Oman elämänsä pilaajat

Aikuisen elämä täyttyy kaikenlaisesta hommasta; töistä ja harrastuksista, ja ehkä opiskelusta, parisuhteesta ja perheestä. On kaikenlaisia vastuita ja vaatimuksia, jotka yhteiskuntakelpoisen kansalaisen pitäisi ja pitää täyttää ansaitakseen paikkansa, mutta uskoisin että jokin tässä oravanpyörässä tuottaa myös tyydytystä. Täysi elämä voi olla välillä rankkaa ja paikasta toiseen juoksemista, mutta jollei siitä pidä, sitä ainakin sietää.

Paitsi jos ei kiinnosta. Jos ei kiinnosta, ei tarvitse ravata töissä, harrastuksissa tai viettää aikaa kenenkään kanssa. Ei tarvitse kuntoilla, ei syödä terveellisesti eikä kehittyä. Voi vaan olla ja odottaa, että... jaa, en tiedä mitä. Voi varmaan vaan olla? Jos oma tulevaisuus tai edes oma hyvinvointi ei kiinnosta, niin kukaan ei sitä voi toiselle tyrkyttää, vaikka se olisi miten hyväksi. Jos ei kiinnosta, niin ei kiinnosta. Ja sitten ei kiinnosta mikään.

No daa

Voi olla, että kiinnostus loppuu jo yläkoulussa, jopa aiemmin. Ei kiinnosta oppiminen eikä ohjautuminen. Ihan sama, että isonakin pitäisi olla jotain, koska ei kiinnosta. Ihan turha kysellä, mikä kiinnostaisi, kun ei. On yllättävän iso ero evvk-tyyppien ja 'ihan sama'-tyyppien välillä. Evvk-tyypeillä on sentään asenne mukana ja todennäköisesti joku vaihtoehto tarjottavalle toiminnalle. 'Ihan sama'-tyypille on ihan sama mitä voisi tai saisi tehdä, kun ei kiinnosta mikään. Evvk:lla on suunta, 'ihan sama' ei flegmaattiuudessaan välitä. En tiedä, ovatko 'ihan samat' alisuorittajia, sillä he eivät taida suorittaa mitenkään.

Valtaosalla ihmisistä on jonkinlainen draivi yrittää pysyä yhteiskunnan kyydissä. Ne, jotka kärryiltä tippuvat sairauden, työttömyyden tai jonkin muun syyn vuoksi, kalastellaan tukiverkkoihin ja tsemppaamista ja yritteliäisyyttä on kummallakin puolen tiskiä. Aina ei silloinkaan päästä eteenpäin ja lopputulos voi olla katkera, mutta ainakaan se ei silloin johdu yrittämisen puutteesta. Niin, tai sitten ihminen voi syrjäytyä olosuhteiden salliessa, ja elämä muuttuu näköalattomaksi ikään kuin vahingossa. Eikä ihmisen tarvitse pitkään olla toimettomana, kun ei osaa edes tarttua enää mihinkään. Vahingossa syrjäytyneet voidaan ohjata kiinnostuksen mukaisiin toimintoihin ja siten takaisin yhteiskunnan pyörteisiin, vaikka alku varmasti usein takkuaakin. Tässä kirjoituksessa en tarkoita ketään aiemmin tässä kappaleessa mainituista. Tarkoitan heitä, jotka valitsevat näköalattomuuden, kehittymättömyyden ja mitään tekemättömyyden tietoisesti ja niin, etteivät he jostain syystä tartu ojennettuihin käsiin ja annettuihin mahdollisuuksiin.

'Ihan sama' kasvaa aikuiseksi. Takana on monta hukattua mahdollisuutta kouluttautua, valmistua ja työllistyä. Takana voi olla parisuhde- ja perhemahdollisuuksia, ja harrastuksiakin on ehkä ollut tarjolla. Tyypillä ei ole välttämättä ole mitään diagnosoitavaa sairautta tai mielenterveyden ongelmia - tai edes päihdeongelmaa - mutta kun mikään ei vain kiinnosta. Vai onko kyseessä aina jonkin asteinen masenustila? Vai onko kyse periaatteellisesta asennevammasta? Voi olla, että 'ihan sama' on tuttu monessakin instanssissa aina lastensuojelusta etsivään nuorisotyöhön ja työvoimatoimistoon asti. Kukaan ei vain saa otetta. Kukaan ei saa tyyppiä kiinnostumaan omasta elämästään niin paljoa, että hän alkaisi tehdä sillä jotain. Siihen ei pysty edes monialainen työryhmä, jossa saattaa olla koolla kymmenkunta eri toimijaa pohtimassa ko. tyypin hyvinvointia ja tulevaisuutta, ja yhteisissä istunnoissa pääsääntöisesti odotetaan, että pelastettavaa kiinnostaisi tulla paikalle. Eikä välttämättä kiinnosta.

Hukkuvat kysymykset

Saako ihminen syrjäytyä rauhassa? Onko 'ihan samoihin' käytettävä ammattilaisten resursseja ja avuntarjouksia, joita kohde ei halua tai joista hän ei ole kiinnostunut? Saako ammattilainen nostaa kädet ylös ja vedota yksilön vapauteen tehdä elämällään mitä haluaa? Tai siis tässä tapauksessa olla tekemättä mitään, koska ei kiinnosta?

On todella hankalaa saada otetta heistä, joita oma elämä ei kiinnosta. On kuin puhuisi seinälle ja yrittäisi saada sen hyppäämään. Kenen vastuulla on täysi-ikäinen periaatteessa terve ihminen, joka ei vain halua tehdä olemisellaan mitään - tai ainakaan mitään hyödyllistä? Jos ihminen ei tuota mitään, onko hänen elämänsä pilalla?

Voihan olla, etteivät (ainakaan kaikki) ihansamat itsekään pidä elämästään. Voi olla, että moni juttu tökkii, mutta että asenne on sama kuin hänellä joka ajattelee viikosta toiseen saavansa lottovoiton, mutta niin, ettei hän lottoa koskaan. Kenen vastuulla ihmisen hyvinvointi lopulta on? Pitääkö ja saako toisen ihmisen elämänlaatuun puuttua, jollei hän itse ole siitä kiinnostunut?

Kirjoituksen otsikko - oman elämänsä pilaajat - on asenteellinen ja puolueellinen. Jos odotukset omaa elämää ja omaa vointia kohtaan ovat matalat, niin ei sitä varmaan helposti saa pilattuakaan. Toisin on kuitenkin sitten, jos ihminen katkeroituu omista tekemättömistä valinnoistaan ja syyttää siitä ympäristöään, joka ei auttanut. Silloin elämä on pilalla, mutta syyllinen löytynee ympäristön sijaan peilistä - ja silloinkin ammattilainen kysyy, saako sen sanoa ihmiselle itselleen. Sen, että oma vika, kultaseni.