Pitkän elämän salaisuus

Terveys, pitkä ikä ja hoivakustannukset ovat mielenkiintoinen paketti. Meille kerrotaan kuinka pitäisi syödä, mitä välttää, mitä listä ja kuinka paljon liikkua, jotta eläisimme pidempään ja terveempinä. Susanna Koski loihe lausui vieläpä elämän tarkoituksenkin meille: pitää olla työmarkkinoiden käytettävissä. Tämä julkilausuttiin joitakin päiviä 'meidän kaikkien rajoitteet'- keskustelun jälkeen.

Yhteinen fyysinen rajoite

Eli kaikenlaista pitää rimpuilla ja jumpata, jotta jaksaisimme töissä ja koko ajan tiukkenevia työn vaatimuksia. Minun ymmärtääkseni mikään työ ei vaadi keneltäkään mitään. Se on aina joku muu ihminen, joka vaatii meitä venymään pidemmälle, korkeammalle ja nopeammin. Ja halvemmalla. Robotisaation lupailtiin tarkoittavan paitsi yt-neuvotteluja myös leppoisampaa työelämää koneen käyttäjälle, mutta hupsistakeikkaa, ei se niin mennytkään. Yt-neuvotteluja kyllä saatiin, mutta sen sijaan, että koneen sallittaisiin suorittaa vaaditut tehtävät inhimillisellä noupeudella onkin ihmisen pysyttävä koneen tarhidissa. Eikä se ole mitenkään leppoisa tahti. Olen kuullut, että aikoinaan lentokonematkailua joissain yhteisöissä vastustettin siksi, ettei ihmisen sielu pysy moisessa haipakassa mukana. Sittemmin on taidettu ymmärtää, ettei matkustusnopeus ole erottava tekijä - lentäen voi sielu levätäkin - mutta ei enää tässä työn sykkeessä, jossa tarvitaan jo tuplapedaali.

Olen rohkeasti eri mieltä Susanna Kosken kanssa elämän tarkoituksesta - siis siitä, että ihmisen tarkoitus on olla työmarkkinoiden käytettävissä. Keksin aika monta muuta tarkoitusta, mutta ne eivät palvele talouskehitystä, joten ne ovat siinä mielessä arvottomia. Sillä onko ihmisen tärkein ja/tai ainoa merkitys se, kuinka paljon hän tuottaa ja kuluttaa? Ei kai? Eihän? Voisiko elämän tarkoitus olla kuitenkin jotain syvempää, jotain, mitä rahalla ei voi mitata, ja joka ei hyödytä yhteiskuntaa mitenkään? Paitsi ehkä niin, että yhteiskunnan jäsenet voivat hiukkasen paremmin.

Eli jos nyt tarkastelen edellä esittämääni yksisilmäisesti, ymmärrän, että ihmisen pitää pitää itsestään huolta, koska työmarkkinat (kuka se on?) vaativat toimintakykyisiä yksilöitä. Eli terveys ei ole ihmisen hyvinvoinnin osatekijä tai tavoite, vaan tarkoituksena on tuottaa markkina-arvoltaan kovempi yksikkö. Niinpä hyvinvointi ja terveys eivät ole päämääriä tai itsestä huolta pitämistä, vaan kasvottomien työmarkkinoiden ja talouselämän väline parempaan tuottavuuteen - tai no, eihän ihmisen hyvinvointi sinänsä talouskehityksessä näy, sillä ainahan voidaan palkata uusi tekemään rikki menneen työt. Sitten voidaankin syyttää hajonneita yhteiskunnalle aiheuttamastaan taakasta ja laskea, millä minimillä pysytään niukin naukin inhimillisen toiminnan rajoissa niin, etteivät kaikkensa antaneet kuormita liiaksi pyhää taloutta. Ihminen on vain kuluva koneen osa.

Nykyajan ikoni. Decent Films

Eihän tässä ole mitään järkeä.

Ne, jotka vaativat, eivät enää itse ole missään tekemisissä huono-osaisuuden, syrjäytymisen tai sairauden kanssa. Ne ovat asioita, jotka tapahtuvat muille ihmisille, ja mitä ilmeisimmin se on heidän oma vikansa. Kuinka arvokasta tässä ajassa onkaan pitää huolta ja välittää, silittää kättä ja halata, tarjota kahvit tai kyyti lääkäriin? Jaa, no sehän riippuu tuntiliksasta... (sic!)

Ai niin, tästähän jäi se pitkä ikä kokonaan pois!

Eli siis, me voisimme ja meidän pitäisi hyvinvointimme (ja tuotteliaisuutemme vuoksi) elää mahdollisimman pitkään. Lääketiede ja -tehtailu kehittää jatkuvasti uusia ja parempia lääkkeitä mahdollisimman pitkän toimintakysyn ylläpitämiseksi. Paitsi, että vanheneva väestö on hirveän suuri tauloudellinen taakka. Ainakin kotona pitäisi pystyä elämään ja olemaan, vaikka ihminen ei enää tuntisi itseään, lapsiaan tai muita läheisiään, eikä olisi ihan varma, että onko syönyt tänään. Tai että miten sitä haarukkaa käytettiin. Tai että ruoka tosiaan tulisi syötyä. Tai että pääseekö itse vessaan ja sieltä pois? Mutta se tulee halvemmaksi kuin valvottu laitoshoito. Laitoksiin ei sitä paitsi edes mahdu, eikä työvoimaa voida palkata tarpeeksi, koska raha. Jos lapsena pitää olla varhain itsenäinen, niin sitä pitää olla yli omien kykyjen myös vanhana. Vanhusten heitteillejättö ei ole kotipalvelujen vika, sillä hekin yrittävät parhaansa, mutta kun se ei saisi maksaa mitään, eikä siihen saisi käyttää aikaakaan, kun ei se silleen ole tuottavaa toimintaa.

Aika on rahaa, eikä kellään tunnu olevan kumpaakaan.

Eli...?

Kaiken tämän jälkeen siis on tärkeää, että elämme pitkään ja mahdollisimman terveinä, ettei meistä tulisi taakkaa yhteiskunnalle ja toisillemme, koska meidän tehtävämme on olla olemassa työmarkkinoiden ja talouskasvun vuoksi, eikä toisiamme varten.Vanheneminen on kallista eikä sitä oikein saisi tapahtua, mutta kuollakaan ei saa.

Tuota... pitkän iän salaisuus on siis vain se, että emme kuole nuorina.

Ymmärsinkö minä tämän nyt ihan oikein? Jos ymmärsin, niin olen huolissani - vaikkei se mitään hyödytäkään.

Oman elämänsä pilaajat

Aikuisen elämä täyttyy kaikenlaisesta hommasta; töistä ja harrastuksista, ja ehkä opiskelusta, parisuhteesta ja perheestä. On kaikenlaisia vastuita ja vaatimuksia, jotka yhteiskuntakelpoisen kansalaisen pitäisi ja pitää täyttää ansaitakseen paikkansa, mutta uskoisin että jokin tässä oravanpyörässä tuottaa myös tyydytystä. Täysi elämä voi olla välillä rankkaa ja paikasta toiseen juoksemista, mutta jollei siitä pidä, sitä ainakin sietää.

Paitsi jos ei kiinnosta. Jos ei kiinnosta, ei tarvitse ravata töissä, harrastuksissa tai viettää aikaa kenenkään kanssa. Ei tarvitse kuntoilla, ei syödä terveellisesti eikä kehittyä. Voi vaan olla ja odottaa, että... jaa, en tiedä mitä. Voi varmaan vaan olla? Jos oma tulevaisuus tai edes oma hyvinvointi ei kiinnosta, niin kukaan ei sitä voi toiselle tyrkyttää, vaikka se olisi miten hyväksi. Jos ei kiinnosta, niin ei kiinnosta. Ja sitten ei kiinnosta mikään.

No daa

Voi olla, että kiinnostus loppuu jo yläkoulussa, jopa aiemmin. Ei kiinnosta oppiminen eikä ohjautuminen. Ihan sama, että isonakin pitäisi olla jotain, koska ei kiinnosta. Ihan turha kysellä, mikä kiinnostaisi, kun ei. On yllättävän iso ero evvk-tyyppien ja 'ihan sama'-tyyppien välillä. Evvk-tyypeillä on sentään asenne mukana ja todennäköisesti joku vaihtoehto tarjottavalle toiminnalle. 'Ihan sama'-tyypille on ihan sama mitä voisi tai saisi tehdä, kun ei kiinnosta mikään. Evvk:lla on suunta, 'ihan sama' ei flegmaattiuudessaan välitä. En tiedä, ovatko 'ihan samat' alisuorittajia, sillä he eivät taida suorittaa mitenkään.

Valtaosalla ihmisistä on jonkinlainen draivi yrittää pysyä yhteiskunnan kyydissä. Ne, jotka kärryiltä tippuvat sairauden, työttömyyden tai jonkin muun syyn vuoksi, kalastellaan tukiverkkoihin ja tsemppaamista ja yritteliäisyyttä on kummallakin puolen tiskiä. Aina ei silloinkaan päästä eteenpäin ja lopputulos voi olla katkera, mutta ainakaan se ei silloin johdu yrittämisen puutteesta. Niin, tai sitten ihminen voi syrjäytyä olosuhteiden salliessa, ja elämä muuttuu näköalattomaksi ikään kuin vahingossa. Eikä ihmisen tarvitse pitkään olla toimettomana, kun ei osaa edes tarttua enää mihinkään. Vahingossa syrjäytyneet voidaan ohjata kiinnostuksen mukaisiin toimintoihin ja siten takaisin yhteiskunnan pyörteisiin, vaikka alku varmasti usein takkuaakin. Tässä kirjoituksessa en tarkoita ketään aiemmin tässä kappaleessa mainituista. Tarkoitan heitä, jotka valitsevat näköalattomuuden, kehittymättömyyden ja mitään tekemättömyyden tietoisesti ja niin, etteivät he jostain syystä tartu ojennettuihin käsiin ja annettuihin mahdollisuuksiin.

'Ihan sama' kasvaa aikuiseksi. Takana on monta hukattua mahdollisuutta kouluttautua, valmistua ja työllistyä. Takana voi olla parisuhde- ja perhemahdollisuuksia, ja harrastuksiakin on ehkä ollut tarjolla. Tyypillä ei ole välttämättä ole mitään diagnosoitavaa sairautta tai mielenterveyden ongelmia - tai edes päihdeongelmaa - mutta kun mikään ei vain kiinnosta. Vai onko kyseessä aina jonkin asteinen masenustila? Vai onko kyse periaatteellisesta asennevammasta? Voi olla, että 'ihan sama' on tuttu monessakin instanssissa aina lastensuojelusta etsivään nuorisotyöhön ja työvoimatoimistoon asti. Kukaan ei vain saa otetta. Kukaan ei saa tyyppiä kiinnostumaan omasta elämästään niin paljoa, että hän alkaisi tehdä sillä jotain. Siihen ei pysty edes monialainen työryhmä, jossa saattaa olla koolla kymmenkunta eri toimijaa pohtimassa ko. tyypin hyvinvointia ja tulevaisuutta, ja yhteisissä istunnoissa pääsääntöisesti odotetaan, että pelastettavaa kiinnostaisi tulla paikalle. Eikä välttämättä kiinnosta.

Hukkuvat kysymykset

Saako ihminen syrjäytyä rauhassa? Onko 'ihan samoihin' käytettävä ammattilaisten resursseja ja avuntarjouksia, joita kohde ei halua tai joista hän ei ole kiinnostunut? Saako ammattilainen nostaa kädet ylös ja vedota yksilön vapauteen tehdä elämällään mitä haluaa? Tai siis tässä tapauksessa olla tekemättä mitään, koska ei kiinnosta?

On todella hankalaa saada otetta heistä, joita oma elämä ei kiinnosta. On kuin puhuisi seinälle ja yrittäisi saada sen hyppäämään. Kenen vastuulla on täysi-ikäinen periaatteessa terve ihminen, joka ei vain halua tehdä olemisellaan mitään - tai ainakaan mitään hyödyllistä? Jos ihminen ei tuota mitään, onko hänen elämänsä pilalla?

Voihan olla, etteivät (ainakaan kaikki) ihansamat itsekään pidä elämästään. Voi olla, että moni juttu tökkii, mutta että asenne on sama kuin hänellä joka ajattelee viikosta toiseen saavansa lottovoiton, mutta niin, ettei hän lottoa koskaan. Kenen vastuulla ihmisen hyvinvointi lopulta on? Pitääkö ja saako toisen ihmisen elämänlaatuun puuttua, jollei hän itse ole siitä kiinnostunut?

Kirjoituksen otsikko - oman elämänsä pilaajat - on asenteellinen ja puolueellinen. Jos odotukset omaa elämää ja omaa vointia kohtaan ovat matalat, niin ei sitä varmaan helposti saa pilattuakaan. Toisin on kuitenkin sitten, jos ihminen katkeroituu omista tekemättömistä valinnoistaan ja syyttää siitä ympäristöään, joka ei auttanut. Silloin elämä on pilalla, mutta syyllinen löytynee ympäristön sijaan peilistä - ja silloinkin ammattilainen kysyy, saako sen sanoa ihmiselle itselleen. Sen, että oma vika, kultaseni.

Hyvät hautajaiset

Kuoleminen on yksinäistä. Joku ehkä huomaa yksinäisyytensä vasta sitten kun ei ole ketään, joka sanoisi hyvästit, ja joku huomaa ehkä vasta viime hetkillään kuinka rakastettu onkaan elämänsä ollut - ja silloinkin tästä elämästä on lähdettävä yksin. Aika moni saa kukkia jo eläessään, joillekin ne tuodaan vasta siunauskappeliin, ja jotkut jäävät ilman sielläkin.

Rakkaan ihmisen hyvästeleminen on rankkaa. On rankkaa nähdä toisen hiipuvan - ja rankkaa on menettää yllättäen sairauskohtauksen tai onnettomuuden seurauksena. Hiipuvan kanssa ehtii ehkä sanoa, että rakastaa ja puida kenties niitäkin asioita, jotka aiemmin ovat jääneet auki puumatta. Pitkät jäähyväiset mahdollistavat molemminpuolisen puhdistautumisen, vaikka voi se olla vaikeaakin. Asioiden auki puhuminen vaatii rohkeutta saattajalta ja saatettavalta tietysti riittävää tajunnan sekä ajan ja paikan tajua. Mutta on saattajan vaikea rakastaakin, sillä rakkaan kuolema koskee. Pitää luopua ja antaa toisen mennä. Saa surra, itkeä, kaivata ja olla kiitollinen. Tai vihainen ja katkera. Se niin riippuu.

Kun elämä on vain kukoistava hetki, joka hiipuu ja katoaa

Mutta jäähyväisten jälkeen rakas pitää vielä saattaa haudan lepoon odottamaan uutta elämää - siis ainakin uuteen huomiseen uskovat. Suruun tulee mukaan seurakunta, seurakuntasihteeri, pappi, kanttori, seurakuntamestari, hautaustoimisto ja pitopalvelu. Rakkaan menetys voi olla arka haava mielessä ja sydämessä, ja sisältä haavoittuneita on kohdeltava osaa ottaen ja reilusti - muiden elämä jatkuu, vaikka nyt ollaankin kuoleman äärellä.

Jos kuolema on vienyt lapsen, voi hautajaisia työkseen hoitava taho - kirkko tai hautaustoimisto - joutua monenlaisten tunteiden kohteeksi. Viha, suru ja miksi-kysymykset särkevät saattajia, eivätkä hautaamien toimittajat välttämättä osaa silloin tehdä mitään oikein niin, että suru, viha ja kaipaus hellittäisivät tai helpottaisivat. Monesti tämä tunnekuorma kohdistuu pappiin, joka yrittää saattajien tuskaa ymmärtää ja sanoittaa - eikä silloin välttämättä mikään ymmärrys tai osaaminen vain ole tarpeeksi. Tuska ei hellitä, vaikka pappi kuinka puhuisi kauniisti. Sama tunnekuorma voi kohdata papin myös äkillisesti kuolleen aikuisen lähipiirissä, tai 'liian nuorena' sairastuneen kohdalla.

Iäkkäämpien ja rauhassa lähteneiden ihmisten kohdalla tunnekirjo on ehkä moninaisempi, mutta 'hyvät hautajaiset' ovat mahdollisemmat. Siis sellaiset hautajaiset, joissa on tilaa saattoväen ja saatettavan yhteisten hetkien muistelemiselle, vainajan lempiasioiden tai kömmähdysten kertaamiselle - siis sellaiset jäähyväiset, joissa on tilaa niin surulle ja kaipaukselle kuin kiitokselle ja jopa naurulle. Että saa jättää hyvästit toiveikkaana ja kiitollisena kaikesta hyvästä, mitä vainajan kanssa on saanut ja voinut kokea. Jossa ylösnousemuksen toivo tarttuu kivusta huolimatta, ja saattajat saavat ehkä huomata vainajan saaneen elää hyvän elämän - oli kuolema tai sitä edeltänyt aika lopulta ollut millaista tahansa. Sillä hyvät ja kivatkin kuolevat.

Viimeisen kerran

Oma lukunsa ovat he, jotka ovat tehneet paljon pahaa ja/tai satuttaneet läheisiään. Silloin tunnekirjo voi painottua katkeruuteen ja eräänlaiseen helpotukseen, kun vainajaa tai vainajan puolesta ei tarvitse enää pelätä.

Pappi yrittää ottaa selvää, millaista ihmistä hän on mukana saattamassa. Vainajan lähimmät ovat avainasemassa kertomassa edsmenneestä, mutta he eivät välttämättä tunne vainajaa parhaiten. Esimerkiksi vuosikymmeniä sitten kotoa kauas muuttaneet lapset eivät välttämättä osaa kertoa vanhemmistaan sellaisia asioita, joita vaikkapa vainajan naapuri tai hyvä ystävä osaisi. Saattoväki voi olla suurikin, mutta - jollei pappi ole tuntenut vainajaa henkilökohtaisesti - tiedot vainajasta voivat olla hyvin vähäiset ja/tai aistittavissa oleva tunnekuorma shokin vaimentama. Pappi sanoittaa tilaisuuden saamillaan ja ymmärtämillään tiedoilla ja tapahtumilla, ja riittävän vähän tai väärin ymmärrettyään - tai liian vähäisen kiinnostuksen vuoksi - voi pappi helposti pilata hyvätkin hautajaiset joko oman turtuneisuutensa (liukuhihnahautajaiset) tai välinpitämättömyytensä vuoksi. Vaikka hautajaisissa rukoillaan vainajalle lepoa ja rakkautta Kaikkivaltiaan hoivissa, on saattoväki se, joka tilaisuuden jälkeenpäin muistaa.

Jos pappi on paikalla muttei läsnä, voi ylevä siunausliturgia olla vain tyhjiä sanoja. Jos pappi ei ole kartalla saattajien tunnekuormasta (esim. nyt se katkeruus) voi iäisyyden ilon alleviivaaminen olla haavassa kääntyvä veitsi heille, jotka eivät tiedä, mitä koko hautauksesta pitäisi ajatella. Jos saattajat eivät tunnista vainajaa siunaajan sanoista, ei olla hyvillä vesillä silloinkaan. Aika rankkaa.

Ollako läsnä vai eikä olla?

Toimittamissani siunauksissa lasketaan kukkatervehdykset ennen varsinaista siunaamista. Silloin saattoväen ei tarvitse jännittää koko tilaisuutta sitä, pystyvätkö he lukemaan jäähyväisensä, vaan hyvästit saa sanoa omin tai lainatuin sanoin ilman pitkiä odotteluja. Näin muistojen kukat saavat myös ympäröidä vainajaa siunatessa. Mutta on siinä sekin, että ei ole ollut ihan yksi tai kaksi kertaa niin, että se tunnekuorma, jonka perusteella olen tilaisuutta valmistellut, on muuttunut hautajaisten alkuun mennessä. Moni puhe on mennyt uusiksi hyvästejä kuunnellessani. Aika monta psalmia olen laulanut - ja jättänyt laulamatta - kukkatervehdysten myötä saamani ymmärryksen myötä. Olen itkenyt penkissä saattajien kanssa ilman nenäliinaa, koska luulin selviäväni ilman (nykyään otan nessun aina mukaan varmuuden vuoksi). Siunatessani olen usein ymmärtänyt käsikirjan sanojen syvyyden - ja monta kertaa aivan uudesti. Papin on jaksettava ja kannettava se tunnekuorma, joka saattajia painaa, osoitettava, että elämä jatkuu meillä kaipaajilla, mutta että Jumalan armosta myös hänellä, josta pitää nyt luopua. Arkunpäässä seisoessa ei ole enää niin paljoa tilaa siunaajan kyynelille, mutta on aika kamalaa, jos siunaaja ei välitä ollenkaan.

Läsnäoleminen toisten surussa ei ole koskaan helppoa. Suru ja kaipaus - kuten kiitollisuuskin - tarttuvat puolin ja toisin, ja näitä voi pappi normaalisti hautajaisissa kuljettaa käsikädessä. Saattajien tunnekuorman huomioiminen ja toivon näköalan tukeminen vaatii asialle antautumista, sillä suruun osoitetut sanat soivat helposti tyhjinä. Hyvissä hautajaisissa on tilaa paljolle, mutta ei tyhjille latteuksille.

Äärimmäisiä vaateita

Parisuhteen muodostuttua pitää joskus tehdä kompromisseja. Tuttu määritteli kompromissin niin, että "se on päätös, joka ottaa päähän molempia". Kuitenkin ajattelen, että tätäkin asiaa voi joko katsoa niin, että kummankin pitää luopua jostain, mutta myös niin, että kumpiki voi saada jotain. Että tullaan vastaan ikään kuin ihan vapaasta tahdosta, eikä pakosta tai toisen vaateesta.

Aivotyövaara

Kompromissit vaativat kyllä aika kypsää ja tasapainoista parisuhdetta. Kumpikaan ei saa olla toislle alisteinen tai mitenkään holhousta vastaavissa olosuhteissa, sillä vain tasaveroinen ja peloton ilmapiiri mahdollistaa omien tarpeiden esille tuomisen. Jos vaaka on kallellaan johonkin suuntaan päätösten tekeminen ei ole enää yhteistä päättämistä vaan voi muuttua sanelupolitiikaksi ja vaatimiseksi. Kotitöihin osallistumisvaade on normaalia, se, että toinen vaatii toista tekemään kaiken, ei ole. Voi olla, ettei toisella - sillä alisteisella - ole mitään sanavaltaa semmoisissa pikkujutuissa kuin vaikkapa lastenhankinnassa, asuinmuodossa, parisuhteen sisällössä tai edes tunnemaailman ilmiöissä. Voi olla, että toinen päättää, että nyt hankitaan lapsi, tai että me emme hanki lapsia ollenkaan (vaikka toinen ehkä haluaisikin). Parisuhteen sisällöllä tarkoitan esimerkiksi vaikkapa parin pettämisskaalan (mikä on pettämistä ja mikä ei) yksipuolista päättämistä, jolloin päättävä kumppani voi vaatia itselleen avoimesti oikeuden pettämiseen, ja tunnemaailman ilmiöiden säätelijänä päättäjä voi päättää, ettei virallinen kumppani saa olla siitä edes vihainen. Tahto on toisen taskussa ihan arkielämässä, eikä siitä narista.

Myönnän, että edellä esitetty esimerkki on äärimmäinen, ja toivon, että ihmisillä on rohkeutta vaatia itselleen parempaa kohtelua. Esimerkissä kyse on henkisestä väkivallasta, jossa tunteet ja mielipiteet sanelee joku muu, joku jota ajattelee rakastavansa. Ymmärrän, että jossain määrin käyttäytymisen voi selittää huonolla itsetunnolla, omanarvontunteen olemattomuudella ja sillä, että suhteesta kuitenkin saa jotain. Luulisi, että sen, mitä sanelusuhteesta saa, on oltava jotain todella hyvää ja erinomaista, mutta onko niin aina tai välttämättä? Vai voiko kyse olla samanlaisesta henkisestä panttivankitilanteesta, kuin fyysisen väkivallan kohdalla? Ettei alisteinen oikeasti koe ansaitsevansa parempaa, että pelottaa, mitä muut sanovat jos erotaan, tai vielä pahempaa; mitä päättäjä sanoo jos erotaan? Sillä päättäjä voi vaikkapa vaatia, ettei saa olla vihainen, loukkaantunut tai raivoissaan. Että pitää olla hyvissä väleissä myös eron jälkeen. Että... en tiedä. Toivoisin, että tämmöiset päätösleikit pysyisivät elokuvissa ja makuuhuoneessa, ja jälkimmäisessäkin vain yhteisestä sopimuksesta, ei pakosta.

Saako olla sitä mitä on?

Mutta saako kumppanilta vaatia mitään? Ja tarkoitan nyt siis todella vaatimista, semmoista, minkä voi sanoa ääneen, että minä haluan sinun tekevän/olevan/näyttävän/jotain muuta mitä tältä tai tällainen. Mielestäni kumppanilta saa odottaa tiettyjä asioita, kuten käytöstapoja, reiluutta, väkivallattomuutta ja luotettavuutta, mutta eikö se ole aika normaalia? Ehkä kyse on tässä tapauksessa oikeastaan toisen pakottamisesta oman tahdon alle, henkisestä alistamisesta ja väkivallasta. Voi olla, ettei päättäjä edes tajua voivansa olla vaateissaan toista loukkaava tai vahingoittava, mutta mitä se silloin kertoo hänestä? Tulee mieleen 3-vuotias, jolla on ajokortti ja lupa äänestää. Pahimmillaan päättäjä voi ajatella itsestään hyvinkin ylevästi, ja ajatella että tässä minä nyt kannattelen koko touhua näkemättä, ettei hänen kumppaninsa ole lapsi, jonka tunteet pitää selittää,

ja jolle voi vain kertoa asioiden nyt vain menevän näin, koska ne menevät nyt näin.

En tiedä, voiko kukaan ulkopuolinen koskaan puuttua tällaiseen tilanteeseen. Luulen, että aloitteen on näissäkin tapauksissa lähdettävä alisteisesta - ja tietysti vain jos hän ihan itse haluaa muutosta. En kuitenkaan voi kuin epäillä sitä tahdon määrää, mikä tarvitaan tällaisesta tilanteesta irrottautumiseen.

Parisuhteen muodostuttua pitää joskus taipua kompromissiin. Kummankin. Myös isoissa asioissa.

Kaksin kauniina, yhdessä samassa varressa.

En ole ihan varma, että miksi koin tarpeelliseksi kirjoittaa tästä. Ajattelen toki tämänkin ilmiön olevan parisuhdekentän yksi nurkka, joten ehkä siksi.

Viimeiset pisarat

Kaiken se kestää ja kaikessa kärsii - rakkaus ei ehkä katoa, mutta ei loppuun asti venytetty rakkaus enää jaksa kantaakaan. Olen viimeaikoina kirjoitellut erosta useamminkin, ja teema jatkuu nytkin. Jäin miettimään, että mistä tulee se viimeinen pisara, jota suhde ei enää kestä.

Pintajännitteen murtajat

Ajatus erosta ei varmaan koskaan iske salamana kirkkaalta taivaalta, vaan sen mahdollisuus kypsyy ja kehittyy pikkuhiljaa. Että kun elossaan ja olossaan huomaa jotain toisen aiheuttamaa, mikä on vaikea hyväksyä, alkaa ehkä hiljalleen miettiä olisiko elämä kuitenkin parempaa ilman sitä toista. Enkä usko että kyse on yleensä kovin kevyistä asioista - ne voivat olla itseen tai lapsiin kohdistuvia laiminlyöntejä, henkistä tai fyysistä väkivaltaa, alkoholin tai muiden päihteiden käytön lapasesta lähtemistä lupauksista huolimatta, arjen hankaloittamista päätöksiä panttamalla tai vaikka jatkuvaa arvostelua, arvostamattomuutta tai ylenkatsetta. Aika harva jaksaa loputtomiin, vaikka hämmästyttävän pitkään monet jaksavatkin. Ja kun ajatus lähtee kypsymään, se kypsyy edelleen aina kunnes tulee se ensimmäinen pisara, jota ei enää jaksa sietää, käsittää, käsitellä ja ohittaa. Tulee ymmärrys, että tämä oli nyt tässä, eikä paluuta entiseen ole.

Luin jostakin, että ihmisen psyyke kasassa pysyäkseen tarvitsee viisi kehuvaa, arvostavaa, rakastavaa - tai ylipäätään positiivista palautetta yhtä negatiivista tapahtumaa tai argumenttia kohden. Siis viisinkertaisesti hyvää, ja hyvän etsimisessä olemme toisinaan aika nokkelia, vaikka kumppanin käytös olisi kuinka kamalaa. Mutta jos negatiivisen ja ikävän virta on jatkuvaa, ja hyvä vähenee, hiipuu tai loppuu - tai käy niin, ettei enää jaksa selittää itselleen toisen käytöstä hyväksi - tulee ehkä se piste, josta suhdetta ei voi enää pelastaa.

Viisi hyvää ja se yksi muu

Pohdin tätä niin, että parisuhde on vähän kuin kaivo, johon kertyy kaikelaista arjen, itsen ja kumppanin kamaluutta ja kuonaa. Kuonan pinta nousee jatkuvasti, ellei viisinkertainen hyvä pidä yllä pyörrettä, joka saa pohjaputkiston vetämään ja pitämään kumppaneiden päät pinnalla, neutraloi pahan ja saa pyytämään ja antamaan anteeksi. Jekku lienee siinä, ettei kumpikaan voi vaatia itselleen viisinkertaista kiitosta, ellei itse anna sitä - ei sitä turbiinia kukaan yksin ainakaan loputtomasti pyöritä. Jos kiitos ja hyvä toiselta heikkenee, kuonan pinta nousee ja hukuttaa katkeruuteen varsinkin he, jotka eniten yrittivät ja sietivät.

Ei liene kevyttä tajuta viimeisen siedetyn pisaran jo menneen. Että tosiaan se seuraava on se tippa, johon psyyke tai edes tahto ei enää taivu. Vaikka olisi miten ajatellut, että kyllä minä vielä ainakin tuonne asti jaksan ja olen, mutta että stoppi tuleekin ennen määräpäivää. Viimeinen jaksettu pisara ei ehkä tosiaan ole se pahin, mutta se on se viimeinen jaksettu. Kuonan pinta suhdekaivossa ylittää sietämisen rajat ja on vain mentävä, että selviää itse.

Jos kuulostelee eronneiden viimeisiä pisaroita, ne eivät välttämättä kuulosta järisyttävän isoilta. Silloin pitäisi kuitenkin kuulla myös se kumuloitunut kuona, joka kuukausien ja vuosien aikana on takkiin tarttunut, jota ei ole käsitelty, joka ei ole poistunut, jota on jauhettu ja jauhettu tuloksettomasti. Toistan itseäni, mutta kukaanhan ei varmaankaan pariudu erotakseen, joten varsinkin perheissä tapahtuvat erot ovat aina tragedia, jota ei pitänyt tapahtua. Suhteen alussa ja rakastumisen huumassa viisi hyvää täyttyy helposti, ja kantaa joskus arkeen asti. Suhdekaivoon tullaan kaikkien elämän taakkojen kanssa ja se alun huuma jaksaa pitää kuluneen elämän pahan riittävän pienenä. Mutta arki ja askareet, mahdollisesti työ ja ehkä toivottu vanhemmuuskin lisäävät erilaisia elämän taakoja, ja nostavat kertyvän kuonan pintaa. Kiireessä kiitos, silitys ja lempeys ehkä unohtuvat. Tulee kireys ja kiitoksen kaipuu. Tulee itsestäänselvyys ja katkeruus. Tulee ehkä loppu.

Yksin ilman muita vai yksinäinen toisen kanssa - kumpi on pahempaa?

Voi tuntua tyhmältä kiittää arjen askareista - imuroinnista, roskien viemisestä tai tiskikoneen tyhjentämisestä - ainakin aluksi, mutta se on alku. Samoin on rohjettava ottaa hyvä vastaan toisen sitä tarjotessa, eikä pidettävä kaikkea v*ttuiluna. Mutta sitä hyvää pitää olla, että sen voi huomata, ja sitä pitää etsiä kummankin. Ei se turbiini muuten pyöri, ja tulee lopulta se viimeinen pisara.

Pitäisikö jonkun hävetä tai syyllistyä? Saako toista syyllistää? Saako odottaa aikuisuutta, kumppanuutta ja yhdessä yrittämistä, jos toiselta ei heru hyvää eikä kiitosta? Kuka voi syyttää ja ketä jos ja kun suhde kaatuu? Voiko mitään ymmärtää ulkopuolelta? Miksi he, jotka eniten yrittävät, saavat eniten niskaansa myös arvostelua ja paheksuntaa, miksi he syyllistävät itseään? Ja miksi pitäisi tyytyä, jos kaikilla on paha olla? Viimeisiä pisaroita ei voi vertailla.



Ps. tämäkin kirjoitus on edelleen vain havainnointia.

Kunnes viranomainen teidät erottaa

"Me erotaan/erottiin" alkaa olla aika tuttu fraasi. Varsin usein sen kuuleminen harmittaa ja surettaa, joskus se yllättää, mutta ei aina.  Väestöliiton mukaan Suomessa puretaan vuosittain 13000-14000 avioliittoa. Väkilukuun suhteutettuna olemme kärkipäässä muihin Euroopan maihin verrattuna. Luku kertoo vain avioeroista, avoliittojen purkautumisesta ei ole mitään virallista tai pätevää tietoa tai tilastoa.
 
Luovutammeko, kyllästymmekö vai emmekö lopulta osaa olla toistemme kanssa? Kasvammeko toistemme ohi? Odotammeko parisuhteessa toiselta enemmän kuin itseltämme, ja kuinka se ettei yhteiskunta enää kavahda avioeroa vaikuttaa yhdessäpysymisen paineeseen? Onko yhdessä pysymiseen enää ulkoista painetta? Uskon, ettei kukaan avioidu toisen kanssa vain erotakseen, vaan ideana on yleensä vahvistaa jo ennestään vahvaksi koettua suhdetta, sitoutua julkisesti ja julistaa, että tästä ei olla lähdössä enää mihinkään. Ja silti joskus lähdetään.

Miksi, muuten, lapset jää usein sille, jolla on mekko?

Mediassa meille kerrotaan, jos nyt ei päivittäin, niin ainakin viikottain, millainen on hyvä parisuhde, millainen on huono/onneton parisuhde, millaiset vihjeet ennustavat heikkenevää parisuhdetta, kuinka parisuhdetta voi tai pitää parantaa tai pitää yllä, kuinka parisuhteessa tulee/pitäisi keskustella (lue 9 vinkkiä tms.),  milloin kannattaa erota ja tänään Hesarissa juttu Jyväskylän Yliopistossa tehdystä tutkimuksesta parisuhteen hiljaisen puheen korjaavasta vaikutuksesta - näin otat sen haltuun. Vinkkiä, apua, näin-se-toimii, terapiaa, kannustusta ja tunnistusta on siis tarjolla, mutta missä määrin siitä on hyötyä ja voiko siitä olla epävarmalle suhteilijalle jopa haittaa? Jos onnellisen parisuhteen yhdeksästä tunnusmerkistä täyttyy vain neljä, onko syytä erota, mennä terapiaan, tunnustaa että huonosti menee ja tehdä virallinen interventio parisuhteen tilasta - varsinkin, jos ei ennen lukemaansa edes tajunnut olevansa onneton, mutta kun lehti kertoi, että onnellisuuden markkereita onkin yhdeksän eikä neljä? Kuka oikein luo parisuhteeseen kohdistuvat odotukset?

Tuli tuossa mieleen, että onkohan elämän mittainen parisuhde enää oikeasti mikään normi - tai jopa niin että onko se edes mahdollinen. Jos seilaa elämänsä meret saman kaverin kanssa, niin se taitaa olla jo nykyään enemmän harvinaisuus. Tai jos perheen kaikilla lapsilla on sama tuoteselostus ja tekijät, ja että nämä tekijät vieläpä ovat virallisesti jotenkin sitoutuneita toisiinsa. Kun normaalia on myös se, että on sinun, minun ja meidän lapset, ja että sinun ja minun lapset asuvat myös toisen vanhempansa kanssa jossain toisessa osoitteessa. Järjestelykysymyksiä, joista tuttaville kertoessa ei tarvitse hävetä tai kangerrella. Perussettiä jopa siinä määrin, että vanhanaikainen ydinperhe alkaa tosiaan olla aikamoinen kummajainen.

Tiimi-pipot!

Avioeroihin on hyviä syitä; on väkivaltaa, päihteitä, massiivista epäluottamusta, monenlaista hyväksikäyttöä ja pelkoa oman ja/tai lasten hengen puolesta. En puutu näihin nyt lainkaan, sillä ei tuota listaa tarvitse erikseen ihmetellä, vaikka lähteminen noista suhteista voi olla henkisesti "kevyempiä" eron syitä hankalampaa.

Niin, ne "kevyemmät" syyt. Ne voivat olla syitä, jotka ovat olleet olemassa jo suhteen alusta asti, mutta hyviä syitä pysyä yhdessä on ollut enemmän. Mutta jos ne hyvät syyt katoavat aikain saatossa, ne aina olleet korostuvat - nousevat pintaan kuin kivet joesta, jossa hyvien asioiden pinta laskee alle siedettävän. Tulee tuskastumista, yksinäisyyttä, vetäytymistä ja toivottomuutta. Tulee tunne, ettei toista tunne lainkaan, ja ettei toista kohtaan ole enää edes tunteita, jos ollaan päästy jo siihen pisteeseen, etteivät tilanteen tekijät enää edes ärsytä. Voidaan päästä tilanteeseen jossa huomataan, että kumpikin suunnittelee ja toivoo aivan erilaista tulevaisuutta, johon se kumppani tai mahdollisesti koko yhteinen perhe ei liity mitenkään. Huomataan, että me ei olla enää me.

Onko se sitä erilleen kasvamista? Sitä perinteistä, johon ainakin 1990-luvulla kuulin usein vedottavan? Sillä ulkoisestihan asiat voivat olla jos eivät hyvin, niin normaalisti, mutta kun kukaanhan ei tiedä, mitä toisten ihmisten kodeissa tapahtuu, tai millaista siellä on asua. Jos joskus lasten vuoksi yhdessä pysyminen - huonossakin parisuhteessa - olikin syy jatkaa, ei se enää mene niin. Nyt lasten vuoksi saatetaan jopa erota, että lapsilla olisi stressittömämpi koti, vaikka siellä ei asuisikaan kuin toinen vanhemmista.

Aikaa ja hermoja oikeasti tärkeille asioille

Kun ja jos ulkoisesti kaikki on hyvin - tai no, jos ulkoisesti kaikki on niinkuin ennenkin, mutta jokin parisuhteen dynamiikan toleranssissa on muuttunut - ei ero edes ajatuksena ole välttämättä helppo, saati niin, että sitä lähtisi toteuttamaan. Mikäli molemmat eivät ole eron tarpeellisuudesta samaa mieltä, voi eroa haikaileva kyseenalaistaa omaa pahaa oloaan ja pohtia olisiko tyytyminen kuitenkin parempi vaihtoehto. Että miksi ei tyytyisi, kun tähänkin asti on tyytynyt? Että voiko toiselta vaatia jotain, mitä itse kokee tarvitsevansa, jos vastinetta tarpeelle ei ole tullut ennenkään tai sitä ei ole osannut edes pyytää tai kaivata? Missä määrin parisuhteessa pitää uskaltaa olla itsekäs ja vaatia mahdollisuuksia omaan onnellisuuteen ja onneen, tai ainakin tilanteen parantamiseen?

Ja entäs, jos kumppani ei tajua yhtään, että mistä on kyse? Onko tyytymättömästä tyytyjästä tullut hankala, vai niin - onko toinen kasvanut toisesta ohi ja erilleen, ja tajunnut tapahtuneen ja tarpeensa yllättäen? Jos kasvamisen, kehittymisen ja edistymisen askeleet on otettu useiden vuosien aikana, mutta yksipuolisesti, on melko mahdotonta, että se ei-niin-edennyt -puoliso tekisi kehitysloikan kovinkaan notkeasti päästäkseen samalle viivalle parisuhteen korjaamiseksi. Tai mistä minä tiedän, ihminen yllättää aina. Kriisi siitä varmaan tulee ainakin, ja sen voi ottaa joko yhteisenä seikkailuna, haasteena ja mahdollisuutena tai sitten oman olemisen uhkana ja syynä vetäytymiselle sekä suhteesta että mahdollisista apukeinoista.

Samalle viivalle! Jos siis kumpikin pääsee kentälle asti...

Mutta niin, fraasi "me erotaan/erottiin" ei ole enää tavaton. Kuitenkin meillä tuntuisi olevan kaipuu toista ihmistä kohti, kaipuu tulla hyväksytyiksi ja kannetuiksi parisuhteellisina, kaipuu onnellisuuteen ja onneen toisen ihmisen kanssa. Perinteisesti ajatellen sitoutuminen yhteen ihmiseen koko elämän ajaksi olisi tae tuolle onnelle, mutta tuskin se on sitä ollut aina ja kaikissa tapauksissa koskaan. On vain ollut pakko kestää silloinkin kun henki ja terveys ovat olleet vaarassa. Nyt saa valita. Saa ja voi sallia itselleen perinteisestä poikkeavia vaihtoehtoja, jotka eivät kuitenkaan ole yleisesti ottaen helppoja saati taloudellisesti edullisia. Kaiken individualismin keskellä parisuhde ja kaipuu siihen on edelleen ihmiseen sisään kirjattu normi, mutta pitääkö suhteissa pyrkiä pysyvyyteen vai ei?

Että jos kaikein se kestää, niin onko pakko? Hyväksi kai se meille olisi - se pysyminen - jos se vain on itseä tai ketään muutakaan uhraamatta mahdollista. Joskus puhuttiin sitoutumiskammosta jonkinlaisena sielullisena vammana sillä pohja-ajatuksella, että ihmisen pitäisi olla kykenevä sitoutumaan toiseen ja että se on normaalia ja tervettä. Mutta onko oikeasti niin, vai onko se ideaali? Ja kenen ideaali se on? Aarrggh, onpahan taas pohdintaa 😱 jatkan tästä toiste, muuten tämä ei lopu ikinä.

Kumppanista kuormajuhta, kuormajuhdasta kulissi

"Tiesitkö, etteivät vanhemmuus ja parisuhde ole sama asia?" minulta kysyttiin. Tiesin, tiesin toki, ja tajusin, ettei se ehkä oikeasti ole aivan niin itsestäänselvää.

Aika usein - ei toki aina, mutta usein - pariskunnat haaveilevat lapsista. Lasten merkityksestä omalle itselle, parisuhteelle ja ylipäätään perheenä elämiselle on hyvä ja helppo unelmoida, sillä silloin kaikki lempeys, rakkaus ja unelmat kohdistuvat vielä muovautumattomaan tulevaisuuteen. Unelmat, toiveet ja tavoitteet perhearjesta voivat yhdistää ihmisiä saman agendan ympärille, lapsi ja hänen syntymänsä myötä muodostunut perhe voi olla sydäntä sykerryttävä toive, jonka toteutumista parisuhteen kumpikin osapuoli kiihkeästi kaipaa. Toive voi jopa olla osa kumppaneita yhdessä pitävää liimaa - yhteinen unelma, yhteinen tulevaisuus.

Koska tahdon

Usein toive täyttyy. Syntyy lapsi, syntyy äiti ja isä. Syntyy ehkä useampikin lapsi - äiti ja isä pysyvät yksilökappaleina. Päästään elämään haaveiltua arkea, jossa toiveiden pumpuliin on kätketty sekä hiekkaa että teräviä kappaleita, kuten kaiken kaatavaa väsymystä, kaatunutta maitoa ja kilokaupalla lunta olohuoneessa, koska lumiukolle tuli ulkona kylmä sekä erilaisia viestejä päivähoidosta ja koulusta. Päästään elämään äitinä ja isänä vanhemmuutta, jossa vastuuta jaetaan ja kannetaan, lapsia kasvatetaan ja ohjataan, pieneen/pieniin ihmisiin luodaan ainutlaatuista suhdetta ja kasvetaan yhdessä paremmiksi ihmisiksi. Unelmien täyttyminen täyttää elämän äärimmilleen, joskus jopa vähän yli.

Usein vihkiessäni pariskuntaa viittaan vanhemmuuteen muutamalla sanalla sikäli kun parilla jo on lapsia, tai he haaveilevat vanhemmuudesta. Yritän sanoa, etteivät juuri sillä hetkellä vihittävät ole kenenkään äiti ja isä, vaan mies ja vaimo, jotka ovat toisilleen kumppanit. Ja että se suhde, joka puolisoilla on, on se koti, jossa lapset sitten kasvavat, eivät seinät, tavarat ja ulkomaanmatkat. Lapsilla on suhde vanhempiinsa, mutta että vanhempien suhde toisiinsa ei saisi muuttua vain lasten kautta kulkevaksi, vain jaetuksi vanhemmuudeksi, vain jonkun äidiksi ja isäksi. Pitäisi olla parisuhde vanhemmuuden lisäksi. Olisi hyvä olla pariskunnan tiimi, jolla on yhteys toisiinsa lapsista huolimatta. Joilla on aikuisten jutut, ja jotka voivat liittoutua keskenään jälkikasvun kasvaessa uhmaamaan auktoriteetteja. (Okei, viimeisessä on ajatusta pariskunnasta vanhempina, mutta ehkä pointti on löydettävissä - että se pariskunta, joka voi kirmata käsi kädessä sadettimien välissä yhdessä nauraen, voi katsoa toisiinsa hymyillen samassa rintamassa kädet puuskassa kun perheen 3- tai 13-vuotias haluaa jotain järjetöntä, vaarallista tai ihan vain jotain minä-tahon -juttua.)

Mistä sen voi tietää, että onko kumppanuus luisunut pelkäksi kanssavanhemmuudeksi? Itse ainakin ajattelen, että sen voi huomata sitä, miten toista katselee ja kuinka tämän näkee. Jos näkee toisessa arjen jakajan, jolla on tietyt velvollisuudet ja tehtävät jotka on hoidettava jotta arki pyörisi, on kyseessä kanssavanhemman näkeminen. En ole ihan varma, mutta tähän näkyyn saattaa liittyä tietty määrä itsestäänselvyytenä pitämistä, sillä lasten aiheuttama vaiva on yhdessä haluttu ja hankittu, joten yhdessähän se pitää tietysti hoitaakin niiden jakojen mukaan, jotka arjessa ovat kullekin langenneet. Se on yhdessä tekemistä ja hoitamista, maksamista ja järjestelemistä. Se on perheen pyörittämistä ja  arjen tehtävien jakamista. Parhaimmillaan mukavaa ja turvallista, vaan liekö riittävää?

Kaikki yhdessä eteenpäin!

Entä sitten se kumppanuus? Millaisin silmin katselee ja millaisena näkee kumppanin tuon arjen tohelluksen yli? Millaisen kumppanin kanssa jaksaa pysyä vaimona ja aviomiehenä perusarjen rullauksessa? Kumppani ei ole vain lasten toinen vanhempi, vaikka olisikin sama ihminen. Kumppani on toinen aikuinen, vertainen, jolle itsekin saisi toivoa olevansa muutakin kuin kanssavanhempi. Vaikka jollain muotoa ymmärrän joissakin perheissä kumppaneiden toisistaan hellittelymielessä harrastaman "meidän mamma"- ja "meidän iskä"-puheen perheen ulkopuolisille, tai niin, että toista puhutellaan tuosta samasta lapsi-vanhempi -asetelmasta, on mielestäni silloin vaarana, ettei toista ehkä näe enää "kultana", "rakkaana", "lisää-tähän-kumppanisi-nimi", "hani-pöönä" tai muuna itselle itsenään tärkeänä ihmisenä. Tuolla aiemmin kirjoitin, että kanssavanhemmassa on tiettyä velvollisuuksien ja vastuun vaatimaa läsnäolollista itsestäänselvyyttä, mutta kumppanissa sitä toivoisi olevan vähemmän. Että edelleen, kaikessa aherruksessa ja kiireessä valitsen kaikista maailman ihmisistä juuri tuon toisen tähän rinnalleni ja - mikä onni! - hän valitsee minut! Edelleen! Lapsista ja asuntolainasta huolimatta, ei niiden takia.


En ole naivi. Lapsen syntyessä parisuhteen pitää vähän väistyä tai ainakin joustaa, sillä kyllähän pieni ihminen muuttaa paljon tullessaan - varsinkin ensimmäinen. Parisuhteen voi laittaa hetkeksi sivuun, jotta pienellä ihmisellä on tilaa, mutta ei sitä parisuhdetta mihinkään kaapin nurkaan saisi piilottaa ja unohtaa. Jos sen voisi laittaa johonkin sillä tavalla näköselle, ettei se unohtuisi. Lapsen ensimmäisen vuoden aikana sitä voisi välillä vilkuilla ja välillä vähän pyyhkiä pölyjä, mutta että se olisi olemassa ja takaisin aktiivikäyttöön otettavissa heti kun mahdollista. Että kumpikin vanhempi muistaisi, ettei ole vain äiti tai isä. Että voisi katsella kumppania edes välillä samoilla silmillä kuin ennen lasta ja vanhemmuusprojektia. Ei se ole helppoa, mutta helpompaa harjoiteltuna kuin hylättynä. Ehkä yksinäisten rakastajien syntyä voisi vähentää, sillä niin: vanhemmus ei ole sama asia kuin parisuhde.

A-wink näiden kaikkien vuosien jälkeenkin!

Tämän pohdinnan äärellä minulla on toki vähän oma lehmä ojassa. Odottelemme perheemme tuoreimman tulokkaan syntymää koittavan maaliskuun aikana, ja ko. teemaa on pohdittu kotosalla ihan ääneen. Ei tämä onneksi ihan uutta ole, sama keskustelu käytiin ensimmäisen kerran jo yli kymmenen vuotta sitten, mutta aina on hyvä vähän venytellä, kerrata käytäntöjä ja harjoitella tietoisesti puolison näkemistä ennen kuin sydän ja syli täyttyvät taas uuden ihmisen ihmeestä. Ja samaa pitää muistaa harjoitella tai harjoittaa vanhempien lastenkin kanssa - lapsina näkemistä toki, mutta etteivät jää ihan paitsioon.

Voi siis olla, että kirjoittelutahti jatkossa vähän muuttuu. Pyrin kuitenkin pohtimaan edelleen ja pysymään ympäröivästä todellisuudesta kartalla, mutta käsitöiden lisääntyessä voi olla, että tahti vähän hidastuu. Tai sitten ei, saa nähdä 😄