Kunnes viranomainen teidät erottaa

"Me erotaan/erottiin" alkaa olla aika tuttu fraasi. Varsin usein sen kuuleminen harmittaa ja surettaa, joskus se yllättää, mutta ei aina.  Väestöliiton mukaan Suomessa puretaan vuosittain 13000-14000 avioliittoa. Väkilukuun suhteutettuna olemme kärkipäässä muihin Euroopan maihin verrattuna. Luku kertoo vain avioeroista, avoliittojen purkautumisesta ei ole mitään virallista tai pätevää tietoa tai tilastoa.
 
Luovutammeko, kyllästymmekö vai emmekö lopulta osaa olla toistemme kanssa? Kasvammeko toistemme ohi? Odotammeko parisuhteessa toiselta enemmän kuin itseltämme, ja kuinka se ettei yhteiskunta enää kavahda avioeroa vaikuttaa yhdessäpysymisen paineeseen? Onko yhdessä pysymiseen enää ulkoista painetta? Uskon, ettei kukaan avioidu toisen kanssa vain erotakseen, vaan ideana on yleensä vahvistaa jo ennestään vahvaksi koettua suhdetta, sitoutua julkisesti ja julistaa, että tästä ei olla lähdössä enää mihinkään. Ja silti joskus lähdetään.

Miksi, muuten, lapset jää usein sille, jolla on mekko?

Mediassa meille kerrotaan, jos nyt ei päivittäin, niin ainakin viikottain, millainen on hyvä parisuhde, millainen on huono/onneton parisuhde, millaiset vihjeet ennustavat heikkenevää parisuhdetta, kuinka parisuhdetta voi tai pitää parantaa tai pitää yllä, kuinka parisuhteessa tulee/pitäisi keskustella (lue 9 vinkkiä tms.),  milloin kannattaa erota ja tänään Hesarissa juttu Jyväskylän Yliopistossa tehdystä tutkimuksesta parisuhteen hiljaisen puheen korjaavasta vaikutuksesta - näin otat sen haltuun. Vinkkiä, apua, näin-se-toimii, terapiaa, kannustusta ja tunnistusta on siis tarjolla, mutta missä määrin siitä on hyötyä ja voiko siitä olla epävarmalle suhteilijalle jopa haittaa? Jos onnellisen parisuhteen yhdeksästä tunnusmerkistä täyttyy vain neljä, onko syytä erota, mennä terapiaan, tunnustaa että huonosti menee ja tehdä virallinen interventio parisuhteen tilasta - varsinkin, jos ei ennen lukemaansa edes tajunnut olevansa onneton, mutta kun lehti kertoi, että onnellisuuden markkereita onkin yhdeksän eikä neljä? Kuka oikein luo parisuhteeseen kohdistuvat odotukset?

Tuli tuossa mieleen, että onkohan elämän mittainen parisuhde enää oikeasti mikään normi - tai jopa niin että onko se edes mahdollinen. Jos seilaa elämänsä meret saman kaverin kanssa, niin se taitaa olla jo nykyään enemmän harvinaisuus. Tai jos perheen kaikilla lapsilla on sama tuoteselostus ja tekijät, ja että nämä tekijät vieläpä ovat virallisesti jotenkin sitoutuneita toisiinsa. Kun normaalia on myös se, että on sinun, minun ja meidän lapset, ja että sinun ja minun lapset asuvat myös toisen vanhempansa kanssa jossain toisessa osoitteessa. Järjestelykysymyksiä, joista tuttaville kertoessa ei tarvitse hävetä tai kangerrella. Perussettiä jopa siinä määrin, että vanhanaikainen ydinperhe alkaa tosiaan olla aikamoinen kummajainen.

Tiimi-pipot!

Avioeroihin on hyviä syitä; on väkivaltaa, päihteitä, massiivista epäluottamusta, monenlaista hyväksikäyttöä ja pelkoa oman ja/tai lasten hengen puolesta. En puutu näihin nyt lainkaan, sillä ei tuota listaa tarvitse erikseen ihmetellä, vaikka lähteminen noista suhteista voi olla henkisesti "kevyempiä" eron syitä hankalampaa.

Niin, ne "kevyemmät" syyt. Ne voivat olla syitä, jotka ovat olleet olemassa jo suhteen alusta asti, mutta hyviä syitä pysyä yhdessä on ollut enemmän. Mutta jos ne hyvät syyt katoavat aikain saatossa, ne aina olleet korostuvat - nousevat pintaan kuin kivet joesta, jossa hyvien asioiden pinta laskee alle siedettävän. Tulee tuskastumista, yksinäisyyttä, vetäytymistä ja toivottomuutta. Tulee tunne, ettei toista tunne lainkaan, ja ettei toista kohtaan ole enää edes tunteita, jos ollaan päästy jo siihen pisteeseen, etteivät tilanteen tekijät enää edes ärsytä. Voidaan päästä tilanteeseen jossa huomataan, että kumpikin suunnittelee ja toivoo aivan erilaista tulevaisuutta, johon se kumppani tai mahdollisesti koko yhteinen perhe ei liity mitenkään. Huomataan, että me ei olla enää me.

Onko se sitä erilleen kasvamista? Sitä perinteistä, johon ainakin 1990-luvulla kuulin usein vedottavan? Sillä ulkoisestihan asiat voivat olla jos eivät hyvin, niin normaalisti, mutta kun kukaanhan ei tiedä, mitä toisten ihmisten kodeissa tapahtuu, tai millaista siellä on asua. Jos joskus lasten vuoksi yhdessä pysyminen - huonossakin parisuhteessa - olikin syy jatkaa, ei se enää mene niin. Nyt lasten vuoksi saatetaan jopa erota, että lapsilla olisi stressittömämpi koti, vaikka siellä ei asuisikaan kuin toinen vanhemmista.

Aikaa ja hermoja oikeasti tärkeille asioille

Kun ja jos ulkoisesti kaikki on hyvin - tai no, jos ulkoisesti kaikki on niinkuin ennenkin, mutta jokin parisuhteen dynamiikan toleranssissa on muuttunut - ei ero edes ajatuksena ole välttämättä helppo, saati niin, että sitä lähtisi toteuttamaan. Mikäli molemmat eivät ole eron tarpeellisuudesta samaa mieltä, voi eroa haikaileva kyseenalaistaa omaa pahaa oloaan ja pohtia olisiko tyytyminen kuitenkin parempi vaihtoehto. Että miksi ei tyytyisi, kun tähänkin asti on tyytynyt? Että voiko toiselta vaatia jotain, mitä itse kokee tarvitsevansa, jos vastinetta tarpeelle ei ole tullut ennenkään tai sitä ei ole osannut edes pyytää tai kaivata? Missä määrin parisuhteessa pitää uskaltaa olla itsekäs ja vaatia mahdollisuuksia omaan onnellisuuteen ja onneen, tai ainakin tilanteen parantamiseen?

Ja entäs, jos kumppani ei tajua yhtään, että mistä on kyse? Onko tyytymättömästä tyytyjästä tullut hankala, vai niin - onko toinen kasvanut toisesta ohi ja erilleen, ja tajunnut tapahtuneen ja tarpeensa yllättäen? Jos kasvamisen, kehittymisen ja edistymisen askeleet on otettu useiden vuosien aikana, mutta yksipuolisesti, on melko mahdotonta, että se ei-niin-edennyt -puoliso tekisi kehitysloikan kovinkaan notkeasti päästäkseen samalle viivalle parisuhteen korjaamiseksi. Tai mistä minä tiedän, ihminen yllättää aina. Kriisi siitä varmaan tulee ainakin, ja sen voi ottaa joko yhteisenä seikkailuna, haasteena ja mahdollisuutena tai sitten oman olemisen uhkana ja syynä vetäytymiselle sekä suhteesta että mahdollisista apukeinoista.

Samalle viivalle! Jos siis kumpikin pääsee kentälle asti...

Mutta niin, fraasi "me erotaan/erottiin" ei ole enää tavaton. Kuitenkin meillä tuntuisi olevan kaipuu toista ihmistä kohti, kaipuu tulla hyväksytyiksi ja kannetuiksi parisuhteellisina, kaipuu onnellisuuteen ja onneen toisen ihmisen kanssa. Perinteisesti ajatellen sitoutuminen yhteen ihmiseen koko elämän ajaksi olisi tae tuolle onnelle, mutta tuskin se on sitä ollut aina ja kaikissa tapauksissa koskaan. On vain ollut pakko kestää silloinkin kun henki ja terveys ovat olleet vaarassa. Nyt saa valita. Saa ja voi sallia itselleen perinteisestä poikkeavia vaihtoehtoja, jotka eivät kuitenkaan ole yleisesti ottaen helppoja saati taloudellisesti edullisia. Kaiken individualismin keskellä parisuhde ja kaipuu siihen on edelleen ihmiseen sisään kirjattu normi, mutta pitääkö suhteissa pyrkiä pysyvyyteen vai ei?

Että jos kaikein se kestää, niin onko pakko? Hyväksi kai se meille olisi - se pysyminen - jos se vain on itseä tai ketään muutakaan uhraamatta mahdollista. Joskus puhuttiin sitoutumiskammosta jonkinlaisena sielullisena vammana sillä pohja-ajatuksella, että ihmisen pitäisi olla kykenevä sitoutumaan toiseen ja että se on normaalia ja tervettä. Mutta onko oikeasti niin, vai onko se ideaali? Ja kenen ideaali se on? Aarrggh, onpahan taas pohdintaa 😱 jatkan tästä toiste, muuten tämä ei lopu ikinä.

Kumppanista kuormajuhta, kuormajuhdasta kulissi

"Tiesitkö, etteivät vanhemmuus ja parisuhde ole sama asia?" minulta kysyttiin. Tiesin, tiesin toki, ja tajusin, ettei se ehkä oikeasti ole aivan niin itsestäänselvää.

Aika usein - ei toki aina, mutta usein - pariskunnat haaveilevat lapsista. Lasten merkityksestä omalle itselle, parisuhteelle ja ylipäätään perheenä elämiselle on hyvä ja helppo unelmoida, sillä silloin kaikki lempeys, rakkaus ja unelmat kohdistuvat vielä muovautumattomaan tulevaisuuteen. Unelmat, toiveet ja tavoitteet perhearjesta voivat yhdistää ihmisiä saman agendan ympärille, lapsi ja hänen syntymänsä myötä muodostunut perhe voi olla sydäntä sykerryttävä toive, jonka toteutumista parisuhteen kumpikin osapuoli kiihkeästi kaipaa. Toive voi jopa olla osa kumppaneita yhdessä pitävää liimaa - yhteinen unelma, yhteinen tulevaisuus.

Koska tahdon

Usein toive täyttyy. Syntyy lapsi, syntyy äiti ja isä. Syntyy ehkä useampikin lapsi - äiti ja isä pysyvät yksilökappaleina. Päästään elämään haaveiltua arkea, jossa toiveiden pumpuliin on kätketty sekä hiekkaa että teräviä kappaleita, kuten kaiken kaatavaa väsymystä, kaatunutta maitoa ja kilokaupalla lunta olohuoneessa, koska lumiukolle tuli ulkona kylmä sekä erilaisia viestejä päivähoidosta ja koulusta. Päästään elämään äitinä ja isänä vanhemmuutta, jossa vastuuta jaetaan ja kannetaan, lapsia kasvatetaan ja ohjataan, pieneen/pieniin ihmisiin luodaan ainutlaatuista suhdetta ja kasvetaan yhdessä paremmiksi ihmisiksi. Unelmien täyttyminen täyttää elämän äärimmilleen, joskus jopa vähän yli.

Usein vihkiessäni pariskuntaa viittaan vanhemmuuteen muutamalla sanalla sikäli kun parilla jo on lapsia, tai he haaveilevat vanhemmuudesta. Yritän sanoa, etteivät juuri sillä hetkellä vihittävät ole kenenkään äiti ja isä, vaan mies ja vaimo, jotka ovat toisilleen kumppanit. Ja että se suhde, joka puolisoilla on, on se koti, jossa lapset sitten kasvavat, eivät seinät, tavarat ja ulkomaanmatkat. Lapsilla on suhde vanhempiinsa, mutta että vanhempien suhde toisiinsa ei saisi muuttua vain lasten kautta kulkevaksi, vain jaetuksi vanhemmuudeksi, vain jonkun äidiksi ja isäksi. Pitäisi olla parisuhde vanhemmuuden lisäksi. Olisi hyvä olla pariskunnan tiimi, jolla on yhteys toisiinsa lapsista huolimatta. Joilla on aikuisten jutut, ja jotka voivat liittoutua keskenään jälkikasvun kasvaessa uhmaamaan auktoriteetteja. (Okei, viimeisessä on ajatusta pariskunnasta vanhempina, mutta ehkä pointti on löydettävissä - että se pariskunta, joka voi kirmata käsi kädessä sadettimien välissä yhdessä nauraen, voi katsoa toisiinsa hymyillen samassa rintamassa kädet puuskassa kun perheen 3- tai 13-vuotias haluaa jotain järjetöntä, vaarallista tai ihan vain jotain minä-tahon -juttua.)

Mistä sen voi tietää, että onko kumppanuus luisunut pelkäksi kanssavanhemmuudeksi? Itse ainakin ajattelen, että sen voi huomata sitä, miten toista katselee ja kuinka tämän näkee. Jos näkee toisessa arjen jakajan, jolla on tietyt velvollisuudet ja tehtävät jotka on hoidettava jotta arki pyörisi, on kyseessä kanssavanhemman näkeminen. En ole ihan varma, mutta tähän näkyyn saattaa liittyä tietty määrä itsestäänselvyytenä pitämistä, sillä lasten aiheuttama vaiva on yhdessä haluttu ja hankittu, joten yhdessähän se pitää tietysti hoitaakin niiden jakojen mukaan, jotka arjessa ovat kullekin langenneet. Se on yhdessä tekemistä ja hoitamista, maksamista ja järjestelemistä. Se on perheen pyörittämistä ja  arjen tehtävien jakamista. Parhaimmillaan mukavaa ja turvallista, vaan liekö riittävää?

Kaikki yhdessä eteenpäin!

Entä sitten se kumppanuus? Millaisin silmin katselee ja millaisena näkee kumppanin tuon arjen tohelluksen yli? Millaisen kumppanin kanssa jaksaa pysyä vaimona ja aviomiehenä perusarjen rullauksessa? Kumppani ei ole vain lasten toinen vanhempi, vaikka olisikin sama ihminen. Kumppani on toinen aikuinen, vertainen, jolle itsekin saisi toivoa olevansa muutakin kuin kanssavanhempi. Vaikka jollain muotoa ymmärrän joissakin perheissä kumppaneiden toisistaan hellittelymielessä harrastaman "meidän mamma"- ja "meidän iskä"-puheen perheen ulkopuolisille, tai niin, että toista puhutellaan tuosta samasta lapsi-vanhempi -asetelmasta, on mielestäni silloin vaarana, ettei toista ehkä näe enää "kultana", "rakkaana", "lisää-tähän-kumppanisi-nimi", "hani-pöönä" tai muuna itselle itsenään tärkeänä ihmisenä. Tuolla aiemmin kirjoitin, että kanssavanhemmassa on tiettyä velvollisuuksien ja vastuun vaatimaa läsnäolollista itsestäänselvyyttä, mutta kumppanissa sitä toivoisi olevan vähemmän. Että edelleen, kaikessa aherruksessa ja kiireessä valitsen kaikista maailman ihmisistä juuri tuon toisen tähän rinnalleni ja - mikä onni! - hän valitsee minut! Edelleen! Lapsista ja asuntolainasta huolimatta, ei niiden takia.


En ole naivi. Lapsen syntyessä parisuhteen pitää vähän väistyä tai ainakin joustaa, sillä kyllähän pieni ihminen muuttaa paljon tullessaan - varsinkin ensimmäinen. Parisuhteen voi laittaa hetkeksi sivuun, jotta pienellä ihmisellä on tilaa, mutta ei sitä parisuhdetta mihinkään kaapin nurkaan saisi piilottaa ja unohtaa. Jos sen voisi laittaa johonkin sillä tavalla näköselle, ettei se unohtuisi. Lapsen ensimmäisen vuoden aikana sitä voisi välillä vilkuilla ja välillä vähän pyyhkiä pölyjä, mutta että se olisi olemassa ja takaisin aktiivikäyttöön otettavissa heti kun mahdollista. Että kumpikin vanhempi muistaisi, ettei ole vain äiti tai isä. Että voisi katsella kumppania edes välillä samoilla silmillä kuin ennen lasta ja vanhemmuusprojektia. Ei se ole helppoa, mutta helpompaa harjoiteltuna kuin hylättynä. Ehkä yksinäisten rakastajien syntyä voisi vähentää, sillä niin: vanhemmus ei ole sama asia kuin parisuhde.

A-wink näiden kaikkien vuosien jälkeenkin!

Tämän pohdinnan äärellä minulla on toki vähän oma lehmä ojassa. Odottelemme perheemme tuoreimman tulokkaan syntymää koittavan maaliskuun aikana, ja ko. teemaa on pohdittu kotosalla ihan ääneen. Ei tämä onneksi ihan uutta ole, sama keskustelu käytiin ensimmäisen kerran jo yli kymmenen vuotta sitten, mutta aina on hyvä vähän venytellä, kerrata käytäntöjä ja harjoitella tietoisesti puolison näkemistä ennen kuin sydän ja syli täyttyvät taas uuden ihmisen ihmeestä. Ja samaa pitää muistaa harjoitella tai harjoittaa vanhempien lastenkin kanssa - lapsina näkemistä toki, mutta etteivät jää ihan paitsioon.

Voi siis olla, että kirjoittelutahti jatkossa vähän muuttuu. Pyrin kuitenkin pohtimaan edelleen ja pysymään ympäröivästä todellisuudesta kartalla, mutta käsitöiden lisääntyessä voi olla, että tahti vähän hidastuu. Tai sitten ei, saa nähdä 😄

Yksinäinen rakastaja 4: kateelliset ja katkerat

Ei ole aina kaikki hyvin. Tai vaikka olisikin, niin jollain muulla on aina paremmin. Ja leuhkojakin ovat, jos eivät ymmärrä, että osaamistaan tai omistuksiaan pitää ymmärtää edes vähän vähätellä tai vaikka hävetä. Ei mene nallekarkit tasan, ja jos jotain olisi itsellä vähän enemmän, niin muilla on parempia.

Kateellisen ihmisen kaverina on hankala olla. Monesta jutusta tulee kilpailua, vaikka ei-kateellinen julistautuisi häviäjäksi jo mantran alussa. Sanonta kuuluu, että kateus vie kalatkin vedestä. Minulle ei ihan tuo viisaus juuriltaan avaudu, mutta kyllä avoin kateus ja katkeruus supistaa sosiaalista piiriä, sillä aika harva jaksaa kuunnella - tai olla kohteena - ainaiselle narinalle ja vertailulle.

Ja siinähän vasta onkin narinan aihetta - muut kun kuvittelevat olevansa katkeraa parempia ihmisiä, ainakin narisijan mielestä.

Parempi karkki merkitty punaisella. Muut on ihan huonoja.

Ystävyys- ja sukulaisuussuhteissa kateellisuus ja katkeruus voivat olla melkoista luovimista, mutta millaista siitä tuleekaan, kun oma kumppani on kateellinen ja katkera? Jos vaikka olisikin niin, että kumppani on kateellinen muulle maailmalle, voi parisuhde vielä toimia - kateusmarina on arjen taustaääntä, joka voi toki uuvuttaa, mutta jolta varmasti oppii halutessaan myös sulkemaan korvansa. Koko maailmalle kateellinen kumppani voi kuitenkin olla muuten huippukaveri ja -puoliso - niin kauan, kun ei-kateellisellepuolisolle ei tarvitse olla kateellinen.

Sillä tätä olen tässä miettinyt, että miten kateus ja katkeruus parisuhteen sisällä vaikuttavat. Että jos toinen kokee, että toisen osaaminen, menestys, työpaikka, palkka tai vaikkapa lasten osoittama kiintymys on jotain itseltä pois? Että toisen onnistuminen on itseltä pois, eikä yhteistä? Aika harva ehkä kertoo ystävyys- ja tuttavuussuhteissaan suoraan kohteelleen kateudestaan, ja narinan kuulevat ne läheisemmät tai vähemmän kadehdittavat, mutta entä sitten, jos oman kumppanin menestys aiheuttaa toisessa kateutta ja katkeruutta? Ei siitä kateellinen kerro ehkä kenellekään, mutta kyllähän muut asujat sen kotonaan huomaavat - vaikkei sitä osaisi tai pystyisi nimeämään.

Niin. Kuinka ihminen toimii, jos huomaa, ettei rakastamansa ihminen pysty iloitsemaan omista onnistumisista? Veikkaan, että ilo vähenee, onnistumiset harvenevat, tai niistä ei kotona uskalla mainita, ettei toiselle tule paha mieli. Aika paradoksaalinen juttu tuo kyllä; perheenjäsenen hyvä voi olla toiselta pois, eikä yhteisen juhlan aihe.  Että jos toinen ei koe onnistuvansa, niin ei niin kannata tehdä sen toisenkaan - ainakaan kotioloissa.

Onnistuneet?

Luulen, että kateellinen ja katkera jää aika yksin suhteessaan, mutta en tiedä, kuinka hänet voisi siinä saavuttaakaan. Pitääkö kateellisen rinnalla taipua siihen, ettei onnistu itsekään? Että arki ja elämä saa olla yhteistä kurjuutta, jossa ei valopilkkuja ole eikä niitä edes etsitä, koska ne eivät ole kuitenkaan sen arvoisia, tai eivät kosketa katkeraa riittävästi? Kateellinen tai katkera ei välttämättä itse muutenkaan ehkä etsiydy kohti onnistumisia, koska aina voi epäonnistua. Ja epäonnistumisen pelossa yrittäminen ja onnistuminen jäävät kokematta. Kaiken hyvän pitäisi tulla itsestään ilman ponnisteluja, sillä ei katkera näe tai tunnista onnistumisten eteen tehtyä työtä. Toisten epäonnistumiset voivat aiheuttaa vahingoniloa, ja mitäs se sitten on? Iloa siitä, ettei muillakaan mene hyvin - ei kannata edes yrittää.

Mistä kateus ja katkeruus parisuhteessa kumpuavat? Onko kyseessä pariskunnan kilpailuasetelma? Ja kuinka suhteen dynamiikka toimii? Jos onnistuja haluaa juhlia menestystään toisen kanssa ymmärrän sen niin, että onnistuja kokee onnistumisensa olevan kaikkien etu ja ansiota, yhteinen saavutus, joka hyödyttää parisuhdetta/perhettä. Jos kateellinen kokee samaisen tilanteen niin, että toinen hieroo onnistumistaan vasten kasvoja, ei juhlaa oikein pääse syntymään - ja kumpikin jää yksin kokemuksensa kanssa.

Entäs, jos onnistuja ei edes yritä suoda saavuttamaansa hyvää kumppanilleenkin? Silloin asetelma on varsin toinen. Ehkä silloin on jopa vaikeampi olla kateellinen tai katkera, sillä silloinhan kumpikin tietää, kuka tässä menestyy ja kuka ei, eikä onnistumisen kokemusta ja saavutettua hyvää yritetä väkipakolla jakaa. Onnistuminen on henkilökohtainen saavutus ja etu - kukin olkoon oman onnensa seppä... mutta niin, ehkä tällaisessa asetelmassa kateudelle ei ole samalla tavalla tilaa - eikä kateellinen ehkä edes antaudu tällaiseen suhteeseen. Win-win - kind of...

Vain yksi voi voittaa, vain yksi voi iloita?

Pitääkö toisen kanssa ja puolesta iloita aidosti, vai pitääkö toisen kanssa ja puolesta hapantua aidosti? Entä, jos elämä ei olekaan pelkkää karikkoa vaan välillä voisi olla kivaakin? Tai iloinen sen toisen saavutuksista? Tai omista? Entä, jos yrittäminen joskus kannattaakin? Entä, jos kumppanin onni voisikin olla yhteistä? Entä, jos jossain onnistunut kumppani ei vittuilekaan?

Entä, jos kateus on turha tunne? Entä, jos lähisuhdekatkeruus laskettaisiin henkiseksi väkivallaksi?

Entä jos onnistujan ei tarvitsisi himmailla ja pitää kynttilää vakan alla? Voisiko siitä seurata jotain hyvää? Voisiko toisen puolesta taipua olemaan onnellinen?

Jouluksi

Olkoon joulussasi se, mitä kaipaat; hetkissäsi rauha, riemu ja onni. Olkoon joulussasi siunaus ja taivaallinen läike. Olkoon jossain se, mikä tekee joulustasi joulun.

Pastorinna

Out of your league?

Parisuhdemarkkinat ovat kummallinen ilmiö, joilla vaikuttavat varsin monet sosiologiset virtaukset - tajusimme niitä tai emme. Aiemmin, ja varsinkin järjestettyjen avioliittojen aikoina, oli tärkeää naida samasta sosiaaliluokasta, jotta perheen varallisuus, vaikutusvalta ja suhteet pysyisivät yllä tai syntyisivät. Rakkaus sattoi syttyä tai olla syttymättä, parisuhteet olivat ennemminkin sukujen kuin yksilöiden sopimuksia ja suhteissa siedettiin ja oltiin, koska piti olla - kunnes kuolema meidät erottaa. Toisaalta, jos mies oli riittävän vaikutusvaltainen ja rikas, saattoi hän naida alemmistakin luokista, jos mielitietyn omaisuudella ei ollut niin väliä. Naiselle portaissa alaspäin naiminen rakkaudesta oli puolestaan monin tavoin hankalampaa ja paheksuttavampaa, suvulle nöyryyttävääkin.

Mitä saa pyytää?

Tämä luokka-/varallisuussysteemi toimii tavallaan vieläkin. Palkintovaimoja lienee enemmän kuin edustusmiehiä (onko se edes käsite?), sillä miehen heittäytyminen naisen elätettäväksi, siivelle tai muuten kylkeen ilman omia saavutuksia on edelleen hieman kulmakarvoja kohottava tapahtuma. Se herättää enemmän kysymyksiä, kuin 70+ miehen ja 25-vuotiaan naisen suhde. Naisen ei ole tarvinnut päteä, olla pätevä tai varakas miehensä rinnalla, eikä tarvitse vieläkään. Ja aiemmin kun koulutus ja kouluttautuminen, kodin ulkopuolinen elämä ja suhteet bisnesmaailmassa ovat olleet herrakerhojen heiniä, ei naisten ole tarvinnut kuin edustaa. Nykymaailmassa tilanne voi olla päinvastainen, ja aika usein meiltä puuttuu sosiaalinen koodisto siitä, kuinka asiaan tulisi suhtautua.

Mutta niin, sitten naiset saivat oikeuksia ja alettiin epäillä, etteivät naiset ehkä sittenkään ole vain kauniimpia vajaita miehiä. Naisten kiriminen kotien ulkopuolisessa maailmassa miesten rinnalle on muuttanut parisuhdemarkkinat yllättäen epäsuhtaisiksi, sillä edelleen naiset aika usein haluavat naida vähintään "samantasoisen" miehen, mutta toisinaan edelleen sosiaalisessa asteikossa korkemmalle. Ei toki aina, eikä se ole enää katastrofi. Naisilla on (ainakin jos mediaa on uskominen) kaikenlaisia vaatimuksia miehiä kohtaan (miesten vaatimuksista en ole niin kartalla, mutta niitäkin varmasti on :D ): varakas, hyvännäköinen, huumorintajuinen... mutta myös älykäs, tasa-arvoinen, lapsirakas...  Todellisuus on toki monipuolisempi ja armollisempi, ja se mahdollistanee kaikenlaisten parien syntymisen. Naiset kuitenkin uskaltavat pyytää ja vaatia, eikä pelkkä Tinder vastaa aivan kaikkiin kysymyksiin. Tinder vastaa kuitenkin joihinkin ja joidenkin kysymyksiin, ja ihan hyvä sekin.

Parisuhdemarkkinat ovat markkinarako myös parisuhdesovelluksille: Tinder, Happypancakes, Eliittikumppani, Suomi24, mitä näitä nyt on? Yhteistä sivustoille on tarjota mahdollisuus löytää toinen ihminen, joka voisi vastata paitsi yksinäisen parisuhdetarpeeseen (siis siihen yksinolon poistamiseen), mutta myös siihen, ettei suhteessa sittemmin tarvitsisi jäädä henkisestikään yksin. Tiedän ja tunnen useita onnellisia nettipareja, ja olen iloinen jokaisen heidän puolesta. Nettideittailu mahdollistaa tutustumisen ennen tapaamista, ja jos kumpikin on hommassa rehellinen ja tositarkoituksella saattaa siitä seurata monia hyviä asioita.

Sinulle on postia <3

Nettideittailussa kirjallinen viestintä ja viestittely ovat avainasemassa. On kyettävä kirjoittamaan itsestään ymmärrettävästi, kiinnostavasti, aidosti ja ties mitä - siis jos tähtäimenä on oikeasti parisuhde, eikä esim. yhden illan juttu. Kirjoittaessaan ihminen kertoo yllättävän paljon muun muassa koulutuksestaan, sillä kirjoittaminen ei ole helppo tie tulla tutuksi tai kiinnostavaksi. Kirjoittaminen kertoo sanavaraston laajuudesta, oikeinkirjoitustaidosta, luetun ymmärtämisestä ja ja ja! Ja jos ei jaksa kirjoittaa, on aina Tinder. (Jostain syystä pidän Tinderiä vastapoolina oikeasti parisuhdetta etsivien sivustoille, vaikka kai ihmiset toisiaan etsivät sielläkin. Asennevamma, myönnän. Sanoihin rakastuneena ihmisenä toisten ihmisten arvottaminen pelkän kuvan perusteella tuntuu niin kovin pinnalliselta, vaikka onhan se hyvä, että kumppania sietää itsekin katsella. Ja onhan jokaisten kasvojen takana aina loputkin niistä ihmisistä.)

Minulla ei ole ihan tarkkaa kuvaa esimerkiksi Eliittikumppani-sivuston toiminnasta, mutta ymmärtääkseni sinne tehtävät profiilit ovat varsin laajoja, ja päästäkseen tarkistamaan saamansa viestit, on sivuston käytöstä maksettava jokin summa. Jo pelkästään nämä seikat karsivat sivuston käyttäjiä - mihin jo sivuston nimikin ehkä jo pyrkii viittaamaan. Eliittikumppani on esittelykelpoinen niin omille vanhemmille kuin firman juhlissakin. Eliittikumppani on älyllisesti ja sosiaalisesti kelvollinen kanssaeläjäksi, ja tarjoaa parisuhteeseen oikeanlaista panosta. Tätä sivustoa olen miettinyt taas koulutetun naisen näkökulmasta, ja ennen kaikkea sitä, uskaltavatko eliittimiehetkään lähestyä riittävän koulutettuja ja vaikutusvaltaisia naisia edes verkossa. Toivottavasti uskaltavat, monia hyviä tyyppejä on vapaina. Luulen, että ihmisillä on nykyään enemmän ja edelleen kasvavia odotuksia kotielämäänsä kohtaan, ja tämä luonnollisesti asettaa odotuksia myös kumppanille ja parisuhteelle.

Ja niin, mitö eroa on eliittikumppanimiehillä ja -naisilla? Pariutuvatko he? Jos ihmisillä on riittävästi haasteita kodin ulkopuolella, haluavatko he kotiinsakin tasavertaisen tai jopa älyllisesti haastavan ja kiinnostavan kumppanin? Parisuhteiden ja perheiden dynamiikka ovat muuttuneet markkinoilla olevien ihmisten muuttuessa, mutta asenteet ja odotukset muuttuvat hitaammin. Ulkoiset odotukset ohjaavat meitä edelleen monessa asiassa, mutta lopulta sisältö ratkaisee.

Rinnalla, sydämellä

Mitä tällä jorinalla yritän sanoa? Yritän ehkä selittää, että sosiaalisella asemalla, koulutuksella ja mielenkiinnonkohteilla on merkitystä vielä nykyäänkin, vaikka olemme vapaat tapailemaan ketä tahansa ja pariutumaan miten päin vain. Ihmiset löytävät toisensa perinteisesti samantyyppisistä olosuhteista - harrastuksista, koulusta tai työpaikoilta - jolloin jokin elämän osa-alue on jo yhdistävä tekijä parin välillä. Yhteisten ystävien kautta variaatiomahdollisuudet ovat jo hieman laajemmat, ja baarista mukaan voi lähteä ihan kuka ja millainen vain. Tutustuessa ja rakastuessa ei kuitenkaan koskaan voi tietää, miten suhde etenee; syveneekö se vai asuuko samassa osoitteessa joskus kaksi yksinäistä, joiden hammasharjat ovat samassa kaapissa, vaikka asialla olisivat ammattilaiset paria valkkaamassa. 

Uskallan väittää, että pariutuvissa ihmisissä on hyvä olla jotain samantasoista niin arvoissa, kommunikoinnissa kuin kiinnostuksen kohteissakin - ja näihin vaikuttavat niin monet tekijät. Pari voi myös yhdessä kasvaa yhteen näissä taidoissa, ja tulla lähemmäs toistaan matkan aikana yhteisen huumorin, sisäpiirivitsien, lempinimien, yhtenevien arvojen, yhteisen pohdinnan ja aivojumpan, ja jonkin muun vetäminä. Pelkät ulkoiset tekijät eivät enää riitä pitämään pareja yhdessä: sosiaalinen paine ja tuki ovat vähäisempiä, ja ihmiset suhteissaan enemmän oman onnensa nojassa. Ihmisten ei kuitenkaan tarvitse enää syntyä samalle sosiaaliselle hiekkalaatikolle, mutta samoille kulmille olisi varmaan ihan hyvä päätyä edes jollain elämänalueella, jotta suhde voisi kestää.

Luulen, että tämä teksti on johdantoa tuleville pohdinnoille, siinä määrin tässä on tätä pohdittavaa. Ja siksi tämä on nyt vähän sekavaa. Sori siitä.

Punnittuja pareja?

Henkilokohtaisia paljastuksia:
Hämmästyksekseni havaitsin joidenkin lukijoiden tarpeen määritellä minua ja elämäntilannettani kirjoitusteni perusteella. Yksinäisten rakastajien sarja voi kieltämättä vaikuttaa elämäänsä pettyneen ja katkeroituneen naisen tilitykseltä, jos kirjoitukset niin haluaa lukea. Ilokseni tuotan näin tulkitsijoille pettymyksen; minulla oli ilo ja onni saada rinnalleni puoliso, jonka kanssa näitä asioita kyllä puidaan ja pohditaan - hän on muusani - mutta vain akateemisella ja kognitiivisella tasolla. Hän lähestyy ilmiöitä sosiologisesta ja kasvatussosiologisesta viitekehyksestä, ja minä keittiöpsykologian ja keltaisen lehdistön antamien kiihokkeen antamin voimin (no, on minullakin jotain pohjaa oikeasti ;) ). Tämän tekstin aihetta hän suorastaan tyrkytti minulle, ja oli jo huolissaan, aionko ottaa asiaa esille ollenkaan :)

Ja niin, me emme naineet toisiamme samalta sosiaaliselta hiekkalaatikolta, ja meidät tuntevat ihmiset povasivat suhteellemme maksimissaan kahden viikon kestoa. Nyt nuo kaksi viikkoa ovat kestäneet yli 15 vuotta, joista toistakymmentä perheellisinä. Kuten ensimmäisessä yksinäisessä rakastajassa kohkasin: koskaan ei voi tietää.

Yksinäinen rakastaja 3: ammatti-isä?

Männäviikolla pin-up -malli Sini Ariell kuuluu kertoneen äitiyden olevan silkkaa p*skaa. Kovaa tekstiä, koska kyseessä on äiti-ihminen, isällehän tuollainen tuumailu tuntuisi luontevammin kuuluvan. Arell tuumi lapsen vieneen parisuhteen, yöunet, vapauden ja ties mitä. Lähteelle en ole etsiytynyt, vaan luotan tässä Tuomas Embuskeen, joka asiaa ruoti Iltalengen blogissaan. Ihan on asiaakin asenteen takana, hyviä huomioita.

Vaan tuon blogin ja muutaman muun tekijän yhteisvaikutuksesta jäin miettimään tuota Arellin miestä. Ja aika monia miehiä, joista on tullut isiä joko ihan vapaaehtoisesti, ei-kovasti-vastustellen, tai siksi, että "se nyt kuuluu tähän elämänvaiheeseen". Muitakin syitä varmasti on, mutta yhteistä näille on se, että lapsen saavuttua elämäänsä he eivät välttämättä sitä siihen enää haluakaan (tokihan jotkut edellämainituista rakastuvat lapsiinsa niin kovin, että löytävät itsestään ihan uusia isällisiä ulottuvuuksia ja kasvavat vanhemmiksi samaa tahtia äitien kanssa. Tämä ei taida kuitenkaan olla mikään itsestäänselvyys.). Joissakin perheissä lapsen myötä syntyy siis sekä perheenäiti ja -isä, ja joissakin äiti ja ammatti-isä. Ammatti-isä - siis sellainen, joka kokee olevansa perheessään töissä, jolla on vapaa-aikaa vain silloin, kun ei ole töissä eikä perheen kanssa, että lapsi/lapset ja perhe vievät vapaa-ajan.

Kenen vapaa-aikaa tässä kuvataan?

Käsitykseni mukaan aika moni ammatti-isä kokee antavansa perheelleen kaikkensa ja joskus vähän enemmänkin. Rankan työpäivän jälkeen ammatti-isä saattaa uppoutua vielä kotonakin suunnittelemaan perheen yhteistä vapaa-aikaa vaikkapa tulevana kesänä etsimällä sopivaa venettä/kesämökkiä/matkailukohdetta/jotain muuta. Tai rakentaa, nikkaroida, puurtaa, suunnitella tai pohtia yksikseen. Mutta siis perheen vuoksi. Samaan aikaan se muu perhe miettiin, että miksi iskä on aina koneella - ja lopulta tähänkin kai turtuu. Ammatti-isä saattaa uhrautua muillakin tavoilla: vaipanvaihdolla, mäenlaskulla, ruoanlaitolla, kauppareissuilla ja pyykkiä pesemällä. Ja siinä, missä äiti ilmeisesti tulkitsee lasten isän toimivan isänä jälkikasvulleen ja koko perheen hyödyksi, ammatti-isä tarvitsee vähintään kiitosta ja jotain korviketta menettämästään vapaa-ajasta.

En tiedä, onko ammattiäitejä kuinka paljon, mutta aika harvoin äiti-ihmiset olettavat jonkun korvaavan lapselleen, lapsensa kanssa tai lapsensa vuoksi menetetyn ajan. En tarkoita, etteikö jokainen vanhempi kaipaisi ja saisi viettää myös omaa aikaa joko yksin tai puolisonsa kanssa, mutta kuinka moni laskee minuutteja, tunteja, päiviä tai vaikkapa viikonloppuja, että kuinka paljon toinen vanhempi on toiselle vapaa-aikaa "velkaa"?

Ymmärrän hyvin, että tässä on jälleen yksinäisten rakastajien farmi. Rakastettu nainen on muuttunut puolisosta äidiksi, joka ajattelee lapsiaan ja näiden kuvioita aina ensin ennen kuin heittäytyy pohtimaan villiä yhteistoimintaa. Naisensa äidiksi tehnyt mies tajuaa olevansa rakastettunsa elämässä ihan uudella sijalla, vaikka naisen mielessä miehen paikka ei välttämättä ole muuttunut - nyt tuon paikan vain jakaa joku muukin miehen kanssa. En ihmettele yhtään, että syntyy turhautumista puolin ja toisin, kun perheen vanhemmat etsivät toisiaan toistensa ohi - äiti lasten ehdoilla, isä lapset kiertäen ja ohittaen.

Yllättävän monta näkökulmaa

Voivathan nämä roolit olla toisinkin päin, mutta veikkaan, etten puhu ihan yleisesti tuntemattomasta ilmiöstä; että toinen - tai ehkä molemmat - kokevat olevansa loukussa unelmassaan. Tätä aihetta sivusin joku aika sitten ensimmäisessä Yksinäinen rakastaja-blogissani. Että kukaan meistä ei voi tietää miten omaan perheeseensä perheytyy ennen kuin tilanne on käsillä. Aika kamalaa itseasiassa.

Olen joskus miettinyt, että kuinka paljon äidin ja vauvan alkuajan symbioosi vaikuttakaan perheen yhteen kasvamiseen. Että jos äiti omii lapsen ja osoittaa, ettei isä osaa tehdä mitään oikein, niin kyllähän se varmasti syö ja kun kuvio toistuu riittävän usein, niin eivät kai isätkään enää jaksa vaivautua kun apu ei kelpaa kuitenkaan.

Ja toki on varmasti niitäkin isiä, jotka antavat lastensa äidin symbioitua, koska kokevat joutuvansa hoivatehtävissä liian kauas omalta mukavuusalueeltaan.

Vaan vaikeaa taitaa olla perheytyä myöhemmin, jos alkutaival jää vain toisen harteille. Se on surullista kun ajattelee, että kummallakin on ajallisesti yhtä pitkä aika vanhemmuutta takana, mutta toisella ei ole käytännön kokemusta tai vastuuta välttämättä lainkaan. Tässä lienee yksi patti, jossa pari alkaa puhua toistensa ohi, sillä kummankin kokemusmaailmat perheestä ovat niin erilaiset, vaikka kyseessä on sama perhe.

Yhdistetyt vai erotetut?

En usko, että ko. tilannetta olisi mahdotonta murtaa ja kasvaa perheeksi myöhemminkin, mutta se taitaa taas vaatia rehellisyyttä, rakkautta, yrittämistä, selittämistä, ymmärtämistä ja edellisten toistoa lukuisia kertoja. Uusperheiden dynamiikka on ihan omansa, sillä siinä kuviossa kaikille on selvää, ettei toinen ole ollut lapsen kuvioissa yhtä pitkään, mutta kun kyseessä on ns. ydinperhe, niin uudelleen perheytyminen voi olla kovempikin prosessi puolisoiden hukattua toisensa yhteisen matkan aikana.

Kuinkahan moni ammatti-isäksi päätynyt kaipaa perheytymistä ja kuinka monelle on oikeasti tärkeää saada viettää kesäloma ilman omia lapsia? Pakkoperheytymisessä ei ole mitään järkeä, ja toisaalta jos perhe toimii ja ihmisillä on hyvä olla niin mitäpä se haittaa vaikka isä reissaisi yksinään ja /tai kavereidensa kanssa, ja äiti lapsen/lasten ja vaikka jonkun muun aikuisen kanssa. Mikäpä siinä. Mutta silti jään miettimään tuota perhearjen yksinäisyyttä ja kaiken antamista, jos kokee, ettei saa omasta perhe-elämästään mitään takaisin; jos suorittaa perhe-elämää siksi että pitää eikä siksi, että haluaa ja jopa tykkää siitä.

Ovatko nämä niitä pareja, joiden pikkulapsiarki päättyy eroon (tilastojen mukaan lapsen ollessa noin puolivuotias), vaikka lapsi olisi yhdessä haluttu ja odotettu? Että mitä tässä oikein tapahtuu? Milloin ja miksi perhe-elämästäkin tuli näin vaikeaa?

Kuinka ammatti-isät pelastetaan? Haluavatko he pelastua ja mikä se pelastus oikeasti olisi?

Yksinäinen rakastaja 2: häpeäkseni sinun

Kirjoittelin joku aika sitten parisuhteissaan yksinäisistä kirjoituksessani Yksinäinen rakastaja. Jäin miettimään muutamia teemoja parisuhteiden yksinäistävistä tekijöistä ja tuumin, että häpeä lienee yksi aika kova tekijä genressään. Häpeä yhdistää kunnes erottaa, ja se on aika kovaa touhua käydä läpi.

Mutta siis. Jos lähdetään liikkeelle siitä ajatuksesta, että jokainen meistä on omista tunteistaan vastuussa, ja hyväksytään tämä jonkinlaiseksi pohjaksi koko kirjoitukselle, niin päästään nyt ylipäätään edes liikkeelle. Kukaan ei siis voi vaatia toiselta, että tämän pitäisi aiheuttaa tai tuottaa itsessä jonkinlaista hellyyden, rakkauden, yhteenkuuluvuuden tai minkään tunteita, mutta tokihan toinen voi käytöksellään ja toiminnallaan edesauttaa tällaisten tunteiden syntymistä ja ylläpitämistä. Kukin meistä voi huomioida ja hoitaa - ja pyytää huomiota ja hoivaa - vain itseään ja itselleen.

Näe minut, tunne minut!

No niin, sitten siihen häpeään. Olen tässä viimeisten vuosien aikana huomannut, että joissakin suhteissa häpeä on yksi suhteen koossa pitävä voima. Yleensä parisuhteessa on yksi, joka häpeää ja toinen, joka sitä häpeää aiheuttaa, mutta jollakin tavalla häpeä myös sitoo paria toisiinsa, ja nyt nämä kolme häpeän "tyyliä" pitäisi varmaan erottaa toisistaan. Siispä vaikka näin:

1) myötähäpeä, jota toinen puolisoista kokee eläessään kumppaninsa rinnalla. Myötähäpeä voi johtua kumppanin lapsellisesta käytöksestä, alkoholin käytöstä, aggressiivisesta suhteutumisesta ympäristöön, sosiaalisen silmän puutteesta tai vaikkapa kyvyttömyydestä valita oikean väriset sukat. Myötähäpeä saa häpeäjän skannaamaan ja tarkkailemaan puolisoaan varsinkin sosiaalisissa tilanteissa, mutta mahdollisesti myös kotioloissa, jotta mikään ei aiheuttaisi tilannetta, joka pitäisi jotenkin selvittää tai selittää. Väärän väriset sukat tuskin suhdetta kaatavat, mutta muut esimerkit ovat hankalampia kantaa. Tämä häpeä kummunnee pohdinnasta siitä, että mitä muut tuosta kumppanistani ajattelevat.

2) häpeä omasta puolesta. Tämä on häpeä, joka myös kuuluu myöthäpeäjän tunneskaalaan. Myötähäpeäjä ehkä pyrkii tasoittamaan, kannattelemaan, silottelemaan ja selittelemään puolisonsa toimia, koska häntä itseään hävettää myöntää valinneensa ko. kumppani omakseen. Tämä häpeä liittyy siis siihen, että oma valinta saatetaan alkaa kokea virheenä, mutta sitä ei vielä kehtaa julkisesti myöntää.  Tämä häpeä nousee siitä, että mitä muut minusta ajattelevat.

3) sosiaalinen häpeä, joka on oikeastaan ympäristön mielipiteen pelkoa ja leimautumista epäonnistuneen parisuhteen vuoksi. Sosiaalisen häpeän liima voi pitää pariskuntaa pitkäänkin yhdessä, vaikka suhde olisikin toiselle raskas.Tämä häpeä kasvaa siitä, mitä muut meistä kahdesta ajattelevat.

En näe, en huomaa

Siihen, että kykenee häpeämään puolisoaan edellyttää, ettei häpeäjän tarvitse pelätä puolisonsa käytöksen eskaloituvan väkivallaksi tai muuksi itseä (ja lapsia) vahingoittavaksi käyttäytymiseksi, vaan että häpeäjä pystyy kontrolloimaan puolisoaan ja tämän aiheuttamia tilanteita. Tämä siis erotta häpeäsuhteen esimerkiksi väkivaltaisesta suhteesta, jossa toisen alkoholin käyttö tai aggressiivisuus johtavat paitsi henkiseen mahdollisesti myös fyysiseen väkivaltaan kumppania kohtaan, ja näin ollen suhteessa on ennemminkin kyse vallasta ja alistumisesta kuin häpeällisestä käytöksestä ja sen hyväksymisestä/mahdollistamisesta. Häpeäsuhteessa häpeävä osapuoli on havaintojeni mukaan akateemisesti, sosiaalisesti ja emotionaalisesti kypsempi ja älykkäämpi kuin puolisonsa, ja melko usein parisuhde rakentuukin vuosien mittaan sen varaan, kuinka häpeäjä parisuhdekuormaa kantaa.

Häpeän elementit lienevät osa parisuhdetta aivan alkumetreiltä asti. Toinen toimii niin kuin toimii ja toinen couppaa vieressä venyen, selittäen ja normalisoiden tilanteet ja käyttäytymisen myös itselleen. Näin ollen häpeäjä kehittyy kannattelemaan arkea ja olemista, kun toinen osapuoli saa käytännössä vapautuksen vastuustaan toimia parisuhteen (ja perheen) hyödyksi.

Jossain vaiheessa häpeäjä huomaa, ettei suhde ole tasapainossa. Voi olla, että tämä johtuu siitä, että, häpeäjä huomaakin itse tarvitsevansa tukea esimerkiksi sairauden, työpaineiden, opiskelun aloittamisen, työttömyyden, työhön paluun tai jonkin muun vuoksi, ja kauhukseen tajuaa, ettei kumppanista ole tuota tukea antamaan. Kumppani todennäköisesti hätääntyy myös tajutessaan, ettei hänellä ole minkäänlaisia työkaluja kannatella tukea tarvitsevaa puolisoaan, koska keinot omankin toiminnan kontrolloimiseen ovat vajavaiset. Toista kantanut puoliso odottaa toisen pystyvän samaan kuin hänkin, mutta toisella ei ole mitään käryä, mitä tai kuinka pitäisi tehdä ja toimia.

Luonnollista on, että häpeäjä lopettaa kumppaninsa tukemisen viimeistään tässä vaiheessa - energiaa tarvitaan oman itsen kasassa pitämiseen, ja aikuisen kumppanin toivotaan kykenevän ottamaan ja kantamaan vastuuta sekä itsestään että ympäristöstään. Tällöin aiemmin kumppaniaan tukenut saattaa lopettaa tilanteiden selittämisen myös itselleen, ja tämä voi olla hyvinkin kammottaviin löytöihin ja havaintoihin johtava teko. Tämä välitila voi kestää vuosia toisen odottaessa kumppanin ryhdistäytymistä elämän haasteissa ja toisen turhautuessa kun elämästä on yllättäen tullut niin vaikeaa ja kumppanista oudon vaativa.

Ei skulaa

Häpeäjä on kehittynyt vuosien mittaan taitavaksi tunneilmaisijaksi ja -tunnistajaksi, ja nyt hän odottaa samoja valmiuksia suhteen toiselta osapuolelta. Kukaan ei kuitenkaan pysty hyppäämään vuosien prosessia eteenpäin päästäkseen samalle viivalle kumppaninsa kanssa voidakseen vastata odotuksiin ja toiveisiin, ja ylipäätään tarve moiseen loikkaan on jo itsessään varsin shokeeraava.

Häpeäjää ei välttämättä enää kiinnosta sosiaalisen häpeän leima eron mahdollisuuden välkähtäessä mielessä. Häpeäjällä on työkalut ja taidot rakentaa arki uusiksi ilman toista, mutta suhteen toinen osapuoli putoaisi korkealta, jos elämän tuki tosiaan päättää lähteä. Häpeän mitta on täyttynyt, ja kun siitä päästää irti saattaa tajuta, kuinka järjetöntä käytöstä onkaan suhteessaan sietänyt. Koska entäs jos ei olisikaan pakko?

Voiko tästä vielä selvitä pariskuntana? Ehkä voi, mutta voin vain kuvitella, miten loppuun puristettuja tällaisen suhteen osapuolet tässä pisteessä ovat. Pitäisi rakentaa alusta asti sekä omat että toisen rajat, yhteiset rajat, yhteiset tavoitteet ja päämäärät, ja löytää toisesta vielä ne jutut, joita voisi rakastaa ja arvostaa. Kova koulu kummallekin, kun häpeä pitää penkoa läpi.

Vaatii rohkeutta. Riittääkö tahto?

Jaksatko vielä lukea? Sillä!

Palataanpa vielä alkuun ja tuumailuun siitä, että jokainenhan meistä on omista tunteistaan vastuussa. Häpeään ajautuneessa suhteessa se ei välttämättä mene ihan niin, sillä tunne-elämältään vakaampi ja tasapainoisempi on mahdollisesti jo suhteen alussa ottanut vastuulleen heikommin itseään hallitsevan tunne-elämän ja tunteiden säätelyn. Tällöin heikompi pääsee toki helpommalla, mutta ei pääse kehittymään edelleen - saati sille tasolle, jolla hänen kumppaninsa jo on, ja josta käsin vahvempi jatkaa kehittymistään.

Minulle on mysteeri, millä haulla tällaisia pareja syntyy. Ehkä toisella on vimmainen halu kehittää, pelastaa tai parantaa toinen ihminen, ehkä hyvä seksi vetää puoleensa, ehkä yhteinen ajatus perheestä ja kodista - mutta jotain oleellista jää selvittämättä ja muuttuu ehkä hyvinkin pian sietämiseksi ja selittämiseksi. En tiedä, onko kuvaamallani tavalla epäsuhtaisissa pareissa enemmän niin, että vahvat ovat kouluttautuneita naisia, jotka kodin, työn ja perinteisten perheeseen liittyvien velvollisuuksien puristuksessa huomaavat olevansa suhteissaan yksinäisiä. Jos näin on, se on varmaankin lisääntynyt naisten vallatessa akateemista maailmaa ja tullessa tietoisemmiksi siitä, mitä kaikkea he - me - oikeastaan kaipaamme ja tarvitsemme. Parisuhteessa sietäminen lienee samassa suhteessa vähentynyt.

Pitäisikö syyllistä etsiä, ja onko sellaista? Alan ymmärtää paremmin muun muassa pääkaupunkiseudun parisuhdemarkkinoita, joilla 12000 naista jää ilman paria sittenkin jos kaikki alueen sinkut pariutuisivat. Ehkä näillä markkinoilla häpeää ollaan valmiit sietämään pidempäänkin, en tiedä. Sillä aika pitkään sitä siedetään täällä periferiassakin, havaintojeni mukaan 10 +/- 2 vuotta. Se on pitkä aika hävetä.