Kunnes viranomainen teidät erottaa

"Me erotaan/erottiin" alkaa olla aika tuttu fraasi. Varsin usein sen kuuleminen harmittaa ja surettaa, joskus se yllättää, mutta ei aina.  Väestöliiton mukaan Suomessa puretaan vuosittain 13000-14000 avioliittoa. Väkilukuun suhteutettuna olemme kärkipäässä muihin Euroopan maihin verrattuna. Luku kertoo vain avioeroista, avoliittojen purkautumisesta ei ole mitään virallista tai pätevää tietoa tai tilastoa.
 
Luovutammeko, kyllästymmekö vai emmekö lopulta osaa olla toistemme kanssa? Kasvammeko toistemme ohi? Odotammeko parisuhteessa toiselta enemmän kuin itseltämme, ja kuinka se ettei yhteiskunta enää kavahda avioeroa vaikuttaa yhdessäpysymisen paineeseen? Onko yhdessä pysymiseen enää ulkoista painetta? Uskon, ettei kukaan avioidu toisen kanssa vain erotakseen, vaan ideana on yleensä vahvistaa jo ennestään vahvaksi koettua suhdetta, sitoutua julkisesti ja julistaa, että tästä ei olla lähdössä enää mihinkään. Ja silti joskus lähdetään.

Miksi, muuten, lapset jää usein sille, jolla on mekko?

Mediassa meille kerrotaan, jos nyt ei päivittäin, niin ainakin viikottain, millainen on hyvä parisuhde, millainen on huono/onneton parisuhde, millaiset vihjeet ennustavat heikkenevää parisuhdetta, kuinka parisuhdetta voi tai pitää parantaa tai pitää yllä, kuinka parisuhteessa tulee/pitäisi keskustella (lue 9 vinkkiä tms.),  milloin kannattaa erota ja tänään Hesarissa juttu Jyväskylän Yliopistossa tehdystä tutkimuksesta parisuhteen hiljaisen puheen korjaavasta vaikutuksesta - näin otat sen haltuun. Vinkkiä, apua, näin-se-toimii, terapiaa, kannustusta ja tunnistusta on siis tarjolla, mutta missä määrin siitä on hyötyä ja voiko siitä olla epävarmalle suhteilijalle jopa haittaa? Jos onnellisen parisuhteen yhdeksästä tunnusmerkistä täyttyy vain neljä, onko syytä erota, mennä terapiaan, tunnustaa että huonosti menee ja tehdä virallinen interventio parisuhteen tilasta - varsinkin, jos ei ennen lukemaansa edes tajunnut olevansa onneton, mutta kun lehti kertoi, että onnellisuuden markkereita onkin yhdeksän eikä neljä? Kuka oikein luo parisuhteeseen kohdistuvat odotukset?

Tuli tuossa mieleen, että onkohan elämän mittainen parisuhde enää oikeasti mikään normi - tai jopa niin että onko se edes mahdollinen. Jos seilaa elämänsä meret saman kaverin kanssa, niin se taitaa olla jo nykyään enemmän harvinaisuus. Tai jos perheen kaikilla lapsilla on sama tuoteselostus ja tekijät, ja että nämä tekijät vieläpä ovat virallisesti jotenkin sitoutuneita toisiinsa. Kun normaalia on myös se, että on sinun, minun ja meidän lapset, ja että sinun ja minun lapset asuvat myös toisen vanhempansa kanssa jossain toisessa osoitteessa. Järjestelykysymyksiä, joista tuttaville kertoessa ei tarvitse hävetä tai kangerrella. Perussettiä jopa siinä määrin, että vanhanaikainen ydinperhe alkaa tosiaan olla aikamoinen kummajainen.

Tiimi-pipot!

Avioeroihin on hyviä syitä; on väkivaltaa, päihteitä, massiivista epäluottamusta, monenlaista hyväksikäyttöä ja pelkoa oman ja/tai lasten hengen puolesta. En puutu näihin nyt lainkaan, sillä ei tuota listaa tarvitse erikseen ihmetellä, vaikka lähteminen noista suhteista voi olla henkisesti "kevyempiä" eron syitä hankalampaa.

Niin, ne "kevyemmät" syyt. Ne voivat olla syitä, jotka ovat olleet olemassa jo suhteen alusta asti, mutta hyviä syitä pysyä yhdessä on ollut enemmän. Mutta jos ne hyvät syyt katoavat aikain saatossa, ne aina olleet korostuvat - nousevat pintaan kuin kivet joesta, jossa hyvien asioiden pinta laskee alle siedettävän. Tulee tuskastumista, yksinäisyyttä, vetäytymistä ja toivottomuutta. Tulee tunne, ettei toista tunne lainkaan, ja ettei toista kohtaan ole enää edes tunteita, jos ollaan päästy jo siihen pisteeseen, etteivät tilanteen tekijät enää edes ärsytä. Voidaan päästä tilanteeseen jossa huomataan, että kumpikin suunnittelee ja toivoo aivan erilaista tulevaisuutta, johon se kumppani tai mahdollisesti koko yhteinen perhe ei liity mitenkään. Huomataan, että me ei olla enää me.

Onko se sitä erilleen kasvamista? Sitä perinteistä, johon ainakin 1990-luvulla kuulin usein vedottavan? Sillä ulkoisestihan asiat voivat olla jos eivät hyvin, niin normaalisti, mutta kun kukaanhan ei tiedä, mitä toisten ihmisten kodeissa tapahtuu, tai millaista siellä on asua. Jos joskus lasten vuoksi yhdessä pysyminen - huonossakin parisuhteessa - olikin syy jatkaa, ei se enää mene niin. Nyt lasten vuoksi saatetaan jopa erota, että lapsilla olisi stressittömämpi koti, vaikka siellä ei asuisikaan kuin toinen vanhemmista.

Aikaa ja hermoja oikeasti tärkeille asioille

Kun ja jos ulkoisesti kaikki on hyvin - tai no, jos ulkoisesti kaikki on niinkuin ennenkin, mutta jokin parisuhteen dynamiikan toleranssissa on muuttunut - ei ero edes ajatuksena ole välttämättä helppo, saati niin, että sitä lähtisi toteuttamaan. Mikäli molemmat eivät ole eron tarpeellisuudesta samaa mieltä, voi eroa haikaileva kyseenalaistaa omaa pahaa oloaan ja pohtia olisiko tyytyminen kuitenkin parempi vaihtoehto. Että miksi ei tyytyisi, kun tähänkin asti on tyytynyt? Että voiko toiselta vaatia jotain, mitä itse kokee tarvitsevansa, jos vastinetta tarpeelle ei ole tullut ennenkään tai sitä ei ole osannut edes pyytää tai kaivata? Missä määrin parisuhteessa pitää uskaltaa olla itsekäs ja vaatia mahdollisuuksia omaan onnellisuuteen ja onneen, tai ainakin tilanteen parantamiseen?

Ja entäs, jos kumppani ei tajua yhtään, että mistä on kyse? Onko tyytymättömästä tyytyjästä tullut hankala, vai niin - onko toinen kasvanut toisesta ohi ja erilleen, ja tajunnut tapahtuneen ja tarpeensa yllättäen? Jos kasvamisen, kehittymisen ja edistymisen askeleet on otettu useiden vuosien aikana, mutta yksipuolisesti, on melko mahdotonta, että se ei-niin-edennyt -puoliso tekisi kehitysloikan kovinkaan notkeasti päästäkseen samalle viivalle parisuhteen korjaamiseksi. Tai mistä minä tiedän, ihminen yllättää aina. Kriisi siitä varmaan tulee ainakin, ja sen voi ottaa joko yhteisenä seikkailuna, haasteena ja mahdollisuutena tai sitten oman olemisen uhkana ja syynä vetäytymiselle sekä suhteesta että mahdollisista apukeinoista.

Samalle viivalle! Jos siis kumpikin pääsee kentälle asti...

Mutta niin, fraasi "me erotaan/erottiin" ei ole enää tavaton. Kuitenkin meillä tuntuisi olevan kaipuu toista ihmistä kohti, kaipuu tulla hyväksytyiksi ja kannetuiksi parisuhteellisina, kaipuu onnellisuuteen ja onneen toisen ihmisen kanssa. Perinteisesti ajatellen sitoutuminen yhteen ihmiseen koko elämän ajaksi olisi tae tuolle onnelle, mutta tuskin se on sitä ollut aina ja kaikissa tapauksissa koskaan. On vain ollut pakko kestää silloinkin kun henki ja terveys ovat olleet vaarassa. Nyt saa valita. Saa ja voi sallia itselleen perinteisestä poikkeavia vaihtoehtoja, jotka eivät kuitenkaan ole yleisesti ottaen helppoja saati taloudellisesti edullisia. Kaiken individualismin keskellä parisuhde ja kaipuu siihen on edelleen ihmiseen sisään kirjattu normi, mutta pitääkö suhteissa pyrkiä pysyvyyteen vai ei?

Että jos kaikein se kestää, niin onko pakko? Hyväksi kai se meille olisi - se pysyminen - jos se vain on itseä tai ketään muutakaan uhraamatta mahdollista. Joskus puhuttiin sitoutumiskammosta jonkinlaisena sielullisena vammana sillä pohja-ajatuksella, että ihmisen pitäisi olla kykenevä sitoutumaan toiseen ja että se on normaalia ja tervettä. Mutta onko oikeasti niin, vai onko se ideaali? Ja kenen ideaali se on? Aarrggh, onpahan taas pohdintaa 😱 jatkan tästä toiste, muuten tämä ei lopu ikinä.

Kumppanista kuormajuhta, kuormajuhdasta kulissi

"Tiesitkö, etteivät vanhemmuus ja parisuhde ole sama asia?" minulta kysyttiin. Tiesin, tiesin toki, ja tajusin, ettei se ehkä oikeasti ole aivan niin itsestäänselvää.

Aika usein - ei toki aina, mutta usein - pariskunnat haaveilevat lapsista. Lasten merkityksestä omalle itselle, parisuhteelle ja ylipäätään perheenä elämiselle on hyvä ja helppo unelmoida, sillä silloin kaikki lempeys, rakkaus ja unelmat kohdistuvat vielä muovautumattomaan tulevaisuuteen. Unelmat, toiveet ja tavoitteet perhearjesta voivat yhdistää ihmisiä saman agendan ympärille, lapsi ja hänen syntymänsä myötä muodostunut perhe voi olla sydäntä sykerryttävä toive, jonka toteutumista parisuhteen kumpikin osapuoli kiihkeästi kaipaa. Toive voi jopa olla osa kumppaneita yhdessä pitävää liimaa - yhteinen unelma, yhteinen tulevaisuus.

Koska tahdon

Usein toive täyttyy. Syntyy lapsi, syntyy äiti ja isä. Syntyy ehkä useampikin lapsi - äiti ja isä pysyvät yksilökappaleina. Päästään elämään haaveiltua arkea, jossa toiveiden pumpuliin on kätketty sekä hiekkaa että teräviä kappaleita, kuten kaiken kaatavaa väsymystä, kaatunutta maitoa ja kilokaupalla lunta olohuoneessa, koska lumiukolle tuli ulkona kylmä sekä erilaisia viestejä päivähoidosta ja koulusta. Päästään elämään äitinä ja isänä vanhemmuutta, jossa vastuuta jaetaan ja kannetaan, lapsia kasvatetaan ja ohjataan, pieneen/pieniin ihmisiin luodaan ainutlaatuista suhdetta ja kasvetaan yhdessä paremmiksi ihmisiksi. Unelmien täyttyminen täyttää elämän äärimmilleen, joskus jopa vähän yli.

Usein vihkiessäni pariskuntaa viittaan vanhemmuuteen muutamalla sanalla sikäli kun parilla jo on lapsia, tai he haaveilevat vanhemmuudesta. Yritän sanoa, etteivät juuri sillä hetkellä vihittävät ole kenenkään äiti ja isä, vaan mies ja vaimo, jotka ovat toisilleen kumppanit. Ja että se suhde, joka puolisoilla on, on se koti, jossa lapset sitten kasvavat, eivät seinät, tavarat ja ulkomaanmatkat. Lapsilla on suhde vanhempiinsa, mutta että vanhempien suhde toisiinsa ei saisi muuttua vain lasten kautta kulkevaksi, vain jaetuksi vanhemmuudeksi, vain jonkun äidiksi ja isäksi. Pitäisi olla parisuhde vanhemmuuden lisäksi. Olisi hyvä olla pariskunnan tiimi, jolla on yhteys toisiinsa lapsista huolimatta. Joilla on aikuisten jutut, ja jotka voivat liittoutua keskenään jälkikasvun kasvaessa uhmaamaan auktoriteetteja. (Okei, viimeisessä on ajatusta pariskunnasta vanhempina, mutta ehkä pointti on löydettävissä - että se pariskunta, joka voi kirmata käsi kädessä sadettimien välissä yhdessä nauraen, voi katsoa toisiinsa hymyillen samassa rintamassa kädet puuskassa kun perheen 3- tai 13-vuotias haluaa jotain järjetöntä, vaarallista tai ihan vain jotain minä-tahon -juttua.)

Mistä sen voi tietää, että onko kumppanuus luisunut pelkäksi kanssavanhemmuudeksi? Itse ainakin ajattelen, että sen voi huomata sitä, miten toista katselee ja kuinka tämän näkee. Jos näkee toisessa arjen jakajan, jolla on tietyt velvollisuudet ja tehtävät jotka on hoidettava jotta arki pyörisi, on kyseessä kanssavanhemman näkeminen. En ole ihan varma, mutta tähän näkyyn saattaa liittyä tietty määrä itsestäänselvyytenä pitämistä, sillä lasten aiheuttama vaiva on yhdessä haluttu ja hankittu, joten yhdessähän se pitää tietysti hoitaakin niiden jakojen mukaan, jotka arjessa ovat kullekin langenneet. Se on yhdessä tekemistä ja hoitamista, maksamista ja järjestelemistä. Se on perheen pyörittämistä ja  arjen tehtävien jakamista. Parhaimmillaan mukavaa ja turvallista, vaan liekö riittävää?

Kaikki yhdessä eteenpäin!

Entä sitten se kumppanuus? Millaisin silmin katselee ja millaisena näkee kumppanin tuon arjen tohelluksen yli? Millaisen kumppanin kanssa jaksaa pysyä vaimona ja aviomiehenä perusarjen rullauksessa? Kumppani ei ole vain lasten toinen vanhempi, vaikka olisikin sama ihminen. Kumppani on toinen aikuinen, vertainen, jolle itsekin saisi toivoa olevansa muutakin kuin kanssavanhempi. Vaikka jollain muotoa ymmärrän joissakin perheissä kumppaneiden toisistaan hellittelymielessä harrastaman "meidän mamma"- ja "meidän iskä"-puheen perheen ulkopuolisille, tai niin, että toista puhutellaan tuosta samasta lapsi-vanhempi -asetelmasta, on mielestäni silloin vaarana, ettei toista ehkä näe enää "kultana", "rakkaana", "lisää-tähän-kumppanisi-nimi", "hani-pöönä" tai muuna itselle itsenään tärkeänä ihmisenä. Tuolla aiemmin kirjoitin, että kanssavanhemmassa on tiettyä velvollisuuksien ja vastuun vaatimaa läsnäolollista itsestäänselvyyttä, mutta kumppanissa sitä toivoisi olevan vähemmän. Että edelleen, kaikessa aherruksessa ja kiireessä valitsen kaikista maailman ihmisistä juuri tuon toisen tähän rinnalleni ja - mikä onni! - hän valitsee minut! Edelleen! Lapsista ja asuntolainasta huolimatta, ei niiden takia.


En ole naivi. Lapsen syntyessä parisuhteen pitää vähän väistyä tai ainakin joustaa, sillä kyllähän pieni ihminen muuttaa paljon tullessaan - varsinkin ensimmäinen. Parisuhteen voi laittaa hetkeksi sivuun, jotta pienellä ihmisellä on tilaa, mutta ei sitä parisuhdetta mihinkään kaapin nurkaan saisi piilottaa ja unohtaa. Jos sen voisi laittaa johonkin sillä tavalla näköselle, ettei se unohtuisi. Lapsen ensimmäisen vuoden aikana sitä voisi välillä vilkuilla ja välillä vähän pyyhkiä pölyjä, mutta että se olisi olemassa ja takaisin aktiivikäyttöön otettavissa heti kun mahdollista. Että kumpikin vanhempi muistaisi, ettei ole vain äiti tai isä. Että voisi katsella kumppania edes välillä samoilla silmillä kuin ennen lasta ja vanhemmuusprojektia. Ei se ole helppoa, mutta helpompaa harjoiteltuna kuin hylättynä. Ehkä yksinäisten rakastajien syntyä voisi vähentää, sillä niin: vanhemmus ei ole sama asia kuin parisuhde.

A-wink näiden kaikkien vuosien jälkeenkin!

Tämän pohdinnan äärellä minulla on toki vähän oma lehmä ojassa. Odottelemme perheemme tuoreimman tulokkaan syntymää koittavan maaliskuun aikana, ja ko. teemaa on pohdittu kotosalla ihan ääneen. Ei tämä onneksi ihan uutta ole, sama keskustelu käytiin ensimmäisen kerran jo yli kymmenen vuotta sitten, mutta aina on hyvä vähän venytellä, kerrata käytäntöjä ja harjoitella tietoisesti puolison näkemistä ennen kuin sydän ja syli täyttyvät taas uuden ihmisen ihmeestä. Ja samaa pitää muistaa harjoitella tai harjoittaa vanhempien lastenkin kanssa - lapsina näkemistä toki, mutta etteivät jää ihan paitsioon.

Voi siis olla, että kirjoittelutahti jatkossa vähän muuttuu. Pyrin kuitenkin pohtimaan edelleen ja pysymään ympäröivästä todellisuudesta kartalla, mutta käsitöiden lisääntyessä voi olla, että tahti vähän hidastuu. Tai sitten ei, saa nähdä 😄

Yksinäinen rakastaja 4: kateelliset ja katkerat

Ei ole aina kaikki hyvin. Tai vaikka olisikin, niin jollain muulla on aina paremmin. Ja leuhkojakin ovat, jos eivät ymmärrä, että osaamistaan tai omistuksiaan pitää ymmärtää edes vähän vähätellä tai vaikka hävetä. Ei mene nallekarkit tasan, ja jos jotain olisi itsellä vähän enemmän, niin muilla on parempia.

Kateellisen ihmisen kaverina on hankala olla. Monesta jutusta tulee kilpailua, vaikka ei-kateellinen julistautuisi häviäjäksi jo mantran alussa. Sanonta kuuluu, että kateus vie kalatkin vedestä. Minulle ei ihan tuo viisaus juuriltaan avaudu, mutta kyllä avoin kateus ja katkeruus supistaa sosiaalista piiriä, sillä aika harva jaksaa kuunnella - tai olla kohteena - ainaiselle narinalle ja vertailulle.

Ja siinähän vasta onkin narinan aihetta - muut kun kuvittelevat olevansa katkeraa parempia ihmisiä, ainakin narisijan mielestä.

Parempi karkki merkitty punaisella. Muut on ihan huonoja.

Ystävyys- ja sukulaisuussuhteissa kateellisuus ja katkeruus voivat olla melkoista luovimista, mutta millaista siitä tuleekaan, kun oma kumppani on kateellinen ja katkera? Jos vaikka olisikin niin, että kumppani on kateellinen muulle maailmalle, voi parisuhde vielä toimia - kateusmarina on arjen taustaääntä, joka voi toki uuvuttaa, mutta jolta varmasti oppii halutessaan myös sulkemaan korvansa. Koko maailmalle kateellinen kumppani voi kuitenkin olla muuten huippukaveri ja -puoliso - niin kauan, kun ei-kateellisellepuolisolle ei tarvitse olla kateellinen.

Sillä tätä olen tässä miettinyt, että miten kateus ja katkeruus parisuhteen sisällä vaikuttavat. Että jos toinen kokee, että toisen osaaminen, menestys, työpaikka, palkka tai vaikkapa lasten osoittama kiintymys on jotain itseltä pois? Että toisen onnistuminen on itseltä pois, eikä yhteistä? Aika harva ehkä kertoo ystävyys- ja tuttavuussuhteissaan suoraan kohteelleen kateudestaan, ja narinan kuulevat ne läheisemmät tai vähemmän kadehdittavat, mutta entä sitten, jos oman kumppanin menestys aiheuttaa toisessa kateutta ja katkeruutta? Ei siitä kateellinen kerro ehkä kenellekään, mutta kyllähän muut asujat sen kotonaan huomaavat - vaikkei sitä osaisi tai pystyisi nimeämään.

Niin. Kuinka ihminen toimii, jos huomaa, ettei rakastamansa ihminen pysty iloitsemaan omista onnistumisista? Veikkaan, että ilo vähenee, onnistumiset harvenevat, tai niistä ei kotona uskalla mainita, ettei toiselle tule paha mieli. Aika paradoksaalinen juttu tuo kyllä; perheenjäsenen hyvä voi olla toiselta pois, eikä yhteisen juhlan aihe.  Että jos toinen ei koe onnistuvansa, niin ei niin kannata tehdä sen toisenkaan - ainakaan kotioloissa.

Onnistuneet?

Luulen, että kateellinen ja katkera jää aika yksin suhteessaan, mutta en tiedä, kuinka hänet voisi siinä saavuttaakaan. Pitääkö kateellisen rinnalla taipua siihen, ettei onnistu itsekään? Että arki ja elämä saa olla yhteistä kurjuutta, jossa ei valopilkkuja ole eikä niitä edes etsitä, koska ne eivät ole kuitenkaan sen arvoisia, tai eivät kosketa katkeraa riittävästi? Kateellinen tai katkera ei välttämättä itse muutenkaan ehkä etsiydy kohti onnistumisia, koska aina voi epäonnistua. Ja epäonnistumisen pelossa yrittäminen ja onnistuminen jäävät kokematta. Kaiken hyvän pitäisi tulla itsestään ilman ponnisteluja, sillä ei katkera näe tai tunnista onnistumisten eteen tehtyä työtä. Toisten epäonnistumiset voivat aiheuttaa vahingoniloa, ja mitäs se sitten on? Iloa siitä, ettei muillakaan mene hyvin - ei kannata edes yrittää.

Mistä kateus ja katkeruus parisuhteessa kumpuavat? Onko kyseessä pariskunnan kilpailuasetelma? Ja kuinka suhteen dynamiikka toimii? Jos onnistuja haluaa juhlia menestystään toisen kanssa ymmärrän sen niin, että onnistuja kokee onnistumisensa olevan kaikkien etu ja ansiota, yhteinen saavutus, joka hyödyttää parisuhdetta/perhettä. Jos kateellinen kokee samaisen tilanteen niin, että toinen hieroo onnistumistaan vasten kasvoja, ei juhlaa oikein pääse syntymään - ja kumpikin jää yksin kokemuksensa kanssa.

Entäs, jos onnistuja ei edes yritä suoda saavuttamaansa hyvää kumppanilleenkin? Silloin asetelma on varsin toinen. Ehkä silloin on jopa vaikeampi olla kateellinen tai katkera, sillä silloinhan kumpikin tietää, kuka tässä menestyy ja kuka ei, eikä onnistumisen kokemusta ja saavutettua hyvää yritetä väkipakolla jakaa. Onnistuminen on henkilökohtainen saavutus ja etu - kukin olkoon oman onnensa seppä... mutta niin, ehkä tällaisessa asetelmassa kateudelle ei ole samalla tavalla tilaa - eikä kateellinen ehkä edes antaudu tällaiseen suhteeseen. Win-win - kind of...

Vain yksi voi voittaa, vain yksi voi iloita?

Pitääkö toisen kanssa ja puolesta iloita aidosti, vai pitääkö toisen kanssa ja puolesta hapantua aidosti? Entä, jos elämä ei olekaan pelkkää karikkoa vaan välillä voisi olla kivaakin? Tai iloinen sen toisen saavutuksista? Tai omista? Entä, jos yrittäminen joskus kannattaakin? Entä, jos kumppanin onni voisikin olla yhteistä? Entä, jos jossain onnistunut kumppani ei vittuilekaan?

Entä, jos kateus on turha tunne? Entä, jos lähisuhdekatkeruus laskettaisiin henkiseksi väkivallaksi?

Entä jos onnistujan ei tarvitsisi himmailla ja pitää kynttilää vakan alla? Voisiko siitä seurata jotain hyvää? Voisiko toisen puolesta taipua olemaan onnellinen?