luulin selviäväni ilman (nykyään otan nessun aina mukaan varmuuden vuoksi). Siunatessani olen usein ymmärtänyt käsikirjan sanojen syvyyden - ja monta kertaa aivan uudesti. Papin on jaksettava ja kannettava se tunnekuorma, joka saattajia painaa, osoitettava, että elämä jatkuu meillä kaipaajilla, mutta että Jumalan armosta myös hänellä, josta pitää nyt luopua. Arkunpäässä seisoessa ei ole enää niin paljoa tilaa siunaajan kyynelille, mutta on aika kamalaa, jos siunaaja ei välitä ollenkaan.

Läsnäoleminen toisten surussa ei ole koskaan helppoa. Suru ja kaipaus - kuten kiitollisuuskin - tarttuvat puolin ja toisin, ja näitä voi pappi normaalisti hautajaisissa kuljettaa käsikädessä. Saattajien tunnekuorman huomioiminen ja toivon näköalan tukeminen vaatii asialle antautumista, sillä suruun osoitetut sanat soivat helposti tyhjinä. Hyvissä hautajaisissa on tilaa paljolle, mutta ei tyhjille latteuksille.