Mielelläni

Papin työtä tehdään koko persoonalla ja varsin usein kaikilla lahjoilla, mitä kullekin on suotu. Työssä saa ja usein myös voi olla juuri niin luova kuin haluaa ja pystyy. Ja mielelläänhän juttuja tekee niin hyvin kuin pystyy, sillä kukapa sitä haluaisi päästää itsensä liian helpolla. Jostain syystä ainakin itse yritän usein keksiä pyörän uudelleen, vaikka ei aina tarvitsisi.

Luovasti toimiessa innovatiivisessa ympäristössä syntyy paljon hyvää, hauskaa ja kivaa, jota on itsekin kiva tehdä, ja joka motivoi järjestämään ties minkälaisia spektaakkeleja paitsi seurakuntalaisten myös oman riemun vuoksi. Palaute on yleensä hyvää ja itselläkin hyvä mieli.

Kaikenlaista innovaatiota

Mutta entäs sitten, kun luovan ympäristö onkin innostumiskielteinen? Että 'älä innostu, ettet vaan väsytä itseäsi liikaa' ja 'Ei siellä edellisessäkään jutussa nyt niin paljon ollut porukkaa, ei varmaan kannata tähän nyt liikaa satsata' tai 'En kyllä ymmärrä, että kuka tähän tulisi, tiedätkö sinä?'. Kyllä se alkaa hiljalleen nakertaa mieltä ja intoa ja yritystä kehittää käytänteitä. Tulee turhautuminen ja väsymys, ei jaksa edes yrittää ja menee hohto normiduuneistakin.

Tämä on vain yksi polku innosta turhautumisen kautta uupumiseen ja siitä masennukseen. Alkupisteitä ja reittejä perille lienee miljoonia.

Mielenterveysongelmat ovat yleisiä. Mielenterveysongelmia, uupumusta ja masennusta hävetään. Työteho ja ihmissuhteet kärsivät, elämän mielekkyys vähenee ja katoaa. Mikään ei kiinnosta tai tunnu juuri miltään, ellei sitten jatkuvaa pahaa oloa lasketa. Apua ei uskalleta hakea, sillä "tää on ihan normaalia", "ei minun pitäisi tuntea näin, "kyllä tää menee ohi"ja "joillain on vielä rankempaa". Mielenterveysongelmien kanssa yritetään pärjätä viimeiseen pisaraan - ja sitten voi ihminen olla jo niin raunioina, että toipuminen vie vuosia. Ja eipä sillä, ei mt-toimistoon välttämättä pääse ilman akuuttia tilannetta, jolloin vielä sittenkin omaa tilaa saatetaan vähätellä, hävetä tai peitellä. Turhaan, sanon minä.

Kuinka tätä painetaan?

Mielenterveystyö on tällä hetkellä varsin pitkälle korjaavaa työtä. Tilanne johtuu muun muassa resursseista, mutta myös asenneilmapiiristä, jossa jokaisen meistä on pärjättävä mielessään ilman apua, sillä talvisodan henki ja on sitä ollut ihmisillä vaikeampaakin. Totuus kuitenkin on, että meissä on eroja, jotka nousevat persoonasta, voimavaroista ja ympäristöstä - ja vaikka mistä muusta. Mielenterveydellisesti yritämme kuitenkin pysyä kaikki terveiden kirjoissa, ja se onnistuu helpoimmin välttelemällä heitä, jotka voisivat toisin todistaa - niinpä kenen tahansa mielen pommin aikalaukaisin saattaa lähteä tikittämään salaa.

Kumpikohan tulisi yhteiskunnalle kalliimmaksi: nykyinen systeemi, jossa ihmiset otetaan kiinni kun he roikkuvat kuilun reunassa yhden sormen varassa, vai olisiko mahdollista luoda systeemi, jossa jokainen (vaikkapa 10 vuotta täyttänyt) suomalainen kutsuttaisiin joka vuosi tai parin vuoden välein psykologin juttusille vähän samaan tapaan kuin meidät nyt kutsutaan hammashoitajalle? Voisiko se, että meidät kaikki kutsuttaisiin psykologille vähentää mielenterveyteen ja sen hoitamiseen liittyviä tabuja, koska mielenterveysseula koskisi meitä kaikkia?

Mitä hyötyä moisesta systeemistä olisi? Oppisimme lapsesta asti käymään puhumassa voinnistamme ammattilaiselle, eikä siihen ehkä enää muutaman vuoden kuluttua liittettäisi niin suurta epäonnistumisen tai häpeän tunteita, sillä olisi ihan normaalia käydä tarkastuskäynnillä, jolloin - kuten hammashoidossakin - ongelmia voitaisiin seuloa esiin jo niiden kehittymisvaiheessa ennen kuin tilanne ja ihmisen vointi romahtaisi. Jaksaisimmekohan töissä ja parisuhteissamme paremmin, jos saisimme ilman häpeän epäilyjä kertoa voinnistamme ja kysymyksistämme ammattilaiselle. Että se olisi normaalia. Olisi normaalia voida välillä hyvin ja välillä huonosti. Olisi normaalia hakea ja saada apua - eikä niin monen tarvitsisi ajautua liian pitkälle pahassa olossaan. Olisi normaalia olla tietoinen ja jopa huolissaan omasta mielenterveydestään, ja olla tietoinen siitä, että apua on saatavilla.

Luja ote

Ei avun tarjoajia, mielenterveyden ammattilaisia tai edes diagnooseja tarvitse pelätä. Kartoittaessani omaa jaksamistani ja hyvinvointiani olen ollut tekemisissä sekä psykologien, psykiatrin että
muutaman terapeutin kanssa. Tästä ei ole mitään pahaa sanottavaa, sain tarvitsemaani apua ja ulkopuolisen arvion toimintakyvystäni. Sitä paitsi psykiatrin lausunnossani on muun muassa maininta hyvästä huumorintajusta. Se yllätti hieman ja piristi aika paljon 😄

Hyvää vointia!