Tartunnoista taudin pelko, taudin pelosta paniikki, paniikista...hmm... myötätunto

Ohhoh. Maailman muuttuminen on rajua. Tauti leviää viranomaisten vastatoimista ja kansalaisten pyrkimyksistä huolimatta. Tauti on osalle huomaamaton, harmiton tai vähän ärsyttävä, ja osalle kamala tai jopa lopullinen. Kukaan ei tiedä, mihin ryhmään kuuluu ja siksi taudin edellä kulkee pelko - kukaan ei tiedä, mitä vastassa on omalla tai läheisten kohdalla.

Yllättävä, hahmoton ja kohdistumaton pelko on kamalaa. Tautia ei voi nähdä, mutta sen lieveilmiöitä kyllä: kaupassa kasvikset kerätään erillisillä pusseilla ja kanssaostelijoilla voi olla sekä hengityssuojia ja kumihanskoja tai vähintään lapaset eristeenä ulkopuolelta tulevaa - eli mahdollisesti muissa ihmisissä vaanivaa - uhkaa vastaan. Siispä kaikkea kannattaa vähän kavahtaa, ja se jos mikä on kuluttavaa ja ahdistavaa.

Vain lähimmille

Pelko voi aiheuttaa ahdistusta tai vihaa. Siinä, missä joku ei halua mennä eikä päästää muitakaan läheisiään mihinkään julkiseen tilaan - edes kauppaan tai työpaikalle - joku toinen voi muuntaa pelkonsa ja paniikinaihionsa suuttumukseksi ja vihaksi. Tämähän näkyi jo julkisuudessakin, kun uusimaalaisia mökkeilijöitä kutsuttiin saastuneiksi ennen sulkujen pystyttämistä.

Paitsi, että kielenkäyttö on rumaa, se kertoo pelosta, jonka syyksi halutaan löytää joku konkreettinen kohde tai uhkatekijä.

Hyvät ystävät, me olemme kaikki samassa tilanteessa! Kaikki! Me olemme kaikki joko uhreja jo tai potentiaalisia uhreja. Kukaan ei levitä tautia tahallaan, kukaan ei halua levittää sitä kehenkään, kukaan ei halua altistaa itseään tai toisia tälle tahallaan tai vahingossa! Tai no, voihan olla, että joukossamme on vieläkin joku, joka ei joko ota tätä vakavasti tai ei välitä, mutta uskoisin, että pääsääntöisesti olemme kaikki samassa veneessä.

Uskon, että me olemme kaikki nyt arempia.

Tila 360°

Toinen ihminen - se jota kavahdat - on arempi myös. Hän ei ole uhka, vaikka häntä ja kaikkia on nyt syytä välttää. Jos sisällä jäytää pelko ja orastava paniikki, voi olla vaikeaa kurkottaa kohti myötätuntoa, mutta sinne päin tässä olisi hyvä yrittää.

Myötätunto voi vaatia isoa ponnistusta. Se voi tuntua täysin mahdottomalta löytää tai saavuttaa, mutta jos nyt ensin vaikka yrittäisi ymmärtää sen merkityksen ja tarpeellisuuden. Myötätunnolla voimme moikata toisiamme pienen matkan päästä sekä ymmärtää tilannetta ja itsessämme ja toisissa jäytävää pelkoa ja epävarmuutta. Tarvitsemme myötätuntoa myös itseämme kohtaan, sillä pelko on primitiivinen itsesuojeluvaiston käyntiin räjäyttävä tunne. Se aiheutta stressiä, jonka tarkoitus on hengissä säilyminen, joten sekä tunne että reaktio ovat luonnollisia. Siksi myötätuntoa pitää houkutella ja rohkaista. Sitä pitää vaalia ja kasvattaa, vaikka keho ja mieli haluaisivat vetäytyä siilipuolustukseen.

Anna-Stina Nykänen pohti Hesarissa 27.3. myötätuntoa ja sen merkitystä. Hän tuumaa, että myötätunnon merkitystä ei ole aiemmin oikein myönnetty, mutta että nyt olisi todellakin aika keskittyä siihen, että tilanne on sama meille kaikille ja että kukin yrittää selvitä ja suojautua niinkuin parhaiten taitaa. Tilanne ei vaadi yhtään lisää painetta, syyttelyä tai osoittelua. Se on turhaa ja kuluttavaa. Sen sijaan yhdessä ymmärtäminen ja tsemppaaminen on hyvästä ja hyväksi. Ja ne tartunnan saaneet ja sairastuneet tarvitsevat kaikkein eniten tukea, tsemppiä ja myötätuntoa - he ovat uhreja eivätkä pahantekijöitä. Hekin ovat varmasti tehneet parhaansa välttyäkseen tartunnalta. Uusimaalaiset tarvitsevat nyt tsemppiä ja rohkaisua sinä missä maakunnatkin. Myötätuntoa voi välittää yli esteiden, sillä se ei saastuta ketään vaikka tarttuisikin.

Näköpuhelut ovat kehittyneet niin kovin!

Pestään siis käsiä, nyökätään kohdatessa ja hymyillään edes vähän. Hengitetään syvään aina kun voidaan ja muistetaan, että olemme tässä yhdessä, vaikka meidän pitääkin pysyä erillään.

Kas siinäpä paradoksi, vaikka onkin juuri nyt niin totta.

Ps. Otsikko ei nyt mene oikein lorun mukaan, mutta aika vaatii kaikenlaisia uhrauksia.

Kasvun paikkoja

Veikkasin maanantaina 23.3. iltauutisten ekan sanan oikein. Aiheita kyseessä olevan sanan ympärillä sitten riittikin, yhtenä niistä karanteeni ja sen mahdolliset lisäosat ja -asetukset, joita tänään - tiistaina 24.3. - ymmärtääkseni annetaan. Kansa ei ymmärrä pysyä kotonaan, vaan ottaa muun muassa etätyö- ja etäkoulumahdollisuuden loma-aihiona. Tai otti, ilmeisesti ainakin menoliikenne pohjoiseen on nyt hiljentynyt, mutta en ole kyllä kuullut uutisia etelään valuvista liikennevirroista. Näin ollen veikkaan, että ainakaan osa pohjoisiin kohteisiin ehtineistä ei aio tulla takaisin ihan vielä.

Viime viikolla monet lasten vanhemmat pääsivät kokeilemaan, mitä työn ja kotielämän yhteensovittaminen tiukimmillaan tarkoittaa. Monet etätöihin lähetetyt tai muista syistä kotiin lasten kanssa jääneet sukkuloivat nyt tehokkaina ammattilaisina ja vanhempina samaan aikaan, ja meemejä tilanteesta pukkaa melkein samaan tahtiin kuin lasten tehtäväsisältöisiä Wilma-viestejä. Juha Vuorinen tviittasi epäilevänsä, että tarvittava lääke keksitään kolmen viikon sisällä, ja että sen kehittää alakouluikäisten kanssa neljän seinän sisään sullottu vanhempi. Ihan hauska läppä, mutta on siinä kipeytensäkin. Siinä on kipeyttä, joka iskee sekä vanhempaan että lapseen. (Unohtamatta niitä perheitä, joissa karanteeniolot vastaavat muita loma-aikoja, jolloin saatetaan tarvita turvakodin tai muun kodin ulkopuolisen paikan suomia olosuhteita. Tai unohtamatta niitä perheitä, joissa lasten ja aikuisten välit eivät toimi, mutta nyt pitäisi pystyä olemaan yhdessä 24/7.)


Vanhemmuus ja ammatillinen asiantuntijuus lienevät parhaimmillaan erillään, sillä kumpaakin kelkkaa on mahdoton ajaa sata lasissa yhtä aikaa. Totuttua työtehoa voi olla äärettömän vaikea saavuttaa, jos kahvitauolla tekee leivät useammallekin, eikä ole aivan varmaa, että milloin se tauko alkoi ja loppuiko se ollenkaan. Jos kotona on kaksi etäilevää aikuista ja x määrä lapsia, joista joku tekee kouluhommia, joku on pieni ja joku tarvitsisi erityistä tukea, niin... sitä alkaa arvostaa ihan toisella tavalla päiväkoti- ja koululaitoksen suomaa 'normaali'arkea sekä muita omien lasten kasvattamiseen osallistuvia aikuisia. Kotona ei olla välttämä vain törmäyskurssilla, vaan kyse on ennakoimattoman pitkään jatkuvasta junaonnettomuudesta, jossa kaikki kärsivät. Haluan uskoa, että sentään työelämässä ymmärretään nyt joko jarruttaa maltillisesti tai sitten vetää hätäjarrusta riittävän rivakasti, että saadaan pidettyä yllä sekä firman että tekijöiden toimintakyky. Monet tekijät ovat nyt kovassa puserruksessa ja paineessa monesta suunnasta.

Uuden edessä, samassa tilanteessa, joka ei ole kenenkään syy.

Oma lukunsa ovat myös parisuhteet. Ymmärääkseni joissain kodeissa työ- ja harrastusrutiinien muuttuminen ja puuttuminen ovat aiheuttaneet tilanteita, joissa kaksi aikuista on huomannut, ettei heillä olekaan toisilleen mitään sanottavaa tai puhuttavaa, kun normaali 'lapsen-treenit-haet-sä-mä-vien-meen-sitten-salille' -keskustelut jäävät tarpeettomina käymättä. Mistä puhua, kun pitäisi tietää, mitä toinen on viime aikoina puuhannut? Vai pitäisikö tietää? Pitäisikö kysyä - tai voiko sitä kysyä? Kukas tuo toinen oikeastaan onkaan ja miksi hän on tuossa? Epäilen edelleen, että aika monilla pareilla oli ennen ihanaa, ja sitten tapahtui se normaaliarki ja nyt toinen onkin... kanssasuorittaja? Tai jotain. Kyllähän sitä toisen vieressä yönsä nukkuu ja on välillä intiimistikin, mutta että kuka se toinen on, tunnenko hänet ja siedänkö häntä ihmisenä enää lainkaan? Ja jos ja kun tässä sopassa on vielä lapsi tai useampi karanteeni- tai muissa älä-poistu-kotoa -olosuhteissa, niin aikuisen kuormittuminen uudesta tilanteesta pääsee ihan uudelle tasolle. Toivottavasti sitä kuormaa voidaan jakaa ja yhdessä hoitaa ja pohtia.

Joku epäili, että yhdeksän kuukauden kuluttua ei tarvitse puhua enää laskevista syntyvyyskäyristä, mutta saattavat ne erokäyrätkin vähän tehdä piikkiä.

Tästäkin saa riidan aiheen ihan varmasti. Mutta on se myös mahdollisuus hyvään.

Koko maailma on muutoksessa, joka koskee hämmästyttävällä tavalla kaikkia elämän alueita, kaikkia ihmisryhmiä, lainsäädäntöä, taloutta, työllisyyttä, arjen ruokahuoltoa, lentokonematkustamista, kotoa poistumista ja jopa ihmisoikeuksia. Tämän hetkinen tilanne on vielä totuttelua, jossa muutoksiin suostumattomia kuitenkin jo paimennetaan pitkin Eurooppaa poliisivoimin, ja esimerkiksi kokoontumisista sakotetaan Saksassa ja Ranskassa. Nuoriso ja muoriso eivät tahdo pysyä sisätiloissa, koska se on heidän mielestään joko tylsää tai tarpeetonta - tai mahdollisesti sekä että. Nämä ikäryhmät järjestävät aihebileitä tai muuten vain parveilevat heräilevän kevään ulos kutsumina. Yritä siinä sitten ylittää sukupolvikuilua sekä eteen että taakse päin, kun vastaanotto on pahimmassa tapauksessa kummallakin puolella melko samanlainen: ei koske minua.

No, kyllä se koskee. Sinuakin. Jos kohta muoriso ajatteleekin, että ovat joko hengityskoneensa ansainneet tai että joutavat vaikka jo kuolemaan, se on silti vältettävissä oleva rasite hoitohenkilökunnalle, terveydenhoitosysteemille ja heidän aikuisille lapsilleen. Nuorison kuolemattomuuskuvitelma on myös vaarallinen, sillä mitä ilmeisimmin muuntuva tauti ei ole vaaraton millekään ikäryhmälle. Myös läpät aiheesta 'joo, mä oon positiivinen, mut ei tunnu missään' ovat käsittämättömiä. Ikäpolveni ei käyttänyt pyöräilykypäriä lapsena, koska se ei ollut pakollista ja käyttäminen oli noloa. Ilmeisesti samaa huimuutta haetaan nyt joko todellisilla tai feikeillä sairausilmoituksilla. Olen kalkkis ja käytän nykyään kyprää, pesen kädet enkä parveile. Tosin, kuulun kyllä nyt siihen työikäisten ryhmään, joka valtaosaltaan(?) vaikuttaa ottaneen hallituksen linjaukset tosissaan, eikä halua edesauttaa esimerkiksi totaalisen ulkonaliikkumiskiellon määräämistä.

 Jestas.

Se on, kuule, 'no go'-aluetta. Kyltistä poiketen sieltä saa kyllä tulla pois.

Ehdin tuossa männä viikolla huomioimaan joitakin #diettiseis -henkisiä ilmoituksia. Kaikkea yllä olevaa uudelleen lukiessa ja katsellessa ymmärrän ilmoituksia nyt paremmin. Poikkeustilassakin on toki hyvä pitää (kaiken yllä olevan lisäksi, tai juuri sen takia) huolta myös ja ennen kaikkea itsestä, mutta ehkä tietty tavoitteellisuus voitaisiin pistää nyt tauolle. Tämäkin mullistuksessa oleva tila - toivottavasti - normalisoituu jossain vaiheessa sen verran, että sille mahdolliselle puolisolle/kumppanille keksisi taas jotain sanottavaa tai että häneen voisi vaikka tutustua uudelleen. Ja että sitä puhuttavaa, pohdittavaa ja tekemistä keksisi myös mahdollisen jälkikasvun kanssa. Että rohkenisi luopua somesta ja tiedotusvälineistä vaikkapa korttipelin tai leikin ajaksi ja puuhailla ilman tulostavoitteita. Ja sitten kun nämä (uudet taidot) sujuvat, voi taas ottaa ne #parasdiettiikinä -setit käyttöön jos tarvis.

Toivottavasti elämä löytää pian uomansa, jossa tarpeellinen työ tulee tehtyä ajallaan myös etänä, vaikkei aiempaa työtehoa saavutettaisikaan, ja että aika työlle ja levolle pysyy erillisenä. Työarki vaatii varmasti uuden päivärutiinin luomista, joka kaikessa ärsyttävässä vaativuudessaan kuitenkin kannattaa tehdä, sillä siitä hyötyvät lopulta kaikki. Näin isossa muutossumassa uuden arkirutiinin luominen on iso voimanponnistus, mutta ehkä sillä voisi saada järkeä tähän kaikkeen muuhun. Sillä vaikka kaikki onkin nyt uutta, on nyt myös mahdollisuus lepoon ja (uudelleen) lähentymiseen, vaikka uusia kontakteja pitääkin välttää. Perttu Pölöstä lainatakseni: 'ei anneta hyvän kriisin mennä hukkaan'. Sillä kaikessa kamaluudessaan, epävarmuudessaan ja pelottavuudessaankin tässä voi olla myös jonkin hyvän siemen.

Pidetään huolta itsestämme ja toisistamme - ja hyvästä kiinni!

Elämä löytää väylänsä.

Ps. Keskityin tässä nyt vain perheellisiin, mutta olen tietoinen myös yksinäisistä, syrjäytyvistä, syrjäytymisvaarassa olevista ja heistä, jotka eivät haluaisi olla yksin, mutta joiden kumppanin/ystävän etsiminen hankaloitui entisestään. En usko, että kenenkään elämä on nyt helppoa.

Pps. En käyttänyt tässä kirjoituksessa kertaakaan sitä uutisten ekaa sanaa.

Uuden normaalin nopeus

Korona leviää ja siitä uutisoidaan. Esimerkiksi Iltalehdellä on aiheesta ihan useampiakin juttuja, joista osa päivittyy vähän väliä.Osassa jutuista kritisoidaan terveydenhuollon vähäistä tiedonvälitystä, mutta muutenkin julkaistavaa tuntuu riittävän. Spoilaan tässä nyt valtaosan uutisista: kokonaistilanne pahenee.

Tästäpä juohtui mieleeni se jännä, että olen varsin monen suusta kuullut sanat 'alkaa jo kyllästyttää tämä korona'. Mitä ilmeisimmin kyllästymisellä ei kuitenkaan viitata itse tautiin vaan sen uutisointiin. Eli jengi tietää, että korona on, se leviää ja on osalle kuolemaksi, eli... mitä siitä enää jauhaa?

Jos eilisen otsikko käy tänäänkin, voidaanko sitä luonnehtia kierrättämiseksi?

Koronasta saatiin tietää tammikuussa, Kiinassa jo aiemmin. Taudin vakavuutta tutkittiin pikaisesti ympäri palloa ja todettiin, että pahalta näyttää. Tämän jälkeen alkoi tapahtua kaikenlaista, mutta esimerkiksi Suomessa joidenkin mukaan liian myöhään liian vähän, joidenkin mukaan ylireagoiden. Kummin tahansa, nyt saisi jo riittää. Uutisointia on seurattu pari kuukautta, ja sehän on jo varsin pitkä aika. Nyt on kaikki ilmeisesti kuultu ja tilanne on uusi normaali. Tavallaan tässä voi nyt istua alas ja odottaa, alkaako jossain vaiheessa yskittää ja jos, niin miten pahasti.

Tätä normaalia minä nyt mietin. Että parin kuukauden otsikoinnin jälkeen olemme ehkä oppineet pesemään kätemme paremmin ja oppineet, kuinka kätevää käsidesi on. Yleisötilaisuuksia, konferensseja ja muita kokoontumisajoja perutaan ja ihan vaan jännäillään, että meneekö nekin, joihin on itse ilmoittautunut tai mitä on itse ollut järjestämässä. Se, että jopa markkinatalous niiaa koronan edessä, on joko pelottavaa tai ärsyttävää - kun tätä tää nyt on. Normaalia. Sensuroimattomassa Päivärinnassa tutkija Tuomas Aivelo tuumaa, että päättäjillä on paniikin paniikki - että kansa panikoituu ihan kohta, ellei sitten just nyt. Mutta että ei. Me sopeudutaan tilanteeseen ja toimitaan muuttuneista olosuhteista huolimatta. Jos vaan jaksaisi - edes uutena normaalina - seurata tautiuutisointia, niin se varautuminenkin olisi helpompaa.

Kevätmuotia 2020? Kai tämäkin olisi tilanteeseen sopeutumista?

Täytyy sanoa, että lähtökohtaisesti ihailen ihmisten sopeutumista. Olosuhteiden muuttuessa edellisestä normaalista poikkeaviksi löydetään ne ratkaisut, joilla muuttunut tilanne otetaan haltuun, ja joilla uudessa tilanteessa luovitaan eteenpäin. Luovimista vaativat varmaankin karanteenivarautuneisuus, heikossa asemassa olevista huolehtiminen tai omien töiden kertyminen joko siksi, ettei pääse tekemään tarvittavia hommia tai siksi, että ko. tilanne aiheuttaa lisätöitä sekä nyt että lähitulevaisuudessa. Pääasiassa elämä jatkuu, vaikka joitakin juttuja pitää soveltaa ja uusiin asioihin pitää varautua. Hmm.

Sanoisin, että hyvä me! Sopeudutaan! Ja muistetaan yskiä kainaloon! Se on ihan normaalia.



Ps. Tämä on muuten varmaan parasta, mitä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi on vähään aikaan tapahtunut.

Paras versio minusta vai ihan vaan minä?

Ole oma itsesi, muut ovat jo varattuja. Ole paras mahdollinen sinä. Optimoidu. Uneksi. Tee unelmista totta. Elä unelmaasi! Eikö olekin ihanaa olla just sä?

Päivän Hesarissa on juttu Pia Malisesta, joka väsyi olemaan paras mahdollinen itsensä. Tai ainakin niin, että se oli mitattavissa arvosanoilla ja mittalaitteilla. Malisesta kertova osio keskittyi arvosanoihin, mutta jutussa viitattiin myös muuhun suorittamiseen, mitä aika monet tänä päivänä harrastavat.

Jäin miettimään aika montaa juttua.

Ensinnäkin pohdin tuota kaiken elämän optimiontia. Mietin, että pitääkö oikeasti joka hetki olla ihanaa unelmaa? Uskon, että oman unelman oivaltaminen ja tavoittelu voi olla todella voimaannuttavaa. Ja niin onkin. On mahtavaa herätä hymy huulilla jokaiseen aamuun, olla kiitollinen ja jatkaa unelman parissa hyvin palautuneena ja tarmoa täynnä. On mahtavaa, että tämä on mahdollista. Luulen, että on kuitenkin muutama tekijä, joka saattaa romuttaa koko unelman. Ensimmäiseksi tulee mieleen asioiden mittaaminen. Siis sen, että nukunko tarpeeksi, palaudunko oikein, olenko syönyt riittävästi aminohappoja ja liikkunut itselleni kalibroidusti.

On ihan okei mitata asioita - varsinkin, jos jotain elämäntapaa pitää vähän tarkistaa - mutta jos on jo valmiiksi hyvässä draivissa kohti parasta minäänsä, niin aika harva vahingoittaa itseään ylenmääräisellä alkoholilla, valvomisella tai pikaruoalla. Villisti veikkaan, että liika mittaaminen saattaa keikahtaa itsetarkoitukseksi unelmantavoittelussa, jolloin itse unelma unohtuu. Unelman paikan ottavat oikeat numerot mittareissa. Tiedän ja ymmärrän, että on olemassa ihmisiä, joiden elämään mittaaminen kuuluu osana unelman tavoittelua - vaikkapa ammattinyrkkeilijät - joiden on pysyttävä balanssissa, mutta silloinkin varsinainen tavoite on jossain muualla kuin niissä numeroissa.

Paras minä ei ole numero. Numero on apuväline, jos se palvelee tavoitetta. Parhaasta minusta ei välttämättä ole pitkä matka perfektionismiin, mutta onneksi jotkut osaavat väistää sen ansan. Hatun nosto heille.

There  is no spoon

Toisekseen jäin miettimään Malisen kuvailemaa unelmissa tuntuvia tunnetiloja. Hän kertoo kuvitelleensa täydellisen hetken lomamatkalla, jossa näkökentän täyttää vesiputous ja korvissa pauhaa oma lempibiisi. Miltä se tuntuisikaan? Vau! Paitsi, että ei ollut tuntunut. Oma kokemusmaailma ei vastannutkaan mielikuvaa.

Onko silloin vika mielikuvassa vai kokemusmaailmassa, jos ne poikkeavat toisistaan? Jos kokee unelmiensa hetken, mutta että unelmaan liittyvät oikeat tunteet ovatkin vääriä tai liian laimeita? Olen joskus aiemminkin miettinyt, että mistä oikein opimme odottamaan jotain tiettyjä tunnetiloja tietyissä tilanteissa. Että onko syynä viihdeteollisuus, jossa erilaisiin upeisiin unelmiin yltäneet ihmiset reagoivat oikein ja hehkuttavat onnensa syvyyttä? Näemmekö itsemme samankaltaisissa tilanteissa kuvitellessamme unelmahetkiämme ja odottaessamme oikeanlaista reaktiota? Itse asiassa, näkeekö unelmoija itsensä näissä kohtauksissa aina ulkopuolelta?

Jos siis käsikirjoittaa itselleen hetken, näkymän, taustamusiikin ja tunnetilan, niin voi olla, että tunnetila ei tottele. Tai voi kai se totella, mutta ei aina. Ja jos tunne pettää, niin silloinhan syy ei oikeastaan ole puitteissa tai edes tunteessa, mutta käsikirjoitus johtaa pettymykseen. Jokin odotettu ei toiminut oikealla tavalla.

Paras minä ei (aina) yllä käsikirjoitettuihin kohtauksiin ja niissä välittyviin tunnetiloihin. Onko paras minä-konseptissa siis jokin epä-paras komponentti?

Iloinen, yllättynyt, vihainen vai järkyttynyt?

Kolmantena pohdin jutussa mainittua perfektionismin pettymyssysteemiä. Malinen kertoi toisinaan hahmotellessaan vaikkapa esseeseen täydellisen tekstin ja istuneensa sitten aamuyölle kirjoittamassa sitä. Teksteistä ei kuitenkaan aina tullut kaavailtuja täydellisyyksiä ja niinpä hän päätyi lähettämään kirjoitelman, johon hän ei itse ollut tyytyväinen. Ja jos hän sitten sai epätyydyttävästä tekstistään täyden arvosanan, se oli väärä, koska Malinen ei kokenut ansaitsevansa sitä.

Tämä esimerkki aiheutti minussa oivalluksen. Tajusin, että perfektionisti pettyy lopulta paitsi itseensä myös maailmaan ja niihin asteikoihin, jotka eivät vastaa hänen omia standardejaan. Että lopulta ei riitä se, että täyttää ulkoa tulevat standardit, vaan että ulkopuolelta tulevat vaatimukset ovat liian vaatimattomia ja liian helpot täyttää. Tai eivät ehkä helpot, mutta täytettävissä jopa sellaisella työllä, joka ei ole omasta mielestä riittävä. Huippuunsa viritetty paras minä ei mahdu enää maailman raameihin.

Tästä seurasi pari muuta oivallusta. Ensinnäkin tuon huipun jälkeen voisi olla mahdollista keskittyä aidosti elämän ja oppimisen sisältöihin. Toisekseen voisi muutenkin luopua mittaamisesta ja katsella ympärilleen. Hirveän monet osaavat suhteuttaa itsensä, arvosanansa ja maailman ympärillään niin, että itseä ei mitata arvosanoilla, joita ympäröivä maailma (muka) vaatii. Että maailma ei oikeastaan odota parhaalta minulta mitään. Joillekin tämä on todella vaikeaa.

Paras minä voi olla minulle paras vain, jos se ei ole päämäärä, vaan itselle mielekkään toiminnan sivutuote. Ihan niinkuin onnellisuuskin.

Voiko kukkasta haistella siksi, että se tuoksuu hyvältä vai vain siksi, että siitä saa hyvän kuvan Instaan?

Jestas, mikä paradoksi. Jos tietoisesti luopuu tavoittelemasta parasta, saattaa saavuttaa sen vahingossa. Kun siis keskittyy oikeasti ja ilman pakkoa siihen, mitä elämässään haluaa tehdä - ei siksi, että sillä tekemisellä voisi saavuttaa jotain, vaan koska se on itsessään kivaa. Se tekeminen ei ehkä johda mihinkään, mutta sen hetken saa olla rauhassa onnellinen ilman ainoatakaan mittaria. Ja jos se johtaa johonkin, niin sekään ei haittaa.

Eikä sitä välttämättä tarvitse tehdä työkseen. Mutta jos, niin vau! Oleellisin oivallus lienee se, ettei unelman tarvitse olla jossain kaukana, vaan se on taidossa nähdä unelman palasia vähän joka hommassa mitä tekee.