Tuhka, jota kukaan ei muista

Sain joku viikko sitten työtehtäväkseni hiljaisten hautajaisten toimittamisen. Siis hautajaisten, joiden varaustiedoissa luki: ei tarvita kanttoria, ei lähiomaisia, ei muistotilaisuutta. Ei muita varauksia kuin minä ja kappeli, jossa ihmisen tomumajan rippeet odottivat lainauurnassa.

Tilanne oli minulle uusi, vaikka olen tätä työtä tehnyt jo kohta kymmenen vuotta. Työskentelen maalaisseurakunnassa, ja paikalliset hautajaiset ovat jokseenkin aina miehitettyjä - ei välttämättä suurta saattojoukkoa, mutta aina joku.

Minusta ajatus siitä, ettei paikalla olisi lisäkseni kuin hautaustoimiston edustaja, oli kylmäävä. Kuka saattaisi matkaan tuntemattoman, jonka elämästä emme tiedä mitään, ja jonka elämän matkan varrella on ollut tapahtumia ja valintoja, jotka lopulta johtivat siihen, ettei ollut ketään, kenelle ilmoittaa hänen kuolemastaan?

Huokaisin asiasta kotona. Alakouluikäiset lapseni kysyivät, voisivatko he tulla. Ja siitä se ajatus sitten lähti.

Otin yhteyttä heidän kouluunsa ja uskonnonopettajaksi tietämääni opettajaan ja kysyin, mahtaisiko hänellä olla jonkun luokan uskonnontunti siunauksen aikaan. Sain vastauksen, että ei, olisi matematiikkaa, mutta hän voisi tiedustella ja järjestää asian, jos lähtijöitä olisi. Ja heitä oli. Sain viestin, että koulun 5. ja 6. luokilla oli oppilaita, jotka halusivat tarttua tarjoukseen. Tieto tästä oli mahtava!

Niinpä ilmoitin opettajalle virsiksi matkamiehen virren (631) ja oi, Herra luoksein jää (555). Mietin ensin, josko valitsisin jotain tutumpia, vaikkapa Jumalan kämmenellä (499) ja Herra, kädelläsi (517), mutta pieni pedagogi minussa tuumi, että tässä on mahdollisuus ja syy oppia perinteisiä hautajaisvirsiä, mikäli ne eivät olisi jo ennestään tuttuja. Lupasin myös ohjeistaa heidät tilaisuudesta etukäteen ja vastailla mahdollisiin kysymyksiin, mutta että minun vinkkelistäni he olivat tulossa saattamaan vainajaa, jota kukaan ei muuten muistaisi.

Vielä siunausaamuna minua arvelutti. Mietin, teinkö oikein. Onko tässä jokin juttu, mitä en saisi tehdä, mutta en keksinyt. Vähän pelotti, mutta tuumin, että ehkäpä tässä on paikka olla rohkea.

Niinpä kappelille pyöräili puolen tusinaa oppilasta opettajansa kanssa. Ulkovaatteiden alta paljastui kauluspaitoja ja siistejä tummia vaatteita - tätä oli selvästi mietitty jo aamulla. Kiersimme kappelirakennuksen toisessa siunauskappelissa ja kerroimme suntion kanssa hautajaiskäytännöistä. Sen jälkeen kävimme nopeasti läpi tilaisuuden kulun: virsi, johdantoa ja rukous, pieni Raamatun teksti ja puhe, siunaus, jonka aikana noustaisiin seisomaan, rukous, Isä meidän yhteen ääneen, Herran siunaus ja päätösvirsi. Pohdittiin jopa hetki, kuinka seistään kahdella jalalla ilman, että kädet menevät taskuun. Osasivat heti. Virret olivat kuulema edellisenä päivänä laulaneet - olivat olleet outoja, mutta nyt jo tutumpia.

Ja sitten mentiin. Istuivat penkkeihin ja etsittiin oikea virsi. Laulettiin yhdessä ja rukoiltiin. Pohdin puheessani hieman elämän kaarta ja sitä, että tämän luomansa Jumala tunsi, vaikka me muut emme tunteneetkaan. Siunasimme hänet yhdessä ja kunnioittavasti. Rukoilimme ja Isä meidän-rukous kantoi niin, että meinasi mennä vähän roska silmään. Päätösvirsi kaikui kirkkaana. Oli pyhää.

Palasimme eteistiloihin ja kuulin, että moni oppilas oli päivien aikana miettinyt, kuinka joku voi olla niin yksin, ettei hautajaisissa ole ketään. Tuumin, että olihan täällä. Te olitte saattamassa häntä matkaan, mutta että hiljaiset hautajaiset lisääntyvät koko ajan - sinäkin päivänä siunattiin kolme, joilla ei ollut saattajia.

Minulle kerrottiin, että jatkossakin saa kysyä. Se tuntui hyvältä. Kiersimme vielä hieman hautausmaalla ja kuuntelimme kellojen soittoa. Keväinen päivä siunasi meidätkin.

Epilogi:
Sain viestin samaisen koulun alaluokan opettajalta, joka olisi halunnut myös osallistua luokkansa kanssa, mutta tiesi, että 7-vuotiaat ovat vielä hieman pitelemättömiä. Tämä rohkaisi minua. Toisinaan vanhemmat eivät halua ottaa lapsiaan mukaan hautajaisiin, koska pelkäävät, etteivät nämä osaisi käyttäytyä - ja onhan tilanne tavallaan toinen silloin, kun saattamassa ollaan läheistä ja itselläkin on suru kannettavana. Mutta rohkaistuin siis siitä, että kouluilta kannattaa kysyä. Tässä tapauksessa pyyntö oli koskettanut monia, ja halukkuutta oli ilmaistu muidenkin luokkien taholta.

Tämän minä muistan.