Viimeiset pisarat

Kaiken se kestää ja kaikessa kärsii - rakkaus ei ehkä katoa, mutta ei loppuun asti venytetty rakkaus enää jaksa kantaakaan. Olen viimeaikoina kirjoitellut erosta useamminkin, ja teema jatkuu nytkin. Jäin miettimään, että mistä tulee se viimeinen pisara, jota suhde ei enää kestä.

Pintajännitteen murtajat

Ajatus erosta ei varmaan koskaan iske salamana kirkkaalta taivaalta, vaan sen mahdollisuus kypsyy ja kehittyy pikkuhiljaa. Että kun elossaan ja olossaan huomaa jotain toisen aiheuttamaa, mikä on vaikea hyväksyä, alkaa ehkä hiljalleen miettiä olisiko elämä kuitenkin parempaa ilman sitä toista. Enkä usko että kyse on yleensä kovin kevyistä asioista - ne voivat olla itseen tai lapsiin kohdistuvia laiminlyöntejä, henkistä tai fyysistä väkivaltaa, alkoholin tai muiden päihteiden käytön lapasesta lähtemistä lupauksista huolimatta, arjen hankaloittamista päätöksiä panttamalla tai vaikka jatkuvaa arvostelua, arvostamattomuutta tai ylenkatsetta. Aika harva jaksaa loputtomiin, vaikka hämmästyttävän pitkään monet jaksavatkin. Ja kun ajatus lähtee kypsymään, se kypsyy edelleen aina kunnes tulee se ensimmäinen pisara, jota ei enää jaksa sietää, käsittää, käsitellä ja ohittaa. Tulee ymmärrys, että tämä oli nyt tässä, eikä paluuta entiseen ole.

Luin jostakin, että ihmisen psyyke kasassa pysyäkseen tarvitsee viisi kehuvaa, arvostavaa, rakastavaa - tai ylipäätään positiivista palautetta yhtä negatiivista tapahtumaa tai argumenttia kohden. Siis viisinkertaisesti hyvää, ja hyvän etsimisessä olemme toisinaan aika nokkelia, vaikka kumppanin käytös olisi kuinka kamalaa. Mutta jos negatiivisen ja ikävän virta on jatkuvaa, ja hyvä vähenee, hiipuu tai loppuu - tai käy niin, ettei enää jaksa selittää itselleen toisen käytöstä hyväksi - tulee ehkä se piste, josta suhdetta ei voi enää pelastaa.

Viisi hyvää ja se yksi muu

Pohdin tätä niin, että parisuhde on vähän kuin kaivo, johon kertyy kaikelaista arjen, itsen ja kumppanin kamaluutta ja kuonaa. Kuonan pinta nousee jatkuvasti, ellei viisinkertainen hyvä pidä yllä pyörrettä, joka saa pohjaputkiston vetämään ja pitämään kumppaneiden päät pinnalla, neutraloi pahan ja saa pyytämään ja antamaan anteeksi. Jekku lienee siinä, ettei kumpikaan voi vaatia itselleen viisinkertaista kiitosta, ellei itse anna sitä - ei sitä turbiinia kukaan yksin ainakaan loputtomasti pyöritä. Jos kiitos ja hyvä toiselta heikkenee, kuonan pinta nousee ja hukuttaa katkeruuteen varsinkin he, jotka eniten yrittivät ja sietivät.

Ei liene kevyttä tajuta viimeisen siedetyn pisaran jo menneen. Että tosiaan se seuraava on se tippa, johon psyyke tai edes tahto ei enää taivu. Vaikka olisi miten ajatellut, että kyllä minä vielä ainakin tuonne asti jaksan ja olen, mutta että stoppi tuleekin ennen määräpäivää. Viimeinen jaksettu pisara ei ehkä tosiaan ole se pahin, mutta se on se viimeinen jaksettu. Kuonan pinta suhdekaivossa ylittää sietämisen rajat ja on vain mentävä, että selviää itse.

Jos kuulostelee eronneiden viimeisiä pisaroita, ne eivät välttämättä kuulosta järisyttävän isoilta. Silloin pitäisi kuitenkin kuulla myös se kumuloitunut kuona, joka kuukausien ja vuosien aikana on takkiin tarttunut, jota ei ole käsitelty, joka ei ole poistunut, jota on jauhettu ja jauhettu tuloksettomasti. Toistan itseäni, mutta kukaanhan ei varmaankaan pariudu erotakseen, joten varsinkin perheissä tapahtuvat erot ovat aina tragedia, jota ei pitänyt tapahtua. Suhteen alussa ja rakastumisen huumassa viisi hyvää täyttyy helposti, ja kantaa joskus arkeen asti. Suhdekaivoon tullaan kaikkien elämän taakkojen kanssa ja se alun huuma jaksaa pitää kuluneen elämän pahan riittävän pienenä. Mutta arki ja askareet, mahdollisesti työ ja ehkä toivottu vanhemmuuskin lisäävät erilaisia elämän taakoja, ja nostavat kertyvän kuonan pintaa. Kiireessä kiitos, silitys ja lempeys ehkä unohtuvat. Tulee kireys ja kiitoksen kaipuu. Tulee itsestäänselvyys ja katkeruus. Tulee ehkä loppu.

Yksin ilman muita vai yksinäinen toisen kanssa - kumpi on pahempaa?

Voi tuntua tyhmältä kiittää arjen askareista - imuroinnista, roskien viemisestä tai tiskikoneen tyhjentämisestä - ainakin aluksi, mutta se on alku. Samoin on rohjettava ottaa hyvä vastaan toisen sitä tarjotessa, eikä pidettävä kaikkea v*ttuiluna. Mutta sitä hyvää pitää olla, että sen voi huomata, ja sitä pitää etsiä kummankin. Ei se turbiini muuten pyöri, ja tulee lopulta se viimeinen pisara.

Pitäisikö jonkun hävetä tai syyllistyä? Saako toista syyllistää? Saako odottaa aikuisuutta, kumppanuutta ja yhdessä yrittämistä, jos toiselta ei heru hyvää eikä kiitosta? Kuka voi syyttää ja ketä jos ja kun suhde kaatuu? Voiko mitään ymmärtää ulkopuolelta? Miksi he, jotka eniten yrittävät, saavat eniten niskaansa myös arvostelua ja paheksuntaa, miksi he syyllistävät itseään? Ja miksi pitäisi tyytyä, jos kaikilla on paha olla? Viimeisiä pisaroita ei voi vertailla.



Ps. tämäkin kirjoitus on edelleen vain havainnointia.