Yksinäisyyden anatomiaa

Joskus teinivuosina minulta kysyttiin kumpi on pahempaa: olla yksin niin ettei paikalla ole ketään, vai niin, että on ihmisten keskellä ilman että kukaan huomaa. Kumpikin yksinäisyys voi olla raskas taakka, joskin yksin olevat ihmiset eivät välttämättä koe olevansa yksinäisiä, vaan nauttivat yksinolosta - kuulun heihin ajoittain itsekin.

Yksinäisyys ihmisten keskellä voi olla musertavaa. Olla se, jota ei nähdä, ei katsota kohti. Olla se, jota ei tervehditä vaikka tunnettaisiin, tai se, joka ei pääse edes omasta kuorestaan niin paljoa ulos, että voisi tarttua  ojennettuun käteen sellaisen kohdatessaan. Yksinäisyys on aina subjektiivinen kokemus, jota toinen ei välttämättä koskaan voi ymmärtää - sillä sitä kai yksinäisyyden perimmäinen olemus on: jakamatonta. Yksinäisyyden subjektiivisuuden ei pitäisi tarkoittaa, ettei toisen yksinäisyyteen pitäisi tarttua, tai huomata sitä. Eikä sitä saisi missään nimessä vähätellä.

Mietin yksinäisyyttä koululuokassa, jossa oppilaiden määrä ei takaa kaveria, vaan pahimmillaan alleviivaa yksin jäämistä tai jättämistä.

Mietin yksinäisyyttä työpaikalla, jossa keskiviikkokaljalle pyydetään kaikki muut paitsi...

Mietin yksinäisyyttä, joka kumpuaa siitä, ettei kukaan rakastu. Ettei ole ketään, johon rakastua ja rakastaa. Ei kumppania, ei puolisoa, ei lasta. Omia vanhempia ei lasketa, vaikka he olisivat mitä rakastettavimpia - eteenpäin suuntaavaan elämään tarvitaan muitakin ihmisiä.

Mietin yksinäisyyttä parisuhteessa, jossa joko toinen tai molemmat osapuolet kokevat olevansa hylättyjä tai häviävänsä kumppaninsa harrastuksille, työlle tai kavereille. Tai vaikka lapsille. Omille tai toisen.

Mietin työn vuoksi toiselle paikkakunnalle matkustavaa, joka viettää joka päivä kolme tuntia julkisessa kulkuneuvossa, odottaa liikenneyhteyksiä tunnin ja tekee 7-8 tuntia työtä. Työpäivä kestää 11-13 tuntia, ja koska ihmisen hyvinvointi vaatii 7-10 tuntia unta, jää sille elämälle, jonka vuoksi työssä käydään aikaa varsin vähän. Mietin yksinäisiä työmatkoja. Mietin mahdollista puolisoa, joka tietää, että hänen vieressään käy öisin nukkumassa joku, joka tulee valojen sammuttua ja lähtee ennen aamunkoittoa. Ehkä viikonloppuna nähdään... mietin ehkä vähän lapsiakin... mietin, että tämä on poliitiikkaa nyt...

Mietin masennuksen, menetyksen, uupumuksen, työttömyyden tai sairauden myötä hylättyjä, jotka menettävät kontaktin toisiin, vaikka sanotaan, että soitellaan ja soita ihan milloin vain. Ei välttämättä soitella. Ei välttämättä kysytä:kuinka voit. Kun suomalainen kunnioittaa toista ja haluaa antaa parastaan, jätetään toinen rauhaan. Että voi sitten rauhassa toipua, surra, etsiä töitä tai levätä.  Ei häiritä. Se toinenhan saattaa vaikka tarvita jotain, ja on kiusallista kieltäytyä...

Mietin yksinäisyyttä vanhusten laitoksissa, joissa vielä toimintakykyiset vanhukset säilötään soluasuntoihin ja oletetaan, että samanikäiset ja samaa sukupuolta edustavat ihmiset ystävystyvät automaattisesti ja löytävät kivaa yhteistä tekemistä.

Pahimmillaan saman ruokapöydän ympärillä istuu monta yksinäistä - koulussa, työpaikalla, kotona ja laitoksessa.

Kunhan mietin.

Edellinen kirjoitukseni herätti keskustelua, ja hyvä niin. Luulen, että hiljaiset hautajaiset nostivat esiin näkökulman, jota ei yksinäisyyskeskusteluissa ole huomattu - että mitä se oikeasti tarkoittaa, jos ihmisen ainoa sosiaalinen kontakti on viranomainen. Jos ihminen on kontaktissa vain viranomaiseen, hän ei todennäköisesti ole valinnut yksinäisyyttään itse. Tuskin kaikki ainakaan ovat.  Vapaaehtoisesti erakoituneet todennäköisesti ovat kykeneviä hoitamaan itsensä hamaan tappiin saakka, mutta kaikki eivät ole niin onnekkaita.

Kun ihminen putoaa tai pudotetaan sosiaalisista verkostoista, hän jää yhteiskunnan alati harvenevaan verkkoon. Vain tuon verkon varaan jääneille kellot soivat hiljaisen kappelin yllä.

En sano, että ihmiset itse olisivat syyttömiä siihen, että läheiset ihmiset hylkäävät heidät - joitakin on vain todella vaikea rakastaa. Väkivalta-, päihderiippuvuus-, hyväksikäyttö- ja muut lähisuhdehelvetit taakseen jättäneiltä ei todellakaan voi tai saa vaatia kaipausta tai huolenpitoa niitä kohtaan, joita he pakenevat. Sikäli kun he ovat päässeet pakenemaan tai halunneet lähteä -  kaikki eivät halua tai pysty jättämään yksin heitä, joita pelkäävät. Tai rakastavat. Tai kumpaakin.

Ihminen on niin kovin monimutkainen ja monipuolinen.

Minä kiitän kaikkia, jotka olette huomanneet edellisen kirjoitukseni, kommentoineet, ideoituneet (onko se edes sana?), antaneet palautetta, kritiikkiä tai kannustusta. On tärkeää, että tästä puhutaan!

Kiitos piispa Jari Jolkkonen! En ole Twitterissä, mutta twiittisi välitettiin tietooni kuvakaappauksella. Tukesi merkitsee minulle valtavasti!