Äärimmäisiä vaateita

Parisuhteen muodostuttua pitää joskus tehdä kompromisseja. Tuttu määritteli kompromissin niin, että "se on päätös, joka ottaa päähän molempia". Kuitenkin ajattelen, että tätäkin asiaa voi joko katsoa niin, että kummankin pitää luopua jostain, mutta myös niin, että kumpiki voi saada jotain. Että tullaan vastaan ikään kuin ihan vapaasta tahdosta, eikä pakosta tai toisen vaateesta.

Aivotyövaara

Kompromissit vaativat kyllä aika kypsää ja tasapainoista parisuhdetta. Kumpikaan ei saa olla toislle alisteinen tai mitenkään holhousta vastaavissa olosuhteissa, sillä vain tasaveroinen ja peloton ilmapiiri mahdollistaa omien tarpeiden esille tuomisen. Jos vaaka on kallellaan johonkin suuntaan päätösten tekeminen ei ole enää yhteistä päättämistä vaan voi muuttua sanelupolitiikaksi ja vaatimiseksi. Kotitöihin osallistumisvaade on normaalia, se, että toinen vaatii toista tekemään kaiken, ei ole. Voi olla, ettei toisella - sillä alisteisella - ole mitään sanavaltaa semmoisissa pikkujutuissa kuin vaikkapa lastenhankinnassa, asuinmuodossa, parisuhteen sisällössä tai edes tunnemaailman ilmiöissä. Voi olla, että toinen päättää, että nyt hankitaan lapsi, tai että me emme hanki lapsia ollenkaan (vaikka toinen ehkä haluaisikin). Parisuhteen sisällöllä tarkoitan esimerkiksi vaikkapa parin pettämisskaalan (mikä on pettämistä ja mikä ei) yksipuolista päättämistä, jolloin päättävä kumppani voi vaatia itselleen avoimesti oikeuden pettämiseen, ja tunnemaailman ilmiöiden säätelijänä päättäjä voi päättää, ettei virallinen kumppani saa olla siitä edes vihainen. Tahto on toisen taskussa ihan arkielämässä, eikä siitä narista.

Myönnän, että edellä esitetty esimerkki on äärimmäinen, ja toivon, että ihmisillä on rohkeutta vaatia itselleen parempaa kohtelua. Esimerkissä kyse on henkisestä väkivallasta, jossa tunteet ja mielipiteet sanelee joku muu, joku jota ajattelee rakastavansa. Ymmärrän, että jossain määrin käyttäytymisen voi selittää huonolla itsetunnolla, omanarvontunteen olemattomuudella ja sillä, että suhteesta kuitenkin saa jotain. Luulisi, että sen, mitä sanelusuhteesta saa, on oltava jotain todella hyvää ja erinomaista, mutta onko niin aina tai välttämättä? Vai voiko kyse olla samanlaisesta henkisestä panttivankitilanteesta, kuin fyysisen väkivallan kohdalla? Ettei alisteinen oikeasti koe ansaitsevansa parempaa, että pelottaa, mitä muut sanovat jos erotaan, tai vielä pahempaa; mitä päättäjä sanoo jos erotaan? Sillä päättäjä voi vaikkapa vaatia, ettei saa olla vihainen, loukkaantunut tai raivoissaan. Että pitää olla hyvissä väleissä myös eron jälkeen. Että... en tiedä. Toivoisin, että tämmöiset päätösleikit pysyisivät elokuvissa ja makuuhuoneessa, ja jälkimmäisessäkin vain yhteisestä sopimuksesta, ei pakosta.

Saako olla sitä mitä on?

Mutta saako kumppanilta vaatia mitään? Ja tarkoitan nyt siis todella vaatimista, semmoista, minkä voi sanoa ääneen, että minä haluan sinun tekevän/olevan/näyttävän/jotain muuta mitä tältä tai tällainen. Mielestäni kumppanilta saa odottaa tiettyjä asioita, kuten käytöstapoja, reiluutta, väkivallattomuutta ja luotettavuutta, mutta eikö se ole aika normaalia? Ehkä kyse on tässä tapauksessa oikeastaan toisen pakottamisesta oman tahdon alle, henkisestä alistamisesta ja väkivallasta. Voi olla, ettei päättäjä edes tajua voivansa olla vaateissaan toista loukkaava tai vahingoittava, mutta mitä se silloin kertoo hänestä? Tulee mieleen 3-vuotias, jolla on ajokortti ja lupa äänestää. Pahimmillaan päättäjä voi ajatella itsestään hyvinkin ylevästi, ja ajatella että tässä minä nyt kannattelen koko touhua näkemättä, ettei hänen kumppaninsa ole lapsi, jonka tunteet pitää selittää,

ja jolle voi vain kertoa asioiden nyt vain menevän näin, koska ne menevät nyt näin.

En tiedä, voiko kukaan ulkopuolinen koskaan puuttua tällaiseen tilanteeseen. Luulen, että aloitteen on näissäkin tapauksissa lähdettävä alisteisesta - ja tietysti vain jos hän ihan itse haluaa muutosta. En kuitenkaan voi kuin epäillä sitä tahdon määrää, mikä tarvitaan tällaisesta tilanteesta irrottautumiseen.

Parisuhteen muodostuttua pitää joskus taipua kompromissiin. Kummankin. Myös isoissa asioissa.

Kaksin kauniina, yhdessä samassa varressa.

En ole ihan varma, että miksi koin tarpeelliseksi kirjoittaa tästä. Ajattelen toki tämänkin ilmiön olevan parisuhdekentän yksi nurkka, joten ehkä siksi.