Mielelläni

Papin työtä tehdään koko persoonalla ja varsin usein kaikilla lahjoilla, mitä kullekin on suotu. Työssä saa ja usein myös voi olla juuri niin luova kuin haluaa ja pystyy. Ja mielelläänhän juttuja tekee niin hyvin kuin pystyy, sillä kukapa sitä haluaisi päästää itsensä liian helpolla. Jostain syystä ainakin itse yritän usein keksiä pyörän uudelleen, vaikka ei aina tarvitsisi.

Luovasti toimiessa innovatiivisessa ympäristössä syntyy paljon hyvää, hauskaa ja kivaa, jota on itsekin kiva tehdä, ja joka motivoi järjestämään ties minkälaisia spektaakkeleja paitsi seurakuntalaisten myös oman riemun vuoksi. Palaute on yleensä hyvää ja itselläkin hyvä mieli.

Kaikenlaista innovaatiota

Mutta entäs sitten, kun luovan ympäristö onkin innostumiskielteinen? Että 'älä innostu, ettet vaan väsytä itseäsi liikaa' ja 'Ei siellä edellisessäkään jutussa nyt niin paljon ollut porukkaa, ei varmaan kannata tähän nyt liikaa satsata' tai 'En kyllä ymmärrä, että kuka tähän tulisi, tiedätkö sinä?'. Kyllä se alkaa hiljalleen nakertaa mieltä ja intoa ja yritystä kehittää käytänteitä. Tulee turhautuminen ja väsymys, ei jaksa edes yrittää ja menee hohto normiduuneistakin.

Tämä on vain yksi polku innosta turhautumisen kautta uupumiseen ja siitä masennukseen. Alkupisteitä ja reittejä perille lienee miljoonia.

Mielenterveysongelmat ovat yleisiä. Mielenterveysongelmia, uupumusta ja masennusta hävetään. Työteho ja ihmissuhteet kärsivät, elämän mielekkyys vähenee ja katoaa. Mikään ei kiinnosta tai tunnu juuri miltään, ellei sitten jatkuvaa pahaa oloa lasketa. Apua ei uskalleta hakea, sillä "tää on ihan normaalia", "ei minun pitäisi tuntea näin, "kyllä tää menee ohi"ja "joillain on vielä rankempaa". Mielenterveysongelmien kanssa yritetään pärjätä viimeiseen pisaraan - ja sitten voi ihminen olla jo niin raunioina, että toipuminen vie vuosia. Ja eipä sillä, ei mt-toimistoon välttämättä pääse ilman akuuttia tilannetta, jolloin vielä sittenkin omaa tilaa saatetaan vähätellä, hävetä tai peitellä. Turhaan, sanon minä.

Kuinka tätä painetaan?

Mielenterveystyö on tällä hetkellä varsin pitkälle korjaavaa työtä. Tilanne johtuu muun muassa resursseista, mutta myös asenneilmapiiristä, jossa jokaisen meistä on pärjättävä mielessään ilman apua, sillä talvisodan henki ja on sitä ollut ihmisillä vaikeampaakin. Totuus kuitenkin on, että meissä on eroja, jotka nousevat persoonasta, voimavaroista ja ympäristöstä - ja vaikka mistä muusta. Mielenterveydellisesti yritämme kuitenkin pysyä kaikki terveiden kirjoissa, ja se onnistuu helpoimmin välttelemällä heitä, jotka voisivat toisin todistaa - niinpä kenen tahansa mielen pommin aikalaukaisin saattaa lähteä tikittämään salaa.

Kumpikohan tulisi yhteiskunnalle kalliimmaksi: nykyinen systeemi, jossa ihmiset otetaan kiinni kun he roikkuvat kuilun reunassa yhden sormen varassa, vai olisiko mahdollista luoda systeemi, jossa jokainen (vaikkapa 10 vuotta täyttänyt) suomalainen kutsuttaisiin joka vuosi tai parin vuoden välein psykologin juttusille vähän samaan tapaan kuin meidät nyt kutsutaan hammashoitajalle? Voisiko se, että meidät kaikki kutsuttaisiin psykologille vähentää mielenterveyteen ja sen hoitamiseen liittyviä tabuja, koska mielenterveysseula koskisi meitä kaikkia?

Mitä hyötyä moisesta systeemistä olisi? Oppisimme lapsesta asti käymään puhumassa voinnistamme ammattilaiselle, eikä siihen ehkä enää muutaman vuoden kuluttua liittettäisi niin suurta epäonnistumisen tai häpeän tunteita, sillä olisi ihan normaalia käydä tarkastuskäynnillä, jolloin - kuten hammashoidossakin - ongelmia voitaisiin seuloa esiin jo niiden kehittymisvaiheessa ennen kuin tilanne ja ihmisen vointi romahtaisi. Jaksaisimmekohan töissä ja parisuhteissamme paremmin, jos saisimme ilman häpeän epäilyjä kertoa voinnistamme ja kysymyksistämme ammattilaiselle. Että se olisi normaalia. Olisi normaalia voida välillä hyvin ja välillä huonosti. Olisi normaalia hakea ja saada apua - eikä niin monen tarvitsisi ajautua liian pitkälle pahassa olossaan. Olisi normaalia olla tietoinen ja jopa huolissaan omasta mielenterveydestään, ja olla tietoinen siitä, että apua on saatavilla.

Luja ote

Ei avun tarjoajia, mielenterveyden ammattilaisia tai edes diagnooseja tarvitse pelätä. Kartoittaessani omaa jaksamistani ja hyvinvointiani olen ollut tekemisissä sekä psykologien, psykiatrin että
muutaman terapeutin kanssa. Tästä ei ole mitään pahaa sanottavaa, sain tarvitsemaani apua ja ulkopuolisen arvion toimintakyvystäni. Sitä paitsi psykiatrin lausunnossani on muun muassa maininta hyvästä huumorintajusta. Se yllätti hieman ja piristi aika paljon 😄

Hyvää vointia!

Leiricooper ja turnauskestävyys

Kesän ensimmäinen rippileiri on takana. Oli kivaa ja välillä vähän väännettiin kättä siitä, miten täällä oikein ollaan ja minkä takia. Oli hämmästyttävän stress free-viikko - varmaan siis joko unohdin jotain todella oleellista tai tein jotain hyvin väärin.

Herättää muistoja, eikö?

Rippileirit ovat aina aikamoisia jännäreitä, vaikka kokemus tuokin jo jonkin verran varmuutta. Jännää ei enää ehkä olekaan se, että miten itse on, vaan missä jamassa leireilijät ovat. Kun ei ole ihan selvää, että kaikki ovat oikeasti leirikuntoisia - ja yleensä hekin jotka eivät ole, haluavat leirille - ja heidät otetaan.

Rippileiri on luterilaisen kirkon lippulaiva. Se kokoaa koko ikäryhmästä valtaosan leirikeskuksiin metsiin ja vaaroille oppimaan asioita Jumalasta, seurakunnasta, itsestään ja toisista. Tämän oppimisen lisäksi leirejä on teemoitettu, ja riparoitumisen ohella voi ratsastaa, vaeltaa, liikkua, soittaa, meloa, purjehtia, piirtää ja valokuvata. Varmaan elokuvatakin. Jotain varmaan jäi listasta, sori siitä. Näillä leireillä nuorisoa evästetään kristinuskon saloihin, mutta ennen kaikkea heille suodaan mahdollisuus oikean elämän yhteisöön, jossa jokaiselle pitäisi olla paikka. Leirit ovat sisältöönsä nähden varsin sopuhintaisia, ja mikäli perusleirin hinta on jollekin osallistujalle liian kova, on sen maksaminen mahdollista saman firman diakoniatyöltä, eli kaikki pääsee!

Suomalaisperheiden eriarvoistuminen ja hyvinvoinnin epätasainen jakautuminen näkyy myös rippikoulutyössä. Vaikka kellään ei ole taloudellisia esteitä leirille osallistumiseen, kaikilla ei ole oikeasti psyykkisiä tai sosiaalisia keinoja ja taitoja lukittautua yli 20 muun nuoren ja muutaman aikuisen kanssa metsään viikoksi. Tai melkein kahdeksi. Leirin mitta vaihtelee viidestä päivästä kahteen viikkoon, ja näinä individualismin kulta-aikoina lyhinkin leiri vaatii aika paljon varsinkin, jos edellytyksiä ei ole.

Mitä oikeastaan tarkoitan puheella näistä edellytysten puutteista? En oikeastaan tarkoita niillä esimerkiksi oppimisvaikeuksia, vaikka nekin toki tuovat oman lisänsä opetustyöhön. Tarkoitan sen sijaan vakavia käytöshäiriöitä, itsetuhoisuutta, syömishäiriöitä ja mielenterveyden ongelmia, joista meille ohjaajille ei välttämätt edes kerrota, jotta lapsi ei leimautuisi. Toisinaan jätetään mainitsematta perussairaudetkin samassa pelossa, tai se, että joku on päättänyt, että lapsen käytökseen vaikuttava lääkitys keskeytetään leirille lähdettäessä. Että kyllä me varmaan huomataan, ja jos ei huomata, niin kaikkihan on mennyt ihan hyvin, eikö? Pahimmillaan lapsensa ongelmista tietoiset vanhemmat poistuvat maasta leirin ajaksi, joten nuoren se tukiverkon osa, johon voisimme olla yhteydessä mahdollisten ongelmien ilmetessä, puuttuu.


Kuvitellaanpas nyt tämä tilanne: 25 nuorta, 5-6 vähän vanhempaa nuorta ja kolme ohjaajaa, joista kellään ei ole mielenterveyden- tai terveydenhuollon tutkintoa. Koko joukosta vaikkapa 10% voisi olla jollain tavalla ongelmaista - ihan mistä tahansa mainitusta ryhmästä - eli ryhmästä kolmella on jokin haitta tai ongelma, joka voi vaarantaa joko ihmisen itsensä tai pahimmillaan koko ryhmän. Näistä ongelmallisista on tiedossa yksi, toisesta on tiedossa kevenetty versio ja kolmannesta ei ole kerrottu.

Kuvitellaanpa, että kyseessä on yksi itsetuhoinen, yksi kevyesti pyromaniaan taipuvainen ja yksi, joka ei hallitse aggressioitaan, eikä tyhjentävää listaa trikkereistä ole olemassakaan. Mistä näistä haluaisit olla tietoinen, mistä kelpaisi kevennetty versio ja mistä sinun ei tarvitsisi tietää? Heidän lisäkseen pitäisi pitää huoli niistä 27 muustakin leirillä olevasta, joista ainakin muutamalla on vähintään keskivaikea keskittymishäiriö ja muutamalla normaali tai vähintään astetta kovempi asennevamma.

Joissain seurakunnissa yörauhaa on pyritty turvaamaan vartiointiliikkeiden työntekijöillä. Siis siksi, että leirin sisäisten jännien lisäksi leirialueelle saattaa olla yöllisiä pyrkijöitä ulkopuoleltakin. Tai sitten heistä on apua siihen, etteivät leirille tulleet pakene tai joudu muihin vaaroihin yöllisillä seikkailuilla, joihin pitää osata varautua, mutta jos mietit taas omalle kohdallesi, että valvoisitko viikon ihan siltä varalta, että joku tulee/lähtee yöllä luvatta, ja kuinka toimintakykyisenä luulisit pysyväsi päivät niin, että sääntöuskollisetkin saisivat kivan leirin?

Jaa, listastahan jäi täysin päihde- ja peliriippuvaiset. Heitä mukaan myös ihan omalla fiiliksellä.

Arvaa mitä? Arvaa kenellä!

Mutta näillä siis mennään. Niin ja asennevammaisissa ja moniongelmaisissa saattaa olla siis myös työtovereita, joiden kanssa tätä vastuuta pitäisi jakaa ja sillai...

Lisä actionia leireille tuo muuten sekin, jos muksut olisivatkin leirillä ihan okei alkuspeksien vastaisesti, saattavat heidän vanhempansa tulla kertomaan mihin vuorokauden aikaan tahansa, missä ajokunnossa tahansa, ettei heidän lastaan saa rajoittaa. Olen jollain muotoa kärryillä siitä, että tämä työmuoto muiden kirkon nuorisohommeleiden ohessa saa aikaan hyviä asioita, ja iloitsen jokaisesta nuoresta, joka saa jonkun tolkun elämäänsä. Joskus vain mietin, että kuinka paljon meidän pitää sietää, kestää ja kesyttää, jotta se hyvä pääsee tapahtumaan. Joskus mietin myös omaa turvallisuuttani ja sitä vastuuta, jota kannamme myös nukkessamme.

Mitään edellä mainituista ei tapahtunut viime viikolla, joten siksi stress away. Siis ainakaan en tiennyt vakavammista häiriöistä, ja asennevammojen ja muiden kujeiden kanssa pärjättiin aika kivasti, mutta kaikki yllä mainitut ilmiöt ovat siis matkan varrelta tuttuja monista seurakunnista - eivät Luojan kiitos samalta leiriltä kuitenkaan. Johtoajatuksenani on ollut pysyä poissa keltaisen lehdistön lööpeistä leirien suhteen. Ja jos se joskus näyttäisikin epävarmalta, niin Alibissa menee viimeinen raja.

Jotkut humoristit kysyvät vielä, että onko meillä muka muutakin lomaa kuin nämä leirit, ja haukkovat henkeään mahtavien leirikorvausten edessä. Niin, melkein 40€/päivä tekee melkein mitä vaan ja on vastuussa ihan kaikesta... Ja edellisestä vuodatuksesta huolimatta leirityö on ihan kivaa :)

Vielä olisi yksi leiri edessä tälle kesälle. Siellä voi tapahtua mitä vaan 😁