Hyvät hautajaiset

Kuoleminen on yksinäistä. Joku ehkä huomaa yksinäisyytensä vasta sitten kun ei ole ketään, joka sanoisi hyvästit, ja joku huomaa ehkä vasta viime hetkillään kuinka rakastettu onkaan elämänsä ollut - ja silloinkin tästä elämästä on lähdettävä yksin. Aika moni saa kukkia jo eläessään, joillekin ne tuodaan vasta siunauskappeliin, ja jotkut jäävät ilman sielläkin.

Rakkaan ihmisen hyvästeleminen on rankkaa. On rankkaa nähdä toisen hiipuvan - ja rankkaa on menettää yllättäen sairauskohtauksen tai onnettomuuden seurauksena. Hiipuvan kanssa ehtii ehkä sanoa, että rakastaa ja puida kenties niitäkin asioita, jotka aiemmin ovat jääneet auki puumatta. Pitkät jäähyväiset mahdollistavat molemminpuolisen puhdistautumisen, vaikka voi se olla vaikeaakin. Asioiden auki puhuminen vaatii rohkeutta saattajalta ja saatettavalta tietysti riittävää tajunnan sekä ajan ja paikan tajua. Mutta on saattajan vaikea rakastaakin, sillä rakkaan kuolema koskee. Pitää luopua ja antaa toisen mennä. Saa surra, itkeä, kaivata ja olla kiitollinen. Tai vihainen ja katkera. Se niin riippuu.

Kun elämä on vain kukoistava hetki, joka hiipuu ja katoaa

Mutta jäähyväisten jälkeen rakas pitää vielä saattaa haudan lepoon odottamaan uutta elämää - siis ainakin uuteen huomiseen uskovat. Suruun tulee mukaan seurakunta, seurakuntasihteeri, pappi, kanttori, seurakuntamestari, hautaustoimisto ja pitopalvelu. Rakkaan menetys voi olla arka haava mielessä ja sydämessä, ja sisältä haavoittuneita on kohdeltava osaa ottaen ja reilusti - muiden elämä jatkuu, vaikka nyt ollaankin kuoleman äärellä.

Jos kuolema on vienyt lapsen, voi hautajaisia työkseen hoitava taho - kirkko tai hautaustoimisto - joutua monenlaisten tunteiden kohteeksi. Viha, suru ja miksi-kysymykset särkevät saattajia, eivätkä hautaamien toimittajat välttämättä osaa silloin tehdä mitään oikein niin, että suru, viha ja kaipaus hellittäisivät tai helpottaisivat. Monesti tämä tunnekuorma kohdistuu pappiin, joka yrittää saattajien tuskaa ymmärtää ja sanoittaa - eikä silloin välttämättä mikään ymmärrys tai osaaminen vain ole tarpeeksi. Tuska ei hellitä, vaikka pappi kuinka puhuisi kauniisti. Sama tunnekuorma voi kohdata papin myös äkillisesti kuolleen aikuisen lähipiirissä, tai 'liian nuorena' sairastuneen kohdalla.

Iäkkäämpien ja rauhassa lähteneiden ihmisten kohdalla tunnekirjo on ehkä moninaisempi, mutta 'hyvät hautajaiset' ovat mahdollisemmat. Siis sellaiset hautajaiset, joissa on tilaa saattoväen ja saatettavan yhteisten hetkien muistelemiselle, vainajan lempiasioiden tai kömmähdysten kertaamiselle - siis sellaiset jäähyväiset, joissa on tilaa niin surulle ja kaipaukselle kuin kiitokselle ja jopa naurulle. Että saa jättää hyvästit toiveikkaana ja kiitollisena kaikesta hyvästä, mitä vainajan kanssa on saanut ja voinut kokea. Jossa ylösnousemuksen toivo tarttuu kivusta huolimatta, ja saattajat saavat ehkä huomata vainajan saaneen elää hyvän elämän - oli kuolema tai sitä edeltänyt aika lopulta ollut millaista tahansa. Sillä hyvät ja kivatkin kuolevat.

Viimeisen kerran

Oma lukunsa ovat he, jotka ovat tehneet paljon pahaa ja/tai satuttaneet läheisiään. Silloin tunnekirjo voi painottua katkeruuteen ja eräänlaiseen helpotukseen, kun vainajaa tai vainajan puolesta ei tarvitse enää pelätä.

Pappi yrittää ottaa selvää, millaista ihmistä hän on mukana saattamassa. Vainajan lähimmät ovat avainasemassa kertomassa edsmenneestä, mutta he eivät välttämättä tunne vainajaa parhaiten. Esimerkiksi vuosikymmeniä sitten kotoa kauas muuttaneet lapset eivät välttämättä osaa kertoa vanhemmistaan sellaisia asioita, joita vaikkapa vainajan naapuri tai hyvä ystävä osaisi. Saattoväki voi olla suurikin, mutta - jollei pappi ole tuntenut vainajaa henkilökohtaisesti - tiedot vainajasta voivat olla hyvin vähäiset ja/tai aistittavissa oleva tunnekuorma shokin vaimentama. Pappi sanoittaa tilaisuuden saamillaan ja ymmärtämillään tiedoilla ja tapahtumilla, ja riittävän vähän tai väärin ymmärrettyään - tai liian vähäisen kiinnostuksen vuoksi - voi pappi helposti pilata hyvätkin hautajaiset joko oman turtuneisuutensa (liukuhihnahautajaiset) tai välinpitämättömyytensä vuoksi. Vaikka hautajaisissa rukoillaan vainajalle lepoa ja rakkautta Kaikkivaltiaan hoivissa, on saattoväki se, joka tilaisuuden jälkeenpäin muistaa.

Jos pappi on paikalla muttei läsnä, voi ylevä siunausliturgia olla vain tyhjiä sanoja. Jos pappi ei ole kartalla saattajien tunnekuormasta (esim. nyt se katkeruus) voi iäisyyden ilon alleviivaaminen olla haavassa kääntyvä veitsi heille, jotka eivät tiedä, mitä koko hautauksesta pitäisi ajatella. Jos saattajat eivät tunnista vainajaa siunaajan sanoista, ei olla hyvillä vesillä silloinkaan. Aika rankkaa.

Ollako läsnä vai eikä olla?

Toimittamissani siunauksissa lasketaan kukkatervehdykset ennen varsinaista siunaamista. Silloin saattoväen ei tarvitse jännittää koko tilaisuutta sitä, pystyvätkö he lukemaan jäähyväisensä, vaan hyvästit saa sanoa omin tai lainatuin sanoin ilman pitkiä odotteluja. Näin muistojen kukat saavat myös ympäröidä vainajaa siunatessa. Mutta on siinä sekin, että ei ole ollut ihan yksi tai kaksi kertaa niin, että se tunnekuorma, jonka perusteella olen tilaisuutta valmistellut, on muuttunut hautajaisten alkuun mennessä. Moni puhe on mennyt uusiksi hyvästejä kuunnellessani. Aika monta psalmia olen laulanut - ja jättänyt laulamatta - kukkatervehdysten myötä saamani ymmärryksen myötä. Olen itkenyt penkissä saattajien kanssa ilman nenäliinaa, koska luulin selviäväni ilman (nykyään otan nessun aina mukaan varmuuden vuoksi). Siunatessani olen usein ymmärtänyt käsikirjan sanojen syvyyden - ja monta kertaa aivan uudesti. Papin on jaksettava ja kannettava se tunnekuorma, joka saattajia painaa, osoitettava, että elämä jatkuu meillä kaipaajilla, mutta että Jumalan armosta myös hänellä, josta pitää nyt luopua. Arkunpäässä seisoessa ei ole enää niin paljoa tilaa siunaajan kyynelille, mutta on aika kamalaa, jos siunaaja ei välitä ollenkaan.

Läsnäoleminen toisten surussa ei ole koskaan helppoa. Suru ja kaipaus - kuten kiitollisuuskin - tarttuvat puolin ja toisin, ja näitä voi pappi normaalisti hautajaisissa kuljettaa käsikädessä. Saattajien tunnekuorman huomioiminen ja toivon näköalan tukeminen vaatii asialle antautumista, sillä suruun osoitetut sanat soivat helposti tyhjinä. Hyvissä hautajaisissa on tilaa paljolle, mutta ei tyhjille latteuksille.