Kasvun paikkoja

Veikkasin maanantaina 23.3. iltauutisten ekan sanan oikein. Aiheita kyseessä olevan sanan ympärillä sitten riittikin, yhtenä niistä karanteeni ja sen mahdolliset lisäosat ja -asetukset, joita tänään - tiistaina 24.3. - ymmärtääkseni annetaan. Kansa ei ymmärrä pysyä kotonaan, vaan ottaa muun muassa etätyö- ja etäkoulumahdollisuuden loma-aihiona. Tai otti, ilmeisesti ainakin menoliikenne pohjoiseen on nyt hiljentynyt, mutta en ole kyllä kuullut uutisia etelään valuvista liikennevirroista. Näin ollen veikkaan, että ainakaan osa pohjoisiin kohteisiin ehtineistä ei aio tulla takaisin ihan vielä.

Viime viikolla monet lasten vanhemmat pääsivät kokeilemaan, mitä työn ja kotielämän yhteensovittaminen tiukimmillaan tarkoittaa. Monet etätöihin lähetetyt tai muista syistä kotiin lasten kanssa jääneet sukkuloivat nyt tehokkaina ammattilaisina ja vanhempina samaan aikaan, ja meemejä tilanteesta pukkaa melkein samaan tahtiin kuin lasten tehtäväsisältöisiä Wilma-viestejä. Juha Vuorinen tviittasi epäilevänsä, että tarvittava lääke keksitään kolmen viikon sisällä, ja että sen kehittää alakouluikäisten kanssa neljän seinän sisään sullottu vanhempi. Ihan hauska läppä, mutta on siinä kipeytensäkin. Siinä on kipeyttä, joka iskee sekä vanhempaan että lapseen. (Unohtamatta niitä perheitä, joissa karanteeniolot vastaavat muita loma-aikoja, jolloin saatetaan tarvita turvakodin tai muun kodin ulkopuolisen paikan suomia olosuhteita. Tai unohtamatta niitä perheitä, joissa lasten ja aikuisten välit eivät toimi, mutta nyt pitäisi pystyä olemaan yhdessä 24/7.)


Vanhemmuus ja ammatillinen asiantuntijuus lienevät parhaimmillaan erillään, sillä kumpaakin kelkkaa on mahdoton ajaa sata lasissa yhtä aikaa. Totuttua työtehoa voi olla äärettömän vaikea saavuttaa, jos kahvitauolla tekee leivät useammallekin, eikä ole aivan varmaa, että milloin se tauko alkoi ja loppuiko se ollenkaan. Jos kotona on kaksi etäilevää aikuista ja x määrä lapsia, joista joku tekee kouluhommia, joku on pieni ja joku tarvitsisi erityistä tukea, niin... sitä alkaa arvostaa ihan toisella tavalla päiväkoti- ja koululaitoksen suomaa 'normaali'arkea sekä muita omien lasten kasvattamiseen osallistuvia aikuisia. Kotona ei olla välttämä vain törmäyskurssilla, vaan kyse on ennakoimattoman pitkään jatkuvasta junaonnettomuudesta, jossa kaikki kärsivät. Haluan uskoa, että sentään työelämässä ymmärretään nyt joko jarruttaa maltillisesti tai sitten vetää hätäjarrusta riittävän rivakasti, että saadaan pidettyä yllä sekä firman että tekijöiden toimintakyky. Monet tekijät ovat nyt kovassa puserruksessa ja paineessa monesta suunnasta.

Uuden edessä, samassa tilanteessa, joka ei ole kenenkään syy.

Oma lukunsa ovat myös parisuhteet. Ymmärääkseni joissain kodeissa työ- ja harrastusrutiinien muuttuminen ja puuttuminen ovat aiheuttaneet tilanteita, joissa kaksi aikuista on huomannut, ettei heillä olekaan toisilleen mitään sanottavaa tai puhuttavaa, kun normaali 'lapsen-treenit-haet-sä-mä-vien-meen-sitten-salille' -keskustelut jäävät tarpeettomina käymättä. Mistä puhua, kun pitäisi tietää, mitä toinen on viime aikoina puuhannut? Vai pitäisikö tietää? Pitäisikö kysyä - tai voiko sitä kysyä? Kukas tuo toinen oikeastaan onkaan ja miksi hän on tuossa? Epäilen edelleen, että aika monilla pareilla oli ennen ihanaa, ja sitten tapahtui se normaaliarki ja nyt toinen onkin... kanssasuorittaja? Tai jotain. Kyllähän sitä toisen vieressä yönsä nukkuu ja on välillä intiimistikin, mutta että kuka se toinen on, tunnenko hänet ja siedänkö häntä ihmisenä enää lainkaan? Ja jos ja kun tässä sopassa on vielä lapsi tai useampi karanteeni- tai muissa älä-poistu-kotoa -olosuhteissa, niin aikuisen kuormittuminen uudesta tilanteesta pääsee ihan uudelle tasolle. Toivottavasti sitä kuormaa voidaan jakaa ja yhdessä hoitaa ja pohtia.

Joku epäili, että yhdeksän kuukauden kuluttua ei tarvitse puhua enää laskevista syntyvyyskäyristä, mutta saattavat ne erokäyrätkin vähän tehdä piikkiä.

Tästäkin saa riidan aiheen ihan varmasti. Mutta on se myös mahdollisuus hyvään.

Koko maailma on muutoksessa, joka koskee hämmästyttävällä tavalla kaikkia elämän alueita, kaikkia ihmisryhmiä, lainsäädäntöä, taloutta, työllisyyttä, arjen ruokahuoltoa, lentokonematkustamista, kotoa poistumista ja jopa ihmisoikeuksia. Tämän hetkinen tilanne on vielä totuttelua, jossa muutoksiin suostumattomia kuitenkin jo paimennetaan pitkin Eurooppaa poliisivoimin, ja esimerkiksi kokoontumisista sakotetaan Saksassa ja Ranskassa. Nuoriso ja muoriso eivät tahdo pysyä sisätiloissa, koska se on heidän mielestään joko tylsää tai tarpeetonta - tai mahdollisesti sekä että. Nämä ikäryhmät järjestävät aihebileitä tai muuten vain parveilevat heräilevän kevään ulos kutsumina. Yritä siinä sitten ylittää sukupolvikuilua sekä eteen että taakse päin, kun vastaanotto on pahimmassa tapauksessa kummallakin puolella melko samanlainen: ei koske minua.

No, kyllä se koskee. Sinuakin. Jos kohta muoriso ajatteleekin, että ovat joko hengityskoneensa ansainneet tai että joutavat vaikka jo kuolemaan, se on silti vältettävissä oleva rasite hoitohenkilökunnalle, terveydenhoitosysteemille ja heidän aikuisille lapsilleen. Nuorison kuolemattomuuskuvitelma on myös vaarallinen, sillä mitä ilmeisimmin muuntuva tauti ei ole vaaraton millekään ikäryhmälle. Myös läpät aiheesta 'joo, mä oon positiivinen, mut ei tunnu missään' ovat käsittämättömiä. Ikäpolveni ei käyttänyt pyöräilykypäriä lapsena, koska se ei ollut pakollista ja käyttäminen oli noloa. Ilmeisesti samaa huimuutta haetaan nyt joko todellisilla tai feikeillä sairausilmoituksilla. Olen kalkkis ja käytän nykyään kyprää, pesen kädet enkä parveile. Tosin, kuulun kyllä nyt siihen työikäisten ryhmään, joka valtaosaltaan(?) vaikuttaa ottaneen hallituksen linjaukset tosissaan, eikä halua edesauttaa esimerkiksi totaalisen ulkonaliikkumiskiellon määräämistä.

 Jestas.

Se on, kuule, 'no go'-aluetta. Kyltistä poiketen sieltä saa kyllä tulla pois.

Ehdin tuossa männä viikolla huomioimaan joitakin #diettiseis -henkisiä ilmoituksia. Kaikkea yllä olevaa uudelleen lukiessa ja katsellessa ymmärrän ilmoituksia nyt paremmin. Poikkeustilassakin on toki hyvä pitää (kaiken yllä olevan lisäksi, tai juuri sen takia) huolta myös ja ennen kaikkea itsestä, mutta ehkä tietty tavoitteellisuus voitaisiin pistää nyt tauolle. Tämäkin mullistuksessa oleva tila - toivottavasti - normalisoituu jossain vaiheessa sen verran, että sille mahdolliselle puolisolle/kumppanille keksisi taas jotain sanottavaa tai että häneen voisi vaikka tutustua uudelleen. Ja että sitä puhuttavaa, pohdittavaa ja tekemistä keksisi myös mahdollisen jälkikasvun kanssa. Että rohkenisi luopua somesta ja tiedotusvälineistä vaikkapa korttipelin tai leikin ajaksi ja puuhailla ilman tulostavoitteita. Ja sitten kun nämä (uudet taidot) sujuvat, voi taas ottaa ne #parasdiettiikinä -setit käyttöön jos tarvis.

Toivottavasti elämä löytää pian uomansa, jossa tarpeellinen työ tulee tehtyä ajallaan myös etänä, vaikkei aiempaa työtehoa saavutettaisikaan, ja että aika työlle ja levolle pysyy erillisenä. Työarki vaatii varmasti uuden päivärutiinin luomista, joka kaikessa ärsyttävässä vaativuudessaan kuitenkin kannattaa tehdä, sillä siitä hyötyvät lopulta kaikki. Näin isossa muutossumassa uuden arkirutiinin luominen on iso voimanponnistus, mutta ehkä sillä voisi saada järkeä tähän kaikkeen muuhun. Sillä vaikka kaikki onkin nyt uutta, on nyt myös mahdollisuus lepoon ja (uudelleen) lähentymiseen, vaikka uusia kontakteja pitääkin välttää. Perttu Pölöstä lainatakseni: 'ei anneta hyvän kriisin mennä hukkaan'. Sillä kaikessa kamaluudessaan, epävarmuudessaan ja pelottavuudessaankin tässä voi olla myös jonkin hyvän siemen.

Pidetään huolta itsestämme ja toisistamme - ja hyvästä kiinni!

Elämä löytää väylänsä.

Ps. Keskityin tässä nyt vain perheellisiin, mutta olen tietoinen myös yksinäisistä, syrjäytyvistä, syrjäytymisvaarassa olevista ja heistä, jotka eivät haluaisi olla yksin, mutta joiden kumppanin/ystävän etsiminen hankaloitui entisestään. En usko, että kenenkään elämä on nyt helppoa.

Pps. En käyttänyt tässä kirjoituksessa kertaakaan sitä uutisten ekaa sanaa.

Uuden normaalin nopeus

Korona leviää ja siitä uutisoidaan. Esimerkiksi Iltalehdellä on aiheesta ihan useampiakin juttuja, joista osa päivittyy vähän väliä.Osassa jutuista kritisoidaan terveydenhuollon vähäistä tiedonvälitystä, mutta muutenkin julkaistavaa tuntuu riittävän. Spoilaan tässä nyt valtaosan uutisista: kokonaistilanne pahenee.

Tästäpä juohtui mieleeni se jännä, että olen varsin monen suusta kuullut sanat 'alkaa jo kyllästyttää tämä korona'. Mitä ilmeisimmin kyllästymisellä ei kuitenkaan viitata itse tautiin vaan sen uutisointiin. Eli jengi tietää, että korona on, se leviää ja on osalle kuolemaksi, eli... mitä siitä enää jauhaa?

Jos eilisen otsikko käy tänäänkin, voidaanko sitä luonnehtia kierrättämiseksi?

Koronasta saatiin tietää tammikuussa, Kiinassa jo aiemmin. Taudin vakavuutta tutkittiin pikaisesti ympäri palloa ja todettiin, että pahalta näyttää. Tämän jälkeen alkoi tapahtua kaikenlaista, mutta esimerkiksi Suomessa joidenkin mukaan liian myöhään liian vähän, joidenkin mukaan ylireagoiden. Kummin tahansa, nyt saisi jo riittää. Uutisointia on seurattu pari kuukautta, ja sehän on jo varsin pitkä aika. Nyt on kaikki ilmeisesti kuultu ja tilanne on uusi normaali. Tavallaan tässä voi nyt istua alas ja odottaa, alkaako jossain vaiheessa yskittää ja jos, niin miten pahasti.

Tätä normaalia minä nyt mietin. Että parin kuukauden otsikoinnin jälkeen olemme ehkä oppineet pesemään kätemme paremmin ja oppineet, kuinka kätevää käsidesi on. Yleisötilaisuuksia, konferensseja ja muita kokoontumisajoja perutaan ja ihan vaan jännäillään, että meneekö nekin, joihin on itse ilmoittautunut tai mitä on itse ollut järjestämässä. Se, että jopa markkinatalous niiaa koronan edessä, on joko pelottavaa tai ärsyttävää - kun tätä tää nyt on. Normaalia. Sensuroimattomassa Päivärinnassa tutkija Tuomas Aivelo tuumaa, että päättäjillä on paniikin paniikki - että kansa panikoituu ihan kohta, ellei sitten just nyt. Mutta että ei. Me sopeudutaan tilanteeseen ja toimitaan muuttuneista olosuhteista huolimatta. Jos vaan jaksaisi - edes uutena normaalina - seurata tautiuutisointia, niin se varautuminenkin olisi helpompaa.

Kevätmuotia 2020? Kai tämäkin olisi tilanteeseen sopeutumista?

Täytyy sanoa, että lähtökohtaisesti ihailen ihmisten sopeutumista. Olosuhteiden muuttuessa edellisestä normaalista poikkeaviksi löydetään ne ratkaisut, joilla muuttunut tilanne otetaan haltuun, ja joilla uudessa tilanteessa luovitaan eteenpäin. Luovimista vaativat varmaankin karanteenivarautuneisuus, heikossa asemassa olevista huolehtiminen tai omien töiden kertyminen joko siksi, ettei pääse tekemään tarvittavia hommia tai siksi, että ko. tilanne aiheuttaa lisätöitä sekä nyt että lähitulevaisuudessa. Pääasiassa elämä jatkuu, vaikka joitakin juttuja pitää soveltaa ja uusiin asioihin pitää varautua. Hmm.

Sanoisin, että hyvä me! Sopeudutaan! Ja muistetaan yskiä kainaloon! Se on ihan normaalia.



Ps. Tämä on muuten varmaan parasta, mitä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi on vähään aikaan tapahtunut.

Paras versio minusta vai ihan vaan minä?

Ole oma itsesi, muut ovat jo varattuja. Ole paras mahdollinen sinä. Optimoidu. Uneksi. Tee unelmista totta. Elä unelmaasi! Eikö olekin ihanaa olla just sä?

Päivän Hesarissa on juttu Pia Malisesta, joka väsyi olemaan paras mahdollinen itsensä. Tai ainakin niin, että se oli mitattavissa arvosanoilla ja mittalaitteilla. Malisesta kertova osio keskittyi arvosanoihin, mutta jutussa viitattiin myös muuhun suorittamiseen, mitä aika monet tänä päivänä harrastavat.

Jäin miettimään aika montaa juttua.

Ensinnäkin pohdin tuota kaiken elämän optimiontia. Mietin, että pitääkö oikeasti joka hetki olla ihanaa unelmaa? Uskon, että oman unelman oivaltaminen ja tavoittelu voi olla todella voimaannuttavaa. Ja niin onkin. On mahtavaa herätä hymy huulilla jokaiseen aamuun, olla kiitollinen ja jatkaa unelman parissa hyvin palautuneena ja tarmoa täynnä. On mahtavaa, että tämä on mahdollista. Luulen, että on kuitenkin muutama tekijä, joka saattaa romuttaa koko unelman. Ensimmäiseksi tulee mieleen asioiden mittaaminen. Siis sen, että nukunko tarpeeksi, palaudunko oikein, olenko syönyt riittävästi aminohappoja ja liikkunut itselleni kalibroidusti.

On ihan okei mitata asioita - varsinkin, jos jotain elämäntapaa pitää vähän tarkistaa - mutta jos on jo valmiiksi hyvässä draivissa kohti parasta minäänsä, niin aika harva vahingoittaa itseään ylenmääräisellä alkoholilla, valvomisella tai pikaruoalla. Villisti veikkaan, että liika mittaaminen saattaa keikahtaa itsetarkoitukseksi unelmantavoittelussa, jolloin itse unelma unohtuu. Unelman paikan ottavat oikeat numerot mittareissa. Tiedän ja ymmärrän, että on olemassa ihmisiä, joiden elämään mittaaminen kuuluu osana unelman tavoittelua - vaikkapa ammattinyrkkeilijät - joiden on pysyttävä balanssissa, mutta silloinkin varsinainen tavoite on jossain muualla kuin niissä numeroissa.

Paras minä ei ole numero. Numero on apuväline, jos se palvelee tavoitetta. Parhaasta minusta ei välttämättä ole pitkä matka perfektionismiin, mutta onneksi jotkut osaavat väistää sen ansan. Hatun nosto heille.

There  is no spoon

Toisekseen jäin miettimään Malisen kuvailemaa unelmissa tuntuvia tunnetiloja. Hän kertoo kuvitelleensa täydellisen hetken lomamatkalla, jossa näkökentän täyttää vesiputous ja korvissa pauhaa oma lempibiisi. Miltä se tuntuisikaan? Vau! Paitsi, että ei ollut tuntunut. Oma kokemusmaailma ei vastannutkaan mielikuvaa.

Onko silloin vika mielikuvassa vai kokemusmaailmassa, jos ne poikkeavat toisistaan? Jos kokee unelmiensa hetken, mutta että unelmaan liittyvät oikeat tunteet ovatkin vääriä tai liian laimeita? Olen joskus aiemminkin miettinyt, että mistä oikein opimme odottamaan jotain tiettyjä tunnetiloja tietyissä tilanteissa. Että onko syynä viihdeteollisuus, jossa erilaisiin upeisiin unelmiin yltäneet ihmiset reagoivat oikein ja hehkuttavat onnensa syvyyttä? Näemmekö itsemme samankaltaisissa tilanteissa kuvitellessamme unelmahetkiämme ja odottaessamme oikeanlaista reaktiota? Itse asiassa, näkeekö unelmoija itsensä näissä kohtauksissa aina ulkopuolelta?

Jos siis käsikirjoittaa itselleen hetken, näkymän, taustamusiikin ja tunnetilan, niin voi olla, että tunnetila ei tottele. Tai voi kai se totella, mutta ei aina. Ja jos tunne pettää, niin silloinhan syy ei oikeastaan ole puitteissa tai edes tunteessa, mutta käsikirjoitus johtaa pettymykseen. Jokin odotettu ei toiminut oikealla tavalla.

Paras minä ei (aina) yllä käsikirjoitettuihin kohtauksiin ja niissä välittyviin tunnetiloihin. Onko paras minä-konseptissa siis jokin epä-paras komponentti?

Iloinen, yllättynyt, vihainen vai järkyttynyt?

Kolmantena pohdin jutussa mainittua perfektionismin pettymyssysteemiä. Malinen kertoi toisinaan hahmotellessaan vaikkapa esseeseen täydellisen tekstin ja istuneensa sitten aamuyölle kirjoittamassa sitä. Teksteistä ei kuitenkaan aina tullut kaavailtuja täydellisyyksiä ja niinpä hän päätyi lähettämään kirjoitelman, johon hän ei itse ollut tyytyväinen. Ja jos hän sitten sai epätyydyttävästä tekstistään täyden arvosanan, se oli väärä, koska Malinen ei kokenut ansaitsevansa sitä.

Tämä esimerkki aiheutti minussa oivalluksen. Tajusin, että perfektionisti pettyy lopulta paitsi itseensä myös maailmaan ja niihin asteikoihin, jotka eivät vastaa hänen omia standardejaan. Että lopulta ei riitä se, että täyttää ulkoa tulevat standardit, vaan että ulkopuolelta tulevat vaatimukset ovat liian vaatimattomia ja liian helpot täyttää. Tai eivät ehkä helpot, mutta täytettävissä jopa sellaisella työllä, joka ei ole omasta mielestä riittävä. Huippuunsa viritetty paras minä ei mahdu enää maailman raameihin.

Tästä seurasi pari muuta oivallusta. Ensinnäkin tuon huipun jälkeen voisi olla mahdollista keskittyä aidosti elämän ja oppimisen sisältöihin. Toisekseen voisi muutenkin luopua mittaamisesta ja katsella ympärilleen. Hirveän monet osaavat suhteuttaa itsensä, arvosanansa ja maailman ympärillään niin, että itseä ei mitata arvosanoilla, joita ympäröivä maailma (muka) vaatii. Että maailma ei oikeastaan odota parhaalta minulta mitään. Joillekin tämä on todella vaikeaa.

Paras minä voi olla minulle paras vain, jos se ei ole päämäärä, vaan itselle mielekkään toiminnan sivutuote. Ihan niinkuin onnellisuuskin.

Voiko kukkasta haistella siksi, että se tuoksuu hyvältä vai vain siksi, että siitä saa hyvän kuvan Instaan?

Jestas, mikä paradoksi. Jos tietoisesti luopuu tavoittelemasta parasta, saattaa saavuttaa sen vahingossa. Kun siis keskittyy oikeasti ja ilman pakkoa siihen, mitä elämässään haluaa tehdä - ei siksi, että sillä tekemisellä voisi saavuttaa jotain, vaan koska se on itsessään kivaa. Se tekeminen ei ehkä johda mihinkään, mutta sen hetken saa olla rauhassa onnellinen ilman ainoatakaan mittaria. Ja jos se johtaa johonkin, niin sekään ei haittaa.

Eikä sitä välttämättä tarvitse tehdä työkseen. Mutta jos, niin vau! Oleellisin oivallus lienee se, ettei unelman tarvitse olla jossain kaukana, vaan se on taidossa nähdä unelman palasia vähän joka hommassa mitä tekee.

Lapsellisuuksien sivuoireisto

Olen seurannut kiinnostuneena keskustelua suomalaisten lisääntymishaluttomuudesta. Vauvakato uhkaa hyvinvointivaltion perustuksia, kun muutaman vuosikymmenen päästä huoltosuhteet eivät vain keiku, vaan myös kaatuvat. Onneksi pahinta kaaosta voidaan paikata maahanmuutolla, vaikka ei sekään ilmeisesti kaikille käy.

On hämmentävää, että ilmastonmuutoksesta puhuttaessa lapsen synnyttäminen lasketaan yhdeksi pahimmista ympäristörikoksista. Samaan aikaan nuoria aikuisia syyllistetään valtion talouden tulevasta kaaoksesta, kun tuottavia veronmaksajia ei synny riittävästi. Ei ole hyvä olla lapseton eikä lapsellinen.

Mediassa ja tutkimuksissa tunnutaan tutkiskelevan huolella, mikseivät lisääntymisiässä olevat naiset toimi. Osoitellaan välillä nuorten urakehityksen herkkyyttä, välillä maailmantaloutta, välillä talouksien epävarmuutta ja toisinaan perheiden epävarmoja tulevaisuuden näkymiä töiden ollessa pätkissä ja joskus on pohdittu prisma-arjen rankkuutta. Kuinka yhdistää tämä kaikki perheeseen, kun naiset ovat rynnistäneet työmarkkinoille, johtajanpaikoille ja päättäjiksi. He - tai no, me - olemme raivanneet tilaa itsellemme korkeakouluihin, työpaikoille ja kaikenlaiseen julkiseen toimintaan. Olemme vaatineet, että meille kuuluu sama kuin miehille - niin kuin kuuluukin.

Töitä kotiin. Kukapa ei olisi innoissaan?

Samaan aikaan kun tilaa on raivattu kodin ulkopuolisiin toimintoihin, hommat kotona eivät ole vähentyneet.

Voi olla, että minulta on mennyt ohi se miehinen kansannousu ja barrikadeille kiipeäminen, jossa miehet vaativat tasa-arvoa kotitöihin, lastenkasvatukseen ja kotipiirissä tapahtuviin toimintoihin. Jossa he olisivat julistaneet, että nyt loppuu tämä lapsista ja kodista huolehtimisen hegemonia, joka muka kuuluu vain naisille! Että nyt kyllä otetaan, jätkät, selvää, missä pesupallot sijaitsevat, ja opetellaan erottelemaan puuvilla sekoitekankaista! Että osataan mekin nämä kotihommat, emäntä istuu nyt vain sohvalle ja avaa television! Menikö se ohi, vai oliko sitä ollenkaan?

Kotipiiriin on syntynyt tilaa ja tarvetta toiselle tekijälle. Silloin kun oli itsestäänselvää, ettei miesten tarvinnut puuttua kodin asioihin, lisääntyminenkin oli monin tavoin helpompaa ja vähemmän vaivalloista. Nyt valtiovaltatasolla mietitään, kuinka isät voisivat osallistua lasten elämään ja arkeen ihan alusta asti enemmän ja paremmin. Perhevapaiden osoittamista pyritään lisäämään ja kotitalouksien tasa-arvoon pyritään vaikuttamaan ulkoa päin naisten työurien eduksi. Jäin tuossa miettimään, että onko kukaan kysynyt niiltä lisääntymisiässä olevilta miehiltä, että haluaako ne sitä? Siis ottaa tasaveroisesti vastuuta kodista ja perheestä, tutustua lapseen ja olla tasavertainen vanhempi lapsen äidin kanssa?

Awwww 💓

Olen varsin usein kuullut kertomuksia isyysvapailla tapahtuvista terassinrakennusurakoista, jätkien kanssa tehdyistä monen viikon kalastusreissuista ja niin edelleen. Kyllä monet onneksi käyttävät isyysvapaansa isäksi kasvamiseen ja lapseen tutustumiseen, mutta ei se taida olla mikään itsestäänselvyys. Tokihan isälle osoitettu vanhempainvapaa on sitten eri asia, kun se toinen kasvattaja ei pyöri samaan aikaan nurkissa vaan on omissa töissään, ja silloin olisi oikeasti otettava kontaktia lapseen, ja - tasa-arvon nimissä - hoidettava se koti siinä samalla. Mites se menikään tilastoissa? Paljonko näitä Suomessa käytetään?

Koulutus- ja työpaikkoja hakevilta ja saavilta naisilta on helppo kysyä toiveita ja ajatuksia elämästä ja perheestä, sillä he ovat varsin helposti löydettävissä. Usein he ovat elämässään aktiivisia ja tarttuvat toimiin ja kyselyihin asiantuntevasti ja vakuuttavasti. Sen sijaan on hankalaa löytää niitä puolisoita, jotka kertoisivat, miksi kotielämä ei kiinnosta.  Keneltä sitä pitäisi kysyä? Miten sellaista edes voi kysyä? Kuka sellaiseen kysymykseen haluaa vastata?

Tunnen useita perheorientoituneita isiä, jotka ovat ottaneet vastaan haasteen kotielämän tasapainosta. Aika harvalla - jos kellään - heistä on kotielämään saatu esimerkki omasta lapsuudesta. Näille miehille on yhteistä se, että he ovat itse huomanneet haluavansa omasta perheestään ja perhe-elämästään muuta, kuin mihin he omassa lapsuudessa olivat tottuneet. Ymmärtääkseni on aika iso työ muuttaa pään sisäisiä roolimalleja tai muuttaa omia kasvatuskäytäntöjä. Autoritäärisesti kasvatetuista pojista tulee helposti autoritäärisiä isiä, jolleivät he huomaa pysähtyä pohtimaan vaihtoehtoja toimintamallilleen. Autoritäärinen kasvatusmalli voi puolestaan nojata kasvattajan heikkoon itsetuntoon, jolloin jokainen konflikti lapsen kanssa on auktoriteettikysymys eikä niinkään toimivan arjen ja kasvatuksen näkökulmasta tapahtuvan lapsen kasvamiseen kuuluva normaali ilmiö. Huomio kiinnittyy kasvattajan arvovaltaan, vaikka kyse olisi vain siitä, mitkä sukat tänään puetaan. Autoritäärisen kasvatusmallin haastaneet pojat ovat osanneet kasvaa isiksi, jotka keskittyvät sukkiin, eivätkä siihen, kuka ne kaapista on valinnut. Tämä asennemuutos ei ole välttämättä helppo, ellei se tule luonnostaan voimakkaana sisäisenä motivaationa. Ulkoa saneltuna muutoksena tulos voi puolestaan olla todella kamala.

Siis. Samalla kun naiset ovat raivautuneet työelämään, koteihin on raivautunut enemmän toimintatilaa, jonka täyttäjäksi kaivataan toista aikuista. Sen toisen aikuisen pitäisi olla kartalla ruoka- ja pyykkihuollosta, lapsen talviurheiluvarusteista, Wilma-viesteistä ja oppimiskeskusteluista. Pitäisi tietää missä imuri sijaitsee, milloin astianpesukone on pessyt ja missä lapsen ruokalappu on. Normisettiä siis. Moni tietää, mutta moni ei.

Ainakin kaksi koneellista, eikö?

Vaatimukset isyyttä kohtaan eivät kohdistu vain isän ja lapsen suhteeseen, vaan myös kasvatuskumppanuuteen perheen toisen aikuisen kanssa sekä reipasta kotitöiden tekemistä ilman erillisiä huomautuksia tai sukupuolijakoja, eikä kaikilla lisääntymisiässä olevilla miehillä ole kiinnostusta tai rohkeutta tarttua näihin toimiin. Silloin on helpompi olla pidempään töissä, salilla tai somessa. Vastata puolisolle, ettei ole valmis isäksi, sillä se lienee totuus. Isyys on nykyään isompi kakku kuin koskaan aiemmin, ja on vähintäänkin luonnollista, että se hirvittää - varsinkin, jos tuntuu, ettei tiedä edes, että mitä kaikkea pitäisi ottaa haltuun. Siihen kun vielä lisätään tietoinen reflektointi itseen kohdistuneista kasvatuskäytännöistä ja mahdollisesti niistä irti pyristeleminen kohti vaikkapa vahvuuspedagogiikkaa, niin... no, työsarkaa riittää astetta enemmän kuin aiemmilla sukupolvilla. Kokonaisuus hirvittää, vaikkei sitä kukaan voi tai saa kerralla ottaa haltuun. Siihen kasvetaan sisään, mutta ei neljänkympin tienoilla ole sellaiseen enää aikaa tai energiaa. Ja nuorempia se voi pelottaa ihan liikaa.

Perheen perustaminen on yksityisasia ja pohjautuu ihmisten itsemääräämisoikeuteen. On varsin yhdentekevää, kuinka paljon synnytysrahaa perheille luvataan, jos puolet vanhemmista ei halua lasta ollenkaan sivuvaikutusten vuoksi.  Heidi Valasti vaatii 3.2.2020 ilmestyneessä Hesarissa, että naisten pitäisi lopettaa poikien ja miesten kontrolloiminen. Olen hämmentynyt. Minusta tuntuu, että naiset ovat vähentäneet, keventäneet ja tehneet hirveästi töitä, jotta pojilla ja miehillä olisi tilaa ottaa vastuuta asioista, joita naiset ovat hallinneet. Nyt vain tarvittaisiin niitä miehiä, jotka tekisivät niin.

Ps. Jätin ihan syystä pois parisuhteen näkökulman, mutta voit lisätä sen itse kuvan laajentamiseksi.

Kun säätä ei enää ole

Pohjois-Karjalassa tammikuu alkaa näyttää talvelta. Tähän asti kuluneiden talvikuukausien aikana ei ole juuri tarvinnut lumikolaa kuluttaa. Kumikenkiä on tarvittu useimpia talvia enemmän, ja ulkona on iltaisin pimeämpää, kun lumi on luovuttanut ja vain tien päällä vaaniva musta jää muistuttaa siitä, että ei täällä nyt liian lämmin ole.  Välillä on lunta, välillä ei. Olen sen verran tuurihiihtäjä, etten edes hae suksia varastosta.

Näe metsä puilta

Kyllä tämmöinen saa vähän ahdistaa. Jos tammikuussa ei tiedä, onko syksy vai kevät - ja kun ei pitäisi olla kumpikaan! - niin jotain on pielessä ja pahasti. En voi ihan ymmärtää heitä, joiden mielestä tämä on normaalia. On toki totta, että vuodet vaihtelevat, mutta jos vuoden sisällä  kuukausittainen keskilämpötila alkaa pysymään -2 ja +10 Celsius asteen välillä niin en kyllä ymmärrä enää normaaliuden määritelmää.

Nuoriso syyttää päättäjiä ja ihan syystä. Ne, joilla on valta, ovat avainasemassa ratkaisemassa kysymyksiä ja pelastamassa maailmaa. Nuoriso nimittäin joutuu elämään niiden ratkaisujen kanssa pidempään, kuin ne, jotka nyt päättävät niistä keinoista, joilla tätä savottaa - lämpötilan hillitsemistä - yritetään toteuttaa. Lähtökohtaisesti voisi ajatella, että ahdistus on mahtava osa muutosvoimaa, syy tehdä asioille oikeasti jotain. Nyt on vain niin, ettei ilmasto ahdista riittävästi niitä, joita pitäisi.

Kenen tämä pitäisi ymmärtää, että Planet A pysyisi elinkelpoisena?

Tokihan jokainen pystyy jotain asialle tekemään: polkupyörä ennen yksityisautoilua, vähemmän lihaa, maitoa ja pikamuotia. Vaan on se hieman ristiriitaista lukea vaikkapa tahallaan sytytetyistä metsäpaloista samalla kun miettii, että salliiko omatuntoni ostaa juustoa. Tai kuulla Atlantin takaisen päämiehen vastustavan ilmastotekoja ja kannattavan fossiilisten polttoa ja käyttöä samalla kun miettii, että voinko sytyttää nuotion nokipannukahveja varten. Mittaluokkaheitot ovat niin valtavia, ettei pää riitä.

Tokihan on totta, että maailman pelastaminen maksaa. Roskien kerääminen maksaa enemmän kuin niiden tuottaminen, sillä tuottaminen on talouskasvua, eikä maailman pelastaminen saisi mitenkään uhata sitä. Tuottaminen ja kuluttamisen varmistaminen lisäävät hyvinvointia... eiku? Mitä? Hmm. Voisikohan olla niin, ettei ihan kaikki hyvnvointi olekaan tehdastekoista, vaan että jotain saatettaisiin saada myös puhtaalla ilmalla ja vedellä, mannerjäällä ja vuodenajoilla? Mutta kun niitä ei voi tuotteistaa, niin hirveän hankala on saada siihen rahaa kiinni ja ennen kaikkea saada sitä rahaa kasvamaan isommaksi, sillä rahaa tarvitaan maailmaa enemmän...eiku.

Maailman pelastaminen maksaa rahaa roskien tuottajille. Roskien kerääjät, kierrättäjät ja uusiokäyttäjät ovat uusi tulokas maailmantalouden kentällä, ja heidän kasvu- ja muutosvoimansa olisi hyvä ottaa huomioon. Jotenkin tuntuu arkijärkiseltä, että uusiokäytön mahdollistaminen luo työpaikkoja ja tarvitsee innovaatioitaihan siinä missä tuotekehityskin. Hankalaa on vain se, että tuottajapuolella on se 'vanha raha', jolla on jo markkina-asema, mitä puolustaa. Uusiokäyttäjien pitää raivata itselleen talousmarkkinarako, joka olisi nähtävissä ennemminkin yhteistyökumppanina, kuin uhkana. Asennemuutos tarvitaan ennen kaikkea siellä, missä ollaan nyt siilipuolustuksessa vaalimassa illuusiota loputtomista luonnonvaroista ja oikeudesta käyttää kaikkea irtilähtevää oman vaurauden lisäämiseen.

Toisessa kupissa raha, toisessa maailma. Olen aina miettinyt, että missä sitä rahaa oikeasti säilytetään, jos ne voi laittaa eri puolille.

Toisaalta, kyllä perustavanlaatuinen ja laaja asennemuutos tarvitaan myös kuluttajissa. Suomen teollisuuden päästöt saadaan toki pienenemään ihan sillä, että täällä tuotetaan tavaraa vähemmän. Kiinan päästöt lisääntyvät ja kasvavat, koska jengi ostaa siellä tuotettua kamaa halvalla verkkokaupoista. Kai sieltä kaikenlaista toimivaakin saa, mutta ihan vähän mietin, että mitä eroa on ajatuksilla ' minä haluan...' ja 'tulen todennäköisesti kuolemaan, jos en omista tuota'. Haluamisen ja oikesti tarvitsemisen välillä ei aina tunnu olevan ihan hirvesti matkaa, vaikka oikeasti onkin. Shoppailu on helppoa, halpaa ja palauttaminen ilmaista tai ainakin melkein, joten lisää tavaraa, kiitos.

En kyllä ymmärrä ilmastokontekstissa tätä yhtään.

Vaate- ja ruokateollisuus ovat isossa roolissa maailman pelastamisessa. Suomessa on ruokahävikkiin alettu puuttumaan sekä suurkeittiöissä että kaupan alalla, ja se on aivan mahtavaa. Vaateteollisuus sen sijaan tuntuu lisäävän vauhtia ja volyymeja. Näin jonkin tutkimuksen, jonka mukaan jokaisen(!)- tai no, ainakin tosi monen - vaatekaapissa on 33% vaatteita, joita ei ole käytetty vuoteen. Eli kaapin täytteestä kolmannes saattaisi joutaa pois, eli... minne? Kirpputorille, hyväntekeväisyyteen, poltettavaksi, minne? Moni näistä vaatteista on ilmeisesti palvellut vain kerran tai pari. Iltasanomat uutisoi pikamuodin uusimmasta tuomiosta, mutta en oikein jaksa uskoa, että se himmentää uuden paidan ja ostamisen hehkua heissä, jotka eivät välitä. Sillä heitäkin on. Tai sitten hekin ahdistuvat, mutta ostaminen paradoksaalisesti helpottaa oloa.

Jokatytön kevätkretongit?

Minä niin ymmärrän heitä, jotka ahdistuvat. Ongelma on tosi ja se on iso, eivätkä tietoisen (usein) nuoren ihmisen vaikutusvalta ja mahdollisuudet useinkaan riitä isojen muutosten tekemiseen. Greta Thunbergia tarvitaan. Hänen kaltaisiaan tarvitaan. Tarvitaan heitä, jotka moittivat ja syyttävät valtiaita, sillä valtiailla on oikeasti valta muuttaa asoita. Sitten tarvittaisiin enää viisaita valtiaita, jotka kuulisivat ja ymmärtäisivät. Sillä vauraat ja sokeat valtiaat eivät rakenna enää omaa tulevaisuuttaan, vaan toisten, nuorempien. Ja nuoret huutavat hyvästä syystä ' hävetkää'.

Jätän juuston ostamatta, menen pyörällä ja löysin kirpputorilta kengät täksi talveksi. Tai no, 'talveksi'. Ei helpottanut ahdistusta yhtään. En voi vaikuttaa kuin omalla kohdallani, eikä se sammuta ainoatakaan metsäpaloa, pelasta saimaannorpan pesäkinoksia tai pidä siilejä talvihorroksessa oikeasti kevääseen asti. Mitä vastata syystä vihaiselle nuorisolle? En tiedä. Häpeäminen ei riitä, mutta ainakin voin yhtyä kuoroon. Vaatia muutosta. Olla tyytymättä helppoihin ratkaisuihin. Toivoa, että sillä on merkitystä ennen kuin maan navat ovat mantereita ilman jäätä.

Ps. Tai niin, mihin ahdistus kohdistuu? Hallitsemattomaan muutokseen vai siihen, ettei sillä ole päättäjille ja liikaa kuluttaville riittävästi väliä? Vai siihen, ettei omalla panoksella ole kovin suurta vaikutusta vaikka mitä tekisi.

Uupumiseen kyllästyneet?

Työ- ja arkiuupumisesta on viimeisen vuoden parin aikana puhuttu paljon. Olemme saaneet lukea vähän joka lehdestä uupumisesta, sen oireista, syntymekanismeista, vaaroista, kestosta ja siitä, kuka tämän kuorman yleisimmin kantaa, kuten nyt vaikka Hesarissa. On hienoa, että aiheesta puhutaan ja siihen kiinnitetään (ainakin yleisellä tasolla) syyllistämätöntä huomiota.

Vaan aikalailla yksipuolista aiheen käsittely kaikesta huolimatta on ollut - ja toisaalta se on mennyt jo yli, sillä (mahdollisesti masennukseen johtava) uupuminen sotketaan nyt iloisesti normaaliin väsymykseen. Tällä normaalilla tarkoitan sitä, että vaikkapa lomalla vuorokausirytmi ei ihan pysy tolkullisena ja sitten haukotuttaa pitkin päivää ja viikkoa. Uupuminen ja sen käsitteleminen ilmiönä ovat siis löytämässä lakipisteensä, ja siitä on merkkinä termin ja käsitteistön huolimaton käyttö. Uupuminen ja sen tunnistaminen ovat jo niin arkipäivää, että vähän jo kyllästyttää... mutta ei itse ongelma ole mihinkään poistunut.

Kyllästymisen reunalta ei välttämättä ole hyvä pudota

Se, mitä ihmettelen, on siis aiheen yksipuolinen käsittely - kirjoitan siis nyt kun vielä joku ehkä jaksaa aiheesta edes vähän kiinnostua lukeakseen tämän. Niin. Uupumiseen havahtuneet, masennukseen asti luisuneet ja takaisin kömpineiden kertomukset ovat olosuhteita lukuunottamatta samankaltaisia, ja niiden perusjuoni on sama. Se menee näin: näin pelastin itseni.

On aikalailla sama, mitä tuo pelastaminen on vaatinut käytönnössä: työpaikan vaihtoa, uudelleen kouluttautumista, pitkää sairauslomaa lääkkeiden ja terapian kanssa, omaisuuden myyntiä ja muuttoa Australiaan, tai mitä näitä nyt on. Näiden kertomusten ydinviesti kuitenkin on, ettei asialle kukaan muu kuin uupunut itse oikein voi mitään. Että itse on jostain se muutosvoima ja -rohkeus kaivettava. Varmaan niinkin, mutta en usko että siinä on kaikki.

Sillä missä ovat ne tarinat ja kertomukset esimiehistä ja johtajista, jotka helpottavat, auttavat ja mahdollistavat uupuneen toipumisen? Heitä on, tiedän sen, mutta miksi heistä puhutaan niin vähän? Hurja prosentuaalinen määrä suomalaisia työikäisiä on uupuneita. (Miksi muistelen, että 25%? Ihan älytön määrä ihmisiä. En löydä linkkiä tähän, eli tervettä lähdekritiikkiä peliin nyt.) Mutta jos oletetaan, että noin neljännes työikäisistä joutuu ponnistelemaan jaksaakseen, niin aika monelle työpaikalle heitä riittää - joillekin enemmän kuin toisille. Joten aika moni esimies ja johtaja on uupujan kanssa tekemisissä.

Huomattavat, huomatkaa!

Haluaisin lukea sekä niistä, jotka kertovat, kuinka ovat asioita parantaneet että niistä, jotka ovat saaneet avun omassa yksikössään. Haluaisin, että osoitettaisiin ihan sormella, että tässä on kuulkaa semmoinen johtaja, joka otti homman tosissaan ja teki sille jotain oikein. Haluaisin tietää mitä ja miten toipujien esimiehet sen tekevät- tai miten he sen jopa torppaavat alkuunsa! - sillä ihan kuin aistisin tässä roolimallin puutetta. Lehdet ovat olleet täynnä 'tunnista uupumus' ja 'toimi näin kun uuvut'-vinkkejä. Ja sitten on kerrottu, miten ja minkä pitäisi toimia. Ei, mikä on toiminut tai toimii. 'Pitäisi' on vähän hankala sana, sillä se jättää aika paljon väljyyttä itse toiminnalle.

Kolmas puoli, josta en halua lukea, mutta joka olisi myös välttämätön uupumisesta keskustelussa, ovat he, jotka eivät toipuneet ehkä koskaan. Heistä ei saa sankaritarinoita, eivätkä he välttämättä ole edes itse parhaita asiasta kertomaan - niin oudolta kuin se tässä kuulostaakin. Veikkaan, että työyhteisöistä on vuosien varrella kadonnut useita ensin sairauslomille ja sitten sairaseläkkeelle uupumisesta alkaneiden syiden vuoksi. He vain eivät tulleet takaisin, ja lopulta... unohtuivat? Suomalaisilla on uskomattoman hieno (sic) taito jättää toinen ihminen rauhaan. Jos nykyistä tai entistä työkaveria - tai vaikka muutenkin kaveria - kohtaa riittävän pitkäkestoinen sairaus tai masennus, hänet jätetään rauhaan - eli yksin. Eivät kaikki tietenkään jaksa tai halua edes hyväntahtoisia ja huolestuneita utelijoita ympärilleen, mutta aktiivinen rauhaan jättäminen on meillä kyllä ihan kansalaistaito, kuten kassajonossa kännykän esiin kaivaminenkin.

Ruudun valossa. Yksin.

Kirjoitin tuossa yllä, ettei kadonnut itse ehkä ole paras - tai ainakaan hän ei ole ainoa - joka voisi kertoa tarinansa. Kertojina voisi olla myös heitä, jotka ovat huomanneet, että joku puuttuu, että joku liukenee, että joku vain katoaa, eikä hänestä enää kuulu. Rauhaan jätetyt eivät ehkä itsekään halua rasittaa muita omalla itsellään, mutta mitä se tekisikään, jos tietäisi, että joku kaipaa? Että jollakin töissä tai muussa yhteisössä on huoli ja jopa ikävä? Tämä ei olisi kadonneen yksilön tarina, vaan kaipaavan yhteisön. Voisiko siinä olla uutta voimaa?

Mitä siis yritän sanoa? Että osaavat nostajat esiin! Esimerkkejä ja aitoa osaamisen ylpeyttä siitä, että hei, alaisten työkykyisenä pitäminen toimi meillä näin! Ja tätä se minulta ja työyhteisöltä vaati!

Ja että kaikki uupumistarinat eivät ole sankaritarinoita. Kaikki eivät nouse, eivät ainakaan yksin. Kenet kadonneen sinä tunnet? Oletko varma, että hän oikeasti häiriintyisi jos kysyisit kuulumisia? Vai varjeletko itseäsi vuodatukselta ja vaivalta? Oletko itse ok? Niin, tai sinä kadonnut! Entä, jos sinua kaivataan!?

Ei kyllästytä uupumiseen ihan vielä, jooko.

Kahden välistä

Viime aikoina fiilikset ovat olleet kaikenlaisia. On ollut ihmetystä, järkytystä, flowta ja puolustusasemaa. On ollut pettymyksiä, epätoivoa ja iloa, kiintymystä ja turhautumista. Yksi edellä mainituista kuvaa tunnelmia vaalivalvojaisissa, toinen juoksulenkillä, kolmas ystävien kohtaamista ja niin edelleen; kaikenlaista.

Jos vääntää naamaansa, se voi jäädä sellaiseksi

Vaan se, mikä tuolle kaikelle on yhteistä on se, että ne ovat tunteita ja menevät ohi. Osa palaa pidempään, osa hiipuu nopeasti ja jää vain...? Mitä?  muisto? Perusmöllötys? Perusasenne?

Ja tätä minä olen sitten miettinyt vähän enemmänkin.

On häkellyttävää huomata, miten monia asioita perustellaan tunteella. Jokin tuntuu oikealta, jokin väärältä, jokin todelta ja joku ei. Tunteella ohitetaan tutkittu tieto, ja tunteisiin vedotaan kun tieto ei riitä. Mieleeni tulee vain yhdenkaltainen lause, jossa tunne kielletään, ja tietoa korostetaan, vaikka homma taitaa silti olla toisin päin, eli: "en tunne yhtään (lisää tähän vaikkapa jokin etnisyys, suuntautuminen, rajoite tai ruokavalio), mutta tiedän, että he kaikki ovat..." yleensä jotain vähemmän mairittelevaa. Paitsi, jos puhuja puhuu jostain ihailemastaan, jolloin sävy on luonnollisesti positiivinen. Pointti tässä on se, että jonkun omasta lähipiiristä poikkeavan ihmisen olemassaolo herättää tunteita aina puheeksi tullessaan. Ennakkoluulo herättää usein pelkoa eikä pelosta ole pitkä matka vihaan (ainakin jos uskomme Yodaa, ja miksi emme uskoisi).

Mutta siis. Tunteita. Tunteet menevät ohi. Kuten rakastumisessa. Tai pettymisessä. Tai suuttumuksessa. Kaikki se menee ohi lopulta, mutta toistuessaan ne muuttavat ihmistä syvemmillä tasoilla.

Väitän, että tunteet johtavat asenteisiin.

Jos rakastuminen menee hyvin, eli rakastumisen tunne tulee riittävän pitkään ja säännöllisesti ravituksi, se kestää maksimissaan 1000 päivää. Tätähän sitten vakiintuneissa parisuhteissa sitten askaroidaan, että miten siitä eteenpäin, eli onko rakastuminen aiheuttanut (ja tässä on nyt siis sitä omaa teoriaa) pysyvän muutoksen asennetasolla toista ihmistä kohtaan niin, että tätä aikaisemman rakstumisen kohdetta haluaa nyt kohdella lempeydellä, hellyydellä, luottamuksella ja anteeksiantamisella? Eli että rakastaminen olisikin asenne toista ihmistä kohtaan. Toisaalta, jos rakastumisvaiheessa pettyy tms. riittävän monta kertaa, niin rakastumisentunteen hiipuessa ei asenne olekaan rakastava, vaan vaikkapa epäluottavainen, pelokas tai välinpitämätön.

Tokihan muotoutunut asenne on muutettavissa ja murrettavissa myöhemminkin, mutta se vaatii pidemmän toiston ja/tai todella, todella voimakkaan vastakokemuksen asennetta vastaan. Eli jos rakastuminen on kasvanut ja kehittynyt rakastamiseksi, niin se kestää ehkä pidempään vaikkapa laiminlyöntiä ja häviämisiä esimerkiksi älylaitteille, mistä viikonloppuna Hesarista luin. Vaikka asenne olisikin rakastava, niin eihän se tunteiden kokemista estä - ja jos tunnefiidissä on enemmän yksinäisyyttä ja hylkäämisen kokemuksia kuin iloa, niin eihän se hyvää tee. Rakastava asenne saattaa kestää, mutta myös murtua ja muuttua välinpitämättömyydeksi, joka on myös ennemminkin asenne kuin tunne. Vaikka tuntuukin.

Vaan voihan rakastamisen murtaa kerrallakin. Silloin tippuu usein korkealta ja kovaa, kun luottamus, läheisyys ja oman elämän puitteet kaatuvat kerralla. Kuten vaikka jos parisuhteen toinen osapuoli ilmoittaa yhtäkkiä rakastuneensa johonkuhun toiseen ja muuttavansa samoin tein pois. Tai jos se toinen jää kiinni pettämisestä, kun parisuhteen yhteisissä pelisäännöissä on sovittu uskollisuudesta. Tai mitä näitä nyt on. Asenne toista kohtaan kuitenkin muuttuu kerralla uusien negatiivisten tunteiden hyökyessä yli.

Helpompi rikkoa kuin koota uudelleen

Samoin jos jokin tuottaa jatkuvasti pettymyksiä, niin tuskin sellaisesta kovin lämmintä suhdetta kehittyy. Pettymys muuttuu kroonistuessaan epäluottamukseksi, eikä sitäkään asennetta ole helppo muuttaa. Väitän muuten myös, että positiivinen muutos rakentuu hitaammin kuin negatiivinen - mikään suurten ja yllättävän lämpimien tunteiden ryöppy tuskin muuttaa syvää epäluottamusta hetkessä pysyväksi hellyydeksi. Luottamuksen portaat ovat hauraammat, kuin niitä hajottavat voimat.

Edellisiä kolmea kappaletta saa ja voi sämplätä ihan mielensä mukaan, mutta oleellista niistä on poimia tuo polku tunteista asenteiksi. Vaan onkohan asenteita olemassa kovinkaan montaa? Neljä löydän tältä istumalta, mutta voihan niitä olla enemmänkin, eli
1. Rakastaminen, johon liittyy siis läheisyys, hellyys, luottamus ja turvallisuus.
2. Epäluottamus, joka kasvaa pettymyksistä, laiminlyönneistä ja turvattomuudesta
3. Välinpitämättömyys, mikä ei oikein tunnu miltään, paitsi ehkä vähän ärsyttää. Tässä asenteessa on ihan sama, mitä muut puuhaa. Aika kyynistä.
4. Viha, joka kasvaa ainakin pelosta, epäluuloista ja turvattomuudesta.

Näistä toki voisi kai laajentaa koko elämää koskevan elämän asenteen, mutta ei tehdä niin nyt. Pidetään tämä kahden välisenä tai yhden suhteena yksittäiseen kohteeseen (esim. ihmisryhmä, instituutio, joku muu, mikä). Ei se, että jokin yksittäinen taho aiheuttaa meissä voimakkaan tunnereaktion tarkoita, että suhtautuisimme samalla tavalla kaikkeen. Tai että se tunne edes olisi se varsinainen kantava voima. Jos tuntematon herättää vihaa, niin sehän ei ole tunne, vaan asenne - tunne, joka vihan herättää voi olla pelko. Jos joku herättää halun silittää, niin asennehan on rakastava, ja tunne on lempeys, hellyys tai jokin muu pörröinen fiilis. Eikö niin?

Edellä pohditun vuoksi olen hyvin huolissani tästä tunnepuheen ja -painotusten viidakosta. Se, millaisia tunteita eri ihmiset ja asiat meissä aiheuttavat ovat tärkeitä, sillä ne muokkaavat jokaisen henkilökohtaista asenneilmastoa. Kai meissä kaikissa nuo kaikki neljä osastoa on, mutta väittäisin, etteivät ne ole useinkaan samankokoisia. Ja jopa toivon niin. Tuossa listassa on yksi positiivinen (rakastaminen), kaksi negatiivista (epäluottamus ja viha) ja yksi neutraali (välinpitämättömyys), joten jos noista piirtäisi nelikentän, niin aika vähälle tuo hyvä jäisi. Ja kun se hyvä ja positiivinen on muutenkin vaikeampaa, hauraampaa ja hitaampaa kasvamaan.

Asennekin siis tuntuu joltain. Hyvältä, pahalta, pahemmalta. Asenne ohjaa silittämään, ohittamaan tai suuttumaan, ja näitä asennealustoja on jokaisessa ihmisvälissä. Jokaisessa.

Asenteiden kovammilla kentillä