Pelon jälkeen

Reilu viikko sitten, 18.8.2017 Suomen Turussa tapahtui se, mitä oli pelätty ja minkä ei uskottu täällä kenties ollenkaan tapahtuvan: ihmisten kimppuun käytiin puukon kanssa summittaisesti, silmittömästi ja säälimättömästi tarkoituksena tappaa tai vähintään vahingoittaa vakavasti. Kymmenen ihmistä - suurin osa naisia - osui puukottajan tielle, ja kaksi heistä menehtyi. Uhreiksi joutuneet miehet yrittivät auttaa loukkaantuneita naisia, he eivät olleet ensisijainen kohde.

Puukottaja taltutettiin kolmessa minuutissa, mutta pahin oli jo tapahtunut: pelko oli rantautunut Suomeen. Se olisi siis mahdollista täälläkin, emme ole enää turvassa kotikaupungeissamme. Vaikka pitkin kesää olemme saaneet todistaa yleisötapahtumien kasvaneita turvatoimia - rekoilla ja traktoreilla suljettuja katuja, betoniporsaita ja muita tie-esteitä joilla on estetty autolla tai raskaalla kalustolla väkujoukkoon ajaminen - ei yksittäistä, yksin juoksevaa puukottajaa olis voitu näilläkään keinoilla estää. Juosten ei saa niin suurta massaa kohteeksi kerralla, mutta yksittäisiä pistoja ehtii tulla monia.

Kaikkia ei voi eristää. EIkä pidäkään.

Sanotaan, että terrorin jälkeen ei saisi pelätä, vaan elämää olisi jatkettava kuten tähänkin asti. Tietoja terroristeista, heidän tekemisistään ja olemisestaan ei saisi levittää eikä tapahtumia kovasti kauhistella, sillä juurihan sitä terroristit kuulema haluavat: huomiota. Mitä en ymmärrä tätä logiikkaa. Jos joku on valmis tappamaan toisia minkä tahansa motiivin vuoksi, en usko, että huomiotta jättämällä nöyryytetty tappaja kavereineen toteaisi, ettei tämä tämmöinen kannata, kun ketään ei kiinnosta ja lopettaisi puuhansa sen vuoksi. Että mennään, jätkät, kotiin ja ruetaan sittenkin viljelemään turnipsia.

Sillä kyllä hemmetissä tappaminen koskettaa! Se on pelottavaa, se murentaa perusturvallisuutta, se saa vilkuilemaan ympärilleen ja soittamaan rakkaille vartin välein ihan vain varmuuden vuoksi. Se saa miettimään, mihin uskaltaa lapsensa päästää ja minne itse uskaltaa mennä. Tai ainakin minut saa. Nämä teot saavat aikaan epävarmuuden, enkä todellakaan halua tieten tahtoen asettaa lapsiani tai asettua itse alttiiksi mahdollisille tuleville iskuille. En, vaikka kuinka sanotaan, että juuri sitä he haluavat, että pelätään. Kyllä voin myöntää, että minua hirvittää ajatus ihmisestä, joka ei piittaa toisen hyvinvoinnista sen vertaa, että jättäisi lyömättä puukolla, kaasuttamalla autolla tai kemiallisen kokeen tekemättä. Se on kauhistuttavaa ja käsittämätöntä olkoonkin, että tekijällä saattaa siintää omissa silmissä taivaspaikka nimenomaisen teon seurauksena.

Seppo Varjus kirjoitti Iltasanomissa 19.8.2017, että oli hyvä, että Turun tappaja jäi henkiin. Nyt hän joutuu elämään syyllisyytensä ja häpeänsä kanssa mahdollisesti pitkänkin elämän, kohtaamaan syytökset ja kysymykset ja niin edelleen. Minä luulen, että hyökkääjää ottaa päähän vain se, ettei hän kuollut hyökkäksensä seurauksena, sillä jos tämän piti olla avain autuuteen, niin miten sille nyt käy? Saatan olla kyynistymään päin, mutta en jaksa kovinkaan montaa hetkeä uskoa, että tekijä katuisi tekoaan. Henkiinjääminen sen sijaan saattaa harmittaa.

Lehdistössä kerrottiin, että tekijä oli käynyt moskeijassa rukoilemassa ennen silmitöntä surmanjuoksuaan. Paikallinen muslimiyhteisö on kauhuissaan ja miksi ei olisi, sillä tämän kaltaiset uskonveljet aiheuttavat pelkoa paitsi meidän kantaväestön keskuudessa myös maahanmuuttajien parissa, sillä jokainen vähänkään tähän suuntaan tehty teko nostattaa valkoista raivoa kaikkia ulkosyntyisiä kohtaan ja purkautuu henkeen ja omaisuuteen kohdistuvina viharikoksina esimerkiksi maahanmuuttajien työpaikkoja, ravintoloita ja yhteisötiloja kohtaan. Näin terroristit ovat saaneet vastakaikunsa sodanjulistukseensa, vaikka rauhaa tavoitellaan niin kantaväestön kuin maahanmuuttajayhteisöjenkin virallisilla yhteyksillä. Undergroung is breaking in.

Rauha. Hauras.

Mutta niin, pelon jälkeen. Hengitys on vähän tasaantunut ja verenpaine laskenut. Nyt pitäisi tietää, kuinka tästä eteen päin. Hämmentävää kyllä näin jossain otsikon, että terrorismin pelko on Turun tapahtumien jälkeen vähentynyt, ja tekstin aiemmasta kohkaamisesta huolimatta tunnustan, etten ole enää niin paniikissa kuin viikko sitten olin. Se, että tällainen teko tapahtui Suomessa muutti mahdollisuuden menneeksi ja herätti meidät huomaamaan, ettemme voi estää kaikkea. En tunne psykologiaa riittävästi, että osaisin selittää mekanismin, mutta joko hokema "ei pidä antaa pelolle valtaa" tehoaa, tai sitten ihmiset vain pystyvät suhteuttamaan tämän tapahtuman lähihistoriaansa ja jatkamaan elämäänsä. Siis ainakin suuri osa meistä pystyy, sillä joidenkin elämä on pysyvästi muuttunut joko siksi, että he menettivät rakkaan turhalle väkivallalle tai saivat kipeän muiston siitä, etteivät hyvät teot jää rankaisematta: yksi uhria auttanut ei kävele ehkä enää koskaan, muiden auttajien kunnosta en tiedä, ja muut hyökkääjän alle jääneet uhrit tietävät nyt, etteivät kaikki todellakaan kunnioita toisten reviiriä ja koskemattomuutta. Vaikka kansakunnan tila on vakautunut, on joidenkin tila muuttunut ehkä pysyvästi ja toivon heidän kaikkien jonain päivänä pääsevän irti pelosta ja painajaisista.

Meidän on pidettävä kiinni ajatuksesta, että käsissämme on ongelma eikä olosuhde, sillä ongelmat voi ratkaista, mutta olosuhteita voi korkeintaan parantaa. Ja ongelmat on tunnustettava niin kantasuomalaisten kuin maahanmuuttajienkin puolella.

Facebook-muistoja

Facebook nosti muisteloihini Opettaja-lehdessä syksyllä 2014 julkistun Micaela Moreron kolumnin. Niin on ajankohtainen edelleen.

Ei mulla muuta.

Nössöt ja mielensäpahoittajat

Minä kannatan asennetta, että kirkkoon saa tulla kaikki. Että kaikille tilaa riittää ja kaikille paikkoja on. On kuulkaa seinät leveällä ja katto korkealla niin, että mahtuu olemaan ihan pitkin poikin ja nurinpäin. Ihan vallattomasti vaikka!

Kirkolle noita paikkoja yhteiskunnallisissa instansseissa - esimerkiksi päiväkodeissa ja kouluissa -  on koko ajan vähemmän. Joensuun kaupunki linjasi juuri uudessa varhaiskasvatussuunnitelmassaan eli VaSussa, ettei seurakuntien edustajilla ole mitään asiaa pitämään uskonnollissävytteisiä hartaushetkiä. Jos moisesta pidättäydytään, niin sitten saa mennä. Samalla lakkautuvat perhepäivähoitajille suunnatut päiväkerhot, joihin hoitajat ovat voineet tulla hoitolastensa kanssa - lapsia kun ei saa eikä voi enää jaotella ryhmiin vakaumuksen mukaan, josta harva varmaan on edes kärsinyt. En toki tiedä, sillä voihan muille kuin hetkiin osallistuvien toiminta olla ihan luokatonta ja kamalaa kun seurakunnan tuokiot ovat aina silkkaa juhlaa ja parhautta. (Niinpä... en usko minäkään.)

When the sky falls...? Kuvan kirkolla ei ole mitään tekemistä tekstin kanssa.

Koska valtaosa väestöstä vielä parikymmentä vuotta sitten (taitaa muuten kuulua vieläkin, ainakin täällä Kehä III pohjoispuolella) kuului kirkkoon, oli kirkko luonnollinen yhteistyökumppani monille toimijoille, niin päiväkodeille, kouluille kuin vanhainkodeillekin. Mentiin ja kerrottiin Jeesuksesta ikätasoille sopivasti, laulettiin, näyteltiin ja pidettiin nukketeatteria. Oli kätevää, kun seurakunnan työntekijä saapui sinne, missä ihmiset jo valmiiksi olivat säilössä. Samalla kirkossa kasvettiin sensitiivis-tefloniksi, jolla tarkoitan sitä, ettei ketään saa loukata eikä kriittistä palautetta pohtia siitä näkökulmasta, että toimintamalleja muutettaisiin tai että niille etsittäisiin vaihtoehtoja.  Opimme, että meitä saa haukkua, toimintaamme saa arvostella, voimme olla syypäitä ihmisten omiin valintoihin ja byrokratian kiemuroihin, kunhan vain kukaan ei loukkaannu. Opimme, että kirkko tulee kansan luo ja se on oikein ja arvollista.

Niin kuin onkin.

Samalla kuitenkin myimme itsemme halvalla, emmekä enää muistaneet, miksi ihmiset tulisivat meidän luoksemme. Kun seurakunnan työntekijä jalkautuu jo olemassa olevaan ryhmään, jää ryhmläisiltä kokemus suuremmasta, eri-ikäisistä koostuvasta yhteisöstä puuttumaan. Jää puuttumaan kokemus siitä, että nyt mennään olemaan seurakunta. Pienempien seurakuntien yhteisöllisyys nousee juuri siitä, että mennään olemaan yhdessä, olemaan seurakunta. Kokoonnutaan vapaaehtoisesti ja vapaa-ajalla opiskelemaan pyhiä asioita, etsimään ja tutustumaan omiin juuriin ja siihen kulttuuriin, johon kukin tavallaan uskonsa kautta liittyy ja kuuluu.

Vapaata ryhmäilyä samassa lammessa

Luterilaisessa maailmankuvassa uskonnon harjottamisen pitää olla vaivatonta ja ennemminkin työhön kuin huviin integroitua. Ettei tarvitse enää erikseen lähteä.

Kansainvälistyvässä maailmassa on helppoa ja helvetin pelottavaa olla globaali. Jos omat juuret puuttuvat tai ovat tuntemattomat, on hankalaa ponnistaa oman kentän laidalle tutkimaan, että mitäs täällä on. Näin on myös meidän kanssamme. Kirkossa, johon kaikki mahtuvat on ehkä liikaakin tilaa olla, eksyä ja etsiä. Jos juurakko on harva, etkä tiedä mistä tulit ja mihin pitäisi nojata on laaja lakeus pelottava. Niinpä pienemmät porukat, joissa jokainen tulee eritavalla näkyväksi, nimeltä kutsutuksi yhteisön jäseneksi, ovat houkuttelevampia, kuin laaja temmellyskenttä. Olkoonkin, että jokainen meidänkin jäsenemme on nimeltä yhteisöön kutsuttu, mutta se yhteisö nyt vaan on vähän hatara ja yhteiskunnan muihin ryhmiin sulautunut. Se ei ole oma porukkansa.

Pitäisikö tässä ruveta loukkaantumaan ja vetämään itse raja-aitoja? Sanoa, että kuulkaas, kun tämä on nyt vaan meille? En tiedä. Kirkko on ollut se, joka joustaa, vetäytyy ja on pahoillaan, kun joku taas niin mielensä pahoitti. Mervi Lundmark kirjoitti eilen 11.8.2017 Helsingin Sanomissa mielipideosastolla, että me olemme nössöjä. Olemme nössöjä, kun hyväksymme uskonnottomien vaatimukset purematta, omaamme puolustamatta tai kulttuuriperintöä ja Jumalan merkitystä alleviivaamatta. Olemme nössöjä, koska emme seurakuntana (ja siis tarkoitan seurakuntalaisia, en meitä työntekijöitä) osaa enää kokoontua erikseen ja tehdä siitä yhdessäolosta juhlaa - juhlaa, joka oikeasti tuntuisi siltä, eikä olisi juhlaa vain siksi, että sitä sanotaan siksi.

Eli armaat kanssanössöt: a) kuinka juuret kasvavat, b) kuka niitä kaipaa, c) kuinka saamme kokemuksen, että tämä on minun paikkani, ja ilman minua se olisi tyhjä?

Lisäys 12.8.2017 klo 18.45: seurakunta on selkeimmin yhteisö nimen omaan työntekijän näkökulmasta. Me tapaamme seurakuntalaisia, mutta seurakuntalaiset eivät tapaa toisiaan. Eivät ainakaan luontevasti.

Yhteiseen pöytään (pääsy kielletty!)

 Olin kesän aikana läsnä juhlakokoontumisessa, jossa oli koolla Paavalin synodilaisia eli niin sanottuja Luther-säätiöläisiä, oli pieneen nimettömään herätysliikkeeseen kuuluvia, jotka eivät vietä joulua, oli körteiksi itsensä laskevia ja muutama ihan vaan luterilainen.

Meidän kirkkokunnillamme ei ole ehtoollisyhteyttä, ja joissain tapauksissa meillä ei ole mitään muutakaan yhteyttä keskenämme.  Meidän virkamme eivät kelpaa toisillemme ja virallisten dogmien valossa olisimme voineet kukin osoitella toisiamme sormella ja kertoa, kuka on väärässä ja kuinka paljon ja minkä vuoksi kukin on menossa helvettiin niin, että heilahtaa. Niin ei kuitenkaan ollut, ja sen kiteytti juhlapuhuja sanoissaan: "me olemme kulkeneet erilaisia teitä ja meillä on eromme, mutta siitä huolimatta voimme kokoontua yhteen ystävinä ja sukulaisina."

Niin me lauloimme ruokavirren (472, siitä ei edes keskusteltu) ja kävimme yhteiseen pöytään, johon kaikki olivat tervetulleita dogmeistaan huolimatta. Pyysimme yhdessäolollemme siunauksen Korkeimmalta ja hän salli meidän tulla ravituiksi niin ruumiin kuin yhdessäolonkin tarpeissa. Vaikka taustalla kareili tietty määrä surua, huolta ja oikeassa olemisen pakkoa suhteessa toisiimme me ylitimme sen keskinäisellä rakkaudella, ilolla ja jälleennäkemisen riemulla.

Yhteinen erottaja

Mietin tuon tapaamisen jälkeen pitkään sitä, mikä on ajanut meidät Jumalan etsinnässämme näin erilleen – me kaikki olemme nimittäin juurellamme körttejä – ja tulin siihen tulokseen, että kukin meistä on kaivannut Jumalaa niin eri tavalla. 

Luther-säätiöstä kotinsa löytäneet ovat löytäneet ne tarpeelliset rajat, joita he ovat elämäänsä tarvinneet. He ovat saaneet vahvistuksen oikealle ja väärälle ja yhteisön, jonka kanssa rajoihin perustuva rakkaus on mahdollista jakaa. Yhteisön turva on tietoisuus välttämättömästä ja vältettävästä, ja antaa mahdollisuuden mielenrauhaan. Rakkauden riemu on taatusti kantavaa, ja tämän löysin erottavaksi tekijäksi.

Pieneen herätysliikkeeseen etsiytyneet olivat puolestaan eläneet hyvin risaisen ja haavoittavan nuoruuden. Liikkeessään he olivat kohdanneet Jumalan, joka Jeesuksessa Kristuksessa on antanut kaiken menneen ja jo tehdyn anteeksi. Armon ja rakkauden Sana on antanut heille onnen ja rauhan, sen mitä he etsivät maailmasta ja saivat Jumalalta tässä yhteydessään. Jumalan rakkauden rajattomuus on nielaissut heidät, ja heidän ilonsa, rauhansa ja kokemuksensa syvyys on käsin kosketeltava, se näkyy heidän kasvoillaan ja puheessaan. Yltäkylläisen ja rajattoman rakkauden kokemus oli meille muille edelleen outoa, vaikka olemme olleet tekemisissä kymmeniä vuosia.

Me, jotka tunnustamme luterilaisuutta olimme puolestamme Jumalaamme tavalla tai toisella kiinni kasvaneita. Jumala kuuluu elämän arkeen ja juhlaan, mutta koko maailmamme kerralla kirkastavia armon kokemuksia tai uskon jykevää muuria me emme ole kokeneet. Ymmärsin kuitenkin, että se, minkä minä koen uskossani nimenomaan uskon ja elämän vapaudeksi Jumalan kanssa voi pelottaa ja tuntua haljulta, jos en ole kokenut kaiken nielevää rakkauden syvännettä tai jos tarkkaa rajaa oikean ja väärän välillä ei ole vaan ohjeistus menee ennemminkin 1. Korinttilaiskirjeen 10 luvun 23 jakeen sanoin: "Kaikki on luvallista" -- mutta kaikki ei ole hyödyksi. "Kaikki on luvallista" -- mutta kaikki ei ole rakentavaa. Jakeessa 24 jatketaan vielä, ettei kukaan saa etsiä omaa etuaan vaan aina toisen parasta. Näissä sanoissa minä kuulen rakkauden kaksoiskäskyn Jumalasta, lähimmäisestä ja itsestäni. Se antaa vapauden, mutta samalla se pakottaa miettimään itse, mikä on hyödyksi ja tarpeen, ja mikä ei. Lupa järjen itsenäiseen käyttöön voi olla lahja tai kirous, ja se erotti minut monista paikalla olleista – samoin kuin toki pappeutenikin, mutta siitä ei edes puhuttu.

Körtit puolestaan kaipaavat Jumalaa synnistään tietoisina. Heille Jumalan löytyminen on outoa ja jopa paheksuttavaa – Pyhästä Hengestäkin puhutaan vain arkaillen. Herätysliikkeeseen kuuluvien riemullinen kiitollisuus löytyneestä Jumalasta, hänen rakkaudestaan ja armostaan ei istu kaipaaville. Toisaalta körttien inhimillisen heikkouden tunnustava kaipailu ei ole riittävän pontevaa, jotta sitä heikkoutta rohjettaisiin vastustaa. Se ei kipuile oikean ja väärän välillä, eikä riemuitse jo saadusta armosta. Armon kaipuu on syvässä. Ja niin hiljaisuus, heikkous ja kaipaus erotti körtit meistä muista.

Hyvä ote

Me edustimme niin monia eri tapoja lähestyä ja kohdata Jumala - käskyt ja lupaukset, armo ja rakkaus, elämän arki ja lahjaksi saadut, kaipaus ja heikkoudentunto. Meillä olisi ollut kaikki mahdollisuudet osoitella toisiamme sormella ja toivottaa hyvää matkaa helvettiin. Ja kuitenkin olemme saman Jumalan puoleensa vetämiä, Hänen lupauksillaan, armollaan, lahjoillaan ja välähdyksillään siunattuja. 

Ja niin tuona kesäisenä päivänä samassa pöydässä meillä oli tilaa, vaikka muutoin emme yhdessä kiittäisikään.

Tässä oli pieni ihme.

Tarkennus 6.8.2017 klo 16.26. Ei ole tarkoitus väittää, että körtit ja luterilaiset olisivat eri firmaa, ja tarvitsisivat sen vuoksi erikseen sovitun ehtoollisyhteyden. Tarkoitus oli tuoda esiin erilaisia näkökantoja ja uskonkokemuksia, jotka erottavat ja yhdistävät meitä - nyt toteutunut ateriayhteys eri kirkkokuntarajojen yli oli vain tästä näkökulmasta jännittävä kokemus.