Uupumiseen kyllästyneet?

Työ- ja arkiuupumisesta on viimeisen vuoden parin aikana puhuttu paljon. Olemme saaneet lukea vähän joka lehdestä uupumisesta, sen oireista, syntymekanismeista, vaaroista, kestosta ja siitä, kuka tämän kuorman yleisimmin kantaa, kuten nyt vaikka Hesarissa. On hienoa, että aiheesta puhutaan ja siihen kiinnitetään (ainakin yleisellä tasolla) syyllistämätöntä huomiota.

Vaan aikalailla yksipuolista aiheen käsittely kaikesta huolimatta on ollut - ja toisaalta se on mennyt jo yli, sillä (mahdollisesti masennukseen johtava) uupuminen sotketaan nyt iloisesti normaaliin väsymykseen. Tällä normaalilla tarkoitan sitä, että vaikkapa lomalla vuorokausirytmi ei ihan pysy tolkullisena ja sitten haukotuttaa pitkin päivää ja viikkoa. Uupuminen ja sen käsitteleminen ilmiönä ovat siis löytämässä lakipisteensä, ja siitä on merkkinä termin ja käsitteistön huolimaton käyttö. Uupuminen ja sen tunnistaminen ovat jo niin arkipäivää, että vähän jo kyllästyttää... mutta ei itse ongelma ole mihinkään poistunut.

Kyllästymisen reunalta ei välttämättä ole hyvä pudota

Se, mitä ihmettelen, on siis aiheen yksipuolinen käsittely - kirjoitan siis nyt kun vielä joku ehkä jaksaa aiheesta edes vähän kiinnostua lukeakseen tämän. Niin. Uupumiseen havahtuneet, masennukseen asti luisuneet ja takaisin kömpineiden kertomukset ovat olosuhteita lukuunottamatta samankaltaisia, ja niiden perusjuoni on sama. Se menee näin: näin pelastin itseni.

On aikalailla sama, mitä tuo pelastaminen on vaatinut käytönnössä: työpaikan vaihtoa, uudelleen kouluttautumista, pitkää sairauslomaa lääkkeiden ja terapian kanssa, omaisuuden myyntiä ja muuttoa Australiaan, tai mitä näitä nyt on. Näiden kertomusten ydinviesti kuitenkin on, ettei asialle kukaan muu kuin uupunut itse oikein voi mitään. Että itse on jostain se muutosvoima ja -rohkeus kaivettava. Varmaan niinkin, mutta en usko että siinä on kaikki.

Sillä missä ovat ne tarinat ja kertomukset esimiehistä ja johtajista, jotka helpottavat, auttavat ja mahdollistavat uupuneen toipumisen? Heitä on, tiedän sen, mutta miksi heistä puhutaan niin vähän? Hurja prosentuaalinen määrä suomalaisia työikäisiä on uupuneita. (Miksi muistelen, että 25%? Ihan älytön määrä ihmisiä. En löydä linkkiä tähän, eli tervettä lähdekritiikkiä peliin nyt.) Mutta jos oletetaan, että noin neljännes työikäisistä joutuu ponnistelemaan jaksaakseen, niin aika monelle työpaikalle heitä riittää - joillekin enemmän kuin toisille. Joten aika moni esimies ja johtaja on uupujan kanssa tekemisissä.

Huomattavat, huomatkaa!

Haluaisin lukea sekä niistä, jotka kertovat, kuinka ovat asioita parantaneet että niistä, jotka ovat saaneet avun omassa yksikössään. Haluaisin, että osoitettaisiin ihan sormella, että tässä on kuulkaa semmoinen johtaja, joka otti homman tosissaan ja teki sille jotain oikein. Haluaisin tietää mitä ja miten toipujien esimiehet sen tekevät- tai miten he sen jopa torppaavat alkuunsa! - sillä ihan kuin aistisin tässä roolimallin puutetta. Lehdet ovat olleet täynnä 'tunnista uupumus' ja 'toimi näin kun uuvut'-vinkkejä. Ja sitten on kerrottu, miten ja minkä pitäisi toimia. Ei, mikä on toiminut tai toimii. 'Pitäisi' on vähän hankala sana, sillä se jättää aika paljon väljyyttä itse toiminnalle.

Kolmas puoli, josta en halua lukea, mutta joka olisi myös välttämätön uupumisesta keskustelussa, ovat he, jotka eivät toipuneet ehkä koskaan. Heistä ei saa sankaritarinoita, eivätkä he välttämättä ole edes itse parhaita asiasta kertomaan - niin oudolta kuin se tässä kuulostaakin. Veikkaan, että työyhteisöistä on vuosien varrella kadonnut useita ensin sairauslomille ja sitten sairaseläkkeelle uupumisesta alkaneiden syiden vuoksi. He vain eivät tulleet takaisin, ja lopulta... unohtuivat? Suomalaisilla on uskomattoman hieno (sic) taito jättää toinen ihminen rauhaan. Jos nykyistä tai entistä työkaveria - tai vaikka muutenkin kaveria - kohtaa riittävän pitkäkestoinen sairaus tai masennus, hänet jätetään rauhaan - eli yksin. Eivät kaikki tietenkään jaksa tai halua edes hyväntahtoisia ja huolestuneita utelijoita ympärilleen, mutta aktiivinen rauhaan jättäminen on meillä kyllä ihan kansalaistaito, kuten kassajonossa kännykän esiin kaivaminenkin.

Ruudun valossa. Yksin.

Kirjoitin tuossa yllä, ettei kadonnut itse ehkä ole paras - tai ainakaan hän ei ole ainoa - joka voisi kertoa tarinansa. Kertojina voisi olla myös heitä, jotka ovat huomanneet, että joku puuttuu, että joku liukenee, että joku vain katoaa, eikä hänestä enää kuulu. Rauhaan jätetyt eivät ehkä itsekään halua rasittaa muita omalla itsellään, mutta mitä se tekisikään, jos tietäisi, että joku kaipaa? Että jollakin töissä tai muussa yhteisössä on huoli ja jopa ikävä? Tämä ei olisi kadonneen yksilön tarina, vaan kaipaavan yhteisön. Voisiko siinä olla uutta voimaa?

Mitä siis yritän sanoa? Että osaavat nostajat esiin! Esimerkkejä ja aitoa osaamisen ylpeyttä siitä, että hei, alaisten työkykyisenä pitäminen toimi meillä näin! Ja tätä se minulta ja työyhteisöltä vaati!

Ja että kaikki uupumistarinat eivät ole sankaritarinoita. Kaikki eivät nouse, eivät ainakaan yksin. Kenet kadonneen sinä tunnet? Oletko varma, että hän oikeasti häiriintyisi jos kysyisit kuulumisia? Vai varjeletko itseäsi vuodatukselta ja vaivalta? Oletko itse ok? Niin, tai sinä kadonnut! Entä, jos sinua kaivataan!?

Ei kyllästytä uupumiseen ihan vielä, jooko.

Kahden välistä

Viime aikoina fiilikset ovat olleet kaikenlaisia. On ollut ihmetystä, järkytystä, flowta ja puolustusasemaa. On ollut pettymyksiä, epätoivoa ja iloa, kiintymystä ja turhautumista. Yksi edellä mainituista kuvaa tunnelmia vaalivalvojaisissa, toinen juoksulenkillä, kolmas ystävien kohtaamista ja niin edelleen; kaikenlaista.

Jos vääntää naamaansa, se voi jäädä sellaiseksi

Vaan se, mikä tuolle kaikelle on yhteistä on se, että ne ovat tunteita ja menevät ohi. Osa palaa pidempään, osa hiipuu nopeasti ja jää vain...? Mitä?  muisto? Perusmöllötys? Perusasenne?

Ja tätä minä olen sitten miettinyt vähän enemmänkin.

On häkellyttävää huomata, miten monia asioita perustellaan tunteella. Jokin tuntuu oikealta, jokin väärältä, jokin todelta ja joku ei. Tunteella ohitetaan tutkittu tieto, ja tunteisiin vedotaan kun tieto ei riitä. Mieleeni tulee vain yhdenkaltainen lause, jossa tunne kielletään, ja tietoa korostetaan, vaikka homma taitaa silti olla toisin päin, eli: "en tunne yhtään (lisää tähän vaikkapa jokin etnisyys, suuntautuminen, rajoite tai ruokavalio), mutta tiedän, että he kaikki ovat..." yleensä jotain vähemmän mairittelevaa. Paitsi, jos puhuja puhuu jostain ihailemastaan, jolloin sävy on luonnollisesti positiivinen. Pointti tässä on se, että jonkun omasta lähipiiristä poikkeavan ihmisen olemassaolo herättää tunteita aina puheeksi tullessaan. Ennakkoluulo herättää usein pelkoa eikä pelosta ole pitkä matka vihaan (ainakin jos uskomme Yodaa, ja miksi emme uskoisi).

Mutta siis. Tunteita. Tunteet menevät ohi. Kuten rakastumisessa. Tai pettymisessä. Tai suuttumuksessa. Kaikki se menee ohi lopulta, mutta toistuessaan ne muuttavat ihmistä syvemmillä tasoilla.

Väitän, että tunteet johtavat asenteisiin.

Jos rakastuminen menee hyvin, eli rakastumisen tunne tulee riittävän pitkään ja säännöllisesti ravituksi, se kestää maksimissaan 1000 päivää. Tätähän sitten vakiintuneissa parisuhteissa sitten askaroidaan, että miten siitä eteenpäin, eli onko rakastuminen aiheuttanut (ja tässä on nyt siis sitä omaa teoriaa) pysyvän muutoksen asennetasolla toista ihmistä kohtaan niin, että tätä aikaisemman rakstumisen kohdetta haluaa nyt kohdella lempeydellä, hellyydellä, luottamuksella ja anteeksiantamisella? Eli että rakastaminen olisikin asenne toista ihmistä kohtaan. Toisaalta, jos rakastumisvaiheessa pettyy tms. riittävän monta kertaa, niin rakastumisentunteen hiipuessa ei asenne olekaan rakastava, vaan vaikkapa epäluottavainen, pelokas tai välinpitämätön.

Tokihan muotoutunut asenne on muutettavissa ja murrettavissa myöhemminkin, mutta se vaatii pidemmän toiston ja/tai todella, todella voimakkaan vastakokemuksen asennetta vastaan. Eli jos rakastuminen on kasvanut ja kehittynyt rakastamiseksi, niin se kestää ehkä pidempään vaikkapa laiminlyöntiä ja häviämisiä esimerkiksi älylaitteille, mistä viikonloppuna Hesarista luin. Vaikka asenne olisikin rakastava, niin eihän se tunteiden kokemista estä - ja jos tunnefiidissä on enemmän yksinäisyyttä ja hylkäämisen kokemuksia kuin iloa, niin eihän se hyvää tee. Rakastava asenne saattaa kestää, mutta myös murtua ja muuttua välinpitämättömyydeksi, joka on myös ennemminkin asenne kuin tunne. Vaikka tuntuukin.

Vaan voihan rakastamisen murtaa kerrallakin. Silloin tippuu usein korkealta ja kovaa, kun luottamus, läheisyys ja oman elämän puitteet kaatuvat kerralla. Kuten vaikka jos parisuhteen toinen osapuoli ilmoittaa yhtäkkiä rakastuneensa johonkuhun toiseen ja muuttavansa samoin tein pois. Tai jos se toinen jää kiinni pettämisestä, kun parisuhteen yhteisissä pelisäännöissä on sovittu uskollisuudesta. Tai mitä näitä nyt on. Asenne toista kohtaan kuitenkin muuttuu kerralla uusien negatiivisten tunteiden hyökyessä yli.

Helpompi rikkoa kuin koota uudelleen

Samoin jos jokin tuottaa jatkuvasti pettymyksiä, niin tuskin sellaisesta kovin lämmintä suhdetta kehittyy. Pettymys muuttuu kroonistuessaan epäluottamukseksi, eikä sitäkään asennetta ole helppo muuttaa. Väitän muuten myös, että positiivinen muutos rakentuu hitaammin kuin negatiivinen - mikään suurten ja yllättävän lämpimien tunteiden ryöppy tuskin muuttaa syvää epäluottamusta hetkessä pysyväksi hellyydeksi. Luottamuksen portaat ovat hauraammat, kuin niitä hajottavat voimat.

Edellisiä kolmea kappaletta saa ja voi sämplätä ihan mielensä mukaan, mutta oleellista niistä on poimia tuo polku tunteista asenteiksi. Vaan onkohan asenteita olemassa kovinkaan montaa? Neljä löydän tältä istumalta, mutta voihan niitä olla enemmänkin, eli
1. Rakastaminen, johon liittyy siis läheisyys, hellyys, luottamus ja turvallisuus.
2. Epäluottamus, joka kasvaa pettymyksistä, laiminlyönneistä ja turvattomuudesta
3. Välinpitämättömyys, mikä ei oikein tunnu miltään, paitsi ehkä vähän ärsyttää. Tässä asenteessa on ihan sama, mitä muut puuhaa. Aika kyynistä.
4. Viha, joka kasvaa ainakin pelosta, epäluuloista ja turvattomuudesta.

Näistä toki voisi kai laajentaa koko elämää koskevan elämän asenteen, mutta ei tehdä niin nyt. Pidetään tämä kahden välisenä tai yhden suhteena yksittäiseen kohteeseen (esim. ihmisryhmä, instituutio, joku muu, mikä). Ei se, että jokin yksittäinen taho aiheuttaa meissä voimakkaan tunnereaktion tarkoita, että suhtautuisimme samalla tavalla kaikkeen. Tai että se tunne edes olisi se varsinainen kantava voima. Jos tuntematon herättää vihaa, niin sehän ei ole tunne, vaan asenne - tunne, joka vihan herättää voi olla pelko. Jos joku herättää halun silittää, niin asennehan on rakastava, ja tunne on lempeys, hellyys tai jokin muu pörröinen fiilis. Eikö niin?

Edellä pohditun vuoksi olen hyvin huolissani tästä tunnepuheen ja -painotusten viidakosta. Se, millaisia tunteita eri ihmiset ja asiat meissä aiheuttavat ovat tärkeitä, sillä ne muokkaavat jokaisen henkilökohtaista asenneilmastoa. Kai meissä kaikissa nuo kaikki neljä osastoa on, mutta väittäisin, etteivät ne ole useinkaan samankokoisia. Ja jopa toivon niin. Tuossa listassa on yksi positiivinen (rakastaminen), kaksi negatiivista (epäluottamus ja viha) ja yksi neutraali (välinpitämättömyys), joten jos noista piirtäisi nelikentän, niin aika vähälle tuo hyvä jäisi. Ja kun se hyvä ja positiivinen on muutenkin vaikeampaa, hauraampaa ja hitaampaa kasvamaan.

Asennekin siis tuntuu joltain. Hyvältä, pahalta, pahemmalta. Asenne ohjaa silittämään, ohittamaan tai suuttumaan, ja näitä asennealustoja on jokaisessa ihmisvälissä. Jokaisessa.

Asenteiden kovammilla kentillä