Vaan tuon blogin ja muutaman muun tekijän yhteisvaikutuksesta jäin miettimään tuota Arellin miestä. Ja aika monia miehiä, joista on tullut isiä joko ihan vapaaehtoisesti, ei-kovasti-vastustellen, tai siksi, että "se nyt kuuluu tähän elämänvaiheeseen". Muitakin syitä varmasti on, mutta yhteistä näille on se, että lapsen saavuttua elämäänsä he eivät välttämättä sitä siihen enää haluakaan (tokihan jotkut edellämainituista rakastuvat lapsiinsa niin kovin, että löytävät itsestään ihan uusia isällisiä ulottuvuuksia ja kasvavat vanhemmiksi samaa tahtia äitien kanssa. Tämä ei taida kuitenkaan olla mikään itsestäänselvyys.). Joissakin perheissä lapsen myötä syntyy siis sekä perheenäiti ja -isä, ja joissakin äiti ja ammatti-isä. Ammatti-isä - siis sellainen, joka kokee olevansa perheessään töissä, jolla on vapaa-aikaa vain silloin, kun ei ole töissä eikä perheen kanssa, että lapsi/lapset ja perhe vievät vapaa-ajan.
Kenen vapaa-aikaa tässä kuvataan? |
Käsitykseni mukaan aika moni ammatti-isä kokee antavansa perheelleen kaikkensa ja joskus vähän enemmänkin. Rankan työpäivän jälkeen ammatti-isä saattaa uppoutua vielä kotonakin suunnittelemaan perheen yhteistä vapaa-aikaa vaikkapa tulevana kesänä etsimällä sopivaa venettä/kesämökkiä/matkailukohdetta/jotain muuta. Tai rakentaa, nikkaroida, puurtaa, suunnitella tai pohtia yksikseen. Mutta siis perheen vuoksi. Samaan aikaan se muu perhe miettiin, että miksi iskä on aina koneella - ja lopulta tähänkin kai turtuu. Ammatti-isä saattaa uhrautua muillakin tavoilla: vaipanvaihdolla, mäenlaskulla, ruoanlaitolla, kauppareissuilla ja pyykkiä pesemällä. Ja siinä, missä äiti ilmeisesti tulkitsee lasten isän toimivan isänä jälkikasvulleen ja koko perheen hyödyksi, ammatti-isä tarvitsee vähintään kiitosta ja jotain korviketta menettämästään vapaa-ajasta.
En tiedä, onko ammattiäitejä kuinka paljon, mutta aika harvoin äiti-ihmiset olettavat jonkun korvaavan lapselleen, lapsensa kanssa tai lapsensa vuoksi menetetyn ajan. En tarkoita, etteikö jokainen vanhempi kaipaisi ja saisi viettää myös omaa aikaa joko yksin tai puolisonsa kanssa, mutta kuinka moni laskee minuutteja, tunteja, päiviä tai vaikkapa viikonloppuja, että kuinka paljon toinen vanhempi on toiselle vapaa-aikaa "velkaa"?
Ymmärrän hyvin, että tässä on jälleen yksinäisten rakastajien farmi. Rakastettu nainen on muuttunut puolisosta äidiksi, joka ajattelee lapsiaan ja näiden kuvioita aina ensin ennen kuin heittäytyy pohtimaan villiä yhteistoimintaa. Naisensa äidiksi tehnyt mies tajuaa olevansa rakastettunsa elämässä ihan uudella sijalla, vaikka naisen mielessä miehen paikka ei välttämättä ole muuttunut - nyt tuon paikan vain jakaa joku muukin miehen kanssa. En ihmettele yhtään, että syntyy turhautumista puolin ja toisin, kun perheen vanhemmat etsivät toisiaan toistensa ohi - äiti lasten ehdoilla, isä lapset kiertäen ja ohittaen.
Yllättävän monta näkökulmaa |
Voivathan nämä roolit olla toisinkin päin, mutta veikkaan, etten puhu ihan yleisesti tuntemattomasta ilmiöstä; että toinen - tai ehkä molemmat - kokevat olevansa loukussa unelmassaan. Tätä aihetta sivusin joku aika sitten ensimmäisessä Yksinäinen rakastaja-blogissani. Että kukaan meistä ei voi tietää miten omaan perheeseensä perheytyy ennen kuin tilanne on käsillä. Aika kamalaa itseasiassa.
Olen joskus miettinyt, että kuinka paljon äidin ja vauvan alkuajan symbioosi vaikuttakaan perheen yhteen kasvamiseen. Että jos äiti omii lapsen ja osoittaa, ettei isä osaa tehdä mitään oikein, niin kyllähän se varmasti syö ja kun kuvio toistuu riittävän usein, niin eivät kai isätkään enää jaksa vaivautua kun apu ei kelpaa kuitenkaan.
Ja toki on varmasti niitäkin isiä, jotka antavat lastensa äidin symbioitua, koska kokevat joutuvansa hoivatehtävissä liian kauas omalta mukavuusalueeltaan.
Vaan vaikeaa taitaa olla perheytyä myöhemmin, jos alkutaival jää vain toisen harteille. Se on surullista kun ajattelee, että kummallakin on ajallisesti yhtä pitkä aika vanhemmuutta takana, mutta toisella ei ole käytännön kokemusta tai vastuuta välttämättä lainkaan. Tässä lienee yksi patti, jossa pari alkaa puhua toistensa ohi, sillä kummankin kokemusmaailmat perheestä ovat niin erilaiset, vaikka kyseessä on sama perhe.
Yhdistetyt vai erotetut? |
En usko, että ko. tilannetta olisi mahdotonta murtaa ja kasvaa perheeksi myöhemminkin, mutta se taitaa taas vaatia rehellisyyttä, rakkautta, yrittämistä, selittämistä, ymmärtämistä ja edellisten toistoa lukuisia kertoja. Uusperheiden dynamiikka on ihan omansa, sillä siinä kuviossa kaikille on selvää, ettei toinen ole ollut lapsen kuvioissa yhtä pitkään, mutta kun kyseessä on ns. ydinperhe, niin uudelleen perheytyminen voi olla kovempikin prosessi puolisoiden hukattua toisensa yhteisen matkan aikana.
Kuinkahan moni ammatti-isäksi päätynyt kaipaa perheytymistä ja kuinka monelle on oikeasti tärkeää saada viettää kesäloma ilman omia lapsia? Pakkoperheytymisessä ei ole mitään järkeä, ja toisaalta jos perhe toimii ja ihmisillä on hyvä olla niin mitäpä se haittaa vaikka isä reissaisi yksinään ja /tai kavereidensa kanssa, ja äiti lapsen/lasten ja vaikka jonkun muun aikuisen kanssa. Mikäpä siinä. Mutta silti jään miettimään tuota perhearjen yksinäisyyttä ja kaiken antamista, jos kokee, ettei saa omasta perhe-elämästään mitään takaisin; jos suorittaa perhe-elämää siksi että pitää eikä siksi, että haluaa ja jopa tykkää siitä.
Ovatko nämä niitä pareja, joiden pikkulapsiarki päättyy eroon (tilastojen mukaan lapsen ollessa noin puolivuotias), vaikka lapsi olisi yhdessä haluttu ja odotettu? Että mitä tässä oikein tapahtuu? Milloin ja miksi perhe-elämästäkin tuli näin vaikeaa?
Kuinka ammatti-isät pelastetaan? Haluavatko he pelastua ja mikä se pelastus oikeasti olisi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti