Pelon jälkeen

Reilu viikko sitten, 18.8.2017 Suomen Turussa tapahtui se, mitä oli pelätty ja minkä ei uskottu täällä kenties ollenkaan tapahtuvan: ihmisten kimppuun käytiin puukon kanssa summittaisesti, silmittömästi ja säälimättömästi tarkoituksena tappaa tai vähintään vahingoittaa vakavasti. Kymmenen ihmistä - suurin osa naisia - osui puukottajan tielle, ja kaksi heistä menehtyi. Uhreiksi joutuneet miehet yrittivät auttaa loukkaantuneita naisia, he eivät olleet ensisijainen kohde.

Puukottaja taltutettiin kolmessa minuutissa, mutta pahin oli jo tapahtunut: pelko oli rantautunut Suomeen. Se olisi siis mahdollista täälläkin, emme ole enää turvassa kotikaupungeissamme. Vaikka pitkin kesää olemme saaneet todistaa yleisötapahtumien kasvaneita turvatoimia - rekoilla ja traktoreilla suljettuja katuja, betoniporsaita ja muita tie-esteitä joilla on estetty autolla tai raskaalla kalustolla väkujoukkoon ajaminen - ei yksittäistä, yksin juoksevaa puukottajaa olis voitu näilläkään keinoilla estää. Juosten ei saa niin suurta massaa kohteeksi kerralla, mutta yksittäisiä pistoja ehtii tulla monia.

Kaikkia ei voi eristää. EIkä pidäkään.

Sanotaan, että terrorin jälkeen ei saisi pelätä, vaan elämää olisi jatkettava kuten tähänkin asti. Tietoja terroristeista, heidän tekemisistään ja olemisestaan ei saisi levittää eikä tapahtumia kovasti kauhistella, sillä juurihan sitä terroristit kuulema haluavat: huomiota. Mitä en ymmärrä tätä logiikkaa. Jos joku on valmis tappamaan toisia minkä tahansa motiivin vuoksi, en usko, että huomiotta jättämällä nöyryytetty tappaja kavereineen toteaisi, ettei tämä tämmöinen kannata, kun ketään ei kiinnosta ja lopettaisi puuhansa sen vuoksi. Että mennään, jätkät, kotiin ja ruetaan sittenkin viljelemään turnipsia.

Sillä kyllä hemmetissä tappaminen koskettaa! Se on pelottavaa, se murentaa perusturvallisuutta, se saa vilkuilemaan ympärilleen ja soittamaan rakkaille vartin välein ihan vain varmuuden vuoksi. Se saa miettimään, mihin uskaltaa lapsensa päästää ja minne itse uskaltaa mennä. Tai ainakin minut saa. Nämä teot saavat aikaan epävarmuuden, enkä todellakaan halua tieten tahtoen asettaa lapsiani tai asettua itse alttiiksi mahdollisille tuleville iskuille. En, vaikka kuinka sanotaan, että juuri sitä he haluavat, että pelätään. Kyllä voin myöntää, että minua hirvittää ajatus ihmisestä, joka ei piittaa toisen hyvinvoinnista sen vertaa, että jättäisi lyömättä puukolla, kaasuttamalla autolla tai kemiallisen kokeen tekemättä. Se on kauhistuttavaa ja käsittämätöntä olkoonkin, että tekijällä saattaa siintää omissa silmissä taivaspaikka nimenomaisen teon seurauksena.

Seppo Varjus kirjoitti Iltasanomissa 19.8.2017, että oli hyvä, että Turun tappaja jäi henkiin. Nyt hän joutuu elämään syyllisyytensä ja häpeänsä kanssa mahdollisesti pitkänkin elämän, kohtaamaan syytökset ja kysymykset ja niin edelleen. Minä luulen, että hyökkääjää ottaa päähän vain se, ettei hän kuollut hyökkäksensä seurauksena, sillä jos tämän piti olla avain autuuteen, niin miten sille nyt käy? Saatan olla kyynistymään päin, mutta en jaksa kovinkaan montaa hetkeä uskoa, että tekijä katuisi tekoaan. Henkiinjääminen sen sijaan saattaa harmittaa.

Lehdistössä kerrottiin, että tekijä oli käynyt moskeijassa rukoilemassa ennen silmitöntä surmanjuoksuaan. Paikallinen muslimiyhteisö on kauhuissaan ja miksi ei olisi, sillä tämän kaltaiset uskonveljet aiheuttavat pelkoa paitsi meidän kantaväestön keskuudessa myös maahanmuuttajien parissa, sillä jokainen vähänkään tähän suuntaan tehty teko nostattaa valkoista raivoa kaikkia ulkosyntyisiä kohtaan ja purkautuu henkeen ja omaisuuteen kohdistuvina viharikoksina esimerkiksi maahanmuuttajien työpaikkoja, ravintoloita ja yhteisötiloja kohtaan. Näin terroristit ovat saaneet vastakaikunsa sodanjulistukseensa, vaikka rauhaa tavoitellaan niin kantaväestön kuin maahanmuuttajayhteisöjenkin virallisilla yhteyksillä. Undergroung is breaking in.

Rauha. Hauras.

Mutta niin, pelon jälkeen. Hengitys on vähän tasaantunut ja verenpaine laskenut. Nyt pitäisi tietää, kuinka tästä eteen päin. Hämmentävää kyllä näin jossain otsikon, että terrorismin pelko on Turun tapahtumien jälkeen vähentynyt, ja tekstin aiemmasta kohkaamisesta huolimatta tunnustan, etten ole enää niin paniikissa kuin viikko sitten olin. Se, että tällainen teko tapahtui Suomessa muutti mahdollisuuden menneeksi ja herätti meidät huomaamaan, ettemme voi estää kaikkea. En tunne psykologiaa riittävästi, että osaisin selittää mekanismin, mutta joko hokema "ei pidä antaa pelolle valtaa" tehoaa, tai sitten ihmiset vain pystyvät suhteuttamaan tämän tapahtuman lähihistoriaansa ja jatkamaan elämäänsä. Siis ainakin suuri osa meistä pystyy, sillä joidenkin elämä on pysyvästi muuttunut joko siksi, että he menettivät rakkaan turhalle väkivallalle tai saivat kipeän muiston siitä, etteivät hyvät teot jää rankaisematta: yksi uhria auttanut ei kävele ehkä enää koskaan, muiden auttajien kunnosta en tiedä, ja muut hyökkääjän alle jääneet uhrit tietävät nyt, etteivät kaikki todellakaan kunnioita toisten reviiriä ja koskemattomuutta. Vaikka kansakunnan tila on vakautunut, on joidenkin tila muuttunut ehkä pysyvästi ja toivon heidän kaikkien jonain päivänä pääsevän irti pelosta ja painajaisista.

Meidän on pidettävä kiinni ajatuksesta, että käsissämme on ongelma eikä olosuhde, sillä ongelmat voi ratkaista, mutta olosuhteita voi korkeintaan parantaa. Ja ongelmat on tunnustettava niin kantasuomalaisten kuin maahanmuuttajienkin puolella.