Kiusallista

Lapsena minua sapetti. Hiekkalaatikoiden ja keinurivien kuninkaat ja kuningattaret omivat ja määräsivät itseoikeutetusti niin monesta, sulkien suosioonsa tai sen ulkopuolelle omien lakiensa mukaan. Kyllä niin odotin, että kasvaisin isoksi ja voisin jättää moisen ääliömäisyyden taakseni, sillä aikuisten maailmassa asioista näytettiin pystyvän sopimaan, neuvottelemaan ja kohtelemaan toisia jos ei ystävällisesti niin ainakin kohteliaasti.

Valta on sillä, joka jakaa lapiot.

Mikä karvas pettymys tämä onkaan ollut. Ne samat ääliöt kasvoivat kanssani isoiksi, ja hiekkalaatikoiden herruudesta taistelleen edelleen - tosin ei hiekkalapioin, vaan sanoilla, teoilla ja tekemättäjättämisillä. Aikuisuudessa kivaa on se, että lähtökohtaisesti oman seuransa saa valita. Ei ole pakko tulla toisten kanssa toimeen vain siksi, että he ovat samaa ikäryhmää kanssani. Saan valita vapaa-ajallani seurani, ja niin teenkin. Ei ole pakko leikkiä kaikkien kanssa.

Vaan työelämässä on toisin. Ja niin toki pitääkin olla, työssä pätevät ne säännöt, joita jo lapsena ihailin: kaikkien kanssa voi tulla toimeen, kun agenda on yhteinen. Asioistaan voi keskustella ja niistä voi neuvotella - ja työtehtävien mukaisesti kaikki asianosaiset otetaan mukaan leikkiin, koska niin se kuuluu tehdä. Parhaimmillaan loistavaa ja pahimmillaankin siedettävää.

Vaan ne hiekkalaatikoiden säännöt vaanivat aikuisiakin. Voihan jotain vaikkapa jättää kertomatta. Siis yhteiseen työhön liittyvää -ja sitten myöhemmin olla ihmeissään, että "kyllä me muut tämä tiedettiin". Tai että kahvipöydästä noustaan just sen tullessa huoneeseen. Tai nauretaan iloisesti - ja lopetetaan kun se tulee lähelle. Lapsellista, mutta tuskin aina tarkoituksenmukaista tai tarkoituksellista - sisään- ja ulossulkieminen ovat kuitenkin edelleen monessa paikassa totta.

Kanssa vai kustannuksella? Siinä on iso ero.

Työpaikkakiusaaminen on jatkumoa koulukiusaamiselle. Omaa asemaansa pönkittävä polkee toista tai toisia saadakseen vankemman jalansijan yhteisössä, saadakseen ihailua tai muuta hyödykettä. Voi olla, että kuten koululuokassakin, moni tunnistaa ja huomaa kiusaamisen, mutta pelossaan joutua seuraavaksi uhriksi vaikenee asiasta, eikä nouse puolustamaan kiusattua. Jossain oli ohjeita siitä, kuinka kiusatun pitäisi ottaa asia puheeksi kiusaajan kanssa, paljastaa, kuinka pahalta toisen teot ja sanat tuntuvat ja näin pyrkiä kohti yhteisymmärrystä, sillä tottahan aikuinen ihminen lopettaa kiusaamisen, kun siitä toinen hänelle sanoo.

Ja höpö höpö. Aika moni kiusaaja nauttii tekemisistään ja heikkouden paljastaminen on helpottavuudessaan "bensaa liekkeihin"-ilmiö. Okei, on varmasti heitäkin, jotka eivät huomaa kiusaavansa, eivät ole tajunneet pahoittavansa toisen mielen, mutta järjestelmällinen kiusaaminen ei ole sellaista. Uhri ei ole vastuussa pahoinvoinnistaan, hyväksikäytöstään tai alisteisesta asemastaan - eikä hänellä todellakaan ole oikeasti mahdollisuuksia puuttua kiusaajansa käytökseen.

Palikat ovat esimiehillä, joiden tehtävänä on taata työntekijölleen työrauha sekä edistää työntekijöidensä hyvinvointia - tai ainakin ehkäistä pahoinvointia. Harmillista onkin se, että usein kiusaajat ovat esimiesten kavereita tai ainakin tunnustettuja hyviä tyyppejä, joita esimiehetkään eivät oikeasti voi tai uskalla(!) moittia, vaikka pitäisi ja syytä olisi. Ei ole hyvä se. Pahimmillaan kiusaamisen uhri menettää paitsi työnsä mielekkyyden myös terveytensä. Mut kato, hei! Älä oo noin herkkänahkainen!

Oma lukunsa on toki se, että esimies itse on kiusaaja. He voivat vetäytyä moniin velvollisuuksiinsa ja oikeuksiinsa työnjaossa (kiusatulle joko hirveästi tai ei ollenkaan töitä), luottamuksessa (holhotaan tai annetaan niin epämääräisiä ohjeita, ettei toivottua lopputulosta voi niistä päätellä mitenkään), tiedon jaossa (ei jaeta, ei kysytä), tarkkailuna (palaute on aina "rakentavaa kritiikkiä", jossa kerrataan kaikki huomatut virheet), koulutusten epäämisellä, viesteihin vastaamattomuudella tai vaikkapa vain ylitsepuhumisena - kenen mielipiteellä on merkitystä ja kenen ei - tämä tulee selväksi kaikille. Työn varsinainen tekeminen voi muuttua täysin mahdottomaksi esimiehen kummitellessa ja hankaloittaessa sitä työtä, josta alaiselleen maksaa - tai näissä piireissä, joista alaiselle maksetaan.

Ei etenemismahdollisuuksia.

Tähän on vieläkin vaikeampaa puuttua, sillä kukas sen tekisi? Kun työterveyshuollossa kehotetaan vaihtamaan työpaikkaa, se tarkoittaa, ettei terveyden uhka ole enää itse keksitty, mutta ettei tilanteelle oikein voida mitään. Paska nakki. Työsuojelulaki velvoittaa esimiehiä, mutta todellisuudessa kenttä on helvetin tarkka toisinto hiekkalaatikosta, jossa pomoa ei rajoita kukaan. Ei ole äitiäkään, jolle kertoa - ainakaan niin, että sillä olisi jotain merkitystä asian helpottamisessa.

Mikä saa aikuiset ihmiset pysymään henkisesti hiekkalaatikolla? Voiko lapsuuden kuninkaiden ja kuningattarien toimintamalli jäädä päälle, jos toiminnalla on saavuttanut aina sen, mihin on pyrkinyt? Kuulostaa mahdolliselta. Voiko asiaan vielä aikuisena vaikuttaa ja kuka sen tekisi? Kenellä on valta puuttua? Kenellä on vastuu?

Niin, kenellä on vastuu? Sitä kai aikuisuus lopulta on: vastuuta asioista.