Uupumiseen kyllästyneet?

Työ- ja arkiuupumisesta on viimeisen vuoden parin aikana puhuttu paljon. Olemme saaneet lukea vähän joka lehdestä uupumisesta, sen oireista, syntymekanismeista, vaaroista, kestosta ja siitä, kuka tämän kuorman yleisimmin kantaa, kuten nyt vaikka Hesarissa. On hienoa, että aiheesta puhutaan ja siihen kiinnitetään (ainakin yleisellä tasolla) syyllistämätöntä huomiota.

Vaan aikalailla yksipuolista aiheen käsittely kaikesta huolimatta on ollut - ja toisaalta se on mennyt jo yli, sillä (mahdollisesti masennukseen johtava) uupuminen sotketaan nyt iloisesti normaaliin väsymykseen. Tällä normaalilla tarkoitan sitä, että vaikkapa lomalla vuorokausirytmi ei ihan pysy tolkullisena ja sitten haukotuttaa pitkin päivää ja viikkoa. Uupuminen ja sen käsitteleminen ilmiönä ovat siis löytämässä lakipisteensä, ja siitä on merkkinä termin ja käsitteistön huolimaton käyttö. Uupuminen ja sen tunnistaminen ovat jo niin arkipäivää, että vähän jo kyllästyttää... mutta ei itse ongelma ole mihinkään poistunut.

Kyllästymisen reunalta ei välttämättä ole hyvä pudota

Se, mitä ihmettelen, on siis aiheen yksipuolinen käsittely - kirjoitan siis nyt kun vielä joku ehkä jaksaa aiheesta edes vähän kiinnostua lukeakseen tämän. Niin. Uupumiseen havahtuneet, masennukseen asti luisuneet ja takaisin kömpineiden kertomukset ovat olosuhteita lukuunottamatta samankaltaisia, ja niiden perusjuoni on sama. Se menee näin: näin pelastin itseni.

On aikalailla sama, mitä tuo pelastaminen on vaatinut käytönnössä: työpaikan vaihtoa, uudelleen kouluttautumista, pitkää sairauslomaa lääkkeiden ja terapian kanssa, omaisuuden myyntiä ja muuttoa Australiaan, tai mitä näitä nyt on. Näiden kertomusten ydinviesti kuitenkin on, ettei asialle kukaan muu kuin uupunut itse oikein voi mitään. Että itse on jostain se muutosvoima ja -rohkeus kaivettava. Varmaan niinkin, mutta en usko että siinä on kaikki.

Sillä missä ovat ne tarinat ja kertomukset esimiehistä ja johtajista, jotka helpottavat, auttavat ja mahdollistavat uupuneen toipumisen? Heitä on, tiedän sen, mutta miksi heistä puhutaan niin vähän? Hurja prosentuaalinen määrä suomalaisia työikäisiä on uupuneita. (Miksi muistelen, että 25%? Ihan älytön määrä ihmisiä. En löydä linkkiä tähän, eli tervettä lähdekritiikkiä peliin nyt.) Mutta jos oletetaan, että noin neljännes työikäisistä joutuu ponnistelemaan jaksaakseen, niin aika monelle työpaikalle heitä riittää - joillekin enemmän kuin toisille. Joten aika moni esimies ja johtaja on uupujan kanssa tekemisissä.

Huomattavat, huomatkaa!

Haluaisin lukea sekä niistä, jotka kertovat, kuinka ovat asioita parantaneet että niistä, jotka ovat saaneet avun omassa yksikössään. Haluaisin, että osoitettaisiin ihan sormella, että tässä on kuulkaa semmoinen johtaja, joka otti homman tosissaan ja teki sille jotain oikein. Haluaisin tietää mitä ja miten toipujien esimiehet sen tekevät- tai miten he sen jopa torppaavat alkuunsa! - sillä ihan kuin aistisin tässä roolimallin puutetta. Lehdet ovat olleet täynnä 'tunnista uupumus' ja 'toimi näin kun uuvut'-vinkkejä. Ja sitten on kerrottu, miten ja minkä pitäisi toimia. Ei, mikä on toiminut tai toimii. 'Pitäisi' on vähän hankala sana, sillä se jättää aika paljon väljyyttä itse toiminnalle.

Kolmas puoli, josta en halua lukea, mutta joka olisi myös välttämätön uupumisesta keskustelussa, ovat he, jotka eivät toipuneet ehkä koskaan. Heistä ei saa sankaritarinoita, eivätkä he välttämättä ole edes itse parhaita asiasta kertomaan - niin oudolta kuin se tässä kuulostaakin. Veikkaan, että työyhteisöistä on vuosien varrella kadonnut useita ensin sairauslomille ja sitten sairaseläkkeelle uupumisesta alkaneiden syiden vuoksi. He vain eivät tulleet takaisin, ja lopulta... unohtuivat? Suomalaisilla on uskomattoman hieno (sic) taito jättää toinen ihminen rauhaan. Jos nykyistä tai entistä työkaveria - tai vaikka muutenkin kaveria - kohtaa riittävän pitkäkestoinen sairaus tai masennus, hänet jätetään rauhaan - eli yksin. Eivät kaikki tietenkään jaksa tai halua edes hyväntahtoisia ja huolestuneita utelijoita ympärilleen, mutta aktiivinen rauhaan jättäminen on meillä kyllä ihan kansalaistaito, kuten kassajonossa kännykän esiin kaivaminenkin.

Ruudun valossa. Yksin.

Kirjoitin tuossa yllä, ettei kadonnut itse ehkä ole paras - tai ainakaan hän ei ole ainoa - joka voisi kertoa tarinansa. Kertojina voisi olla myös heitä, jotka ovat huomanneet, että joku puuttuu, että joku liukenee, että joku vain katoaa, eikä hänestä enää kuulu. Rauhaan jätetyt eivät ehkä itsekään halua rasittaa muita omalla itsellään, mutta mitä se tekisikään, jos tietäisi, että joku kaipaa? Että jollakin töissä tai muussa yhteisössä on huoli ja jopa ikävä? Tämä ei olisi kadonneen yksilön tarina, vaan kaipaavan yhteisön. Voisiko siinä olla uutta voimaa?

Mitä siis yritän sanoa? Että osaavat nostajat esiin! Esimerkkejä ja aitoa osaamisen ylpeyttä siitä, että hei, alaisten työkykyisenä pitäminen toimi meillä näin! Ja tätä se minulta ja työyhteisöltä vaati!

Ja että kaikki uupumistarinat eivät ole sankaritarinoita. Kaikki eivät nouse, eivät ainakaan yksin. Kenet kadonneen sinä tunnet? Oletko varma, että hän oikeasti häiriintyisi jos kysyisit kuulumisia? Vai varjeletko itseäsi vuodatukselta ja vaivalta? Oletko itse ok? Niin, tai sinä kadonnut! Entä, jos sinua kaivataan!?

Ei kyllästytä uupumiseen ihan vielä, jooko.

Kahden välistä

Viime aikoina fiilikset ovat olleet kaikenlaisia. On ollut ihmetystä, järkytystä, flowta ja puolustusasemaa. On ollut pettymyksiä, epätoivoa ja iloa, kiintymystä ja turhautumista. Yksi edellä mainituista kuvaa tunnelmia vaalivalvojaisissa, toinen juoksulenkillä, kolmas ystävien kohtaamista ja niin edelleen; kaikenlaista.

Jos vääntää naamaansa, se voi jäädä sellaiseksi

Vaan se, mikä tuolle kaikelle on yhteistä on se, että ne ovat tunteita ja menevät ohi. Osa palaa pidempään, osa hiipuu nopeasti ja jää vain...? Mitä?  muisto? Perusmöllötys? Perusasenne?

Ja tätä minä olen sitten miettinyt vähän enemmänkin.

On häkellyttävää huomata, miten monia asioita perustellaan tunteella. Jokin tuntuu oikealta, jokin väärältä, jokin todelta ja joku ei. Tunteella ohitetaan tutkittu tieto, ja tunteisiin vedotaan kun tieto ei riitä. Mieleeni tulee vain yhdenkaltainen lause, jossa tunne kielletään, ja tietoa korostetaan, vaikka homma taitaa silti olla toisin päin, eli: "en tunne yhtään (lisää tähän vaikkapa jokin etnisyys, suuntautuminen, rajoite tai ruokavalio), mutta tiedän, että he kaikki ovat..." yleensä jotain vähemmän mairittelevaa. Paitsi, jos puhuja puhuu jostain ihailemastaan, jolloin sävy on luonnollisesti positiivinen. Pointti tässä on se, että jonkun omasta lähipiiristä poikkeavan ihmisen olemassaolo herättää tunteita aina puheeksi tullessaan. Ennakkoluulo herättää usein pelkoa eikä pelosta ole pitkä matka vihaan (ainakin jos uskomme Yodaa, ja miksi emme uskoisi).

Mutta siis. Tunteita. Tunteet menevät ohi. Kuten rakastumisessa. Tai pettymisessä. Tai suuttumuksessa. Kaikki se menee ohi lopulta, mutta toistuessaan ne muuttavat ihmistä syvemmillä tasoilla.

Väitän, että tunteet johtavat asenteisiin.

Jos rakastuminen menee hyvin, eli rakastumisen tunne tulee riittävän pitkään ja säännöllisesti ravituksi, se kestää maksimissaan 1000 päivää. Tätähän sitten vakiintuneissa parisuhteissa sitten askaroidaan, että miten siitä eteenpäin, eli onko rakastuminen aiheuttanut (ja tässä on nyt siis sitä omaa teoriaa) pysyvän muutoksen asennetasolla toista ihmistä kohtaan niin, että tätä aikaisemman rakstumisen kohdetta haluaa nyt kohdella lempeydellä, hellyydellä, luottamuksella ja anteeksiantamisella? Eli että rakastaminen olisikin asenne toista ihmistä kohtaan. Toisaalta, jos rakastumisvaiheessa pettyy tms. riittävän monta kertaa, niin rakastumisentunteen hiipuessa ei asenne olekaan rakastava, vaan vaikkapa epäluottavainen, pelokas tai välinpitämätön.

Tokihan muotoutunut asenne on muutettavissa ja murrettavissa myöhemminkin, mutta se vaatii pidemmän toiston ja/tai todella, todella voimakkaan vastakokemuksen asennetta vastaan. Eli jos rakastuminen on kasvanut ja kehittynyt rakastamiseksi, niin se kestää ehkä pidempään vaikkapa laiminlyöntiä ja häviämisiä esimerkiksi älylaitteille, mistä viikonloppuna Hesarista luin. Vaikka asenne olisikin rakastava, niin eihän se tunteiden kokemista estä - ja jos tunnefiidissä on enemmän yksinäisyyttä ja hylkäämisen kokemuksia kuin iloa, niin eihän se hyvää tee. Rakastava asenne saattaa kestää, mutta myös murtua ja muuttua välinpitämättömyydeksi, joka on myös ennemminkin asenne kuin tunne. Vaikka tuntuukin.

Vaan voihan rakastamisen murtaa kerrallakin. Silloin tippuu usein korkealta ja kovaa, kun luottamus, läheisyys ja oman elämän puitteet kaatuvat kerralla. Kuten vaikka jos parisuhteen toinen osapuoli ilmoittaa yhtäkkiä rakastuneensa johonkuhun toiseen ja muuttavansa samoin tein pois. Tai jos se toinen jää kiinni pettämisestä, kun parisuhteen yhteisissä pelisäännöissä on sovittu uskollisuudesta. Tai mitä näitä nyt on. Asenne toista kohtaan kuitenkin muuttuu kerralla uusien negatiivisten tunteiden hyökyessä yli.

Helpompi rikkoa kuin koota uudelleen

Samoin jos jokin tuottaa jatkuvasti pettymyksiä, niin tuskin sellaisesta kovin lämmintä suhdetta kehittyy. Pettymys muuttuu kroonistuessaan epäluottamukseksi, eikä sitäkään asennetta ole helppo muuttaa. Väitän muuten myös, että positiivinen muutos rakentuu hitaammin kuin negatiivinen - mikään suurten ja yllättävän lämpimien tunteiden ryöppy tuskin muuttaa syvää epäluottamusta hetkessä pysyväksi hellyydeksi. Luottamuksen portaat ovat hauraammat, kuin niitä hajottavat voimat.

Edellisiä kolmea kappaletta saa ja voi sämplätä ihan mielensä mukaan, mutta oleellista niistä on poimia tuo polku tunteista asenteiksi. Vaan onkohan asenteita olemassa kovinkaan montaa? Neljä löydän tältä istumalta, mutta voihan niitä olla enemmänkin, eli
1. Rakastaminen, johon liittyy siis läheisyys, hellyys, luottamus ja turvallisuus.
2. Epäluottamus, joka kasvaa pettymyksistä, laiminlyönneistä ja turvattomuudesta
3. Välinpitämättömyys, mikä ei oikein tunnu miltään, paitsi ehkä vähän ärsyttää. Tässä asenteessa on ihan sama, mitä muut puuhaa. Aika kyynistä.
4. Viha, joka kasvaa ainakin pelosta, epäluuloista ja turvattomuudesta.

Näistä toki voisi kai laajentaa koko elämää koskevan elämän asenteen, mutta ei tehdä niin nyt. Pidetään tämä kahden välisenä tai yhden suhteena yksittäiseen kohteeseen (esim. ihmisryhmä, instituutio, joku muu, mikä). Ei se, että jokin yksittäinen taho aiheuttaa meissä voimakkaan tunnereaktion tarkoita, että suhtautuisimme samalla tavalla kaikkeen. Tai että se tunne edes olisi se varsinainen kantava voima. Jos tuntematon herättää vihaa, niin sehän ei ole tunne, vaan asenne - tunne, joka vihan herättää voi olla pelko. Jos joku herättää halun silittää, niin asennehan on rakastava, ja tunne on lempeys, hellyys tai jokin muu pörröinen fiilis. Eikö niin?

Edellä pohditun vuoksi olen hyvin huolissani tästä tunnepuheen ja -painotusten viidakosta. Se, millaisia tunteita eri ihmiset ja asiat meissä aiheuttavat ovat tärkeitä, sillä ne muokkaavat jokaisen henkilökohtaista asenneilmastoa. Kai meissä kaikissa nuo kaikki neljä osastoa on, mutta väittäisin, etteivät ne ole useinkaan samankokoisia. Ja jopa toivon niin. Tuossa listassa on yksi positiivinen (rakastaminen), kaksi negatiivista (epäluottamus ja viha) ja yksi neutraali (välinpitämättömyys), joten jos noista piirtäisi nelikentän, niin aika vähälle tuo hyvä jäisi. Ja kun se hyvä ja positiivinen on muutenkin vaikeampaa, hauraampaa ja hitaampaa kasvamaan.

Asennekin siis tuntuu joltain. Hyvältä, pahalta, pahemmalta. Asenne ohjaa silittämään, ohittamaan tai suuttumaan, ja näitä asennealustoja on jokaisessa ihmisvälissä. Jokaisessa.

Asenteiden kovammilla kentillä

 

Myrkyn nielleet

Kuopion Hiippakunnan piispa Jari Jolkkonen julkaisi Tuomiokapitulin sivuilla kirjoituksen ja kannanoton myrkyllisestä miehuudesta. Kiitos ja aamen! Piispa peräänkuuluttaa vastuullisuutta toiminassa ja olemisessa, sitä, ettei toisia voi vastuuttaa tai syyttää omista valinnoista ja varsinkaan virheistä. Eikä ole kunnollista muuttua lapaseksikaan. Myrkyllisyys on vahingollista paitsi  ympäristölle myös miehille itselleen.

Salakavalaa

Myrkyllinen miehisyys on ärinää, pakolla vaikuttamista, väkivallalla uhkaamista ja väkisin toimimista muista piittaamatta - ainakin näin piispan kirjoituksesta ymmärsin. Näillä toimintamalleilla on vaikutettu ennen kaikkea alisteisessa tai heikommassa asemassa oleviin, jotka perinteisessä mielessä tuppaavat olemaan naisia ja lapsia. Ja kun naiset ja naiseus ovat viime vuosikymmeninä emansipoituneet, on voinut huomata, että myrkky on levinnyt laajalti. Itseä ja ympäristöä vahingoittavat mallit eivät siis välttämättä katso sukupuolta.

Perinteinen johtajuus on ollut miehistä - myrkyllä ja ilman. Yhtälailla perinteisesti naisille on jäänyt kodinpiiri ja ideatasolla oleva tasa-arvo, josta varsinkaan toksiset eivät ole paljoa piitanneet. Tasa-arvon edetessä naiset ovat heränneet ja rohkaistuneet vaatimaan oikeutta vaikuttaa ja kantaa vastuuta myös yhteiskunnallisista asioista. Tahtotila ja meteli on ollut ja on edelleen kova - ja syystä. Tasa-arvo on pahasti vaiheessa ja jossain mielessä ottanut jopa takapakkia; roolin ja tilan hakeminen ja vakiinnuttaminen ei ole helppoa. Lisäksi naisen on usein oltava työelämässä miestä pätevämpi, parempi, rohkeampi, vastuullisempi, ahkerampi ja kaikin puolin moitteettomampi, ja silti samasta duunista maksetaan naapurikopin miehelle parempaa palkkaa. Kyllähän se ottaa päähän ja nostaa kierroksia, ja jos eteenpäin pääsemisen mallina ja tapana on myrkyllinen käyttäytyminen, niin ei sitä pehmeydellä, oikeudella tai hyvyydellä muuteta kuin ylhäältä johdettuna.

Ei vihaa. Oisko uteliaisuus hyvä?

Yhteiskunnan normien hajotessa kunniallisen käytöksen ja toiminnan vaatimus on löystynyt. En tarkoita, että se olisi vain huono juttu, mutta tässäkin tilaa hakiessa ylilyöntejä sattuu. Väkivaltaa niin hengessä kuin fyysisesti on ollut maailman sivu, ja nyt myös naisten harjoittama kotiväkivalta on noussut tapetin alakulmaan. Jossain mielessä aihe on tabu, koska 1) naiset ovat heikompia, 2) miehen on pärjättävä naiselle, ja hävettää jos ei. On hämmentävää ja surullista, kuinka usein tasa-arvo toteutuu väkivallan ja sen aiheuttaman häpeän suhteen, ja niin harvoin positiivisessa mielessä.

Miksi tasa-arvo toteutuu väkivallalla ja väkivallassa? Kuinka nämä myrkkyhanat saataisiin kiinni? Piispa Jolkkosella on rohkeutta ja taitoa nousta esimerkiksi, arvostan! Ja vaikka piispa puhuttelee kirjoituksessaan miehiä, niin kannattaa naistenkin se vilkaista tämä lainaus mielessä pitäen: "Jos haluamme kitkeä vääränlaisia miesmalleja, yksi vaihtoehto on, että tiedostavana itseään pitävä nainen alkaa saarnata miehelle maskuliinisuuden myrkystä ja luo opillisesti hygieenisen miesmallin. Silloin siirretään vastuu naisille, tehdään miehistä reppanoita ja kärjistetään sukupuolten välistä vastakkainasettelua."

Loppu kieloutumiselle!

Naiset, tämä vastuu ei kuulu meille. Antaa miesten tehdä se ihan itse ilman tuomitsemista, osoittelua ja ihan ilman ennakko-odotuksia. Ei anneta mekään myrkyn enää levitä.

Hyvin meni jo

Uutisia seuratessa pelottaa. Ei niin pientä eikä niin suurta olekaan, ettei oman edun ylläpito olisi nousemassa - tai jo noussut - intresseissä ylimmäksi. Minä, minun, meidän maa, edut, tavoitteet ja turvallisuus. Koko planeetta kuolee saasteisiin, mutta niitä ei äänekkäiden kannata/voi/saa/tarvitse rajoittaa, koska joku muu saastuttaa pahemmin - eikä siinä, kyllä itsekin mietin kuinka paljon vaikkapa juuston syömisen rajoittaminen vaikuttaa kokonaisuuteen, jossa esim. Hongkongin ilmansaastepitoisuus on todettu tappavaksi (arviolta 3000 henkeä vuonna 2012 tehdyssä tutkimuksessa, ja Delhissä loppui saastemittarista arvot kesken tänä kesänä ). Yhdysvalloissa tuumataan, että ydinvarustelu lopetetaan heti "kun muut tulevat järkiinsä". Eli muiden syy, että pitää parantaa tappavuutta.

Miten meni niinku omasta mielestä?

Vaan ei tarvitse mennä edes globaaleille tasoille, surtavaa riittää ihan ruohonjuurillakin. Kun arkisessa vuorovaikutuksessa sopimuksissa pysyminen, käytöstavat ja totuudellisuus voidaan ohittaa vaihtoehtoisina toimintamalleina, jää jäljelle aika ruma todellisuus. Ollaan niillä kentillä, joilla ei tähdätä yhteiseen parempaan huomiseen vaan puolustetaan nyrkit pystyssä jotain omaa. Apua ei tarjota eikä varmaan oteta vastaankaan - ei ainakaan ilman taka-ajatuksia.

Kai ihminen on aina ollut jonkinsortin opportunisti ja oman edun tavoittelija - ainakin yksityisessä toiminnassaan. Nyt vallitsevaa aikaa kuvataan toisinaan totuudenjälkeisenä aikana, mutta tuntuu, että elämme myös hyvän jälkeisessä. Parempaa - tai edes siedettävää - huomista ei ole syytä rakentaa, koska tarjolla ollut hyvä on jo saavutettu ja nyt siitä on pidettävä kiinni, koska joku (kuka?) haluaa tai aikoo tuon hyvän viedä tai tuhota. Ylemmyys on tuupannut ylevyyden syrjään, ja omasta asemasta pidetään kiinni sortamalla niitä joita ylemmyydestään kiinni pitävä vielä voi sortaa, kuten vaikkapa pakolaisia ja sairaita.

All aboard!

Olen pohtinut ylevyyttä vasta vähän. Ylevyydellä tarkoitan tässä siis sitä, että he, jotka voivat vaikuttaa heikompien vointiin ja asemaan, käyttäisivät valtaansa suojatakseen ja helpottaakseen valtansa alaisten elämää ja asemaa. Ylevyys ei siis ole ylemmyyttä, jota pitää suojata horjunnalta, vaan jotain, mikä antaa suuntaa toiminnalle, ja nostaa niitä, jotka eivät itse jaksa tai pysty nousemaan. Kun yhteisen hyvän suuntaviivat pettävät, ei yksilökään jaksa pitkään rimpuilla. Mutta yhteinen hyvä pysyy tähtäimessä vain yksilöiden joukkovoimalla. Eli monen yksilön pitää valita jotain muuta kuin pelko tai hyökkäys tai viha. Monen. Ja kai se alkaa ihan asenteesta, mutta suuntaviivoja eivät piirrä vallattomat, vaan ne, joilla on raha ja valta. Valtaosa elää murusilla.

Mikä meitä uhkaa ja miksi niin montaa päätöstä ajaa pelko? Tai kuka meitä uhkaa? Millaisessa asenneympäristössä haluamme elää, ja millaisessa oikeasti elämme? Kuka meistä voi vaikuttaa yleiseen asenteeseen? Kuka voi johtaa ja ketä haluamme seurata? Mihin hyvään voisimme yhdessä tähdätä ja kuka sen suunnan osoittaa - ei se kaikille kelpaa kuitenkaan, ja mitä sitten on tehtävissä?

Jos yksi on toista parempi, niin jokin on huonoin. Mikä?

Hyvän nousua en usko oman elämäni aikana enää näkeväni, mutta pidetään edes toivosta kiinni.

Otsikon 'hyvin' voi olla väärin taivutettu. Se voisi olla ihan vaan 'hyvä'.

Kasvatuksen kannoilla

Aika usein lapsia yritetään kasvattaa - ja aika usein he kasvavat yrityksistä huolimatta. Kasvatustrendi kuitenkin vaihtuu välillä, eikä viimeistä sanaa ole vielä sanottu.

Tällä hetkellä ainakin varhaiskasvatuksessa on lyönyt läpi positiivinen pedagogiikka. Lapsen vahvuudet pyritään huomioimaan ja kehittämään, eikä heikkouksiakaan jätetä huomiotta. Kasvatetaan hyvällä.

Vahvuusvaris - avain eteenpäin

Jäin miettimään, että miksi. En tarkoita, ettei niin olisi hyvä, mutta mistä tämä ajatus ja suuntaus lähti? Kuka hän oli, joka polki jalkaa ja sanoi, että virheiden vahtaaminen, kurittaminen ja pakolla kasvattaminen saa nyt riittää? Sillä ihan toimivia ihmisiä on kasvanut ennenkin, vaikkei vahvuuksia ole huomioitukaan, mitä nyt sodan jälkeen kasvaneiden vanhempien traumat ja tabut siirtyivät hiljaisuudessa eteenpäin ilman riittäviä tunnetaitoja, itsesäätelyä tai vuorovaikutusta - asioita, joita nyt opetetaan sekä varhaiskasvatuksessa että koulussa juuri tästä hyvästä syystä.

Aiemmin piti pysyä kurissa, nyt etsitään omaa tietä. Aiemmin piti olla osa yhteiskuntaa, nyt osallistuminen on vaihtoehtoista - en tiedä mille, mutta yhteisöllisyysajatus on muuttunut ja muuttuu koko ajan. Aiemmin lapset saivat näkyä, mutteivät kuulua; nyt lapset ovat osallisia kehitystasonsa mukaisesti - tai ainakaan heitä ei samalla tavalla ehkä pyritä hiljentämään.

Vain muutos on pysyvää

Meistä aiemmin kasvatetuista kasvoi tämän hetken kasvattajia. Joku - tai varmaan aika monikin - päätti tehdä asiat toisin kuin mitä omat vanhemmat tekivät, ja alkoivat puhua toisin, kehittää toisin ja etsiä jotain muuta, kuin mitä itse aikoinaan saivat.

Uskallan vähän väittää, että positiivinen kehulla kasvattaminen on vastaliike nöyryyttävälle ja/tai sivuuttavalle kasvatukselle. Uskon hyvän olevan hyvä. Siksi en voikaan olla miettimättä, että millaisia aikuisia me nyt kasvatamme, sillä tulevia aikuisia muovataan nyt. Jokaisessa ikäpolvessa on heitä, jotka pyrkivät paikkaamaan oman lapsuutensa laiminlyönnit. Hyvällä tuurilla ja riittävän kovalla äänellä lausuttuna myös muut kuulevat näistä ajatuksista - ja nykyisinä teknologian aikoina moni kuulee. Vanhemmuudessa on nyt moniäänisyyttä ja jopa eräänlaisia aatesuuntia, ja hyvä niin. Onneksi on mistä valita.

Kenelle lapsia kasvatetaan? Itselle, yhteiskunnalle vai jollekin muulle? Talouselämälle ja työllisyyden tarpeisiin? Veronmaksajiksi? Ehkä niiksikin, mutta toivottavasti myös heille itselleen, tämän päivän lapsille. Että jonain päivänä heillä olisi kantavat jalat ja ymmärrystä - sekä tahtoa ja oivallusta kasvattaa seuraavat vieläkin paremmin, sillä hyvä kasvaa hitaasti. Valmista tuskin tulee koskaan, mutta tehdään parhaamme. Niin me, kuin vanhempammekin - ja toivottavasti lapsemmekin - niillä eväillä, mitä mukaan on tarttunut.

Mitä sinä näet?

Eroja lapsiperheissä 2: molemmissa päissä

Kyllä pingis on hieno laji! Tarjolla on vauhtia, viihdettä ja hyvää liikettä. Vaatii tarkkaa silmää, aivojen ja käsien yhteispeliä ja riittävää keskittymistä.  Hyvässä pelissä on hauskaa ja oppiminen on kivaa. Haasteetkin kohdataan hyvällä otteella, sillä sehän on vain oppimista. Ja näin siis myös parisuhde- ja perhepingiksessä.

Sillä vähän on kyllä parisuhde- ja perhe-elämä pingiksen kaltaista. Jos arki on pallo ja parisuhteilijat pelaajia, niin alkaa olla jo puitteita metaforalle.

Let's play!

Peli alkaa, kun suhteilijat tulevat kentälle. Toiseen tutustuessa pallottelu alkaa hiljalleen erillisten arkirutiinien yhteen sovittamisilla ja kysymyksillä 'monelta sun työt/luennot loppuu?' ja 'mitä illalla syötäisiin?'. Arjen pallottelu on aika leppoisaa ja kumpi vain voi lopettaa pelaamisen aika vähällä vaivalla. Vaan jos peli kiinnostaa, niin siihenhän ihan uppoutuu.

No.

Peli imaisee pelaajat mukaansa. Pelaaminen onnistuu, ja pelikaverin kanssa on kivaa. Vaikka joskus tulisikin lipsumisia (myöhään illalla kaksi nälkäistä huomaa, ettei kumpikaan ole käynyt kaupassa ja kaapissa on vain purkki papuja ja puolikas sipuli. Ehkä vähän harmittaa, mutta myöhemmin jo naurattaa; ja papu-sipuliyllätyksestä tulee suhdetta lujittava sisäpiirivitsi), ne eivät kaada koko peliä, vaan saavat molemmat pelaajat ehkä huomioimaan kokonaistilannetta tarkemmin. Kun arkipallo on kahden arkea, peli sujuu.

Voipa olla, että arkeen tulee pieni(ä) ihmisiä, jotka muuttavat arkipallon painoa. Pallo on edelleen pidettävä pöydällä, mutta pelin haastekerroin on kasvanut. Oikeastihan tämä onneksi ei tapahdu yllärirytinällä, vaan pelaajien taidot onneksi kasvavat pallon painon lisääntyessä pikkuhiljaa. Kysymykset 'monelta sun työt/luennot loppuu?' ja 'mitä tänään syötäisiin?' säilyvät, mutta voi olla niiden lausumiseen käytetty äänensävy on alkuajoista hieman muuttunut, tai on ainakin välillä hieman erilainen. Lasten kasvaessa arkipallo saattaa muuttua todella haastavaksi hallittavaksi, jos vaikkapa perheen kolmella lapsella on kullakin neljänä iltana viikosta harrastukset eri puolilla kaupunkia samaan ja eri aikaan ja niin, että joka päivällä on jotakin. Lisäksi tulevat vielä tämän arkipingiksenpelaajien harrastukset, jotka auttavat pitämään koko pelin mielekkäänä ja pelaajan pelikunnossa, mutta toisaalta hankaloittavat pelin sujumista. (Edellä kauhuskenaario, ei välttämättömyys tai että näin olisi kaikilla ja väistämättä, mutta voi olla.) On tapauksia, joissa tilanteen mielekkyys kannattaa ihan oikeasti punnita uudelleen, sillä ei liene tarkoitus, että pelin ääreen uuvutaan täysin, kun sen kulkua ei haluta katkaista tai keventää.

Ei pyöri eikä pompi

Kaikissa arkipingiksissä tulee välillä lipsahduksia; vanhempainilta unohtuu, kukaan ei käynyt kaupassa, mitkä pyykit? jne. Koska pelin tarkoitus on itse peli, eikä voitto, ei syyttäviä sormia tarvitse nostaa ja syyllisiä tapahtumaan etsiä. Toistan: pelin tarkoitus ei ole voitto tai henkilökohtaiset pisteet, vaan pallon pysyminen pöydällä. Näin ollen lipsahduksetkin ovat kestettävissä, ja muistiot ja papu-sipuliyllätykset pitävät pallon liikkeessä. Tämä kuva on hyvä.

Joskus voi olla, että toisen pelaajan ote alkaa lipsua vaikkapa sairastumisen vuoksi. Tällöin toinen pelaaja voi hyökätä hätään ja pelata satunnaisesti siis myös vastapuolen pallon tyyliin 'mä hoidan, nou hätä!'. Peli jatkuu, vaikka yllättävä kahden päädyn pelaaminen on saattanut pelaajaa - ehkä kumpaakin - kummastuttaa ja hetken hengästyttää. Molemmat pelaajat voivat kuitenkin päästä näin taas peliin, ja ehkä vastaaviin tilanteisiin osataan vastaisuudessa varautua. Pelaajat pitävät pelin jatkumista tärkeänä ja toista tsempaten homma löytää uomansa samalla kun molempien pelitaidot ovat taas kehittyneet. Tämäkin kuva on hyvä.

Mutta entä sitten, jos pallo on toisessa päässä ollessaan aina siinä ja kintaalla? Jos takaisin syötöt eivät olekaan tasaisia tai meinaavat jopa jäädä väliin, eikä pelaaja osaa tai halua avata pelityylinsä muutoksen syitä? Tai ehkä edes myönnä pelityylin muuttuneen? Voi olla, että aluksi tsemppaus riittää - siis että toinen pelaaja kiinnittää toisen huomion aina lähestyvään palloon, ja alkaa näin vähitellen ohjata peliä, jos toinen ei tormistaudu. Voi olla, että 'mä hoidan, nou hätä!-tilanteitakin alkaa tulla useammin, ja toinen huomaakin lopulta hyökkäävänsä pelaamaan kumpaakin puolta, koska se on itselle helpompaa ja arjen sujumisen kannalta hyväksi. Minne se toinen pelaaja katosi?

Voi olla, että se toinen pelaaja katselee peliä maila kädessä. Peliin voi olla vaikea mennä enää sekaan, jos se toinen pelaa kumpaakin päätyä jo rutiinilla. Silloin syrjään jäänyt osallistuu vain erillisestä pyynnöstä, toisen ollessa estynyt hoitamaan koko settiä yksin. Voihan olla, ettei sitä pelin lopettanutta enää edes kiinnosta. Tai että hän ei pysy enää mukana, eikä osaa sanoa sitä. Tai voi olla, että peli alkaa tuntua todella raskaalta ja jopa vastenmieliseltä, mutta sitä ei joko osata tai haluta sanoa sille toiselle - edelleen aktiiviselle pelaajalle - ettei tämä loukkaantuisi. Peli on siis muuttunut aika paljon; Toinen ei enää pelaa ja toinen ei uskalla jättää pelaamatta toisen puolesta. Kysymykset 'monelta sun työt/luennot loppuu?' ja 'mitä tänään syödään?' tulevat jo aika erilaisilla äänensävyillä, eikä papu-sipuliyllätys naurata enää ketään.

Aikansa hyvä

Missä vaiheissa peli pysyy kahden välisenä pelinä ja millä keinoin? Veikkaisin, että peli on kahden peliä niin kauan, kun jaksetaan puhua, sopia, nauraa, unohtaa ja keksiä keinoja yhdessä. Miten kahden päädyn pelaajan voisi pysäyttää ja saada senkin toisen takaisin mukaan peliin? Kuinka se tehdään, kuka sen tekee ja milloin ei ole enää paluuta?

Sillä ei kukaan jaksa loputtomiin pelata kahta päätyä pelissä, joka on tarkoitettu kahdelle. Vaikka hengästyminen olisi uusi normaali, se ei tarkoita, että se olisi oikeasti hyväksi. Semmoinenhan kuluttaa ihan valtavasti! Kuinka peliä jatketaan ja kenen vastuulla sen jatkuminen ja jatkaminen on? Pitääkö kahden päädyn pelin jatkua, jos toinen ei pelaa ja toinen ei jaksa pelata kummankin puolesta? Molemmissa päissä pitää pelata samaa peliä, että homma toimii.

Tämäkin on yksin vaikeaa

(Ja niin, onkohan eroperheiden laji sitten pesäpallo? Yhteiskunta lukkarina ja etävanhempi ulkovuorossa? Ja entä uusioperheet? Hmm.)

Eroja lapsiperheissä: kosketuksen paino

Edellisestä postauksesta on jo kovin pitkä aika. Tässä parissa kuukaudessa monet mietteet ovat sysänneet kohti kirjoittamista, mutta aikaa ei ole ollut. Nyt on hetki.

Usein mediassa kerrotaan, että pikkulapsiperheissä erotaan varsin herkästi. Kerrotaan, että perheen pikkulapsivaihe kuormittaa parisuhdetta niin paljon, että lopulta vanhemmat eivät jaksa toisiaan, ja päätyvät laittamaan lusikat jakoon. Koska perhe onkin muuta kuin unelmien täyttymys.

Miten menee omasta mielestä?

Perheitä ja parisuhteita on monenlaisia - varmaan yksi kutakin. Ymmärtääkseni haave perheestä on kuitenkin varsin usein yhteinen ja esikoista odotetaan monenkirjavin tuntein yhdessä. Se, mitä synnytyksen jälkeen tapahtuu, vaihtelee. Varsin usein kuitenkin käy niin, että lapsen äiti huolehtii ensisijaisesti jälkeläisen syöttämisestä, pukemisesta, riisumisesta, hyssyttämisestä pesemisestä, syöttämisestä, pyykimisestä, pesemisestä ja syöttämisestä. Ei aina, mutta aika usein. Se tarkoittaa, että pieni ihminen on kontaktissa äitiinsä todella, todella paljon ja jatkuvasti. Ja ihanaahan se voi ollakin. On vauva, jota ihastella, nuuskutella, silitellä, paijata, syöttää ja pestä. On ihanaa olla iholla ja kosketuksissa.

Jatkuvasti.

24/7

Monta kuukautta.

On tutkittu, että ihmisen sensorinen muisti on käytännössä rajaton, vaikka tuon muistin kesto onkin lyhyt - näin myös äideillä. Pienen vauvan kanssa ollessa iholla on toinen ihminen koko ajan. Toinen ihminen, joka tarvitsee, ja jolle haluaa antaa turvan, hellyyden ja kaikenlaista hyvää. Iho antaa kaikkensa, ja tuntee koko ajan.

Pim

Sitten on puoliso ja ehkä muita lapsia. Kun vauva nukkuu muualla, on heidän vuoronsa. Halitaan, pusitaan ollaan lähekkäin. Sensorinen muisti ei lepää, ja äiti-ihminen saattaa itsekin ihmetellä missä mättää, kun kasassa oleminen ei tunnukaan niin voimaannuttavalta kuin ennen.

Äiti-ihmisestä saattaa tulla äreä ja vetäytyvä. Puoliso miettii, miksi lapsensa rakas äiti vaikuttaa siltä, että haluaa purra silittävää kättä. Äiti-ihminen saattaa olla ymmällään itsekin. Kosketushan on kiva. Koskettaminen on kivaa! Mutta kun sitä ei välttämättä meinaa sietää.

Entä, jos iho menee kosketuksesta tukkoon? Että tulee tila, jossa hali ei auta, vaan ärsyttää? Tila, jossa huoneen toiselta puolelta suotu hymy ja lempeä katse on enemmän kuin kokovartalokosketus? Kun fyysisesti olisi mahdollista jatkaa parisuhde-elämää, mutta naista ei kiinnosta, niin voisikohan kyse olla myös siitä, ettei iho jaksa koko ajan tuntea? Ei kaikki johdu hormoneista tai siitä, että nainen on vaikea, haluton tai muuttunut ihan toiseksi ihmiseksi. Joskus se voi johtua kosketuksen ylikuormasta. Se voi johtaa parisuhteen myrskyihin, mutta ei sen tarvitse, sillä se ei ole ikuista.

Ei hätää, se menee ohi.

Se menee ohi, kun iho saa lopulta aikaa. Se menee ohi, kun äidin ja vauvan välille tulee tilaa, kun vauvalla on muitakin kiinnostuksen kohteita ja kun äiti saa olla jopa useamman tunnin ilman kosketusta. Lopulta se menee ohi. Lopulta koskettaminen on äidistäkin taas kivaa, ja sitä kaipaa, haluaa ja etsii - muiltakin kuin vauvalta.

Toista kohti

Mutta nuo koskemattomat kuukaudet ovat pitkiä, jos ei tiedä tai osaa sanoa, missä mättää. Voi olla, että puoliso ei jaksa tilannetta katsella. Toivoisin, että aina jaksaisi, sillä tilanne on uusi, outo ja sanaton kummallekin varsinkin esikoisen vanhemmuudessa. Puolisot harvoin ovat tasavertaisen tiiviissä kosketuksessa jälkikasvuun. Se tekee eroja.