 |
| Missä mennyt? Vai tulevako lie? |
Se alkaa siitä, kun toinen on niin ihana. Toinen on niin huippu ja paras, että just tuon toisen kanssa haluan olla koko elämäni ja muuttaa yhteen ja ehkä jopa lapsiakin voisi miettiä! Joo, lapsia! Ollaan yhdessä ihania vanhempia ja kasvatetaan ja kasvetaan perheeksi! Joo!
Hyvällä tuurilla tämä on mahdollista ja tapahtuu kummankin suostumuksella ja haaveesta joko luonnostaan tai keinoja käyttäen. Mutta pim, tulee perheytyminen. Ja perhearki.
Vauvahan on loppujenlopuksi aika kätevä. Vauva menee, minne hänet viedään, eikä karkaa heti kun selkänsä kääntää. Tokikaan vauva ei heti alkuunsa anna vanhemmilleen muuta kuin työtä, mahdollista univelkaa ja olemistaan, mutta lopulta tulee hymyjä vaipanvaihdon lisäksi. Ja liikettä ja oi, kuinka hän kehittyy!
Vauva on kätevä siinäkin, että häntä ei tarvitse kasvattaa. Riittää, että hoivaa ja hellii ja syöttää ja pukee ja riisuu ja pesee ja kuivaa ja hyssyttää ja hyssyttää vähän lisää ja mitä näitä nyt on. Tässä vaiheessa vanhemmat saattavat huomata, että lapsi vie kaiken ajan. Toki siihen on tiedetty varautua jo ennalta, mutta että aivan kaiken ajan. Kyllä. Oma aika on vastedes luvanvaraista, kunnes hommassa on taas jotain yleistä tolkkua.
Voipi olla, että jo vauva-arjen alkumetreillä toinen - ehkä yleisemmin isä? - sysääntyy perhekuplan ulkopuolelle. Se ihana puoliso ei olekaan enää (vain) puoliso vaan Äiti isolla äällä. Ei olekaan meidän ihmeperhettä, vaan äiti, isä ja vauva, joka menee kaiken muun edelle.
Voi olla, että vauva kasvaa lapseksi ja tulee uusi vauva. Nyt entistä vauvaa, nykyistä lasta, pitäisi jo ohjata ja kasvattaa ja opettaa hänelle kaikkea hyödyllistä. Mutta miten niitä opetetaan? Pitääkö niistä huolehtia niinku vuosikausia? Eikö tämä mene koskaan ohi? Ja kasvaako tuo uusikin vauva lapseksi kaikkine yhteiskunnallisine vaatimuksineen? Jokut keksivät 'sitten kun'-elämän, eli tajuavat, ettei tämä ole ikuista, ja että nykyisestäkin arjesta voi ottaa irti aika paljon hupia. Joillekin iskee paniikki, tuhautuminen ja oivallus, että siihen 'sitten kun'-elämään on matkaa vielä varsin runsaasti, eli liikaa. Jokin klikkaa, ja (yleistän) isi alkaa ehkä miettiä, että helpompaa oli ennen ja ennenkaikkea ilman lasta tai lapsia. Ja jos lastensa äidistä ei tavoita enää, että miksi tähän rumbaan ajauduttiin, niin isi voi olla aika yksin perheessään. Entisen elämän muutosvastarinta nousee liian myöhään.
Ei niin onneksi kai kovin usein käy, mutta joskus. Siis siten, että helpompi elämä ilman lapsia alkaa kiinnostaa ihan oikeana vaihtoehtona. Äidit ovat yleensä aika lähtemättömissä, mutta isät eivät. Ja kun se ihana puolisokin katosi sinne prisman kassajonoon, niin isi voi hävitä jossain vaiheessa koko kuviosta.
 |
| Kun sy-sy-sydämestä puuttuu palanen, se uu-uu, on sun näköinen... (kiitti, Robin!) |
Avioliitto ei oikeastaan ole vain aikusten juttu, vaan se on ennenkaikkea lasten juttu. Avioliitossa syntyneillä lapsilla on ihan viime metreille asti ollut enemmän yhteiskunnallisia etuja kuin avoparien lapsilla. Avioliiton yksi idea on sitouttaa kaksi ihmistä toisiinsa, mutta myös mahdollisiin lapsiin, ja siksi tämä instituutio on aika jäykkä - avioeroa ei saa tekstiviestillä. Lasten parasta tarkkaillaan nykyään tasapuolisesti vanhempien purkautuvasta suhdestatuksesta huolimatta. Lasten oikeuksia kumpaankin vanhempaan pidetään yllä virallisesti, mutta moni lapsi miettii silti, miksi vanhempi jättää hänet.
Mutta siis. Tutkimukset osoittavat, että pikkulapsiarki on perheissä rankkaa aikaa. Yleisimmin ero tulee lasten ollessa 2- ja 4-vuotiaita - eli juuri silloin kun kognitiivien oppiminen lapsilla on rajuinta. Kun hoivattava muuttuu vaativaksi tavalla, johon ei ole yksilöllistä ohjekirjaa, voi tuntua houkuttelevalta lyödä hanskat tiskiin ja jättää koko sirkus. Sillä ei se siitä helpotu, kun lapset oppivat kyselemään, tivaamaan, paiskomaan ovia ja tekemään kaikenlaista, mitä kasvava ihminen myllerryksissään tekee. Siinä jää moni lähivanhemmaksi ihan yksin, kun entinen puoliso ottaa eron paitsi liitostaan myös lapsistaan.
 |
| Kohti tuntematonta |
Miksi jotkut tämän päivän vanhemmat ovat niin hukassa? Eikö ole malttia tai taitoa vai mitä kasvaa aikuiseksi, puolisoksi ja vanhemmaksi vastuuseen ensin itsestä, sitten toisesta ja lopulta jopa pienestä ihmisestä? Miten ja minne ne ihanat puolisot ja rakkaudella odotetut lapset katoavat? Ne, joiden piti yhdessä valloittaa maailma ja nauraa auringonlaskuun jälkikasvun kanssa hiekkarannalla? Mistä tulee se 'sitten kun', ja miksi 'tää on nyt tätä' on niin vaikeaa? Mikä lasten saannissa harmittaa/kaduttaa?
En tiiä. Minua 'sitten kun' vähän pelottaa.
Ps. Huolestuneet: kyseessä on jälleen perhedynamiikan ilmiö, jota pohdin ulkopuolisena.
