Kutsumuksen kahleet

Sini Ikävalko tippui the Voice of Finlandista. Vaikuttiko pappeus? No tottakai!

Formaatin ideanahan on se, että ääni edellä mennään. Lauletaan ja ollaan hyviä, valmentaudutaan ja etsitään oma tyyli. Ja sitten tuli Sini, jonka kohdalla tuomareiden mielikuvitus ei riittänytkään yhdistämään naiseutta, pappeutta ja (herranen aika!) viihdyttävyyttä.

Kahlekuningatar

Naisten pappeus tuli mahdolliseksi 1980-luvun loppupuolella, ja ensimmäiset virkasiskot vihittiin papeiksi 1988. Nämä alamme pioneerit taistelivat meille paikan ja oikeuden toimia pappeina olemalla (tuplasti) vakuuttavia ja päteviä, jotta meidät otettaisiin vakavasti miespappien rinnalla. Naisten virka-asu, Vuokko, oli graafinen ja veistoksellinen täysvillainen luomus, joka hienosti peitti kaikki naiseuteen viittaavat mutkat ja kohoumat, jotka olisivat vihjanneet siihen suuntaan, että tässä laatikossa on nainen. Piti olla pätevä ja vakavasti otettava.Tämä oikeutus olla olemassa alkaa olla nyt arkipäivää, mutta naispappi on silti enemmän pappi kuin  nainen - myös muissa puuhissaan.

Sillä mitä Sini siis teki? Ravisteli. Nikkasi silmää ja nosti kulmakarvaa. Keikisteli ja flirttaili. Ihan perussettiä, mutta kun pappi! Herranen aika! Sini rokkasi, ja se ei nyt sovi yhtään tähän naiseuden piilottavaan ammattikuntaan, jonka vakuuttavuus on vaakalaudalla ja epävarmaa. Eikä Sini ollut epävarma tai yrittänyt vakuuttaa mitään. Hän vain loistaa sillä osaamislla ja lahjalla, joka hänellä on, ja se on mahtavaa! Mutta Sini on outolintu, joka ylittää mielikuvituksen rajat, eikä se ole sopivaa. Mutta juuri häntä tarvitaan, sillä hän ravistelee! Ja ennenkaikkea hän ravistelee siellä, missä luulimme olevamme joustavia ja joviaaleja - hän löysi tabun, jonka rikkomisen aika taitaa olla kypsä. Kyllä, nainen, pappi ja laulaja voivat olla sama ihminen.  

Laululava ei kuitenkaan ole ainoa lava, joka on pappisnaisten valtaamattomissa. Odotan nimittäin sitä, että stand up -lavalla nähtäisiin naispappi. Siinä ei saa sukkahousut kiristää yhtään! Jännittävintä ei kuitenkaan olisi se, mitä virkasisko laukoisi, vaan se, uskaltaako yleisö nauraa. Koska: saako tuolle oikeasti nauraa? Kun se vakavasti otettavuus ja silleen... että vaikka olisi miten hyvät jutut, niin taas menisi yleisöltä metaillessa, että tietääköhän tuo nyt oikeesti, että tää on hauskaa. Vai onkohan se unohtanut olevansa pappi? Pitäisiköhän se kertoa hänelle? Laajasalon Teemu on raivannut huumorille sijaa, mutta kun hän on mies. Sitä ei lasketa.

Odottelen myös fiktiivisiä ihmissuhderomaaneja, joissa saisi olla eroottinen jännite. Siis naispappien kirjoittamina. Ai kauheeta, kun olisi jännää! (Pst, mulla muuten ois semmoinen pöytälaatikossa. Kustantajat, vink vink.) Siinä sitä vasta saisikin huutaa herranjestasta korvat punaisina. Eikä tarvitse edes olla mitään E.L. James kamaa, että tämä efekti saavutettaisiin.

Sinisiipi valmiina lentämään

Siispä, Sinisiipeni, meillä on tehtävä! Meillä on tehtävänä ravistella ja olla naisia kaulapannasta huolimatta. Tai oikeastaan juuri sen vuoksi (choker oli kaikilla muotia viime vuonna, meillä se on aina). Vaikka naispappeus alkaakin olla arkipäivää, on pappi naisena nyt outoa. Vakavasti otettavuuden ongelma ei välttämättä ole kuitenkaan meidän toiminnassa, vaan kuulijoiden ennakko-oletusten ravistelemisessa. Aika vähän on kovempia ice makereita kuin uudessa porukassa kertoa ammattinsa rehellisesti. Joten, let's shake it, baby!

Läheltä liippaa?

(Tästä roolijutusta nousee myös pohdintaa seksuaalisuudesta... minulta kysyttiin nuorimmaistani odottaessani, onkohan tulokas mahdollisesti Jeesuksen sisarpuoli. Vaikka kysyjällä olikin vähän pilkettä silmäkulmassa, ymmärsin, että jumallinen osallisuus oli huomattavasti helpommin ymmärrettävä todellisuudenkuva, kuin aviomieheni osallisuus asiaan... Oikeesti.)

Pappeus on esimerkillistä hommaa, jossa julkinen örveltäminen on aina vakava asia, mutta me olemme muutakin kuin pappeja. Ja me olemme enemmän kuin ennakko-oletukset antavat meidän olla. Aina. 😉😇