Kasvatuksen kannoilla

Aika usein lapsia yritetään kasvattaa - ja aika usein he kasvavat yrityksistä huolimatta. Kasvatustrendi kuitenkin vaihtuu välillä, eikä viimeistä sanaa ole vielä sanottu.

Tällä hetkellä ainakin varhaiskasvatuksessa on lyönyt läpi positiivinen pedagogiikka. Lapsen vahvuudet pyritään huomioimaan ja kehittämään, eikä heikkouksiakaan jätetä huomiotta. Kasvatetaan hyvällä.

Vahvuusvaris - avain eteenpäin

Jäin miettimään, että miksi. En tarkoita, ettei niin olisi hyvä, mutta mistä tämä ajatus ja suuntaus lähti? Kuka hän oli, joka polki jalkaa ja sanoi, että virheiden vahtaaminen, kurittaminen ja pakolla kasvattaminen saa nyt riittää? Sillä ihan toimivia ihmisiä on kasvanut ennenkin, vaikkei vahvuuksia ole huomioitukaan, mitä nyt sodan jälkeen kasvaneiden vanhempien traumat ja tabut siirtyivät hiljaisuudessa eteenpäin ilman riittäviä tunnetaitoja, itsesäätelyä tai vuorovaikutusta - asioita, joita nyt opetetaan sekä varhaiskasvatuksessa että koulussa juuri tästä hyvästä syystä.

Aiemmin piti pysyä kurissa, nyt etsitään omaa tietä. Aiemmin piti olla osa yhteiskuntaa, nyt osallistuminen on vaihtoehtoista - en tiedä mille, mutta yhteisöllisyysajatus on muuttunut ja muuttuu koko ajan. Aiemmin lapset saivat näkyä, mutteivät kuulua; nyt lapset ovat osallisia kehitystasonsa mukaisesti - tai ainakaan heitä ei samalla tavalla ehkä pyritä hiljentämään.

Vain muutos on pysyvää

Meistä aiemmin kasvatetuista kasvoi tämän hetken kasvattajia. Joku - tai varmaan aika monikin - päätti tehdä asiat toisin kuin mitä omat vanhemmat tekivät, ja alkoivat puhua toisin, kehittää toisin ja etsiä jotain muuta, kuin mitä itse aikoinaan saivat.

Uskallan vähän väittää, että positiivinen kehulla kasvattaminen on vastaliike nöyryyttävälle ja/tai sivuuttavalle kasvatukselle. Uskon hyvän olevan hyvä. Siksi en voikaan olla miettimättä, että millaisia aikuisia me nyt kasvatamme, sillä tulevia aikuisia muovataan nyt. Jokaisessa ikäpolvessa on heitä, jotka pyrkivät paikkaamaan oman lapsuutensa laiminlyönnit. Hyvällä tuurilla ja riittävän kovalla äänellä lausuttuna myös muut kuulevat näistä ajatuksista - ja nykyisinä teknologian aikoina moni kuulee. Vanhemmuudessa on nyt moniäänisyyttä ja jopa eräänlaisia aatesuuntia, ja hyvä niin. Onneksi on mistä valita.

Kenelle lapsia kasvatetaan? Itselle, yhteiskunnalle vai jollekin muulle? Talouselämälle ja työllisyyden tarpeisiin? Veronmaksajiksi? Ehkä niiksikin, mutta toivottavasti myös heille itselleen, tämän päivän lapsille. Että jonain päivänä heillä olisi kantavat jalat ja ymmärrystä - sekä tahtoa ja oivallusta kasvattaa seuraavat vieläkin paremmin, sillä hyvä kasvaa hitaasti. Valmista tuskin tulee koskaan, mutta tehdään parhaamme. Niin me, kuin vanhempammekin - ja toivottavasti lapsemmekin - niillä eväillä, mitä mukaan on tarttunut.

Mitä sinä näet?

Eroja lapsiperheissä 2: molemmissa päissä

Kyllä pingis on hieno laji! Tarjolla on vauhtia, viihdettä ja hyvää liikettä. Vaatii tarkkaa silmää, aivojen ja käsien yhteispeliä ja riittävää keskittymistä.  Hyvässä pelissä on hauskaa ja oppiminen on kivaa. Haasteetkin kohdataan hyvällä otteella, sillä sehän on vain oppimista. Ja näin siis myös parisuhde- ja perhepingiksessä.

Sillä vähän on kyllä parisuhde- ja perhe-elämä pingiksen kaltaista. Jos arki on pallo ja parisuhteilijat pelaajia, niin alkaa olla jo puitteita metaforalle.

Let's play!

Peli alkaa, kun suhteilijat tulevat kentälle. Toiseen tutustuessa pallottelu alkaa hiljalleen erillisten arkirutiinien yhteen sovittamisilla ja kysymyksillä 'monelta sun työt/luennot loppuu?' ja 'mitä illalla syötäisiin?'. Arjen pallottelu on aika leppoisaa ja kumpi vain voi lopettaa pelaamisen aika vähällä vaivalla. Vaan jos peli kiinnostaa, niin siihenhän ihan uppoutuu.

No.

Peli imaisee pelaajat mukaansa. Pelaaminen onnistuu, ja pelikaverin kanssa on kivaa. Vaikka joskus tulisikin lipsumisia (myöhään illalla kaksi nälkäistä huomaa, ettei kumpikaan ole käynyt kaupassa ja kaapissa on vain purkki papuja ja puolikas sipuli. Ehkä vähän harmittaa, mutta myöhemmin jo naurattaa; ja papu-sipuliyllätyksestä tulee suhdetta lujittava sisäpiirivitsi), ne eivät kaada koko peliä, vaan saavat molemmat pelaajat ehkä huomioimaan kokonaistilannetta tarkemmin. Kun arkipallo on kahden arkea, peli sujuu.

Voipa olla, että arkeen tulee pieni(ä) ihmisiä, jotka muuttavat arkipallon painoa. Pallo on edelleen pidettävä pöydällä, mutta pelin haastekerroin on kasvanut. Oikeastihan tämä onneksi ei tapahdu yllärirytinällä, vaan pelaajien taidot onneksi kasvavat pallon painon lisääntyessä pikkuhiljaa. Kysymykset 'monelta sun työt/luennot loppuu?' ja 'mitä tänään syötäisiin?' säilyvät, mutta voi olla niiden lausumiseen käytetty äänensävy on alkuajoista hieman muuttunut, tai on ainakin välillä hieman erilainen. Lasten kasvaessa arkipallo saattaa muuttua todella haastavaksi hallittavaksi, jos vaikkapa perheen kolmella lapsella on kullakin neljänä iltana viikosta harrastukset eri puolilla kaupunkia samaan ja eri aikaan ja niin, että joka päivällä on jotakin. Lisäksi tulevat vielä tämän arkipingiksenpelaajien harrastukset, jotka auttavat pitämään koko pelin mielekkäänä ja pelaajan pelikunnossa, mutta toisaalta hankaloittavat pelin sujumista. (Edellä kauhuskenaario, ei välttämättömyys tai että näin olisi kaikilla ja väistämättä, mutta voi olla.) On tapauksia, joissa tilanteen mielekkyys kannattaa ihan oikeasti punnita uudelleen, sillä ei liene tarkoitus, että pelin ääreen uuvutaan täysin, kun sen kulkua ei haluta katkaista tai keventää.

Ei pyöri eikä pompi

Kaikissa arkipingiksissä tulee välillä lipsahduksia; vanhempainilta unohtuu, kukaan ei käynyt kaupassa, mitkä pyykit? jne. Koska pelin tarkoitus on itse peli, eikä voitto, ei syyttäviä sormia tarvitse nostaa ja syyllisiä tapahtumaan etsiä. Toistan: pelin tarkoitus ei ole voitto tai henkilökohtaiset pisteet, vaan pallon pysyminen pöydällä. Näin ollen lipsahduksetkin ovat kestettävissä, ja muistiot ja papu-sipuliyllätykset pitävät pallon liikkeessä. Tämä kuva on hyvä.

Joskus voi olla, että toisen pelaajan ote alkaa lipsua vaikkapa sairastumisen vuoksi. Tällöin toinen pelaaja voi hyökätä hätään ja pelata satunnaisesti siis myös vastapuolen pallon tyyliin 'mä hoidan, nou hätä!'. Peli jatkuu, vaikka yllättävä kahden päädyn pelaaminen on saattanut pelaajaa - ehkä kumpaakin - kummastuttaa ja hetken hengästyttää. Molemmat pelaajat voivat kuitenkin päästä näin taas peliin, ja ehkä vastaaviin tilanteisiin osataan vastaisuudessa varautua. Pelaajat pitävät pelin jatkumista tärkeänä ja toista tsempaten homma löytää uomansa samalla kun molempien pelitaidot ovat taas kehittyneet. Tämäkin kuva on hyvä.

Mutta entä sitten, jos pallo on toisessa päässä ollessaan aina siinä ja kintaalla? Jos takaisin syötöt eivät olekaan tasaisia tai meinaavat jopa jäädä väliin, eikä pelaaja osaa tai halua avata pelityylinsä muutoksen syitä? Tai ehkä edes myönnä pelityylin muuttuneen? Voi olla, että aluksi tsemppaus riittää - siis että toinen pelaaja kiinnittää toisen huomion aina lähestyvään palloon, ja alkaa näin vähitellen ohjata peliä, jos toinen ei tormistaudu. Voi olla, että 'mä hoidan, nou hätä!-tilanteitakin alkaa tulla useammin, ja toinen huomaakin lopulta hyökkäävänsä pelaamaan kumpaakin puolta, koska se on itselle helpompaa ja arjen sujumisen kannalta hyväksi. Minne se toinen pelaaja katosi?

Voi olla, että se toinen pelaaja katselee peliä maila kädessä. Peliin voi olla vaikea mennä enää sekaan, jos se toinen pelaa kumpaakin päätyä jo rutiinilla. Silloin syrjään jäänyt osallistuu vain erillisestä pyynnöstä, toisen ollessa estynyt hoitamaan koko settiä yksin. Voihan olla, ettei sitä pelin lopettanutta enää edes kiinnosta. Tai että hän ei pysy enää mukana, eikä osaa sanoa sitä. Tai voi olla, että peli alkaa tuntua todella raskaalta ja jopa vastenmieliseltä, mutta sitä ei joko osata tai haluta sanoa sille toiselle - edelleen aktiiviselle pelaajalle - ettei tämä loukkaantuisi. Peli on siis muuttunut aika paljon; Toinen ei enää pelaa ja toinen ei uskalla jättää pelaamatta toisen puolesta. Kysymykset 'monelta sun työt/luennot loppuu?' ja 'mitä tänään syödään?' tulevat jo aika erilaisilla äänensävyillä, eikä papu-sipuliyllätys naurata enää ketään.

Aikansa hyvä

Missä vaiheissa peli pysyy kahden välisenä pelinä ja millä keinoin? Veikkaisin, että peli on kahden peliä niin kauan, kun jaksetaan puhua, sopia, nauraa, unohtaa ja keksiä keinoja yhdessä. Miten kahden päädyn pelaajan voisi pysäyttää ja saada senkin toisen takaisin mukaan peliin? Kuinka se tehdään, kuka sen tekee ja milloin ei ole enää paluuta?

Sillä ei kukaan jaksa loputtomiin pelata kahta päätyä pelissä, joka on tarkoitettu kahdelle. Vaikka hengästyminen olisi uusi normaali, se ei tarkoita, että se olisi oikeasti hyväksi. Semmoinenhan kuluttaa ihan valtavasti! Kuinka peliä jatketaan ja kenen vastuulla sen jatkuminen ja jatkaminen on? Pitääkö kahden päädyn pelin jatkua, jos toinen ei pelaa ja toinen ei jaksa pelata kummankin puolesta? Molemmissa päissä pitää pelata samaa peliä, että homma toimii.

Tämäkin on yksin vaikeaa

(Ja niin, onkohan eroperheiden laji sitten pesäpallo? Yhteiskunta lukkarina ja etävanhempi ulkovuorossa? Ja entä uusioperheet? Hmm.)

Eroja lapsiperheissä: kosketuksen paino

Edellisestä postauksesta on jo kovin pitkä aika. Tässä parissa kuukaudessa monet mietteet ovat sysänneet kohti kirjoittamista, mutta aikaa ei ole ollut. Nyt on hetki.

Usein mediassa kerrotaan, että pikkulapsiperheissä erotaan varsin herkästi. Kerrotaan, että perheen pikkulapsivaihe kuormittaa parisuhdetta niin paljon, että lopulta vanhemmat eivät jaksa toisiaan, ja päätyvät laittamaan lusikat jakoon. Koska perhe onkin muuta kuin unelmien täyttymys.

Miten menee omasta mielestä?

Perheitä ja parisuhteita on monenlaisia - varmaan yksi kutakin. Ymmärtääkseni haave perheestä on kuitenkin varsin usein yhteinen ja esikoista odotetaan monenkirjavin tuntein yhdessä. Se, mitä synnytyksen jälkeen tapahtuu, vaihtelee. Varsin usein kuitenkin käy niin, että lapsen äiti huolehtii ensisijaisesti jälkeläisen syöttämisestä, pukemisesta, riisumisesta, hyssyttämisestä pesemisestä, syöttämisestä, pyykimisestä, pesemisestä ja syöttämisestä. Ei aina, mutta aika usein. Se tarkoittaa, että pieni ihminen on kontaktissa äitiinsä todella, todella paljon ja jatkuvasti. Ja ihanaahan se voi ollakin. On vauva, jota ihastella, nuuskutella, silitellä, paijata, syöttää ja pestä. On ihanaa olla iholla ja kosketuksissa.

Jatkuvasti.

24/7

Monta kuukautta.

On tutkittu, että ihmisen sensorinen muisti on käytännössä rajaton, vaikka tuon muistin kesto onkin lyhyt - näin myös äideillä. Pienen vauvan kanssa ollessa iholla on toinen ihminen koko ajan. Toinen ihminen, joka tarvitsee, ja jolle haluaa antaa turvan, hellyyden ja kaikenlaista hyvää. Iho antaa kaikkensa, ja tuntee koko ajan.

Pim

Sitten on puoliso ja ehkä muita lapsia. Kun vauva nukkuu muualla, on heidän vuoronsa. Halitaan, pusitaan ollaan lähekkäin. Sensorinen muisti ei lepää, ja äiti-ihminen saattaa itsekin ihmetellä missä mättää, kun kasassa oleminen ei tunnukaan niin voimaannuttavalta kuin ennen.

Äiti-ihmisestä saattaa tulla äreä ja vetäytyvä. Puoliso miettii, miksi lapsensa rakas äiti vaikuttaa siltä, että haluaa purra silittävää kättä. Äiti-ihminen saattaa olla ymmällään itsekin. Kosketushan on kiva. Koskettaminen on kivaa! Mutta kun sitä ei välttämättä meinaa sietää.

Entä, jos iho menee kosketuksesta tukkoon? Että tulee tila, jossa hali ei auta, vaan ärsyttää? Tila, jossa huoneen toiselta puolelta suotu hymy ja lempeä katse on enemmän kuin kokovartalokosketus? Kun fyysisesti olisi mahdollista jatkaa parisuhde-elämää, mutta naista ei kiinnosta, niin voisikohan kyse olla myös siitä, ettei iho jaksa koko ajan tuntea? Ei kaikki johdu hormoneista tai siitä, että nainen on vaikea, haluton tai muuttunut ihan toiseksi ihmiseksi. Joskus se voi johtua kosketuksen ylikuormasta. Se voi johtaa parisuhteen myrskyihin, mutta ei sen tarvitse, sillä se ei ole ikuista.

Ei hätää, se menee ohi.

Se menee ohi, kun iho saa lopulta aikaa. Se menee ohi, kun äidin ja vauvan välille tulee tilaa, kun vauvalla on muitakin kiinnostuksen kohteita ja kun äiti saa olla jopa useamman tunnin ilman kosketusta. Lopulta se menee ohi. Lopulta koskettaminen on äidistäkin taas kivaa, ja sitä kaipaa, haluaa ja etsii - muiltakin kuin vauvalta.

Toista kohti

Mutta nuo koskemattomat kuukaudet ovat pitkiä, jos ei tiedä tai osaa sanoa, missä mättää. Voi olla, että puoliso ei jaksa tilannetta katsella. Toivoisin, että aina jaksaisi, sillä tilanne on uusi, outo ja sanaton kummallekin varsinkin esikoisen vanhemmuudessa. Puolisot harvoin ovat tasavertaisen tiiviissä kosketuksessa jälkikasvuun. Se tekee eroja.

Sitten kun?

Lapsiperhearki ydin- ja uusioperheessä on välillä varsin vaativaa, raivostuttavaa, väsyttävää ja just-sitä-prisman-jonossa-seisomisarkea. Välillä se on vaan arkea, ja lopun ajan se voi olla iha huippua. Mistä tämä kaikki saa yleensä alkunsa?

Missä mennyt? Vai tulevako lie?

Se alkaa siitä, kun toinen on niin ihana. Toinen on niin huippu ja paras, että just tuon toisen kanssa haluan olla koko elämäni ja muuttaa yhteen ja ehkä jopa lapsiakin voisi miettiä! Joo, lapsia! Ollaan yhdessä ihania vanhempia ja kasvatetaan ja kasvetaan perheeksi! Joo!

Hyvällä tuurilla tämä on mahdollista ja tapahtuu kummankin suostumuksella ja haaveesta joko luonnostaan tai keinoja käyttäen. Mutta pim, tulee perheytyminen. Ja perhearki.

Vauvahan on loppujenlopuksi aika kätevä. Vauva menee, minne hänet viedään, eikä karkaa heti kun selkänsä kääntää. Tokikaan vauva ei heti alkuunsa anna vanhemmilleen muuta kuin työtä, mahdollista univelkaa ja olemistaan, mutta lopulta tulee hymyjä vaipanvaihdon lisäksi. Ja liikettä ja oi, kuinka hän kehittyy!

Vauva on kätevä siinäkin, että häntä ei tarvitse kasvattaa. Riittää, että hoivaa ja hellii ja syöttää ja pukee ja riisuu ja pesee ja kuivaa ja hyssyttää ja hyssyttää vähän lisää ja mitä näitä nyt on. Tässä vaiheessa vanhemmat saattavat huomata, että lapsi vie kaiken ajan. Toki siihen on tiedetty varautua jo ennalta, mutta että aivan kaiken ajan. Kyllä. Oma aika on vastedes luvanvaraista, kunnes hommassa on taas jotain yleistä tolkkua.

Voipi olla, että jo vauva-arjen alkumetreillä toinen - ehkä yleisemmin isä? - sysääntyy perhekuplan ulkopuolelle. Se ihana puoliso ei olekaan enää (vain) puoliso vaan Äiti isolla äällä. Ei olekaan meidän ihmeperhettä, vaan äiti, isä ja vauva, joka menee kaiken muun edelle.

Voi olla, että vauva kasvaa lapseksi ja tulee uusi vauva. Nyt entistä vauvaa, nykyistä lasta, pitäisi jo ohjata ja kasvattaa ja opettaa hänelle kaikkea hyödyllistä. Mutta miten niitä opetetaan? Pitääkö niistä huolehtia niinku vuosikausia? Eikö tämä mene koskaan ohi? Ja kasvaako tuo uusikin vauva lapseksi kaikkine yhteiskunnallisine vaatimuksineen? Jokut keksivät 'sitten kun'-elämän, eli tajuavat, ettei tämä ole ikuista, ja että nykyisestäkin arjesta voi ottaa irti aika paljon hupia. Joillekin iskee paniikki, tuhautuminen ja oivallus, että siihen 'sitten kun'-elämään on matkaa vielä varsin runsaasti, eli liikaa. Jokin klikkaa, ja (yleistän) isi alkaa ehkä miettiä, että helpompaa oli ennen ja ennenkaikkea ilman lasta tai lapsia. Ja jos lastensa äidistä ei tavoita enää, että miksi tähän rumbaan ajauduttiin, niin isi voi olla aika yksin perheessään. Entisen elämän muutosvastarinta nousee liian myöhään.

Ei niin onneksi kai kovin usein käy, mutta joskus. Siis siten, että helpompi elämä ilman lapsia alkaa kiinnostaa ihan oikeana vaihtoehtona. Äidit ovat yleensä aika lähtemättömissä, mutta isät eivät. Ja kun se ihana puolisokin katosi sinne prisman kassajonoon, niin isi voi hävitä jossain vaiheessa koko kuviosta.

Kun sy-sy-sydämestä puuttuu palanen, se uu-uu, on sun näköinen... (kiitti, Robin!)

Avioliitto ei oikeastaan ole vain aikusten juttu, vaan se on ennenkaikkea lasten juttu. Avioliitossa syntyneillä lapsilla on ihan viime metreille asti ollut enemmän yhteiskunnallisia etuja kuin avoparien lapsilla. Avioliiton yksi idea on sitouttaa kaksi ihmistä toisiinsa, mutta myös mahdollisiin lapsiin, ja siksi tämä instituutio on aika jäykkä - avioeroa ei saa tekstiviestillä. Lasten parasta tarkkaillaan nykyään tasapuolisesti vanhempien purkautuvasta suhdestatuksesta huolimatta. Lasten oikeuksia kumpaankin vanhempaan pidetään yllä virallisesti, mutta moni lapsi miettii silti, miksi vanhempi jättää hänet.

Mutta siis. Tutkimukset osoittavat, että pikkulapsiarki on perheissä rankkaa aikaa. Yleisimmin ero tulee lasten ollessa 2- ja 4-vuotiaita - eli juuri silloin kun kognitiivien oppiminen lapsilla on rajuinta. Kun hoivattava muuttuu vaativaksi tavalla, johon ei ole yksilöllistä ohjekirjaa, voi tuntua houkuttelevalta lyödä hanskat tiskiin ja jättää koko sirkus. Sillä ei se siitä helpotu, kun lapset oppivat kyselemään, tivaamaan, paiskomaan ovia ja tekemään kaikenlaista, mitä kasvava ihminen myllerryksissään tekee. Siinä jää moni lähivanhemmaksi ihan yksin, kun entinen puoliso ottaa eron paitsi liitostaan myös lapsistaan.

Kohti tuntematonta

Miksi jotkut tämän päivän vanhemmat ovat niin hukassa? Eikö ole malttia tai taitoa vai mitä kasvaa aikuiseksi, puolisoksi ja vanhemmaksi vastuuseen ensin itsestä, sitten toisesta ja lopulta jopa pienestä ihmisestä? Miten ja minne ne ihanat puolisot ja rakkaudella odotetut lapset katoavat? Ne, joiden piti yhdessä valloittaa maailma ja nauraa auringonlaskuun jälkikasvun kanssa hiekkarannalla? Mistä tulee se 'sitten kun', ja miksi 'tää on nyt tätä' on niin vaikeaa? Mikä lasten saannissa harmittaa/kaduttaa?

En tiiä. Minua 'sitten kun' vähän pelottaa.


Ps. Huolestuneet: kyseessä on jälleen perhedynamiikan ilmiö, jota pohdin ulkopuolisena.

Pitkän elämän salaisuus

Terveys, pitkä ikä ja hoivakustannukset ovat mielenkiintoinen paketti. Meille kerrotaan kuinka pitäisi syödä, mitä välttää, mitä listä ja kuinka paljon liikkua, jotta eläisimme pidempään ja terveempinä. Susanna Koski loihe lausui vieläpä elämän tarkoituksenkin meille: pitää olla työmarkkinoiden käytettävissä. Tämä julkilausuttiin joitakin päiviä 'meidän kaikkien rajoitteet'- keskustelun jälkeen.

Yhteinen fyysinen rajoite

Eli kaikenlaista pitää rimpuilla ja jumpata, jotta jaksaisimme töissä ja koko ajan tiukkenevia työn vaatimuksia. Minun ymmärtääkseni mikään työ ei vaadi keneltäkään mitään. Se on aina joku muu ihminen, joka vaatii meitä venymään pidemmälle, korkeammalle ja nopeammin. Ja halvemmalla. Robotisaation lupailtiin tarkoittavan paitsi yt-neuvotteluja myös leppoisampaa työelämää koneen käyttäjälle, mutta hupsistakeikkaa, ei se niin mennytkään. Yt-neuvotteluja kyllä saatiin, mutta sen sijaan, että koneen sallittaisiin suorittaa vaaditut tehtävät inhimillisellä noupeudella onkin ihmisen pysyttävä koneen tarhidissa. Eikä se ole mitenkään leppoisa tahti. Olen kuullut, että aikoinaan lentokonematkailua joissain yhteisöissä vastustettin siksi, ettei ihmisen sielu pysy moisessa haipakassa mukana. Sittemmin on taidettu ymmärtää, ettei matkustusnopeus ole erottava tekijä - lentäen voi sielu levätäkin - mutta ei enää tässä työn sykkeessä, jossa tarvitaan jo tuplapedaali.

Olen rohkeasti eri mieltä Susanna Kosken kanssa elämän tarkoituksesta - siis siitä, että ihmisen tarkoitus on olla työmarkkinoiden käytettävissä. Keksin aika monta muuta tarkoitusta, mutta ne eivät palvele talouskehitystä, joten ne ovat siinä mielessä arvottomia. Sillä onko ihmisen tärkein ja/tai ainoa merkitys se, kuinka paljon hän tuottaa ja kuluttaa? Ei kai? Eihän? Voisiko elämän tarkoitus olla kuitenkin jotain syvempää, jotain, mitä rahalla ei voi mitata, ja joka ei hyödytä yhteiskuntaa mitenkään? Paitsi ehkä niin, että yhteiskunnan jäsenet voivat hiukkasen paremmin.

Eli jos nyt tarkastelen edellä esittämääni yksisilmäisesti, ymmärrän, että ihmisen pitää pitää itsestään huolta, koska työmarkkinat (kuka se on?) vaativat toimintakykyisiä yksilöitä. Eli terveys ei ole ihmisen hyvinvoinnin osatekijä tai tavoite, vaan tarkoituksena on tuottaa markkina-arvoltaan kovempi yksikkö. Niinpä hyvinvointi ja terveys eivät ole päämääriä tai itsestä huolta pitämistä, vaan kasvottomien työmarkkinoiden ja talouselämän väline parempaan tuottavuuteen - tai no, eihän ihmisen hyvinvointi sinänsä talouskehityksessä näy, sillä ainahan voidaan palkata uusi tekemään rikki menneen työt. Sitten voidaankin syyttää hajonneita yhteiskunnalle aiheuttamastaan taakasta ja laskea, millä minimillä pysytään niukin naukin inhimillisen toiminnan rajoissa niin, etteivät kaikkensa antaneet kuormita liiaksi pyhää taloutta. Ihminen on vain kuluva koneen osa.

Nykyajan ikoni. Decent Films

Eihän tässä ole mitään järkeä.

Ne, jotka vaativat, eivät enää itse ole missään tekemisissä huono-osaisuuden, syrjäytymisen tai sairauden kanssa. Ne ovat asioita, jotka tapahtuvat muille ihmisille, ja mitä ilmeisimmin se on heidän oma vikansa. Kuinka arvokasta tässä ajassa onkaan pitää huolta ja välittää, silittää kättä ja halata, tarjota kahvit tai kyyti lääkäriin? Jaa, no sehän riippuu tuntiliksasta... (sic!)

Ai niin, tästähän jäi se pitkä ikä kokonaan pois!

Eli siis, me voisimme ja meidän pitäisi hyvinvointimme (ja tuotteliaisuutemme vuoksi) elää mahdollisimman pitkään. Lääketiede ja -tehtailu kehittää jatkuvasti uusia ja parempia lääkkeitä mahdollisimman pitkän toimintakysyn ylläpitämiseksi. Paitsi, että vanheneva väestö on hirveän suuri tauloudellinen taakka. Ainakin kotona pitäisi pystyä elämään ja olemaan, vaikka ihminen ei enää tuntisi itseään, lapsiaan tai muita läheisiään, eikä olisi ihan varma, että onko syönyt tänään. Tai että miten sitä haarukkaa käytettiin. Tai että ruoka tosiaan tulisi syötyä. Tai että pääseekö itse vessaan ja sieltä pois? Mutta se tulee halvemmaksi kuin valvottu laitoshoito. Laitoksiin ei sitä paitsi edes mahdu, eikä työvoimaa voida palkata tarpeeksi, koska raha. Jos lapsena pitää olla varhain itsenäinen, niin sitä pitää olla yli omien kykyjen myös vanhana. Vanhusten heitteillejättö ei ole kotipalvelujen vika, sillä hekin yrittävät parhaansa, mutta kun se ei saisi maksaa mitään, eikä siihen saisi käyttää aikaakaan, kun ei se silleen ole tuottavaa toimintaa.

Aika on rahaa, eikä kellään tunnu olevan kumpaakaan.

Eli...?

Kaiken tämän jälkeen siis on tärkeää, että elämme pitkään ja mahdollisimman terveinä, ettei meistä tulisi taakkaa yhteiskunnalle ja toisillemme, koska meidän tehtävämme on olla olemassa työmarkkinoiden ja talouskasvun vuoksi, eikä toisiamme varten.Vanheneminen on kallista eikä sitä oikein saisi tapahtua, mutta kuollakaan ei saa.

Tuota... pitkän iän salaisuus on siis vain se, että emme kuole nuorina.

Ymmärsinkö minä tämän nyt ihan oikein? Jos ymmärsin, niin olen huolissani - vaikkei se mitään hyödytäkään.

Oman elämänsä pilaajat

Aikuisen elämä täyttyy kaikenlaisesta hommasta; töistä ja harrastuksista, ja ehkä opiskelusta, parisuhteesta ja perheestä. On kaikenlaisia vastuita ja vaatimuksia, jotka yhteiskuntakelpoisen kansalaisen pitäisi ja pitää täyttää ansaitakseen paikkansa, mutta uskoisin että jokin tässä oravanpyörässä tuottaa myös tyydytystä. Täysi elämä voi olla välillä rankkaa ja paikasta toiseen juoksemista, mutta jollei siitä pidä, sitä ainakin sietää.

Paitsi jos ei kiinnosta. Jos ei kiinnosta, ei tarvitse ravata töissä, harrastuksissa tai viettää aikaa kenenkään kanssa. Ei tarvitse kuntoilla, ei syödä terveellisesti eikä kehittyä. Voi vaan olla ja odottaa, että... jaa, en tiedä mitä. Voi varmaan vaan olla? Jos oma tulevaisuus tai edes oma hyvinvointi ei kiinnosta, niin kukaan ei sitä voi toiselle tyrkyttää, vaikka se olisi miten hyväksi. Jos ei kiinnosta, niin ei kiinnosta. Ja sitten ei kiinnosta mikään.

No daa

Voi olla, että kiinnostus loppuu jo yläkoulussa, jopa aiemmin. Ei kiinnosta oppiminen eikä ohjautuminen. Ihan sama, että isonakin pitäisi olla jotain, koska ei kiinnosta. Ihan turha kysellä, mikä kiinnostaisi, kun ei. On yllättävän iso ero evvk-tyyppien ja 'ihan sama'-tyyppien välillä. Evvk-tyypeillä on sentään asenne mukana ja todennäköisesti joku vaihtoehto tarjottavalle toiminnalle. 'Ihan sama'-tyypille on ihan sama mitä voisi tai saisi tehdä, kun ei kiinnosta mikään. Evvk:lla on suunta, 'ihan sama' ei flegmaattiuudessaan välitä. En tiedä, ovatko 'ihan samat' alisuorittajia, sillä he eivät taida suorittaa mitenkään.

Valtaosalla ihmisistä on jonkinlainen draivi yrittää pysyä yhteiskunnan kyydissä. Ne, jotka kärryiltä tippuvat sairauden, työttömyyden tai jonkin muun syyn vuoksi, kalastellaan tukiverkkoihin ja tsemppaamista ja yritteliäisyyttä on kummallakin puolen tiskiä. Aina ei silloinkaan päästä eteenpäin ja lopputulos voi olla katkera, mutta ainakaan se ei silloin johdu yrittämisen puutteesta. Niin, tai sitten ihminen voi syrjäytyä olosuhteiden salliessa, ja elämä muuttuu näköalattomaksi ikään kuin vahingossa. Eikä ihmisen tarvitse pitkään olla toimettomana, kun ei osaa edes tarttua enää mihinkään. Vahingossa syrjäytyneet voidaan ohjata kiinnostuksen mukaisiin toimintoihin ja siten takaisin yhteiskunnan pyörteisiin, vaikka alku varmasti usein takkuaakin. Tässä kirjoituksessa en tarkoita ketään aiemmin tässä kappaleessa mainituista. Tarkoitan heitä, jotka valitsevat näköalattomuuden, kehittymättömyyden ja mitään tekemättömyyden tietoisesti ja niin, etteivät he jostain syystä tartu ojennettuihin käsiin ja annettuihin mahdollisuuksiin.

'Ihan sama' kasvaa aikuiseksi. Takana on monta hukattua mahdollisuutta kouluttautua, valmistua ja työllistyä. Takana voi olla parisuhde- ja perhemahdollisuuksia, ja harrastuksiakin on ehkä ollut tarjolla. Tyypillä ei ole välttämättä ole mitään diagnosoitavaa sairautta tai mielenterveyden ongelmia - tai edes päihdeongelmaa - mutta kun mikään ei vain kiinnosta. Vai onko kyseessä aina jonkin asteinen masenustila? Vai onko kyse periaatteellisesta asennevammasta? Voi olla, että 'ihan sama' on tuttu monessakin instanssissa aina lastensuojelusta etsivään nuorisotyöhön ja työvoimatoimistoon asti. Kukaan ei vain saa otetta. Kukaan ei saa tyyppiä kiinnostumaan omasta elämästään niin paljoa, että hän alkaisi tehdä sillä jotain. Siihen ei pysty edes monialainen työryhmä, jossa saattaa olla koolla kymmenkunta eri toimijaa pohtimassa ko. tyypin hyvinvointia ja tulevaisuutta, ja yhteisissä istunnoissa pääsääntöisesti odotetaan, että pelastettavaa kiinnostaisi tulla paikalle. Eikä välttämättä kiinnosta.

Hukkuvat kysymykset

Saako ihminen syrjäytyä rauhassa? Onko 'ihan samoihin' käytettävä ammattilaisten resursseja ja avuntarjouksia, joita kohde ei halua tai joista hän ei ole kiinnostunut? Saako ammattilainen nostaa kädet ylös ja vedota yksilön vapauteen tehdä elämällään mitä haluaa? Tai siis tässä tapauksessa olla tekemättä mitään, koska ei kiinnosta?

On todella hankalaa saada otetta heistä, joita oma elämä ei kiinnosta. On kuin puhuisi seinälle ja yrittäisi saada sen hyppäämään. Kenen vastuulla on täysi-ikäinen periaatteessa terve ihminen, joka ei vain halua tehdä olemisellaan mitään - tai ainakaan mitään hyödyllistä? Jos ihminen ei tuota mitään, onko hänen elämänsä pilalla?

Voihan olla, etteivät (ainakaan kaikki) ihansamat itsekään pidä elämästään. Voi olla, että moni juttu tökkii, mutta että asenne on sama kuin hänellä joka ajattelee viikosta toiseen saavansa lottovoiton, mutta niin, ettei hän lottoa koskaan. Kenen vastuulla ihmisen hyvinvointi lopulta on? Pitääkö ja saako toisen ihmisen elämänlaatuun puuttua, jollei hän itse ole siitä kiinnostunut?

Kirjoituksen otsikko - oman elämänsä pilaajat - on asenteellinen ja puolueellinen. Jos odotukset omaa elämää ja omaa vointia kohtaan ovat matalat, niin ei sitä varmaan helposti saa pilattuakaan. Toisin on kuitenkin sitten, jos ihminen katkeroituu omista tekemättömistä valinnoistaan ja syyttää siitä ympäristöään, joka ei auttanut. Silloin elämä on pilalla, mutta syyllinen löytynee ympäristön sijaan peilistä - ja silloinkin ammattilainen kysyy, saako sen sanoa ihmiselle itselleen. Sen, että oma vika, kultaseni.

Hyvät hautajaiset

Kuoleminen on yksinäistä. Joku ehkä huomaa yksinäisyytensä vasta sitten kun ei ole ketään, joka sanoisi hyvästit, ja joku huomaa ehkä vasta viime hetkillään kuinka rakastettu onkaan elämänsä ollut - ja silloinkin tästä elämästä on lähdettävä yksin. Aika moni saa kukkia jo eläessään, joillekin ne tuodaan vasta siunauskappeliin, ja jotkut jäävät ilman sielläkin.

Rakkaan ihmisen hyvästeleminen on rankkaa. On rankkaa nähdä toisen hiipuvan - ja rankkaa on menettää yllättäen sairauskohtauksen tai onnettomuuden seurauksena. Hiipuvan kanssa ehtii ehkä sanoa, että rakastaa ja puida kenties niitäkin asioita, jotka aiemmin ovat jääneet auki puumatta. Pitkät jäähyväiset mahdollistavat molemminpuolisen puhdistautumisen, vaikka voi se olla vaikeaakin. Asioiden auki puhuminen vaatii rohkeutta saattajalta ja saatettavalta tietysti riittävää tajunnan sekä ajan ja paikan tajua. Mutta on saattajan vaikea rakastaakin, sillä rakkaan kuolema koskee. Pitää luopua ja antaa toisen mennä. Saa surra, itkeä, kaivata ja olla kiitollinen. Tai vihainen ja katkera. Se niin riippuu.

Kun elämä on vain kukoistava hetki, joka hiipuu ja katoaa

Mutta jäähyväisten jälkeen rakas pitää vielä saattaa haudan lepoon odottamaan uutta elämää - siis ainakin uuteen huomiseen uskovat. Suruun tulee mukaan seurakunta, seurakuntasihteeri, pappi, kanttori, seurakuntamestari, hautaustoimisto ja pitopalvelu. Rakkaan menetys voi olla arka haava mielessä ja sydämessä, ja sisältä haavoittuneita on kohdeltava osaa ottaen ja reilusti - muiden elämä jatkuu, vaikka nyt ollaankin kuoleman äärellä.

Jos kuolema on vienyt lapsen, voi hautajaisia työkseen hoitava taho - kirkko tai hautaustoimisto - joutua monenlaisten tunteiden kohteeksi. Viha, suru ja miksi-kysymykset särkevät saattajia, eivätkä hautaamien toimittajat välttämättä osaa silloin tehdä mitään oikein niin, että suru, viha ja kaipaus hellittäisivät tai helpottaisivat. Monesti tämä tunnekuorma kohdistuu pappiin, joka yrittää saattajien tuskaa ymmärtää ja sanoittaa - eikä silloin välttämättä mikään ymmärrys tai osaaminen vain ole tarpeeksi. Tuska ei hellitä, vaikka pappi kuinka puhuisi kauniisti. Sama tunnekuorma voi kohdata papin myös äkillisesti kuolleen aikuisen lähipiirissä, tai 'liian nuorena' sairastuneen kohdalla.

Iäkkäämpien ja rauhassa lähteneiden ihmisten kohdalla tunnekirjo on ehkä moninaisempi, mutta 'hyvät hautajaiset' ovat mahdollisemmat. Siis sellaiset hautajaiset, joissa on tilaa saattoväen ja saatettavan yhteisten hetkien muistelemiselle, vainajan lempiasioiden tai kömmähdysten kertaamiselle - siis sellaiset jäähyväiset, joissa on tilaa niin surulle ja kaipaukselle kuin kiitokselle ja jopa naurulle. Että saa jättää hyvästit toiveikkaana ja kiitollisena kaikesta hyvästä, mitä vainajan kanssa on saanut ja voinut kokea. Jossa ylösnousemuksen toivo tarttuu kivusta huolimatta, ja saattajat saavat ehkä huomata vainajan saaneen elää hyvän elämän - oli kuolema tai sitä edeltänyt aika lopulta ollut millaista tahansa. Sillä hyvät ja kivatkin kuolevat.

Viimeisen kerran

Oma lukunsa ovat he, jotka ovat tehneet paljon pahaa ja/tai satuttaneet läheisiään. Silloin tunnekirjo voi painottua katkeruuteen ja eräänlaiseen helpotukseen, kun vainajaa tai vainajan puolesta ei tarvitse enää pelätä.

Pappi yrittää ottaa selvää, millaista ihmistä hän on mukana saattamassa. Vainajan lähimmät ovat avainasemassa kertomassa edsmenneestä, mutta he eivät välttämättä tunne vainajaa parhaiten. Esimerkiksi vuosikymmeniä sitten kotoa kauas muuttaneet lapset eivät välttämättä osaa kertoa vanhemmistaan sellaisia asioita, joita vaikkapa vainajan naapuri tai hyvä ystävä osaisi. Saattoväki voi olla suurikin, mutta - jollei pappi ole tuntenut vainajaa henkilökohtaisesti - tiedot vainajasta voivat olla hyvin vähäiset ja/tai aistittavissa oleva tunnekuorma shokin vaimentama. Pappi sanoittaa tilaisuuden saamillaan ja ymmärtämillään tiedoilla ja tapahtumilla, ja riittävän vähän tai väärin ymmärrettyään - tai liian vähäisen kiinnostuksen vuoksi - voi pappi helposti pilata hyvätkin hautajaiset joko oman turtuneisuutensa (liukuhihnahautajaiset) tai välinpitämättömyytensä vuoksi. Vaikka hautajaisissa rukoillaan vainajalle lepoa ja rakkautta Kaikkivaltiaan hoivissa, on saattoväki se, joka tilaisuuden jälkeenpäin muistaa.

Jos pappi on paikalla muttei läsnä, voi ylevä siunausliturgia olla vain tyhjiä sanoja. Jos pappi ei ole kartalla saattajien tunnekuormasta (esim. nyt se katkeruus) voi iäisyyden ilon alleviivaaminen olla haavassa kääntyvä veitsi heille, jotka eivät tiedä, mitä koko hautauksesta pitäisi ajatella. Jos saattajat eivät tunnista vainajaa siunaajan sanoista, ei olla hyvillä vesillä silloinkaan. Aika rankkaa.

Ollako läsnä vai eikä olla?

Toimittamissani siunauksissa lasketaan kukkatervehdykset ennen varsinaista siunaamista. Silloin saattoväen ei tarvitse jännittää koko tilaisuutta sitä, pystyvätkö he lukemaan jäähyväisensä, vaan hyvästit saa sanoa omin tai lainatuin sanoin ilman pitkiä odotteluja. Näin muistojen kukat saavat myös ympäröidä vainajaa siunatessa. Mutta on siinä sekin, että ei ole ollut ihan yksi tai kaksi kertaa niin, että se tunnekuorma, jonka perusteella olen tilaisuutta valmistellut, on muuttunut hautajaisten alkuun mennessä. Moni puhe on mennyt uusiksi hyvästejä kuunnellessani. Aika monta psalmia olen laulanut - ja jättänyt laulamatta - kukkatervehdysten myötä saamani ymmärryksen myötä. Olen itkenyt penkissä saattajien kanssa ilman nenäliinaa, koska luulin selviäväni ilman (nykyään otan nessun aina mukaan varmuuden vuoksi). Siunatessani olen usein ymmärtänyt käsikirjan sanojen syvyyden - ja monta kertaa aivan uudesti. Papin on jaksettava ja kannettava se tunnekuorma, joka saattajia painaa, osoitettava, että elämä jatkuu meillä kaipaajilla, mutta että Jumalan armosta myös hänellä, josta pitää nyt luopua. Arkunpäässä seisoessa ei ole enää niin paljoa tilaa siunaajan kyynelille, mutta on aika kamalaa, jos siunaaja ei välitä ollenkaan.

Läsnäoleminen toisten surussa ei ole koskaan helppoa. Suru ja kaipaus - kuten kiitollisuuskin - tarttuvat puolin ja toisin, ja näitä voi pappi normaalisti hautajaisissa kuljettaa käsikädessä. Saattajien tunnekuorman huomioiminen ja toivon näköalan tukeminen vaatii asialle antautumista, sillä suruun osoitetut sanat soivat helposti tyhjinä. Hyvissä hautajaisissa on tilaa paljolle, mutta ei tyhjille latteuksille.