Uupumiseen kyllästyneet?

Työ- ja arkiuupumisesta on viimeisen vuoden parin aikana puhuttu paljon. Olemme saaneet lukea vähän joka lehdestä uupumisesta, sen oireista, syntymekanismeista, vaaroista, kestosta ja siitä, kuka tämän kuorman yleisimmin kantaa, kuten nyt vaikka Hesarissa. On hienoa, että aiheesta puhutaan ja siihen kiinnitetään (ainakin yleisellä tasolla) syyllistämätöntä huomiota.

Vaan aikalailla yksipuolista aiheen käsittely kaikesta huolimatta on ollut - ja toisaalta se on mennyt jo yli, sillä (mahdollisesti masennukseen johtava) uupuminen sotketaan nyt iloisesti normaaliin väsymykseen. Tällä normaalilla tarkoitan sitä, että vaikkapa lomalla vuorokausirytmi ei ihan pysy tolkullisena ja sitten haukotuttaa pitkin päivää ja viikkoa. Uupuminen ja sen käsitteleminen ilmiönä ovat siis löytämässä lakipisteensä, ja siitä on merkkinä termin ja käsitteistön huolimaton käyttö. Uupuminen ja sen tunnistaminen ovat jo niin arkipäivää, että vähän jo kyllästyttää... mutta ei itse ongelma ole mihinkään poistunut.

Kyllästymisen reunalta ei välttämättä ole hyvä pudota

Se, mitä ihmettelen, on siis aiheen yksipuolinen käsittely - kirjoitan siis nyt kun vielä joku ehkä jaksaa aiheesta edes vähän kiinnostua lukeakseen tämän. Niin. Uupumiseen havahtuneet, masennukseen asti luisuneet ja takaisin kömpineiden kertomukset ovat olosuhteita lukuunottamatta samankaltaisia, ja niiden perusjuoni on sama. Se menee näin: näin pelastin itseni.

On aikalailla sama, mitä tuo pelastaminen on vaatinut käytönnössä: työpaikan vaihtoa, uudelleen kouluttautumista, pitkää sairauslomaa lääkkeiden ja terapian kanssa, omaisuuden myyntiä ja muuttoa Australiaan, tai mitä näitä nyt on. Näiden kertomusten ydinviesti kuitenkin on, ettei asialle kukaan muu kuin uupunut itse oikein voi mitään. Että itse on jostain se muutosvoima ja -rohkeus kaivettava. Varmaan niinkin, mutta en usko että siinä on kaikki.

Sillä missä ovat ne tarinat ja kertomukset esimiehistä ja johtajista, jotka helpottavat, auttavat ja mahdollistavat uupuneen toipumisen? Heitä on, tiedän sen, mutta miksi heistä puhutaan niin vähän? Hurja prosentuaalinen määrä suomalaisia työikäisiä on uupuneita. (Miksi muistelen, että 25%? Ihan älytön määrä ihmisiä. En löydä linkkiä tähän, eli tervettä lähdekritiikkiä peliin nyt.) Mutta jos oletetaan, että noin neljännes työikäisistä joutuu ponnistelemaan jaksaakseen, niin aika monelle työpaikalle heitä riittää - joillekin enemmän kuin toisille. Joten aika moni esimies ja johtaja on uupujan kanssa tekemisissä.

Huomattavat, huomatkaa!

Haluaisin lukea sekä niistä, jotka kertovat, kuinka ovat asioita parantaneet että niistä, jotka ovat saaneet avun omassa yksikössään. Haluaisin, että osoitettaisiin ihan sormella, että tässä on kuulkaa semmoinen johtaja, joka otti homman tosissaan ja teki sille jotain oikein. Haluaisin tietää mitä ja miten toipujien esimiehet sen tekevät- tai miten he sen jopa torppaavat alkuunsa! - sillä ihan kuin aistisin tässä roolimallin puutetta. Lehdet ovat olleet täynnä 'tunnista uupumus' ja 'toimi näin kun uuvut'-vinkkejä. Ja sitten on kerrottu, miten ja minkä pitäisi toimia. Ei, mikä on toiminut tai toimii. 'Pitäisi' on vähän hankala sana, sillä se jättää aika paljon väljyyttä itse toiminnalle.

Kolmas puoli, josta en halua lukea, mutta joka olisi myös välttämätön uupumisesta keskustelussa, ovat he, jotka eivät toipuneet ehkä koskaan. Heistä ei saa sankaritarinoita, eivätkä he välttämättä ole edes itse parhaita asiasta kertomaan - niin oudolta kuin se tässä kuulostaakin. Veikkaan, että työyhteisöistä on vuosien varrella kadonnut useita ensin sairauslomille ja sitten sairaseläkkeelle uupumisesta alkaneiden syiden vuoksi. He vain eivät tulleet takaisin, ja lopulta... unohtuivat? Suomalaisilla on uskomattoman hieno (sic) taito jättää toinen ihminen rauhaan. Jos nykyistä tai entistä työkaveria - tai vaikka muutenkin kaveria - kohtaa riittävän pitkäkestoinen sairaus tai masennus, hänet jätetään rauhaan - eli yksin. Eivät kaikki tietenkään jaksa tai halua edes hyväntahtoisia ja huolestuneita utelijoita ympärilleen, mutta aktiivinen rauhaan jättäminen on meillä kyllä ihan kansalaistaito, kuten kassajonossa kännykän esiin kaivaminenkin.

Ruudun valossa. Yksin.

Kirjoitin tuossa yllä, ettei kadonnut itse ehkä ole paras - tai ainakaan hän ei ole ainoa - joka voisi kertoa tarinansa. Kertojina voisi olla myös heitä, jotka ovat huomanneet, että joku puuttuu, että joku liukenee, että joku vain katoaa, eikä hänestä enää kuulu. Rauhaan jätetyt eivät ehkä itsekään halua rasittaa muita omalla itsellään, mutta mitä se tekisikään, jos tietäisi, että joku kaipaa? Että jollakin töissä tai muussa yhteisössä on huoli ja jopa ikävä? Tämä ei olisi kadonneen yksilön tarina, vaan kaipaavan yhteisön. Voisiko siinä olla uutta voimaa?

Mitä siis yritän sanoa? Että osaavat nostajat esiin! Esimerkkejä ja aitoa osaamisen ylpeyttä siitä, että hei, alaisten työkykyisenä pitäminen toimi meillä näin! Ja tätä se minulta ja työyhteisöltä vaati!

Ja että kaikki uupumistarinat eivät ole sankaritarinoita. Kaikki eivät nouse, eivät ainakaan yksin. Kenet kadonneen sinä tunnet? Oletko varma, että hän oikeasti häiriintyisi jos kysyisit kuulumisia? Vai varjeletko itseäsi vuodatukselta ja vaivalta? Oletko itse ok? Niin, tai sinä kadonnut! Entä, jos sinua kaivataan!?

Ei kyllästytä uupumiseen ihan vielä, jooko.