Nössöt ja mielensäpahoittajat

Minä kannatan asennetta, että kirkkoon saa tulla kaikki. Että kaikille tilaa riittää ja kaikille paikkoja on. On kuulkaa seinät leveällä ja katto korkealla niin, että mahtuu olemaan ihan pitkin poikin ja nurinpäin. Ihan vallattomasti vaikka!

Kirkolle noita paikkoja yhteiskunnallisissa instansseissa - esimerkiksi päiväkodeissa ja kouluissa -  on koko ajan vähemmän. Joensuun kaupunki linjasi juuri uudessa varhaiskasvatussuunnitelmassaan eli VaSussa, ettei seurakuntien edustajilla ole mitään asiaa pitämään uskonnollissävytteisiä hartaushetkiä. Jos moisesta pidättäydytään, niin sitten saa mennä. Samalla lakkautuvat perhepäivähoitajille suunnatut päiväkerhot, joihin hoitajat ovat voineet tulla hoitolastensa kanssa - lapsia kun ei saa eikä voi enää jaotella ryhmiin vakaumuksen mukaan, josta harva varmaan on edes kärsinyt. En toki tiedä, sillä voihan muille kuin hetkiin osallistuvien toiminta olla ihan luokatonta ja kamalaa kun seurakunnan tuokiot ovat aina silkkaa juhlaa ja parhautta. (Niinpä... en usko minäkään.)

When the sky falls...? Kuvan kirkolla ei ole mitään tekemistä tekstin kanssa.

Koska valtaosa väestöstä vielä parikymmentä vuotta sitten (taitaa muuten kuulua vieläkin, ainakin täällä Kehä III pohjoispuolella) kuului kirkkoon, oli kirkko luonnollinen yhteistyökumppani monille toimijoille, niin päiväkodeille, kouluille kuin vanhainkodeillekin. Mentiin ja kerrottiin Jeesuksesta ikätasoille sopivasti, laulettiin, näyteltiin ja pidettiin nukketeatteria. Oli kätevää, kun seurakunnan työntekijä saapui sinne, missä ihmiset jo valmiiksi olivat säilössä. Samalla kirkossa kasvettiin sensitiivis-tefloniksi, jolla tarkoitan sitä, ettei ketään saa loukata eikä kriittistä palautetta pohtia siitä näkökulmasta, että toimintamalleja muutettaisiin tai että niille etsittäisiin vaihtoehtoja.  Opimme, että meitä saa haukkua, toimintaamme saa arvostella, voimme olla syypäitä ihmisten omiin valintoihin ja byrokratian kiemuroihin, kunhan vain kukaan ei loukkaannu. Opimme, että kirkko tulee kansan luo ja se on oikein ja arvollista.

Niin kuin onkin.

Samalla kuitenkin myimme itsemme halvalla, emmekä enää muistaneet, miksi ihmiset tulisivat meidän luoksemme. Kun seurakunnan työntekijä jalkautuu jo olemassa olevaan ryhmään, jää ryhmläisiltä kokemus suuremmasta, eri-ikäisistä koostuvasta yhteisöstä puuttumaan. Jää puuttumaan kokemus siitä, että nyt mennään olemaan seurakunta. Pienempien seurakuntien yhteisöllisyys nousee juuri siitä, että mennään olemaan yhdessä, olemaan seurakunta. Kokoonnutaan vapaaehtoisesti ja vapaa-ajalla opiskelemaan pyhiä asioita, etsimään ja tutustumaan omiin juuriin ja siihen kulttuuriin, johon kukin tavallaan uskonsa kautta liittyy ja kuuluu.

Vapaata ryhmäilyä samassa lammessa

Luterilaisessa maailmankuvassa uskonnon harjottamisen pitää olla vaivatonta ja ennemminkin työhön kuin huviin integroitua. Ettei tarvitse enää erikseen lähteä.

Kansainvälistyvässä maailmassa on helppoa ja helvetin pelottavaa olla globaali. Jos omat juuret puuttuvat tai ovat tuntemattomat, on hankalaa ponnistaa oman kentän laidalle tutkimaan, että mitäs täällä on. Näin on myös meidän kanssamme. Kirkossa, johon kaikki mahtuvat on ehkä liikaakin tilaa olla, eksyä ja etsiä. Jos juurakko on harva, etkä tiedä mistä tulit ja mihin pitäisi nojata on laaja lakeus pelottava. Niinpä pienemmät porukat, joissa jokainen tulee eritavalla näkyväksi, nimeltä kutsutuksi yhteisön jäseneksi, ovat houkuttelevampia, kuin laaja temmellyskenttä. Olkoonkin, että jokainen meidänkin jäsenemme on nimeltä yhteisöön kutsuttu, mutta se yhteisö nyt vaan on vähän hatara ja yhteiskunnan muihin ryhmiin sulautunut. Se ei ole oma porukkansa.

Pitäisikö tässä ruveta loukkaantumaan ja vetämään itse raja-aitoja? Sanoa, että kuulkaas, kun tämä on nyt vaan meille? En tiedä. Kirkko on ollut se, joka joustaa, vetäytyy ja on pahoillaan, kun joku taas niin mielensä pahoitti. Mervi Lundmark kirjoitti eilen 11.8.2017 Helsingin Sanomissa mielipideosastolla, että me olemme nössöjä. Olemme nössöjä, kun hyväksymme uskonnottomien vaatimukset purematta, omaamme puolustamatta tai kulttuuriperintöä ja Jumalan merkitystä alleviivaamatta. Olemme nössöjä, koska emme seurakuntana (ja siis tarkoitan seurakuntalaisia, en meitä työntekijöitä) osaa enää kokoontua erikseen ja tehdä siitä yhdessäolosta juhlaa - juhlaa, joka oikeasti tuntuisi siltä, eikä olisi juhlaa vain siksi, että sitä sanotaan siksi.

Eli armaat kanssanössöt: a) kuinka juuret kasvavat, b) kuka niitä kaipaa, c) kuinka saamme kokemuksen, että tämä on minun paikkani, ja ilman minua se olisi tyhjä?

Lisäys 12.8.2017 klo 18.45: seurakunta on selkeimmin yhteisö nimen omaan työntekijän näkökulmasta. Me tapaamme seurakuntalaisia, mutta seurakuntalaiset eivät tapaa toisiaan. Eivät ainakaan luontevasti.