Out of your league?

Parisuhdemarkkinat ovat kummallinen ilmiö, joilla vaikuttavat varsin monet sosiologiset virtaukset - tajusimme niitä tai emme. Aiemmin, ja varsinkin järjestettyjen avioliittojen aikoina, oli tärkeää naida samasta sosiaaliluokasta, jotta perheen varallisuus, vaikutusvalta ja suhteet pysyisivät yllä tai syntyisivät. Rakkaus sattoi syttyä tai olla syttymättä, parisuhteet olivat ennemminkin sukujen kuin yksilöiden sopimuksia ja suhteissa siedettiin ja oltiin, koska piti olla - kunnes kuolema meidät erottaa. Toisaalta, jos mies oli riittävän vaikutusvaltainen ja rikas, saattoi hän naida alemmistakin luokista, jos mielitietyn omaisuudella ei ollut niin väliä. Naiselle portaissa alaspäin naiminen rakkaudesta oli puolestaan monin tavoin hankalampaa ja paheksuttavampaa, suvulle nöyryyttävääkin.

Mitä saa pyytää?

Tämä luokka-/varallisuussysteemi toimii tavallaan vieläkin. Palkintovaimoja lienee enemmän kuin edustusmiehiä (onko se edes käsite?), sillä miehen heittäytyminen naisen elätettäväksi, siivelle tai muuten kylkeen ilman omia saavutuksia on edelleen hieman kulmakarvoja kohottava tapahtuma. Se herättää enemmän kysymyksiä, kuin 70+ miehen ja 25-vuotiaan naisen suhde. Naisen ei ole tarvinnut päteä, olla pätevä tai varakas miehensä rinnalla, eikä tarvitse vieläkään. Ja aiemmin kun koulutus ja kouluttautuminen, kodin ulkopuolinen elämä ja suhteet bisnesmaailmassa ovat olleet herrakerhojen heiniä, ei naisten ole tarvinnut kuin edustaa. Nykymaailmassa tilanne voi olla päinvastainen, ja aika usein meiltä puuttuu sosiaalinen koodisto siitä, kuinka asiaan tulisi suhtautua.

Mutta niin, sitten naiset saivat oikeuksia ja alettiin epäillä, etteivät naiset ehkä sittenkään ole vain kauniimpia vajaita miehiä. Naisten kiriminen kotien ulkopuolisessa maailmassa miesten rinnalle on muuttanut parisuhdemarkkinat yllättäen epäsuhtaisiksi, sillä edelleen naiset aika usein haluavat naida vähintään "samantasoisen" miehen, mutta toisinaan edelleen sosiaalisessa asteikossa korkemmalle. Ei toki aina, eikä se ole enää katastrofi. Naisilla on (ainakin jos mediaa on uskominen) kaikenlaisia vaatimuksia miehiä kohtaan (miesten vaatimuksista en ole niin kartalla, mutta niitäkin varmasti on :D ): varakas, hyvännäköinen, huumorintajuinen... mutta myös älykäs, tasa-arvoinen, lapsirakas...  Todellisuus on toki monipuolisempi ja armollisempi, ja se mahdollistanee kaikenlaisten parien syntymisen. Naiset kuitenkin uskaltavat pyytää ja vaatia, eikä pelkkä Tinder vastaa aivan kaikkiin kysymyksiin. Tinder vastaa kuitenkin joihinkin ja joidenkin kysymyksiin, ja ihan hyvä sekin.

Parisuhdemarkkinat ovat markkinarako myös parisuhdesovelluksille: Tinder, Happypancakes, Eliittikumppani, Suomi24, mitä näitä nyt on? Yhteistä sivustoille on tarjota mahdollisuus löytää toinen ihminen, joka voisi vastata paitsi yksinäisen parisuhdetarpeeseen (siis siihen yksinolon poistamiseen), mutta myös siihen, ettei suhteessa sittemmin tarvitsisi jäädä henkisestikään yksin. Tiedän ja tunnen useita onnellisia nettipareja, ja olen iloinen jokaisen heidän puolesta. Nettideittailu mahdollistaa tutustumisen ennen tapaamista, ja jos kumpikin on hommassa rehellinen ja tositarkoituksella saattaa siitä seurata monia hyviä asioita.

Sinulle on postia <3

Nettideittailussa kirjallinen viestintä ja viestittely ovat avainasemassa. On kyettävä kirjoittamaan itsestään ymmärrettävästi, kiinnostavasti, aidosti ja ties mitä - siis jos tähtäimenä on oikeasti parisuhde, eikä esim. yhden illan juttu. Kirjoittaessaan ihminen kertoo yllättävän paljon muun muassa koulutuksestaan, sillä kirjoittaminen ei ole helppo tie tulla tutuksi tai kiinnostavaksi. Kirjoittaminen kertoo sanavaraston laajuudesta, oikeinkirjoitustaidosta, luetun ymmärtämisestä ja ja ja! Ja jos ei jaksa kirjoittaa, on aina Tinder. (Jostain syystä pidän Tinderiä vastapoolina oikeasti parisuhdetta etsivien sivustoille, vaikka kai ihmiset toisiaan etsivät sielläkin. Asennevamma, myönnän. Sanoihin rakastuneena ihmisenä toisten ihmisten arvottaminen pelkän kuvan perusteella tuntuu niin kovin pinnalliselta, vaikka onhan se hyvä, että kumppania sietää itsekin katsella. Ja onhan jokaisten kasvojen takana aina loputkin niistä ihmisistä.)

Minulla ei ole ihan tarkkaa kuvaa esimerkiksi Eliittikumppani-sivuston toiminnasta, mutta ymmärtääkseni sinne tehtävät profiilit ovat varsin laajoja, ja päästäkseen tarkistamaan saamansa viestit, on sivuston käytöstä maksettava jokin summa. Jo pelkästään nämä seikat karsivat sivuston käyttäjiä - mihin jo sivuston nimikin ehkä jo pyrkii viittaamaan. Eliittikumppani on esittelykelpoinen niin omille vanhemmille kuin firman juhlissakin. Eliittikumppani on älyllisesti ja sosiaalisesti kelvollinen kanssaeläjäksi, ja tarjoaa parisuhteeseen oikeanlaista panosta. Tätä sivustoa olen miettinyt taas koulutetun naisen näkökulmasta, ja ennen kaikkea sitä, uskaltavatko eliittimiehetkään lähestyä riittävän koulutettuja ja vaikutusvaltaisia naisia edes verkossa. Toivottavasti uskaltavat, monia hyviä tyyppejä on vapaina. Luulen, että ihmisillä on nykyään enemmän ja edelleen kasvavia odotuksia kotielämäänsä kohtaan, ja tämä luonnollisesti asettaa odotuksia myös kumppanille ja parisuhteelle.

Ja niin, mitö eroa on eliittikumppanimiehillä ja -naisilla? Pariutuvatko he? Jos ihmisillä on riittävästi haasteita kodin ulkopuolella, haluavatko he kotiinsakin tasavertaisen tai jopa älyllisesti haastavan ja kiinnostavan kumppanin? Parisuhteiden ja perheiden dynamiikka ovat muuttuneet markkinoilla olevien ihmisten muuttuessa, mutta asenteet ja odotukset muuttuvat hitaammin. Ulkoiset odotukset ohjaavat meitä edelleen monessa asiassa, mutta lopulta sisältö ratkaisee.

Rinnalla, sydämellä

Mitä tällä jorinalla yritän sanoa? Yritän ehkä selittää, että sosiaalisella asemalla, koulutuksella ja mielenkiinnonkohteilla on merkitystä vielä nykyäänkin, vaikka olemme vapaat tapailemaan ketä tahansa ja pariutumaan miten päin vain. Ihmiset löytävät toisensa perinteisesti samantyyppisistä olosuhteista - harrastuksista, koulusta tai työpaikoilta - jolloin jokin elämän osa-alue on jo yhdistävä tekijä parin välillä. Yhteisten ystävien kautta variaatiomahdollisuudet ovat jo hieman laajemmat, ja baarista mukaan voi lähteä ihan kuka ja millainen vain. Tutustuessa ja rakastuessa ei kuitenkaan koskaan voi tietää, miten suhde etenee; syveneekö se vai asuuko samassa osoitteessa joskus kaksi yksinäistä, joiden hammasharjat ovat samassa kaapissa, vaikka asialla olisivat ammattilaiset paria valkkaamassa. 

Uskallan väittää, että pariutuvissa ihmisissä on hyvä olla jotain samantasoista niin arvoissa, kommunikoinnissa kuin kiinnostuksen kohteissakin - ja näihin vaikuttavat niin monet tekijät. Pari voi myös yhdessä kasvaa yhteen näissä taidoissa, ja tulla lähemmäs toistaan matkan aikana yhteisen huumorin, sisäpiirivitsien, lempinimien, yhtenevien arvojen, yhteisen pohdinnan ja aivojumpan, ja jonkin muun vetäminä. Pelkät ulkoiset tekijät eivät enää riitä pitämään pareja yhdessä: sosiaalinen paine ja tuki ovat vähäisempiä, ja ihmiset suhteissaan enemmän oman onnensa nojassa. Ihmisten ei kuitenkaan tarvitse enää syntyä samalle sosiaaliselle hiekkalaatikolle, mutta samoille kulmille olisi varmaan ihan hyvä päätyä edes jollain elämänalueella, jotta suhde voisi kestää.

Luulen, että tämä teksti on johdantoa tuleville pohdinnoille, siinä määrin tässä on tätä pohdittavaa. Ja siksi tämä on nyt vähän sekavaa. Sori siitä.

Punnittuja pareja?

Henkilokohtaisia paljastuksia:
Hämmästyksekseni havaitsin joidenkin lukijoiden tarpeen määritellä minua ja elämäntilannettani kirjoitusteni perusteella. Yksinäisten rakastajien sarja voi kieltämättä vaikuttaa elämäänsä pettyneen ja katkeroituneen naisen tilitykseltä, jos kirjoitukset niin haluaa lukea. Ilokseni tuotan näin tulkitsijoille pettymyksen; minulla oli ilo ja onni saada rinnalleni puoliso, jonka kanssa näitä asioita kyllä puidaan ja pohditaan - hän on muusani - mutta vain akateemisella ja kognitiivisella tasolla. Hän lähestyy ilmiöitä sosiologisesta ja kasvatussosiologisesta viitekehyksestä, ja minä keittiöpsykologian ja keltaisen lehdistön antamien kiihokkeen antamin voimin (no, on minullakin jotain pohjaa oikeasti ;) ). Tämän tekstin aihetta hän suorastaan tyrkytti minulle, ja oli jo huolissaan, aionko ottaa asiaa esille ollenkaan :)

Ja niin, me emme naineet toisiamme samalta sosiaaliselta hiekkalaatikolta, ja meidät tuntevat ihmiset povasivat suhteellemme maksimissaan kahden viikon kestoa. Nyt nuo kaksi viikkoa ovat kestäneet yli 15 vuotta, joista toistakymmentä perheellisinä. Kuten ensimmäisessä yksinäisessä rakastajassa kohkasin: koskaan ei voi tietää.