Kun säätä ei enää ole

Pohjois-Karjalassa tammikuu alkaa näyttää talvelta. Tähän asti kuluneiden talvikuukausien aikana ei ole juuri tarvinnut lumikolaa kuluttaa. Kumikenkiä on tarvittu useimpia talvia enemmän, ja ulkona on iltaisin pimeämpää, kun lumi on luovuttanut ja vain tien päällä vaaniva musta jää muistuttaa siitä, että ei täällä nyt liian lämmin ole.  Välillä on lunta, välillä ei. Olen sen verran tuurihiihtäjä, etten edes hae suksia varastosta.

Näe metsä puilta

Kyllä tämmöinen saa vähän ahdistaa. Jos tammikuussa ei tiedä, onko syksy vai kevät - ja kun ei pitäisi olla kumpikaan! - niin jotain on pielessä ja pahasti. En voi ihan ymmärtää heitä, joiden mielestä tämä on normaalia. On toki totta, että vuodet vaihtelevat, mutta jos vuoden sisällä  kuukausittainen keskilämpötila alkaa pysymään -2 ja +10 Celsius asteen välillä niin en kyllä ymmärrä enää normaaliuden määritelmää.

Nuoriso syyttää päättäjiä ja ihan syystä. Ne, joilla on valta, ovat avainasemassa ratkaisemassa kysymyksiä ja pelastamassa maailmaa. Nuoriso nimittäin joutuu elämään niiden ratkaisujen kanssa pidempään, kuin ne, jotka nyt päättävät niistä keinoista, joilla tätä savottaa - lämpötilan hillitsemistä - yritetään toteuttaa. Lähtökohtaisesti voisi ajatella, että ahdistus on mahtava osa muutosvoimaa, syy tehdä asioille oikeasti jotain. Nyt on vain niin, ettei ilmasto ahdista riittävästi niitä, joita pitäisi.

Kenen tämä pitäisi ymmärtää, että Planet A pysyisi elinkelpoisena?

Tokihan jokainen pystyy jotain asialle tekemään: polkupyörä ennen yksityisautoilua, vähemmän lihaa, maitoa ja pikamuotia. Vaan on se hieman ristiriitaista lukea vaikkapa tahallaan sytytetyistä metsäpaloista samalla kun miettii, että salliiko omatuntoni ostaa juustoa. Tai kuulla Atlantin takaisen päämiehen vastustavan ilmastotekoja ja kannattavan fossiilisten polttoa ja käyttöä samalla kun miettii, että voinko sytyttää nuotion nokipannukahveja varten. Mittaluokkaheitot ovat niin valtavia, ettei pää riitä.

Tokihan on totta, että maailman pelastaminen maksaa. Roskien kerääminen maksaa enemmän kuin niiden tuottaminen, sillä tuottaminen on talouskasvua, eikä maailman pelastaminen saisi mitenkään uhata sitä. Tuottaminen ja kuluttamisen varmistaminen lisäävät hyvinvointia... eiku? Mitä? Hmm. Voisikohan olla niin, ettei ihan kaikki hyvnvointi olekaan tehdastekoista, vaan että jotain saatettaisiin saada myös puhtaalla ilmalla ja vedellä, mannerjäällä ja vuodenajoilla? Mutta kun niitä ei voi tuotteistaa, niin hirveän hankala on saada siihen rahaa kiinni ja ennen kaikkea saada sitä rahaa kasvamaan isommaksi, sillä rahaa tarvitaan maailmaa enemmän...eiku.

Maailman pelastaminen maksaa rahaa roskien tuottajille. Roskien kerääjät, kierrättäjät ja uusiokäyttäjät ovat uusi tulokas maailmantalouden kentällä, ja heidän kasvu- ja muutosvoimansa olisi hyvä ottaa huomioon. Jotenkin tuntuu arkijärkiseltä, että uusiokäytön mahdollistaminen luo työpaikkoja ja tarvitsee innovaatioitaihan siinä missä tuotekehityskin. Hankalaa on vain se, että tuottajapuolella on se 'vanha raha', jolla on jo markkina-asema, mitä puolustaa. Uusiokäyttäjien pitää raivata itselleen talousmarkkinarako, joka olisi nähtävissä ennemminkin yhteistyökumppanina, kuin uhkana. Asennemuutos tarvitaan ennen kaikkea siellä, missä ollaan nyt siilipuolustuksessa vaalimassa illuusiota loputtomista luonnonvaroista ja oikeudesta käyttää kaikkea irtilähtevää oman vaurauden lisäämiseen.

Toisessa kupissa raha, toisessa maailma. Olen aina miettinyt, että missä sitä rahaa oikeasti säilytetään, jos ne voi laittaa eri puolille.

Toisaalta, kyllä perustavanlaatuinen ja laaja asennemuutos tarvitaan myös kuluttajissa. Suomen teollisuuden päästöt saadaan toki pienenemään ihan sillä, että täällä tuotetaan tavaraa vähemmän. Kiinan päästöt lisääntyvät ja kasvavat, koska jengi ostaa siellä tuotettua kamaa halvalla verkkokaupoista. Kai sieltä kaikenlaista toimivaakin saa, mutta ihan vähän mietin, että mitä eroa on ajatuksilla ' minä haluan...' ja 'tulen todennäköisesti kuolemaan, jos en omista tuota'. Haluamisen ja oikesti tarvitsemisen välillä ei aina tunnu olevan ihan hirvesti matkaa, vaikka oikeasti onkin. Shoppailu on helppoa, halpaa ja palauttaminen ilmaista tai ainakin melkein, joten lisää tavaraa, kiitos.

En kyllä ymmärrä ilmastokontekstissa tätä yhtään.

Vaate- ja ruokateollisuus ovat isossa roolissa maailman pelastamisessa. Suomessa on ruokahävikkiin alettu puuttumaan sekä suurkeittiöissä että kaupan alalla, ja se on aivan mahtavaa. Vaateteollisuus sen sijaan tuntuu lisäävän vauhtia ja volyymeja. Näin jonkin tutkimuksen, jonka mukaan jokaisen(!)- tai no, ainakin tosi monen - vaatekaapissa on 33% vaatteita, joita ei ole käytetty vuoteen. Eli kaapin täytteestä kolmannes saattaisi joutaa pois, eli... minne? Kirpputorille, hyväntekeväisyyteen, poltettavaksi, minne? Moni näistä vaatteista on ilmeisesti palvellut vain kerran tai pari. Iltasanomat uutisoi pikamuodin uusimmasta tuomiosta, mutta en oikein jaksa uskoa, että se himmentää uuden paidan ja ostamisen hehkua heissä, jotka eivät välitä. Sillä heitäkin on. Tai sitten hekin ahdistuvat, mutta ostaminen paradoksaalisesti helpottaa oloa.

Jokatytön kevätkretongit?

Minä niin ymmärrän heitä, jotka ahdistuvat. Ongelma on tosi ja se on iso, eivätkä tietoisen (usein) nuoren ihmisen vaikutusvalta ja mahdollisuudet useinkaan riitä isojen muutosten tekemiseen. Greta Thunbergia tarvitaan. Hänen kaltaisiaan tarvitaan. Tarvitaan heitä, jotka moittivat ja syyttävät valtiaita, sillä valtiailla on oikeasti valta muuttaa asoita. Sitten tarvittaisiin enää viisaita valtiaita, jotka kuulisivat ja ymmärtäisivät. Sillä vauraat ja sokeat valtiaat eivät rakenna enää omaa tulevaisuuttaan, vaan toisten, nuorempien. Ja nuoret huutavat hyvästä syystä ' hävetkää'.

Jätän juuston ostamatta, menen pyörällä ja löysin kirpputorilta kengät täksi talveksi. Tai no, 'talveksi'. Ei helpottanut ahdistusta yhtään. En voi vaikuttaa kuin omalla kohdallani, eikä se sammuta ainoatakaan metsäpaloa, pelasta saimaannorpan pesäkinoksia tai pidä siilejä talvihorroksessa oikeasti kevääseen asti. Mitä vastata syystä vihaiselle nuorisolle? En tiedä. Häpeäminen ei riitä, mutta ainakin voin yhtyä kuoroon. Vaatia muutosta. Olla tyytymättä helppoihin ratkaisuihin. Toivoa, että sillä on merkitystä ennen kuin maan navat ovat mantereita ilman jäätä.

Ps. Tai niin, mihin ahdistus kohdistuu? Hallitsemattomaan muutokseen vai siihen, ettei sillä ole päättäjille ja liikaa kuluttaville riittävästi väliä? Vai siihen, ettei omalla panoksella ole kovin suurta vaikutusta vaikka mitä tekisi.