tiistai 4. helmikuuta 2020

Lapsellisuuksien sivuoireisto

Olen seurannut kiinnostuneena keskustelua suomalaisten lisääntymishaluttomuudesta. Vauvakato uhkaa hyvinvointivaltion perustuksia, kun muutaman vuosikymmenen päästä huoltosuhteet eivät vain keiku, vaan myös kaatuvat. Onneksi pahinta kaaosta voidaan paikata maahanmuutolla, vaikka ei sekään ilmeisesti kaikille käy.

On hämmentävää, että ilmastonmuutoksesta puhuttaessa lapsen synnyttäminen lasketaan yhdeksi pahimmista ympäristörikoksista. Samaan aikaan nuoria aikuisia syyllistetään valtion talouden tulevasta kaaoksesta, kun tuottavia veronmaksajia ei synny riittävästi. Ei ole hyvä olla lapseton eikä lapsellinen.

Mediassa ja tutkimuksissa tunnutaan tutkiskelevan huolella, mikseivät lisääntymisiässä olevat naiset toimi. Osoitellaan välillä nuorten urakehityksen herkkyyttä, välillä maailmantaloutta, välillä talouksien epävarmuutta ja toisinaan perheiden epävarmoja tulevaisuuden näkymiä töiden ollessa pätkissä ja joskus on pohdittu prisma-arjen rankkuutta. Kuinka yhdistää tämä kaikki perheeseen, kun naiset ovat rynnistäneet työmarkkinoille, johtajanpaikoille ja päättäjiksi. He - tai no, me - olemme raivanneet tilaa itsellemme korkeakouluihin, työpaikoille ja kaikenlaiseen julkiseen toimintaan. Olemme vaatineet, että meille kuuluu sama kuin miehille - niin kuin kuuluukin.


Töitä kotiin. Kukapa ei olisi innoissaan?

Samaan aikaan kun tilaa on raivattu kodin ulkopuolisiin toimintoihin, hommat kotona eivät ole vähentyneet.

Voi olla, että minulta on mennyt ohi se miehinen kansannousu ja barrikadeille kiipeäminen, jossa miehet vaativat tasa-arvoa kotitöihin, lastenkasvatukseen ja kotipiirissä tapahtuviin toimintoihin. Jossa he olisivat julistaneet, että nyt loppuu tämä lapsista ja kodista huolehtimisen hegemonia, joka muka kuuluu vain naisille! Että nyt kyllä otetaan, jätkät, selvää, missä pesupallot sijaitsevat, ja opetellaan erottelemaan puuvilla sekoitekankaista! Että osataan mekin nämä kotihommat, emäntä istuu nyt vain sohvalle ja avaa television! Menikö se ohi, vai oliko sitä ollenkaan?

Kotipiiriin on syntynyt tilaa ja tarvetta toiselle tekijälle. Silloin kun oli itsestäänselvää, ettei miesten tarvinnut puuttua kodin asioihin, lisääntyminenkin oli monin tavoin helpompaa ja vähemmän vaivalloista. Nyt valtiovaltatasolla mietitään, kuinka isät voisivat osallistua lasten elämään ja arkeen ihan alusta asti enemmän ja paremmin. Perhevapaiden osoittamista pyritään lisäämään ja kotitalouksien tasa-arvoon pyritään vaikuttamaan ulkoa päin naisten työurien eduksi. Jäin tuossa miettimään, että onko kukaan kysynyt niiltä lisääntymisiässä olevilta miehiltä, että haluaako ne sitä? Siis ottaa tasaveroisesti vastuuta kodista ja perheestä, tutustua lapseen ja olla tasavertainen vanhempi lapsen äidin kanssa?

Awwww 💓
Olen varsin usein kuullut kertomuksia isyysvapailla tapahtuvista terassinrakennusurakoista, jätkien kanssa tehdyistä monen viikon kalastusreissuista ja niin edelleen. Kyllä monet onneksi käyttävät isyysvapaansa isäksi kasvamiseen ja lapseen tutustumiseen, mutta ei se taida olla mikään itsestäänselvyys. Tokihan isälle osoitettu vanhempainvapaa on sitten eri asia, kun se toinen kasvattaja ei pyöri samaan aikaan nurkissa vaan on omissa töissään, ja silloin olisi oikeasti otettava kontaktia lapseen, ja - tasa-arvon nimissä - hoidettava se koti siinä samalla. Mites se menikään tilastoissa? Paljonko näitä Suomessa käytetään?

Koulutus- ja työpaikkoja hakevilta ja saavilta naisilta on helppo kysyä toiveita ja ajatuksia elämästä ja perheestä, sillä he ovat varsin helposti löydettävissä. Usein he ovat elämässään aktiivisia ja tarttuvat toimiin ja kyselyihin asiantuntevasti ja vakuuttavasti. Sen sijaan on hankalaa löytää niitä puolisoita, jotka kertoisivat, miksi kotielämä ei kiinnosta.  Keneltä sitä pitäisi kysyä? Miten sellaista edes voi kysyä? Kuka sellaiseen kysymykseen haluaa vastata?

Tunnen useita perheorientoituneita isiä, jotka ovat ottaneet vastaan haasteen kotielämän tasapainosta. Aika harvalla - jos kellään - heistä on kotielämään saatu esimerkki omasta lapsuudesta. Näille miehille on yhteistä se, että he ovat itse huomanneet haluavansa omasta perheestään ja perhe-elämästään muuta, kuin mihin he omassa lapsuudessa olivat tottuneet. Ymmärtääkseni on aika iso työ muuttaa pään sisäisiä roolimalleja tai muuttaa omia kasvatuskäytäntöjä. Autoritäärisesti kasvatetuista pojista tulee helposti autoritäärisiä isiä, jolleivät he huomaa pysähtyä pohtimaan vaihtoehtoja toimintamallilleen. Autoritäärinen kasvatusmalli voi puolestaan nojata kasvattajan heikkoon itsetuntoon, jolloin jokainen konflikti lapsen kanssa on auktoriteettikysymys eikä niinkään toimivan arjen ja kasvatuksen näkökulmasta tapahtuvan lapsen kasvamiseen kuuluva normaali ilmiö. Huomio kiinnittyy kasvattajan arvovaltaan, vaikka kyse olisi vain siitä, mitkä sukat tänään puetaan. Autoritäärisen kasvatusmallin haastaneet pojat ovat osanneet kasvaa isiksi, jotka keskittyvät sukkiin, eivätkä siihen, kuka ne kaapista on valinnut. Tämä asennemuutos ei ole välttämättä helppo, ellei se tule luonnostaan voimakkaana sisäisenä motivaationa. Ulkoa saneltuna muutoksena tulos voi puolestaan olla todella kamala.

Siis. Samalla kun naiset ovat raivautuneet työelämään, koteihin on raivautunut enemmän toimintatilaa, jonka täyttäjäksi kaivataan toista aikuista. Sen toisen aikuisen pitäisi olla kartalla ruoka- ja pyykkihuollosta, lapsen talviurheiluvarusteista, Wilma-viesteistä ja oppimiskeskusteluista. Pitäisi tietää missä imuri sijaitsee, milloin astianpesukone on pessyt ja missä lapsen ruokalappu on. Normisettiä siis. Moni tietää, mutta moni ei.

Ainakin kaksi koneellista, eikö?
Vaatimukset isyyttä kohtaan eivät kohdistu vain isän ja lapsen suhteeseen, vaan myös kasvatuskumppanuuteen perheen toisen aikuisen kanssa sekä reipasta kotitöiden tekemistä ilman erillisiä huomautuksia tai sukupuolijakoja, eikä kaikilla lisääntymisiässä olevilla miehillä ole kiinnostusta tai rohkeutta tarttua näihin toimiin. Silloin on helpompi olla pidempään töissä, salilla tai somessa. Vastata puolisolle, ettei ole valmis isäksi, sillä se lienee totuus. Isyys on nykyään isompi kakku kuin koskaan aiemmin, ja on vähintäänkin luonnollista, että se hirvittää - varsinkin, jos tuntuu, ettei tiedä edes, että mitä kaikkea pitäisi ottaa haltuun. Siihen kun vielä lisätään tietoinen reflektointi itseen kohdistuneista kasvatuskäytännöistä ja mahdollisesti niistä irti pyristeleminen kohti vaikkapa vahvuuspedagogiikkaa, niin... no, työsarkaa riittää astetta enemmän kuin aiemmilla sukupolvilla. Kokonaisuus hirvittää, vaikkei sitä kukaan voi tai saa kerralla ottaa haltuun. Siihen kasvetaan sisään, mutta ei neljänkympin tienoilla ole sellaiseen enää aikaa tai energiaa. Ja nuorempia se voi pelottaa ihan liikaa.

Perheen perustaminen on yksityisasia ja pohjautuu ihmisten itsemääräämisoikeuteen. On varsin yhdentekevää, kuinka paljon synnytysrahaa perheille luvataan, jos puolet vanhemmista ei halua lasta ollenkaan sivuvaikutusten vuoksi.  Heidi Valasti vaatii 3.2.2020 ilmestyneessä Hesarissa, että naisten pitäisi lopettaa poikien ja miesten kontrolloiminen. Olen hämmentynyt. Minusta tuntuu, että naiset ovat vähentäneet, keventäneet ja tehneet hirveästi töitä, jotta pojilla ja miehillä olisi tilaa ottaa vastuuta asioista, joita naiset ovat hallinneet. Nyt vain tarvittaisiin niitä miehiä, jotka tekisivät niin.

Ps. Jätin ihan syystä pois parisuhteen näkökulman, mutta voit lisätä sen itse kuvan laajentamiseksi.