Yksinäinen rakastaja 2: häpeäkseni sinun

Kirjoittelin joku aika sitten parisuhteissaan yksinäisistä kirjoituksessani Yksinäinen rakastaja. Jäin miettimään muutamia teemoja parisuhteiden yksinäistävistä tekijöistä ja tuumin, että häpeä lienee yksi aika kova tekijä genressään. Häpeä yhdistää kunnes erottaa, ja se on aika kovaa touhua käydä läpi.

Mutta siis. Jos lähdetään liikkeelle siitä ajatuksesta, että jokainen meistä on omista tunteistaan vastuussa, ja hyväksytään tämä jonkinlaiseksi pohjaksi koko kirjoitukselle, niin päästään nyt ylipäätään edes liikkeelle. Kukaan ei siis voi vaatia toiselta, että tämän pitäisi aiheuttaa tai tuottaa itsessä jonkinlaista hellyyden, rakkauden, yhteenkuuluvuuden tai minkään tunteita, mutta tokihan toinen voi käytöksellään ja toiminnallaan edesauttaa tällaisten tunteiden syntymistä ja ylläpitämistä. Kukin meistä voi huomioida ja hoitaa - ja pyytää huomiota ja hoivaa - vain itseään ja itselleen.

Näe minut, tunne minut!

No niin, sitten siihen häpeään. Olen tässä viimeisten vuosien aikana huomannut, että joissakin suhteissa häpeä on yksi suhteen koossa pitävä voima. Yleensä parisuhteessa on yksi, joka häpeää ja toinen, joka sitä häpeää aiheuttaa, mutta jollakin tavalla häpeä myös sitoo paria toisiinsa, ja nyt nämä kolme häpeän "tyyliä" pitäisi varmaan erottaa toisistaan. Siispä vaikka näin:

1) myötähäpeä, jota toinen puolisoista kokee eläessään kumppaninsa rinnalla. Myötähäpeä voi johtua kumppanin lapsellisesta käytöksestä, alkoholin käytöstä, aggressiivisesta suhteutumisesta ympäristöön, sosiaalisen silmän puutteesta tai vaikkapa kyvyttömyydestä valita oikean väriset sukat. Myötähäpeä saa häpeäjän skannaamaan ja tarkkailemaan puolisoaan varsinkin sosiaalisissa tilanteissa, mutta mahdollisesti myös kotioloissa, jotta mikään ei aiheuttaisi tilannetta, joka pitäisi jotenkin selvittää tai selittää. Väärän väriset sukat tuskin suhdetta kaatavat, mutta muut esimerkit ovat hankalampia kantaa. Tämä häpeä kummunnee pohdinnasta siitä, että mitä muut tuosta kumppanistani ajattelevat.

2) häpeä omasta puolesta. Tämä on häpeä, joka myös kuuluu myöthäpeäjän tunneskaalaan. Myötähäpeäjä ehkä pyrkii tasoittamaan, kannattelemaan, silottelemaan ja selittelemään puolisonsa toimia, koska häntä itseään hävettää myöntää valinneensa ko. kumppani omakseen. Tämä häpeä liittyy siis siihen, että oma valinta saatetaan alkaa kokea virheenä, mutta sitä ei vielä kehtaa julkisesti myöntää.  Tämä häpeä nousee siitä, että mitä muut minusta ajattelevat.

3) sosiaalinen häpeä, joka on oikeastaan ympäristön mielipiteen pelkoa ja leimautumista epäonnistuneen parisuhteen vuoksi. Sosiaalisen häpeän liima voi pitää pariskuntaa pitkäänkin yhdessä, vaikka suhde olisikin toiselle raskas.Tämä häpeä kasvaa siitä, mitä muut meistä kahdesta ajattelevat.

En näe, en huomaa

Siihen, että kykenee häpeämään puolisoaan edellyttää, ettei häpeäjän tarvitse pelätä puolisonsa käytöksen eskaloituvan väkivallaksi tai muuksi itseä (ja lapsia) vahingoittavaksi käyttäytymiseksi, vaan että häpeäjä pystyy kontrolloimaan puolisoaan ja tämän aiheuttamia tilanteita. Tämä siis erotta häpeäsuhteen esimerkiksi väkivaltaisesta suhteesta, jossa toisen alkoholin käyttö tai aggressiivisuus johtavat paitsi henkiseen mahdollisesti myös fyysiseen väkivaltaan kumppania kohtaan, ja näin ollen suhteessa on ennemminkin kyse vallasta ja alistumisesta kuin häpeällisestä käytöksestä ja sen hyväksymisestä/mahdollistamisesta. Häpeäsuhteessa häpeävä osapuoli on havaintojeni mukaan akateemisesti, sosiaalisesti ja emotionaalisesti kypsempi ja älykkäämpi kuin puolisonsa, ja melko usein parisuhde rakentuukin vuosien mittaan sen varaan, kuinka häpeäjä parisuhdekuormaa kantaa.

Häpeän elementit lienevät osa parisuhdetta aivan alkumetreiltä asti. Toinen toimii niin kuin toimii ja toinen couppaa vieressä venyen, selittäen ja normalisoiden tilanteet ja käyttäytymisen myös itselleen. Näin ollen häpeäjä kehittyy kannattelemaan arkea ja olemista, kun toinen osapuoli saa käytännössä vapautuksen vastuustaan toimia parisuhteen (ja perheen) hyödyksi.

Jossain vaiheessa häpeäjä huomaa, ettei suhde ole tasapainossa. Voi olla, että tämä johtuu siitä, että, häpeäjä huomaakin itse tarvitsevansa tukea esimerkiksi sairauden, työpaineiden, opiskelun aloittamisen, työttömyyden, työhön paluun tai jonkin muun vuoksi, ja kauhukseen tajuaa, ettei kumppanista ole tuota tukea antamaan. Kumppani todennäköisesti hätääntyy myös tajutessaan, ettei hänellä ole minkäänlaisia työkaluja kannatella tukea tarvitsevaa puolisoaan, koska keinot omankin toiminnan kontrolloimiseen ovat vajavaiset. Toista kantanut puoliso odottaa toisen pystyvän samaan kuin hänkin, mutta toisella ei ole mitään käryä, mitä tai kuinka pitäisi tehdä ja toimia.

Luonnollista on, että häpeäjä lopettaa kumppaninsa tukemisen viimeistään tässä vaiheessa - energiaa tarvitaan oman itsen kasassa pitämiseen, ja aikuisen kumppanin toivotaan kykenevän ottamaan ja kantamaan vastuuta sekä itsestään että ympäristöstään. Tällöin aiemmin kumppaniaan tukenut saattaa lopettaa tilanteiden selittämisen myös itselleen, ja tämä voi olla hyvinkin kammottaviin löytöihin ja havaintoihin johtava teko. Tämä välitila voi kestää vuosia toisen odottaessa kumppanin ryhdistäytymistä elämän haasteissa ja toisen turhautuessa kun elämästä on yllättäen tullut niin vaikeaa ja kumppanista oudon vaativa.

Ei skulaa

Häpeäjä on kehittynyt vuosien mittaan taitavaksi tunneilmaisijaksi ja -tunnistajaksi, ja nyt hän odottaa samoja valmiuksia suhteen toiselta osapuolelta. Kukaan ei kuitenkaan pysty hyppäämään vuosien prosessia eteenpäin päästäkseen samalle viivalle kumppaninsa kanssa voidakseen vastata odotuksiin ja toiveisiin, ja ylipäätään tarve moiseen loikkaan on jo itsessään varsin shokeeraava.

Häpeäjää ei välttämättä enää kiinnosta sosiaalisen häpeän leima eron mahdollisuuden välkähtäessä mielessä. Häpeäjällä on työkalut ja taidot rakentaa arki uusiksi ilman toista, mutta suhteen toinen osapuoli putoaisi korkealta, jos elämän tuki tosiaan päättää lähteä. Häpeän mitta on täyttynyt, ja kun siitä päästää irti saattaa tajuta, kuinka järjetöntä käytöstä onkaan suhteessaan sietänyt. Koska entäs jos ei olisikaan pakko?

Voiko tästä vielä selvitä pariskuntana? Ehkä voi, mutta voin vain kuvitella, miten loppuun puristettuja tällaisen suhteen osapuolet tässä pisteessä ovat. Pitäisi rakentaa alusta asti sekä omat että toisen rajat, yhteiset rajat, yhteiset tavoitteet ja päämäärät, ja löytää toisesta vielä ne jutut, joita voisi rakastaa ja arvostaa. Kova koulu kummallekin, kun häpeä pitää penkoa läpi.

Vaatii rohkeutta. Riittääkö tahto?

Jaksatko vielä lukea? Sillä!

Palataanpa vielä alkuun ja tuumailuun siitä, että jokainenhan meistä on omista tunteistaan vastuussa. Häpeään ajautuneessa suhteessa se ei välttämättä mene ihan niin, sillä tunne-elämältään vakaampi ja tasapainoisempi on mahdollisesti jo suhteen alussa ottanut vastuulleen heikommin itseään hallitsevan tunne-elämän ja tunteiden säätelyn. Tällöin heikompi pääsee toki helpommalla, mutta ei pääse kehittymään edelleen - saati sille tasolle, jolla hänen kumppaninsa jo on, ja josta käsin vahvempi jatkaa kehittymistään.

Minulle on mysteeri, millä haulla tällaisia pareja syntyy. Ehkä toisella on vimmainen halu kehittää, pelastaa tai parantaa toinen ihminen, ehkä hyvä seksi vetää puoleensa, ehkä yhteinen ajatus perheestä ja kodista - mutta jotain oleellista jää selvittämättä ja muuttuu ehkä hyvinkin pian sietämiseksi ja selittämiseksi. En tiedä, onko kuvaamallani tavalla epäsuhtaisissa pareissa enemmän niin, että vahvat ovat kouluttautuneita naisia, jotka kodin, työn ja perinteisten perheeseen liittyvien velvollisuuksien puristuksessa huomaavat olevansa suhteissaan yksinäisiä. Jos näin on, se on varmaankin lisääntynyt naisten vallatessa akateemista maailmaa ja tullessa tietoisemmiksi siitä, mitä kaikkea he - me - oikeastaan kaipaamme ja tarvitsemme. Parisuhteessa sietäminen lienee samassa suhteessa vähentynyt.

Pitäisikö syyllistä etsiä, ja onko sellaista? Alan ymmärtää paremmin muun muassa pääkaupunkiseudun parisuhdemarkkinoita, joilla 12000 naista jää ilman paria sittenkin jos kaikki alueen sinkut pariutuisivat. Ehkä näillä markkinoilla häpeää ollaan valmiit sietämään pidempäänkin, en tiedä. Sillä aika pitkään sitä siedetään täällä periferiassakin, havaintojeni mukaan 10 +/- 2 vuotta. Se on pitkä aika hävetä.