Yksinäinen rakastaja 4: kateelliset ja katkerat

Ei ole aina kaikki hyvin. Tai vaikka olisikin, niin jollain muulla on aina paremmin. Ja leuhkojakin ovat, jos eivät ymmärrä, että osaamistaan tai omistuksiaan pitää ymmärtää edes vähän vähätellä tai vaikka hävetä. Ei mene nallekarkit tasan, ja jos jotain olisi itsellä vähän enemmän, niin muilla on parempia.

Kateellisen ihmisen kaverina on hankala olla. Monesta jutusta tulee kilpailua, vaikka ei-kateellinen julistautuisi häviäjäksi jo mantran alussa. Sanonta kuuluu, että kateus vie kalatkin vedestä. Minulle ei ihan tuo viisaus juuriltaan avaudu, mutta kyllä avoin kateus ja katkeruus supistaa sosiaalista piiriä, sillä aika harva jaksaa kuunnella - tai olla kohteena - ainaiselle narinalle ja vertailulle.

Ja siinähän vasta onkin narinan aihetta - muut kun kuvittelevat olevansa katkeraa parempia ihmisiä, ainakin narisijan mielestä.

Parempi karkki merkitty punaisella. Muut on ihan huonoja.

Ystävyys- ja sukulaisuussuhteissa kateellisuus ja katkeruus voivat olla melkoista luovimista, mutta millaista siitä tuleekaan, kun oma kumppani on kateellinen ja katkera? Jos vaikka olisikin niin, että kumppani on kateellinen muulle maailmalle, voi parisuhde vielä toimia - kateusmarina on arjen taustaääntä, joka voi toki uuvuttaa, mutta jolta varmasti oppii halutessaan myös sulkemaan korvansa. Koko maailmalle kateellinen kumppani voi kuitenkin olla muuten huippukaveri ja -puoliso - niin kauan, kun ei-kateellisellepuolisolle ei tarvitse olla kateellinen.

Sillä tätä olen tässä miettinyt, että miten kateus ja katkeruus parisuhteen sisällä vaikuttavat. Että jos toinen kokee, että toisen osaaminen, menestys, työpaikka, palkka tai vaikkapa lasten osoittama kiintymys on jotain itseltä pois? Että toisen onnistuminen on itseltä pois, eikä yhteistä? Aika harva ehkä kertoo ystävyys- ja tuttavuussuhteissaan suoraan kohteelleen kateudestaan, ja narinan kuulevat ne läheisemmät tai vähemmän kadehdittavat, mutta entä sitten, jos oman kumppanin menestys aiheuttaa toisessa kateutta ja katkeruutta? Ei siitä kateellinen kerro ehkä kenellekään, mutta kyllähän muut asujat sen kotonaan huomaavat - vaikkei sitä osaisi tai pystyisi nimeämään.

Niin. Kuinka ihminen toimii, jos huomaa, ettei rakastamansa ihminen pysty iloitsemaan omista onnistumisista? Veikkaan, että ilo vähenee, onnistumiset harvenevat, tai niistä ei kotona uskalla mainita, ettei toiselle tule paha mieli. Aika paradoksaalinen juttu tuo kyllä; perheenjäsenen hyvä voi olla toiselta pois, eikä yhteisen juhlan aihe.  Että jos toinen ei koe onnistuvansa, niin ei niin kannata tehdä sen toisenkaan - ainakaan kotioloissa.

Onnistuneet?

Luulen, että kateellinen ja katkera jää aika yksin suhteessaan, mutta en tiedä, kuinka hänet voisi siinä saavuttaakaan. Pitääkö kateellisen rinnalla taipua siihen, ettei onnistu itsekään? Että arki ja elämä saa olla yhteistä kurjuutta, jossa ei valopilkkuja ole eikä niitä edes etsitä, koska ne eivät ole kuitenkaan sen arvoisia, tai eivät kosketa katkeraa riittävästi? Kateellinen tai katkera ei välttämättä itse muutenkaan ehkä etsiydy kohti onnistumisia, koska aina voi epäonnistua. Ja epäonnistumisen pelossa yrittäminen ja onnistuminen jäävät kokematta. Kaiken hyvän pitäisi tulla itsestään ilman ponnisteluja, sillä ei katkera näe tai tunnista onnistumisten eteen tehtyä työtä. Toisten epäonnistumiset voivat aiheuttaa vahingoniloa, ja mitäs se sitten on? Iloa siitä, ettei muillakaan mene hyvin - ei kannata edes yrittää.

Mistä kateus ja katkeruus parisuhteessa kumpuavat? Onko kyseessä pariskunnan kilpailuasetelma? Ja kuinka suhteen dynamiikka toimii? Jos onnistuja haluaa juhlia menestystään toisen kanssa ymmärrän sen niin, että onnistuja kokee onnistumisensa olevan kaikkien etu ja ansiota, yhteinen saavutus, joka hyödyttää parisuhdetta/perhettä. Jos kateellinen kokee samaisen tilanteen niin, että toinen hieroo onnistumistaan vasten kasvoja, ei juhlaa oikein pääse syntymään - ja kumpikin jää yksin kokemuksensa kanssa.

Entäs, jos onnistuja ei edes yritä suoda saavuttamaansa hyvää kumppanilleenkin? Silloin asetelma on varsin toinen. Ehkä silloin on jopa vaikeampi olla kateellinen tai katkera, sillä silloinhan kumpikin tietää, kuka tässä menestyy ja kuka ei, eikä onnistumisen kokemusta ja saavutettua hyvää yritetä väkipakolla jakaa. Onnistuminen on henkilökohtainen saavutus ja etu - kukin olkoon oman onnensa seppä... mutta niin, ehkä tällaisessa asetelmassa kateudelle ei ole samalla tavalla tilaa - eikä kateellinen ehkä edes antaudu tällaiseen suhteeseen. Win-win - kind of...

Vain yksi voi voittaa, vain yksi voi iloita?

Pitääkö toisen kanssa ja puolesta iloita aidosti, vai pitääkö toisen kanssa ja puolesta hapantua aidosti? Entä, jos elämä ei olekaan pelkkää karikkoa vaan välillä voisi olla kivaakin? Tai iloinen sen toisen saavutuksista? Tai omista? Entä, jos yrittäminen joskus kannattaakin? Entä, jos kumppanin onni voisikin olla yhteistä? Entä, jos jossain onnistunut kumppani ei vittuilekaan?

Entä, jos kateus on turha tunne? Entä, jos lähisuhdekatkeruus laskettaisiin henkiseksi väkivallaksi?

Entä jos onnistujan ei tarvitsisi himmailla ja pitää kynttilää vakan alla? Voisiko siitä seurata jotain hyvää? Voisiko toisen puolesta taipua olemaan onnellinen?