#metoo

Nainen ja pappeus - ilmeisen kiehtova yhdistelmä joidenkin mielestä. Onko naispappi julkista riistaa? Saako huudellessa sinutella vai pitääkö teititellä? Olen tästä teemasta aiemminkin napsutellut, mutta #metoo -kamppanjan siivittämänä rouskuttelen asiaa vielä vähän ahdistelun näkökulmasta, ja Maarit Hirvi antoi asialle kasvot ihan valtakunnan mediassa vastikään.

Alba ja yleensä muutenkin asialliset kuteet peittävät pappeja - niin miehiä kuin naisiakin. Jotain eroa ilmeisesti on kuitenkin havaittavissa, sillä onhan se nyt selvää, että naispappi on seksuaalisempi olento kuin miespappi. Vai onko? Tai siis, tapahtuuko näin miespapeille?

- Harvoin on perääni niin paljon huudeltu, kuin sokeripala näkyvillä päiväsaikaan kaupungilla - ilta-aikaa en ole kokeillutkaan. On ehdotteluja, uteluja ja kommentointia - ulkonäköä ruoditaan ihan aika isoon ääneen, eikä muutenkaan olla nätisti. En tiedä, onko siinä toisaalta kyse jostain miesten välisestä pissimiskilpailusta, että kuka uskaltaa olla papille törkein, sillä jutut ovat oikeasti kamalia. Sitä paitsi, voiko siihen laukoa takaisin ilman, että papin loukkaavasta julkisesta käytöksestä saa lukea vähintään paikallissanomien tekstiviestipalstalta? Tai mites miehet, huudellaanko teille kun kuljeksitte kaftaanissa kirkon ja konttorin ulkopuolella?

-Alba peittää, ja kuulemani mukaan se vasta jännää onkin. Että on jännää, kun jää melkeimpä kaikki arvailujan varaan. Kollega oli toivoteltu uralle sanoilla, että "siellä sitten naispappeja alttarilla raiskataan". Minusta aika hämmentävää puhetta, loukkaavaa, pelottavaa ja häiritsevää puhetta. Että kutsumuksensa ja virkansa mukaisesti toimiva ja esillä oleva nainen niinku kerjää just sitä. Niinku mitä?

- Naispapitkin lisääntyvät. Ovat raskaana, ja siitä voinee maalaisjärjellä päätellä, että peitto on heilunut. (Tämän voi lisätä edellisen kohdan raskauttavaksi tekijäksi myös.) Naispapin raskaus voi ilmeisesti olla hämmentävää, sillä minulta ainakin on kyselty aviomieheeni viitaten, että hän varmaan on lasteni oletettu isä. Öö, kyllä minäkin oletan niin... Toinen ihan oikeasti ja vain puoli leikillään kyseli, että onko lapseni isä mieheni vai Jumala. Että jos nyt kuitenkin ihan neitseellishenkisesti oltaisiin liikenteessä. Tuota, mitä? En tiedä, oliko tämä varsinaisesti seksuaalista ahdistelua, mutta on se vähintäänkin vähän outoa ja aavistuksen kiusallista. Lieneekö eroa miespappien perheiden kasvamiseen tässä?

- Myös "pastorille puoliso" -formaatti kuuluu repertuaariin. Varsinkin uuden pastorin ilmestyessä seurakunnan metsästysmaille kokeilua saattaa olla enemmänkin. Joskus puolisoa haetaan itselle, joskus omalle lapselle, joskus veljelle, joskus siskolle... tässä taidetaan miesten kanssa olla kyllä samalla viivalla - sillä ainakin pienemmillä paikkakunnilla naittajia vielä on. on hämmentävää tulla arvioiduksi naimis- tai naittamismielessä. Nuorelle idealistille aika raakaakin. Omalla kohdallani edes avioliitto ja lapsi eivät tuntuneet alkuun olevan esteitä, mutta perheen esittelemisellä se sittemmin loppui. Kollegaa tuore leski kyseli treffeille jo toimituskeskustelussa ja jatkoi muistotilaisuudessa vonkaamista. Siis juuri edesmenneen puolisonsa hautajaisissa. Tuota, niin... miehet, kokemuksia?

Missä tämä raja kulkee?

Yllä olevat tapahtumat ovat kaikki seurakuntalaisten pappeihin kohdistamia, ja niitä on toki vielä lisääkin  - muiden työntekijöiden kohtaloista tiedän valitettavasti vähemmän. En tiedä, miten paljon seurakuntien työyhteisöjen sisällä häirintää tai ahdistelua on - tuskin meillä ihan törkeimpiä temppuja tehdään, mutta tuskin ollaan ihan puhtaitakaan. Työyhteisöjen sisällä asiaan voidaaan kuitenkin vaikuttaa - ja varmasti vaikutetaankin - mutta entä sitten, kun seurakuntalainen poistaa varmistimen? Kysyin tuolla jo edellä, että miten mihinkään voi vastata, ja kysyn sitä uudelleen: saako laukoa takaisin? Voiko pyytää lopettamaan? Pitääkö olla kuulematta? Entä jos punastuu?

Onko julkinen virka ja tunnistettava virkapuku oikeutus peräänhuutelulle? Kuinka omaa ja firman mainetta pidetään yllä niin, ettei alista itseään törkeyksille? Tai ettei suostu niihin - vai pitääkö niihin suostua, koska itsehän tätä kerjäämme kun olemme esillä?

Facebookissa kiersi pohdinta, missä pohdittiin naisten kokeman ahdistelun ja miesten tekemän ahdistelun esilletuomiseroa: #metoo -kamppanjassa naiset kertovat kohtaamastaan häirinnästä - mutta kuten Raamatussakin, aviorikoksesta tavattiin vain nainen. Me emme tiedä, kuinka moni mies ahdistelee naisia, emme tiedä, kuinka moni raiskaa. Emmekä toisaalta tiedä myöskään todellisia lukuja ahdistelua kokenista tai raiskatuista. Naiset ovat vaiennet ja vaikenevat edelleen, sillä asia hävettää, ja toisaalta sitä miettii, että onko tämä nyt niin paha asia. Ja mikä kamalinta, naiset eivät itsekään välttämättä vain ymmärrä, tue ja tsemppaa toisiaan, vaan myös syyttävät toisiaan näiden kohtaamasta häirinnästä, ja katsovat sen olleen joko kerjättyä tai ansaittua. Tai sitten tämä:

Wulfmorgenthaler - ytimen toisella laidalla

Niin. Tiedämmekö ja ymmärrämmekö itsekään, miten tähän pitäisi suhtautua? Kuka tätä tuulimyllyä oikein ajaa?

Otsasi hiessä

Viikonloppuna Helsingin Sanomat julkaisi jutun Ossista, joka on ideologisesti työtön. Sittemmin Ilta-Sanomat jatkoi ja jakoi jutun ja näin Ossi pääsi kansan tietoisuuteen someraivon räjäyttävällä tavalla. Ossi kertoo, että pärjää ihan hyvin yhteiskunnan tuilla, ja että hän kokee epämiellyttävän työntekemisen uusorjuutena, johon hän ei suostu. Kuulema kaverit ja sukulaiset jelppaavat. Tuota, Ossi on melkein 40-vuotias terve ihminen. Hänen mielestään työn pitää olla vapaaehtoista ja itsensä kehittäminen on nostettava ensijaiseksi henkilökohtaiseksi tavoitteeksi, ja tämä on yhteiskunnan paitsi hyväksyttävä myös mahdollistettava.

Ei oo pakko, jos ei taho! Vai mitä, TE-toimisto?

En tiedä, mikä protestanttisen etiikan (huom. ei luterilaisen työmoraalin, se on piispan mukaan väärinkäsitystä) työtä jumaloiva olio minussa heräsi, mutta tällaisia ajatuksia sillä oliolla on:
1. ihminen, joka ei tee työtä, kuolee ilman apua.
2. ihminen, joka on sairas, kykenemätön, heikko tai muuten työhön soveltumaton on oikeutettu saamaan apua.
3. terve "ideologisesti työtön" loisii.

En kannata itsensä kiusaamista työllä. En kannata itsensä hajottamista, kiduttamista tai elämän hankaloittamista työllä. En kannata myöskään hyödyttömyyttä, jos hyödyllisyys on mahdollista. Kapitalistinen orjuus on syntiä sikäli, kun ihmisestä tulee sen rattaissa esine, numero, hyödyke tai rahan ansaitsemiskeino jollekin muulle. Työn tekeminen leivän päällysteiden vuoksi on elämän ylläpitämistä ja mahdollistamista. Minun mielestäni.

Suomalainen tuliviidakko on hämmentävä ja monesti se rankaisee työn tekemisen, mikä on käsittämätöntä. Siinä mielessä se mahdollistaa ja kannustaa kaikenlaiseen ketkuiluun ja väärinkäyttöön - se kun on monin tavoin helpompaa ja jopa taloudellisesti kannattavampaa kuin työn tekeminen, varsinkin pätkissä ja hyvin huonosti palkatuissa töissä. Työstä se käy työn veälttelykin, luulisin.

Ossi on jollain tavoin vapaampi kuin moni meistä muista; ja se ehkä lisää monen raivoa häntä kohtaan. ' Ei ne suuret tulot vaan pienet menot' kulminoituu hänen elämäntyyliinsä, jossa toisten apua tarvitaan kaikkeen vähänkin ylimääräiseen - ja varsinkin nyt kun häntä palveleva TE-toimisto lakkautti tuet tutkinnan ajaksi, ja mahdollisesti kiristää kaverin joko työhön tai koulutukseen, koska Ossin julkitulo ei nyt varsinaisesti enää mahdollista suoraa loisimista.

Ossin vapaus olla tekemättä mitään on monelle muulle hyvin vaikeaa, sillä aika moni haluaa olla hyödyksi jos ei muille niin edes itselleen. Mielenterveys on monella pitkäaikaistyöttömällä koetuksella juuri sen arvottomuuden vuoksi, mikä omista ihanteista nousee, ja joita ei voi työn tekemiseen kanavoida. Nämä tunteet ja arvot Ossi on kääntänyt vapaudeksi.

Vaan ei hänkään ilmeisesti ole ollut ihan toimeton, sillä Ossi on  kirjailija, ja kirjoittamalla hän on saanut omantuntonsa äänen hiljenemään. Ilmeisesti systeemi vaivasi häntä itseäänkin ainakin aluksi. Esikoiskirjan julkaisusta on kuitenkin jo useampi vuosi aikaa. Toivon hänen kirjoittavan edelleen, sillä sikäli kun esikoinen ei ollut omakustanne, on hän olletikin hommassa ihan hyvä. Voi tosin olla, että ideapankki on nyt vähän tyhjä, sillä esikoinen kertoi miehestä, joka elää röyhkeästi yhteiskunnan tuilla... Ehkä tämä viikonloppuinen ulostulo antaa nostetta esikoiskirjalle - sekä materiaalia seuraavaan. Ilmeisesti Ossi ei kuitenkaan voi nimetä itseään kirjalijaksikaan, sillä apurahojen tai muun rahoituksen etsiminen, hakeminen ja löytäminen on työlästä - eikä kivaa tai itseä kehittävää. Luulen, että Ossi on nyt monen sankari. Ja monen ei.

Valmiina uuteen?

Ai niin, tämä on vielä pakko tähän lisätä, kun on tätä maahanmuuttoa ja pakolaisia ja kaikkea - ihmisiä, jotka etsivät paremman elämän mahdollisuuksia ja ovat valmiita tekemään raskasta, koulutukseensa nähden ala-arvoista työtä (eivät toki kaikki, mutta aika moni)... mites nämä ossit, jotka ovat syntyneet täällä? Miten nämä "ideologisesti työttömät" olisivat mitenkään heitä (lisää oma adjektiivi)?

Kiusallista

Lapsena minua sapetti. Hiekkalaatikoiden ja keinurivien kuninkaat ja kuningattaret omivat ja määräsivät itseoikeutetusti niin monesta, sulkien suosioonsa tai sen ulkopuolelle omien lakiensa mukaan. Kyllä niin odotin, että kasvaisin isoksi ja voisin jättää moisen ääliömäisyyden taakseni, sillä aikuisten maailmassa asioista näytettiin pystyvän sopimaan, neuvottelemaan ja kohtelemaan toisia jos ei ystävällisesti niin ainakin kohteliaasti.

Valta on sillä, joka jakaa lapiot.

Mikä karvas pettymys tämä onkaan ollut. Ne samat ääliöt kasvoivat kanssani isoiksi, ja hiekkalaatikoiden herruudesta taistelleen edelleen - tosin ei hiekkalapioin, vaan sanoilla, teoilla ja tekemättäjättämisillä. Aikuisuudessa kivaa on se, että lähtökohtaisesti oman seuransa saa valita. Ei ole pakko tulla toisten kanssa toimeen vain siksi, että he ovat samaa ikäryhmää kanssani. Saan valita vapaa-ajallani seurani, ja niin teenkin. Ei ole pakko leikkiä kaikkien kanssa.

Vaan työelämässä on toisin. Ja niin toki pitääkin olla, työssä pätevät ne säännöt, joita jo lapsena ihailin: kaikkien kanssa voi tulla toimeen, kun agenda on yhteinen. Asioistaan voi keskustella ja niistä voi neuvotella - ja työtehtävien mukaisesti kaikki asianosaiset otetaan mukaan leikkiin, koska niin se kuuluu tehdä. Parhaimmillaan loistavaa ja pahimmillaankin siedettävää.

Vaan ne hiekkalaatikoiden säännöt vaanivat aikuisiakin. Voihan jotain vaikkapa jättää kertomatta. Siis yhteiseen työhön liittyvää -ja sitten myöhemmin olla ihmeissään, että "kyllä me muut tämä tiedettiin". Tai että kahvipöydästä noustaan just sen tullessa huoneeseen. Tai nauretaan iloisesti - ja lopetetaan kun se tulee lähelle. Lapsellista, mutta tuskin aina tarkoituksenmukaista tai tarkoituksellista - sisään- ja ulossulkieminen ovat kuitenkin edelleen monessa paikassa totta.

Kanssa vai kustannuksella? Siinä on iso ero.

Työpaikkakiusaaminen on jatkumoa koulukiusaamiselle. Omaa asemaansa pönkittävä polkee toista tai toisia saadakseen vankemman jalansijan yhteisössä, saadakseen ihailua tai muuta hyödykettä. Voi olla, että kuten koululuokassakin, moni tunnistaa ja huomaa kiusaamisen, mutta pelossaan joutua seuraavaksi uhriksi vaikenee asiasta, eikä nouse puolustamaan kiusattua. Jossain oli ohjeita siitä, kuinka kiusatun pitäisi ottaa asia puheeksi kiusaajan kanssa, paljastaa, kuinka pahalta toisen teot ja sanat tuntuvat ja näin pyrkiä kohti yhteisymmärrystä, sillä tottahan aikuinen ihminen lopettaa kiusaamisen, kun siitä toinen hänelle sanoo.

Ja höpö höpö. Aika moni kiusaaja nauttii tekemisistään ja heikkouden paljastaminen on helpottavuudessaan "bensaa liekkeihin"-ilmiö. Okei, on varmasti heitäkin, jotka eivät huomaa kiusaavansa, eivät ole tajunneet pahoittavansa toisen mielen, mutta järjestelmällinen kiusaaminen ei ole sellaista. Uhri ei ole vastuussa pahoinvoinnistaan, hyväksikäytöstään tai alisteisesta asemastaan - eikä hänellä todellakaan ole oikeasti mahdollisuuksia puuttua kiusaajansa käytökseen.

Palikat ovat esimiehillä, joiden tehtävänä on taata työntekijölleen työrauha sekä edistää työntekijöidensä hyvinvointia - tai ainakin ehkäistä pahoinvointia. Harmillista onkin se, että usein kiusaajat ovat esimiesten kavereita tai ainakin tunnustettuja hyviä tyyppejä, joita esimiehetkään eivät oikeasti voi tai uskalla(!) moittia, vaikka pitäisi ja syytä olisi. Ei ole hyvä se. Pahimmillaan kiusaamisen uhri menettää paitsi työnsä mielekkyyden myös terveytensä. Mut kato, hei! Älä oo noin herkkänahkainen!

Oma lukunsa on toki se, että esimies itse on kiusaaja. He voivat vetäytyä moniin velvollisuuksiinsa ja oikeuksiinsa työnjaossa (kiusatulle joko hirveästi tai ei ollenkaan töitä), luottamuksessa (holhotaan tai annetaan niin epämääräisiä ohjeita, ettei toivottua lopputulosta voi niistä päätellä mitenkään), tiedon jaossa (ei jaeta, ei kysytä), tarkkailuna (palaute on aina "rakentavaa kritiikkiä", jossa kerrataan kaikki huomatut virheet), koulutusten epäämisellä, viesteihin vastaamattomuudella tai vaikkapa vain ylitsepuhumisena - kenen mielipiteellä on merkitystä ja kenen ei - tämä tulee selväksi kaikille. Työn varsinainen tekeminen voi muuttua täysin mahdottomaksi esimiehen kummitellessa ja hankaloittaessa sitä työtä, josta alaiselleen maksaa - tai näissä piireissä, joista alaiselle maksetaan.

Ei etenemismahdollisuuksia.

Tähän on vieläkin vaikeampaa puuttua, sillä kukas sen tekisi? Kun työterveyshuollossa kehotetaan vaihtamaan työpaikkaa, se tarkoittaa, ettei terveyden uhka ole enää itse keksitty, mutta ettei tilanteelle oikein voida mitään. Paska nakki. Työsuojelulaki velvoittaa esimiehiä, mutta todellisuudessa kenttä on helvetin tarkka toisinto hiekkalaatikosta, jossa pomoa ei rajoita kukaan. Ei ole äitiäkään, jolle kertoa - ainakaan niin, että sillä olisi jotain merkitystä asian helpottamisessa.

Mikä saa aikuiset ihmiset pysymään henkisesti hiekkalaatikolla? Voiko lapsuuden kuninkaiden ja kuningattarien toimintamalli jäädä päälle, jos toiminnalla on saavuttanut aina sen, mihin on pyrkinyt? Kuulostaa mahdolliselta. Voiko asiaan vielä aikuisena vaikuttaa ja kuka sen tekisi? Kenellä on valta puuttua? Kenellä on vastuu?

Niin, kenellä on vastuu? Sitä kai aikuisuus lopulta on: vastuuta asioista.

Hidastuvin askelin

Tutustuin häneen melkein kymmenen vuotta sitten. Tomera naisihminen, joka sanoi suoraan eikä pokkuroinut edes niille, jotka sitä odottivat. Eivät odottaisi toista kertaa, tai jos odottivat, odottivat turhaan.  Hän nauroi kovaan ääneen - vaikkakin harvoin - sillä naurullakaan ei tarvinnut ketään miellyttää. Reipaskin hän oli, ja se näkyi intona ja uskollisuutena heikompia läheisiä kohtaan. Hän ei säälinyt tai voivotellut, vaan keräsi muut mummot kylillä kyytiin ja vei marjaan, ruokakauppaan ja messuun - aina tarpeen, mahdollisuuden ja sopimuksen mukaan. En tiedä, millaisilla diileillä hän kansaa kyyditsi, mutta se näytti toimivan.

Eivät kaikki ehkä tykänneet, että toinen toimi niin. Vaikka onhan se outoa, että toisen auttamisen ja tsempaamisenhalu toisia ärsyttää. Kai se nostaa esiin joko sen tajuamisen, ettei itse ole moiseen valmis, tai sitten jotain kateuden tapaista. Tai sitten siinä on jotain vääränlaista, vaikka homma toimii ja kaikki ovat tyytyväisiä - siis muut, eivät sivusta tarkkailevat. Jotkut vain näkevät hyvässäkin vähintään pahan siemenen, vaikka ei tarvitsisi. Mutta ei hän sellaisesta piitannut. Antoi muiden murista murinoitaan, ja jatkoi hyvän tekemistä muiden puheiden uhalla. Eikä edes hävennyt yhtään.

Valkosipuli. Kaunis, vahva ja mielipiteitä jakava.

Sitten hän katosi. Ei hän siis hävinnyt samalla tavalla kanervikkoon kuin mitä viimepäivinä on lehdistä saanut lukea, mutta minä en häntä enää nähnyt. Kaipasin ja pohdin, missä hän lienee, mutta en edes tiennyt keneltä kysyä. Hän oli aina ollut se, joka tiesi ja jolta kysyttiin. Meni pitkään ennen kuin tapasimme taas.

Niin, me tapasimme jälleen. Tapasimme messussa, enkä ollut tuntea häntä. Hän oli muuttunut niin toiseksi, vaikka silmien pohjalla oli edelleen rautaa. Nyt katseessa oli kuitenkin myös hätää, luopumista ja kipua, jota ei pystynyt määrittelemään. Enää hän ei pystynyt olemaan se, johon turvattiin, nyt hän on niitä, jotka tarvitsevat toimintakykyisempiä pärjätäkseen. Minä toivon niin, ettei missään ole ketään, joka kokisi ylemmyyttä hänen heikkemisensä nähdessään, vaikka ei hänen puuhakkuudeestaan olisi voiman päivinä pitänytkään.

Tiedän, että muutos on ollut hänelle vaikea, se on ollut nopea ja raju. Äly ja mieli ovat terässä ruumiin antaessa periksi, ja hän tuntuu kutistuneen murto-osaan vaikkapa vain reilun vuoden takaisesta. Minä ymmärrän hädän, vaikka en voi siinä auttaakaan, ja tämä muutos on vaikea minullekin, vaikka emme sinänsä ole läheisiä. Minulla ei ole muuta kuin hymy ja hiljaisuus, toive, ettei mihinkään satu nyt tai kohtakaan.

Messun jälkeen halasimme auringonpaisteessa. Kumpikaan ei halunnut päästää irti.

Varjele hänet, Isä.