Reilusti tasan?

On taas se aika vuodesta. Se aika, kun kaikki - siis aivan kaikki - toiminta jälleen seurakunnissa kesän jälkeen käynnistyy. Jälleen alkavat kerhot niin lapsille, perheille, ikäihmisille kuin työikäisillekin. Nuorison pyörintään pyritäään mukan pyörimään käynnistelemällä toimintaa nuorille sekä omissa puitteissa että muualla - on nuorteniltaa, -retkeä, isoskoulutusta ja muuta kinkeriä. On yritystä ja toimintaa.

Rippikoulut 2018 käynnistyvät pian, tai ainakin ilmoittautumiset alkavat ihan näillä näppäimillä. Taas pyöritellään sadat nuoret sisälle systeemiin ja toivotaan, että edes jotain tarttuisi niin, että olisi sitten tarvittaessa jotain mitä muistella. Tai että tietää, mitä palveluja meiltä saa. Tai että missä kirkko ja seurakuntakeskus sijaitsevat - tavoitteet ovat nykyään niin moninaiset. Mutta joka tapauksessa tämäkin rumba vaanii jo nurkan takana, ja valmistelu ja valmistautuminen on hirmuista.

Ikuisuuden eteisessä pukkaa kiirettä

Messut ovat toki pyörineet koko kesän, mutta nyt jumalanpalvelushenkilökuntakin yrittää jälleen mahtua talvialboihinsa ja viritellä nuottia talvikaudelle sopivammaksi - kesällä saattoi vähän kevennelläkin välillä, mutta nyt mennään taas syksyyn sopivalla vakaudella. Kanttori kokeilee uusia biisejä ja verryttelee vanhoja. Uusia helmiä vanhojen joukossa.

Näitä sitten kiihdytetään kohti joulua niin, että on sitten varaa vähän hölläillä kohti kesää - paitsi rippikoulut, jotka ainakin leirien osalta jatkuvat jopa koko kesän.

Kaiken käynnistäminen, suunnitteleminen, valmisteleminen, infoaminen, mainostaminen, pohtiminen ja toteuttaminen vaatii aika paljon työtä. Monet seurakunnan virat ovat työajattomia, minkä työntekijä tuntee näinä viikkoina nahoissaan: vaikka intoa, taitoa, halua ja tahtoa on, eivät vuorokauden tunnit vain välttämättä riitä sekä työn että oman itsen hoitamiseen. Palavereja ja suunnittelutuokioita sovitaan tottumuksesta aamupäiviin, vaikka työpäivä voi kestää iltauutisiin saakka ja ylikin. Näin ollen päivästä tulee joko todella pitkä tai todella hajanainen ja pirstaleinen, ja kun töihin on aamulla lähtenyt, niin voiko ne keskeyttää jos illalla on vielä häppeninkiä? Siis saako itsensä irti työmoodista tai ilkeääkö pistää pillit pussiin keskellä päivää, kun tietää illalla tulevansa vielä takaisin? Kaikki eivät, jotkut kyllä. Mutta joku sen kaiken työn lopulta tekee, eikä se mene välttämättä koskaan tasan vaikka kuinka yrittäisi, eivätkä kaikki tosiaankaan edes yritä.

Mä oon ihan töissä. Eiku levossa. Eiku... mut mites ensi torstai?

Työajattomassa työssä yksi isoja sudenkuoppia on työn itsenäinen suunnittelu ja toteutus. Ei ole ihan yksi ja kaksi seurakuntaa, jossa työt tästä syystä jakautuvat hyvin, hyvin epätasaisesti ahkerien ja innovatiivisten repiessä itsestään kaiken yhteisön hyväksi joidenkin muiden sluibaillessa minimillä ja sen alle. Sillä kummastakaan ei oikein voi välttämättä moittia tai saa edes kiinni, sillä kun itse itseäsi ohjaat niin saat huseerata just niin paljon tai vähän kuin tykkäät. Ylläripylläri tämä kismittää ja kuormittaa niitä, joilla on draivi päällä, ja minimi-miehet ja -naiset voivat olla haltioissaan toisten tehokkuudesta, mutta sen verran etäältä, ettei kukaan vain oleta tai odota heidänkin puuttuvan tapahtuviin ja toteutuviin juttuihin.

Jotkin työt voivat seurakunnissa yksisarjaisia - kuten nyt vaikka kanttorin hommat, jos kanttoreita on vain yksi - näin pienissä seurakunnissa usein on. Silloin sama kanttori soittaa messut, toimitukset ja nuortenillat, pitää muskarit ja harjoittaa kuorot, ja työtä on taatusti toista kellollista, jos siihen kelkkaan lähtee. Kanttorin työ on syystä työajatonta, sillä minkään valtakunnan työaikalainsäädäntö ei moiseen suostuisi. Muita yksittäisiä duuneja voi olla mikä tahansa muukin virka: nuoriso-ohjaaja, diakoni tai pappi. Yksinään puuhatessa ei tarvitse arvioida toisen tekemän työn määrää tai laatua, ja se on toisaalta siunaus toisaalta taas varsin yksinäistä ja väkevän tietoista mahdollisuuksien kaikkeudesta mutta myös siitä, että viime kädessä olet kaikesta yksin vastuussa.

Alterego. Pakko olla.

Miksi tämä sekava ja outo kirjoitus? Koska sitä tämä välillä on. Työkavereista on usein iloa ja joskus ei. Yhdessä tekemisestä saa voimaa, paitsi silloin kun huomaat tekeväsi yksin kaikkien puolesta ja joskus jopa muista huolimatta. Tekeminen ja toteuttaminen ovat parhaimmillaan mahtavaa, voimaannuttavaa ja antoisaa. Pahimmillaan se on uuvuttavaa, turhauttavaa ja voimia vievää, sillä vaikka tiedät, että työsi on arvokasta, ei hedelmistä ole aikaa tai voimavaroja nauttia. Tai sitten joku muu kerää kreditit. Ilman yhteistä työnäkyä mekin taannumme hiekkalaatikolle ja silloin toimiva seurakuntatyö on yksi suurimmista Jumalan ihmeistä. Onneksi sentään Hän hoitaa homman kotiin silloinkin, kun toimintasuunnitelma ei ole ihan tarkka, budjetti on riittämätön ja henkilötyövuodet jo parhaat aikansa nähneet. Taivaallisesta työnjohdosta huolimatta maallisuus pitää otteessaan.

Näissä rattaissa mennään välillä aika mutkalle, sillä tasan eivät mene nallekarkit näissäkään hommissa. Joskus Jumalan käsiä vaan väsyttää.