Ilman pantaa liikkuessani olen normaali ja huomaamaton. Pantapaidassa olen julkista riistaa, jolle saa ja voi huudella mitä vain, vinkkailla, ehdotella ja kommentoida - eikä vain kirkon tilaa, edellisen sunnuntain saarnaa tai kysellä apua hengen asioihin, vaan myös hiuksia, naamaa ja ruumiinkuntoa.
 |
| Rohkeustesti |
Onhan se totta, että virka on julkinen, mutta ei kai se naispapista tee perinteisessä mielessä julkista naista, joka olemassaolollaan on kielletty hedelmä? Sillä sitähän tämäkin kahtiajako - Sini Ikävalkolle esitetty kysymys "ootsä tosissasi?" ja peräänhuutelu toisaalta ovat - hankalasti hahmottuvaa naiskuvaa, jota toisaalta sotkee ennakkoluulo ja toisaalta henkseleitä paukutteleva rohkeus, jossa mittarina on se, kuinka törkeästi naispapille uskaltaa sanoa. Ja muuten, saako/kannattaako huuteluun vastata? Jos saa, niin miten nasevasti? Onko "se on sulle rouva pastori" riittävä vai liikaa, vai saako moisesta jopa lukea jälkikäteen sanomalehden tekstiviestipalstalta?
Naispappeuden muutos ja murros näkyy meissä, viimeisen 15 vuoden sisällä vihityissä. Olemme pääsääntöisesti 25-45 -vuotiaita, ja olemme kasvaneet samoilla hiekkalaatikoilla kuin muut samanikäisemme samanlaisessa yhteiskunnassa samanlaisessa yhteiskunnan murroksessa. Meissä (nais)papeissa on samaa vääntöä ja ymmärrystä kuin ympäröivässä kulttuurissa. Me kuitenkin olemme tulleet kutsutuiksi kirkollisen agendan äärelle, jonka olemme sovittaneet kiikun kaakun yhteen vallitsevan todellisuuden ja ikuisen sanoman kanssa. Meitä edeltänyt naispappien ensimmäinen aalto tosiaan raivasi tilan naisille pappisvirkaan, ja nyt tuon viran raamit ja ymmärrys venyvät, kun viranhoitajat eivät joko mahdu tai enää suostu koteloitumaan huomaamattomiksi. Me emme enää pyydä anteeksi kutsumustamme.
 |
| Aika selvä kuvitus, eikö? |
On totta, ettei ketään pappia ole hommaan pakotettu, vaan virkoihin on jopa tunkua. Pappisvirka on julkinen ammatti, ja pappien yksityisyys sopimuskysymys ja hankalahkosti hahmotettavissa, mutta ei kai viran julkisuus oikeuta törkeää käytöstä tai ahdistelua? Vai pitääkö meidän olla "niin hyviä ihmisiä", että siedämme mitä vain? Saako sanoa takaisin? Vai pitääkö? Ovatko naispapit niitä kilttejä tyttöjä? Pitäisikö olla?
Ja ennenkaikkea: miltä meidän pitäisi näyttää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti