Sanan valta

Täytin taannoin työterveystakastuksessa mielialaa mittaavan testin. Yksi kysymyksistä tiedusteli sitä, uskooko tai kokeeko vastaaja, että häntä rangaistaan jostakin. Vastattuani jäin miettimään kysymystä ja sen pisteytystä, sillä mitä voimakkaammin vastaaja koki kärsivänsä rangaistusta sitä enemmän pisteitä sai. Ymmärrän, että kysymyksellä kartoitetaan vastaajan paranoidisuutta, sillä eihän toki aikuisten maailmassa ketään nyt sentään rangaista. Kysymys vastauksineen vaikutti olettavan aikuisten työikäisten ihmisten maailman toimivan fair play-periaatteella, jossa ketään ei tietenkään rangaista, vaan mahdollisuuksia ja tsemppiä riittää - mutta entäs jos vastaaja ei olekaan kokemuksessaan väärässä? Entäs, jos subjektiivinen kokemus ei olekaan vainoharhan riivaama, vaan todellakin havainto todellisuudesta?

Kenen todellisuus kutittaa sinun aivojasi?

Me sanoitamme todellisuutta ja luomme sanavalinnoilla mielikuvia. Jos sota ei olekaan sota vaan aseellinen konflikti, se tuntuu heti hieman lyhyempikestoiselta, paikallisemmalta ja jotenkin vähemmän vakavalta. Vaikka todellinen todellisuus olisi mitä. Tilanteen vähättäly muuttaa ja vääristää mielikuvaa vihasta, pelosta ja kärsimyksestä, jotka ajavat ihmiset pois kotoaan - kun sehän on vain konflikti tai selkkaus, ei se pitkään kestä! Niin, ehkä vain joitakin vuosia...

Huomasitko, minäkin vähättelin kestoa? "Vain joitakin vuosia" on lyhyempi ja mitättömämpi aika kuin "useita vuosia", vaikka kyse olisi samasta vuosimäärästä. Sanavalinnoilla voimme osoittaa, kuinka tärkeästä, vakavasta tai kunnioitettavasta asiasta milloinkin mielestämme on kyse.

Sitten kevyempiin aiheisiin: mieli- ja kielikuvapolitiikkaa harjoitetaan siis paitsi mediassa myös kaikissa yhteisöissä ja konklaaveissa. Kokouksissa asioiden esittelijä pystyy sanavalinnoillaan vaikuttamaan päätöksiin joskus hyvinkin voimakkaasti, sillä mikäli esittelijällä koetaan olevan (oikeaa tai kuviteltua) valtaa, hänen äänenpainojaan, mielipidettään tai intoaan esiteltävien asioiden suhteen kuunnellaan aivan toisin kuin jos esittelijä on kokouksen suhteen neutraalimpi tai päätösten suhteen vähäisempi. Tällöin puhujan suhde valtaan vaikuttaa sanoissa ja sanojen takana, ja valtaa käyttävä elin voi pahimmillaan muuttua omasta vallastaan luopuneeksi kumileimasimeksi.

Todellisuus ja toiminta: hyväksytty

Työpaikkojen tunneilmapiiriä voidaan suunnata erilaisin sanoin tai kehottamalla välttämään tiettyjä ilmaisuja tai sanoja. Jos ihmisiä kehotetaan etsimään ja huomaamaan työstään ja työssään onnistumisia, se voi vaikuttaa yleiseen ilmapiiriin, mikäli löydöksistä voi aidosti iloita koko työyhteisön kanssa ja saada vahvistusta omalle havainnolleen. Hyvän kierre on mahdollinen kun yhteistä hyvää kerätään yksittäisistä ääneen sanoitetuista havainnoista - puhe ja sanat muuttuvat ilmapiirissä parhaimmillaan hyväksi pöhinäksi ja tsempiksi.

Toisaalta ilmapiirä voidaan ohjailla myös kieltämällä tai kehottamalla välttämään jotakin sanoja tai sanontoja. Jos vaikkapa työtä häiritsevää työtä (keskeytykset, puhelimeen vastaaminen, sähköpostin tarkistaminen, kalenterin päivittäminen, suunnittelun suunnittelu tms.) ei saa nimittää kuvaavalla tekijällä "sälä" sanan epäkunnioittavuuden vuoksi, niin millaiseen ajatteluun tällä ihmisiä ohjataan? Ei kai sälä suutu tai loukkaannu, vaikkei sitä sanoin osaisikaan arvostaa - ja sanana "sälä" kuvaa toimintaa kuitenkin aika osuvasti. Ja millä sanalla työtä häiritsevää työtä sitten voisi ja pitäisi kutsua, että se olisi riittävän arvostavaa?

Muita kiellettäviä sanoja voisi olla vaikkapa "ärsyttävä", "turhauttava" ja "paniikki". Kaikki mainitut sanat kuvaavat tunneilmapiiriä, mutta voiko sanojen käyttöä rajoittamalla tai ne kokonaan kieltämällä välttyä sanojen kuvaamilta tunteilta? Sanat kieltämällä ei vain ohajata vaan jopa rampautetaan tunnekokemusten ilmaisemista ja kuvailemista, sillä eikö sanojen kieltämisestä seuraa se, ettei niiden kuvaamia tiloja saa tai voi olla? Että jos turhauttaa, niin eikös me sovittu, että ei turhauta? Tai jos deadlinen tai vaikkapa henkilöstövajauksen vuoksi meinaa iskeä paniikki, niin eipäs iskekään, kun yhdessä sovittiin/joku päätti, että ei iske? Millaista todellisuuden kokemusta aikuisuuteen tällaisissa tapauksissa ajetaan, jos aikuinen ei saa sanoittaa kokemustaan tapahtumista niitä kuvaavilla sanoilla?

(lisäys 4.12.2017 klo 16) Entäs sitten "rakentava kritiikki"? Mahtavaa ja kehittävää toimintaa parhaimmillaan! Tsempataan kohti parempia suorituksia hyvä huomioiden ja parannettavaa pohtien, ellei sitten... niin ellei sitten sanota moitetta tai suoranaista kiusaamista rakentavaksi ja siirretä näin vastuuta puhujalta kuulijalle. Ihmisen psyyke pysyy tutkimusten mukaan tasapainossa kun yhtä "rakentavaa kritiikkiä" kohden hän saa viisi tsemppaavaa ja hyvää palautetta. Pelkkä rakentava palaute ei siis riitä rakennukseksi, vaikka sitä kuinka alleviivaisi, että rakentavaahan tämä on.

Todellisuuden takapihan ongelmajätelaitos? Miten nämä jätteet lajitellaan?

Sanan valtaa käytetään niin monilla tasoilla, kuin viestintää ylipäätään on olemassa. Aina on joku, jonka sana painaa enemmän, joku joka voi väittää mustaa valkoiseksi ja saada muut epäilemään omaa värisokeutta. Aina on joku, joka käyttää sanan valtaa hyvään ja aina on enemmän heitä, jotka käyttävät sitä toisten painamiseen, alistamiseen, rajoittamiseen ja kiusaamiseen. Aina. Tällä hetkellä taitaa olla niin, että maailman julkaistu tekstimassa kaksinkertaistuu joka vuosi, ja sen lisäksi keskusteluja ja informaatiota välitetään monin muinkin keinoin. Meistä jokainen joutuu poimimaan totuutensa valtavasta massasta tietoja, väitteitä ja valheita, eikä omasta totuudesta kiinni pitäminen ole enää suinkaan vaivatonta jos edes mahdollistakaan.

Onko sanan vallan väärinkäyttäjiä mahdollista saada kiinni? On kai, mutta rapakon takaisen johtohahmon edesottamukset osoittavat, ettei sillä välttämättä ole seurausten kannalta niin suurta väliä. Totuuden ja vaihtoehtoisten totuuksien määrittelemisessä vaihtoehtoisia totuuksia puolustetaan itsepintaisemmin todenpuhujien mykistyessä härskiyden edessä epäuskoisina.

Ja näin on myös meidän elämässämme.

Yksinäinen rakastaja

Rakastetuksi tuleminen ja toisen rakastaminen ovat varmaankin aika suuri osa ihmisyyttä. Aika moni kaipaa rinnalleen vertaista kumppania, joka tukisi, hyväksyisi ja rakastaisi - ja jos mahdollista perustaisi perheen ja jakaisi arjen. Parisuhde- ja perhedynamiikka ja niiden toimiminen ovat kuitenkin mysteerejä, joita ei voi ennustaa oikein minkään perusteella, ja niinpä olen alkanut epäillä, että kestävän parisuhteen ja perheen perustana on lähinnä hyvä tuuri. Että perheen kulmakivi - aikuisten välinen suhde - on kiinni ennustamattomista tekijöistä, joita tunne, tahto ja sinnikkyys voivat toki edesauttaa, mutta jotka eivät kuitenkaan välttämättä riitä pitämään pakettia koossa.

Mihin sydän riittää?

Kuten sanottua, moni haluaa rakastaa ja tulla rakastetuksi. Hyvässä tuurissa löytyy kumppani, joka nousee noiden tunteiden ja toiveiden kohteeksi. Vielä paremmassa tuurissa tunne on molemminpuolinen, sillä mielestäni yksi maailman suurimmista ihmeistä on kaksi toisiinsa rakastunutta ihmistä. Tällä valinnanvaralla mahdollisuudet rakastua "ketjussa" (minä häneen, hän tuohon, hän kaukaiseen, kaukainen läheiseen ja läheinen johonkin muuhun) ovat kuitenkin lähes rajattomat, joten siksi kahden välinen rakkaus on mielestäni ihme.

Rakastuminen ja ihastuminen päättyvät aikanaan. Tulee tasaantuminen, tulee muitakin ajatuksia ja arki rullaa tunteiden kihinän ja pöhinän yli. Luottamus toiseen on ehkä kasvanut niin, että välillä kumpikin usktaltaa kiukutella ja olla muutakin kuin ihana, ja tämähän on vain inhimillistä ja ennustettavaa - huuma tasaantuu ja loppuu, koittaa arki.

Joskus arkeen kuuluu tässä vaiheessa jo lapsia ja asuntolaina. Tulee velvollisuuksia ja vastuita jotka pitäisi yhdessä jakaa. Luulen, että viimeistään tässä kohtaa alkaa herätä myös kysymyksiä siitä, että tätäkö tämä nyt sitten on aina ja ikuisesti? Tätäkö minä halusin?  Oli lapsia tai ei, näiden kysymysten vastaukset ovat niitä ennustamattomia tekijöitä, jotka tuolla aiemmin mainitsin: onko tämä todella sitä, mitä haluan, ja haluanko sitä juuri tuon toisen ihmisen kanssa. Näihin kysymyksiin ei voi vastata ennen kuin tilanne on oikeasti tässä ja läsnä.

Katsekin kertoo

Joskus käy niin, että hyvin rakkaudessaan kihissyt pari huomaa olevansa arjessaan yksinäinen. Että vaikka sen toisenkin kengät ovat samassa eteisessä, ei yhteyttä enää ole. En tule kuulluksi, en nähdyksi, en kohdatuksi. Sellainen masentaa, suututtaa ja saa epäilemään, että tuo toinen on rikkonut jotain lupaamaansa, tai ainakaan hän ei ole enää se, johon rakastuin. Mihin minä rakastuinkaan? Mitä näin tuossa ihmisessä, joka vetäytyy, nalkuttaa tai on tyly? Joka on kiireinen, unohtaa minut? Pikkulapsiarki moninkertaistaa ristiriitojen synnyn, näin olen uutisointia ymmärtänyt. Jonnekin katosivat he, jotka halusivat rakastaa, kohdata ja ymmärtää, olla läsnä ja toistensa tukena. Tulee kahdet rutistuneet kulmakarvat ja äreä katse.

Olen miettinyt parisuhteen virtauksia aika pitkään, ja seurannut velvollisuudentuntoisesti Ensitreffit alttarilla- ohjelmaa saadakseni vinkkeliä parisuhteen muodostumiseen ja siihen, mitä asiantuntijat asioista tuumivat. Onhan se ollut opettavaista, ja tällä tuotantokaudella olen löytänyt ainakin muutaman oleellisen tekijän, jota ilmeisesti parisuhteessa voisi tarkkailla:

1) Millainen minä olen tuon toisen ihmisen seurassa?
2) Pidänkö siitä ihmisestä, jonka hän minussa nostaa esiin?

Niin. Minä en kysyisi enää "mitä minä tunnen tuota ihmistä kohtaan", vaan "kuinka siedän itseäni hänen seurassaan?" Sillä jos ja kun toinen herättää itsessä pelkkää ärtymystä, välttelynhalua tai turhautumista on varsin varmaa, ettei se toinenkaan hirvittävästi voi siitä seurasta nauttia tai ainakin se on huomattavan vaikeaa. Voi olla, että rakkautta on vielä. Voi olla, että on tahtoa korjata ja tehdä asiat paremmaksi. Voi olla, että kaiken voi vielä korjata. Voi olla, että suhde on ohi ja loppu.

Tai voi olla, että ihmiset tekevät toisistaan hauskempia, ihanampia, sinnikkäämpiä, yritteliäämpiä, hellempiä ja ainakin hitusen parempia. Niinkin voi olla. Mutta sitäkään ei voi tietää ennen kuin tilanne on tässä ja nyt. Ei voi tietää nouseeko suhdetta kihinän ja pöhinän aikana ja varsinkin sen jälkeen kantamaan huumori, sielun yhteys, yhdessä näkeminen ja kokeminen, kosketus tai jokin muu tai nämä kaikki. Jos kokee olevansa toisen ihmisen ansiosta hitusen parempi ihminen kuin ilman häntä, on suuri todennäköisyys, että arki on yhdessä tekemistä, jakamista ja olemista taistelukentän sijaan. Voi olla.

Mutta kun sitä ei voi tietää. Kukaan ei voi ennalta tietää, mihin suuntaan suhteessaan kasvaa. Ei voi ennustaa, pidänkö siitä muutoksesta, joka tapahtuu tuossa toisessa tai minussa itsessäni tai miten nuo muutokset voidaan sovittaa yhteen. Jos siis voidaan.

Kenen tehtävä?

En usko, että kukaan ryhtyy suhteeseen vain erotakseen. Uskon ihmisten vilpittömään uskoon, toivoon ja rakkauteen sitä toista ihmistä ja yhteistä elämää kohtaan. Uskon, että ihmiset yrittävät parhaansa.

Jotenkin parisuhteisiin ja perheisiin syntyy yksinäisiä rakastajia, jotka eivät enää tiedä, mihin  rakastavat, toivovat ja hellät tunteet voisi kohdistaa. Kasvaa muureja, joita ei osata purkaa tai unohdetaan missä ovi on, ja niin toisesta tulee ennemminkin vihollinen kuin kumppani. Jos perheessä on lapsia, voi hellyyttään purkaa heihin, ja jos ei niin sitten en tiedä. Toisaalta, ei lasten pitäisi olla parsuhteen tunnetyhjiön korvikkeitakaan, vanhemman - tai kummankin vanhemman - tunne-elämän pelastajia, heidän pitäisi saada olla vain lapsia.

En tiedä voiko yksinäisiä rakastajia jotenkin auttaa. En tiedä kaipaavatko he apua. Aina voin kuitenkin kuunnella, ja aina on onneksi perheasiain neuvottelukeskus. Aika usein kannattaa yrittää.

Mieheksi ja naiseksi hän loi heidät

Tämän vuoden aikana olen huomannut, että uutiskynnys on toistuvasti ylittynyt sukupuoleen ja sen kokemiseen liittyvät aiheet. Sukupuolisuuden kokemus, ymmärrys siitä mikä minä olen, on ymmärtääkseni varsin vankka tekijä ihmisen minuuden kartassa. Esikuvia etsitään ja verrataan itseen usein tiedostamatta, mutta joskus hyvinkin tietoisesti. Jo pienille lapsille on tärkeää voida vertaisryhmässä lokeroida itsensä ja toisensa esikuvien mukaisiin laatikoihin, joissa yleensä lukee "poika" ja "tyttö". Vertaisten löytyminen omasta lähipiiristä on tärkeä tekijä, ja vaikka kuinka yrittäisimme neutraloida ja häivyttää sukupuolia, ne silti ovat.

Sukupuoli määritellään ensisilmäyksellä naiseksi, mieheksi tai inter-sukupuoliseksi (jos on vielä joku neljäs vaihtoehto, niin ok, nämä minä tiedän). Biologinen määritelmä on periaatteessa helpoin, sillä kuten sanottua, sen voivat määritellä muut ihmiset. Mielikuva itsestä tuon biologisen määritelmän mukaisena tai vastaisena on kuitenkin jokaisen subjektiivinen kokemus, enkä ymmärrä, miksi cis-tytön tai -pojan kokemus itsestään olisi millään tavalla oikeampi kuin transtytön tai -pojan.

Silminnähden! Vai onko sittenkään?

Perjantaina 3.11.2017 osuin television äärelle Trans-perjantain kohdalla. Ohjelmassa neljä transsukupuolista kertoi kokemuksestaan väärässä kehossa, lisäksi kuultiin translapsen vanhempia.  Myös itsensä sukupuolettomaksi kokeva taiteilija kertoi itsensä etsimisestä ja löytämisestä - en tosin ihan tajunnut, mistä kohtaa hän oli sukupuoleton, sillä hän vaikutti edustavan iloisesti molempia (ja kyllä, sanavalinta 'iloinen' on ihan tietoinen. Tyyppi oli aika hauska ainakin eetterissä).

Ohjelman ensimmäinen haastateltava oli Viivi, joka oli oman itsensä kanssa hyvin syvissä vesissä. Hän on koko elämänsä ajan kokenut olevansa poika, ja naiseus oli hänelle rangaistus, joka ei erilaisine - miehisistä ruumiintoiminnoista poikkeavine - toimintoineen ollut hänelle millään tavalla uteliaisuuden, vaan lähinnä häpeän kohde. Kokemuksestaan huolimatta hän ajattelee, ettei sukupuolen korjaus pelastaisi häntä miltään. Tulkitsin hänen älyllistäneen erilaisuuden kokemuksensa niin syvästi ja laajasti, että itsekokemuksen etsintä oli jo muuttunut totuuden etsimiseksi. En tiedä, voiko sitä tällä saralla edes löytää, mutta toivon Viivin löytävän rauhan itsensä ja kysymystensä kanssa.

Toinen haastateltava oli sukupuolensa kokonaisuudeksi korjannut Amanda, joka hienosti tsemppasi kahta teini-ikäistä poikaa. Hän oli onnellinen siitä, että Mesi ja Mika olivat uskaltaneet kertoa kokemuksestaan varhemmin kuin hän itse. Amanda itse oli omien sanojensa mukaan kaapissa 45 vuotta ennen kuin uskalsi tulla sieltä pois. Se on aika pitkä aika esittää. Mesi ja Mika olivat molemmat reippaita poikia, joille molemmille valinnat uimahallissa ja yleisissä vessoissa aiheuttivat päänvaivaa. Kun kumpikin tiesi, että "omalla" puolella olisi kiusallista olla ja sillä toisella puolella katsottaisiin todella kieroon.

Viimeinen esilletuoduista kokemusmääritelmistä tuli 5-vuotiaan tytön vanhemmilta. Heidän tyttärensä oli pakottanut heidät pohtimaan, kuinka sukupuolisuutta käsiteltäisiin - he olivat ratkaisseet asian kertomalla, että joillain tytöillä on pippeli. Minusta selitys on nerokas, sillä se mahdollistaa sen, ettei kasvava tyttö koe sukupuolielimiään itselle uhaksi tai häpeälliseksi - ainakaan niin, että hän pyrkisi vahingoittamaan itseään osista, joiden ei tunne kuuluvansa itseensä. Tai joiden kokisi olevan vallan väärät. Nostan hattua näille vanhemmille.

Lisäksi törmäsin lehtijuttuun lukioaikaisesta tuttavahkosta. Hänen kohdallaan ihmettelin pari vuotta, miksi poika laulaa tyttökuorossa, mutta koska hän vastasi nimeen Niina ajattelin että mikäpä siinä. Ja hyvin hän kyllä veti, ei siinä mitään.

Nykyään Niina esiintyy räppärinä nimellä Tero Hetero. Hän kokee olevansa hetero mies, joka on lisäksi pienen pojan äiti.

                            Risto Räppääjä tietää, ettei ihmistä saa tunkea vääränmalliseen lokeroon


Luulen, että kaikki edellä esitelty ovat monelle aikamoista mössöä. Herää kysymyksiä seksuaalisuudesta (esimerkiksi Mika seurustelee heteroksi itsensä mieltävän tytön kanssa) - mutta ei kai meistä kukaan seurustele toisen ihmisen elimien kanssa. Eikä seksuaalinen suuntautuminen ole riippuvainen sukupuolesta - se kai ollaan jo hiljalleen opittu tai ainakin oppimassa.

Otsikko on tutusti Raamatun alusta, jossa Jumala luo ihmisen kuvakseen, mieheksi ja naiseksi. Kehen edellä esitellyistä nuo määritteet eivät sopisi? Kastaessani sanon usein, ettei Jumala tee virheitä minuuttamme rakentaessaan. Että se, kuka koemme olevamme, on Jumalan meille antamaa. En osaa enää ajatella muuten.

Ps. Minusta Niina sotkee myytti- ja itsestänselvyyspakkaa hyvällä otteella. Äitiys kuvataan usein naiseuden ylevimpänä muotona, jossa nainen ansaitsee itselleen ison alkukirjaimen, Nainen. Mutta entäs, jos äitiys ja naiseus eivät oikeasti riippuisikaan toisistaan? Ihan vaan mietin...

#metoo

Nainen ja pappeus - ilmeisen kiehtova yhdistelmä joidenkin mielestä. Onko naispappi julkista riistaa? Saako huudellessa sinutella vai pitääkö teititellä? Olen tästä teemasta aiemminkin napsutellut, mutta #metoo -kamppanjan siivittämänä rouskuttelen asiaa vielä vähän ahdistelun näkökulmasta, ja Maarit Hirvi antoi asialle kasvot ihan valtakunnan mediassa vastikään.

Alba ja yleensä muutenkin asialliset kuteet peittävät pappeja - niin miehiä kuin naisiakin. Jotain eroa ilmeisesti on kuitenkin havaittavissa, sillä onhan se nyt selvää, että naispappi on seksuaalisempi olento kuin miespappi. Vai onko? Tai siis, tapahtuuko näin miespapeille?

- Harvoin on perääni niin paljon huudeltu, kuin sokeripala näkyvillä päiväsaikaan kaupungilla - ilta-aikaa en ole kokeillutkaan. On ehdotteluja, uteluja ja kommentointia - ulkonäköä ruoditaan ihan aika isoon ääneen, eikä muutenkaan olla nätisti. En tiedä, onko siinä toisaalta kyse jostain miesten välisestä pissimiskilpailusta, että kuka uskaltaa olla papille törkein, sillä jutut ovat oikeasti kamalia. Sitä paitsi, voiko siihen laukoa takaisin ilman, että papin loukkaavasta julkisesta käytöksestä saa lukea vähintään paikallissanomien tekstiviestipalstalta? Tai mites miehet, huudellaanko teille kun kuljeksitte kaftaanissa kirkon ja konttorin ulkopuolella?

-Alba peittää, ja kuulemani mukaan se vasta jännää onkin. Että on jännää, kun jää melkeimpä kaikki arvailujan varaan. Kollega oli toivoteltu uralle sanoilla, että "siellä sitten naispappeja alttarilla raiskataan". Minusta aika hämmentävää puhetta, loukkaavaa, pelottavaa ja häiritsevää puhetta. Että kutsumuksensa ja virkansa mukaisesti toimiva ja esillä oleva nainen niinku kerjää just sitä. Niinku mitä?

- Naispapitkin lisääntyvät. Ovat raskaana, ja siitä voinee maalaisjärjellä päätellä, että peitto on heilunut. (Tämän voi lisätä edellisen kohdan raskauttavaksi tekijäksi myös.) Naispapin raskaus voi ilmeisesti olla hämmentävää, sillä minulta ainakin on kyselty aviomieheeni viitaten, että hän varmaan on lasteni oletettu isä. Öö, kyllä minäkin oletan niin... Toinen ihan oikeasti ja vain puoli leikillään kyseli, että onko lapseni isä mieheni vai Jumala. Että jos nyt kuitenkin ihan neitseellishenkisesti oltaisiin liikenteessä. Tuota, mitä? En tiedä, oliko tämä varsinaisesti seksuaalista ahdistelua, mutta on se vähintäänkin vähän outoa ja aavistuksen kiusallista. Lieneekö eroa miespappien perheiden kasvamiseen tässä?

- Myös "pastorille puoliso" -formaatti kuuluu repertuaariin. Varsinkin uuden pastorin ilmestyessä seurakunnan metsästysmaille kokeilua saattaa olla enemmänkin. Joskus puolisoa haetaan itselle, joskus omalle lapselle, joskus veljelle, joskus siskolle... tässä taidetaan miesten kanssa olla kyllä samalla viivalla - sillä ainakin pienemmillä paikkakunnilla naittajia vielä on. on hämmentävää tulla arvioiduksi naimis- tai naittamismielessä. Nuorelle idealistille aika raakaakin. Omalla kohdallani edes avioliitto ja lapsi eivät tuntuneet alkuun olevan esteitä, mutta perheen esittelemisellä se sittemmin loppui. Kollegaa tuore leski kyseli treffeille jo toimituskeskustelussa ja jatkoi muistotilaisuudessa vonkaamista. Siis juuri edesmenneen puolisonsa hautajaisissa. Tuota, niin... miehet, kokemuksia?

Missä tämä raja kulkee?

Yllä olevat tapahtumat ovat kaikki seurakuntalaisten pappeihin kohdistamia, ja niitä on toki vielä lisääkin  - muiden työntekijöiden kohtaloista tiedän valitettavasti vähemmän. En tiedä, miten paljon seurakuntien työyhteisöjen sisällä häirintää tai ahdistelua on - tuskin meillä ihan törkeimpiä temppuja tehdään, mutta tuskin ollaan ihan puhtaitakaan. Työyhteisöjen sisällä asiaan voidaaan kuitenkin vaikuttaa - ja varmasti vaikutetaankin - mutta entä sitten, kun seurakuntalainen poistaa varmistimen? Kysyin tuolla jo edellä, että miten mihinkään voi vastata, ja kysyn sitä uudelleen: saako laukoa takaisin? Voiko pyytää lopettamaan? Pitääkö olla kuulematta? Entä jos punastuu?

Onko julkinen virka ja tunnistettava virkapuku oikeutus peräänhuutelulle? Kuinka omaa ja firman mainetta pidetään yllä niin, ettei alista itseään törkeyksille? Tai ettei suostu niihin - vai pitääkö niihin suostua, koska itsehän tätä kerjäämme kun olemme esillä?

Facebookissa kiersi pohdinta, missä pohdittiin naisten kokeman ahdistelun ja miesten tekemän ahdistelun esilletuomiseroa: #metoo -kamppanjassa naiset kertovat kohtaamastaan häirinnästä - mutta kuten Raamatussakin, aviorikoksesta tavattiin vain nainen. Me emme tiedä, kuinka moni mies ahdistelee naisia, emme tiedä, kuinka moni raiskaa. Emmekä toisaalta tiedä myöskään todellisia lukuja ahdistelua kokenista tai raiskatuista. Naiset ovat vaiennet ja vaikenevat edelleen, sillä asia hävettää, ja toisaalta sitä miettii, että onko tämä nyt niin paha asia. Ja mikä kamalinta, naiset eivät itsekään välttämättä vain ymmärrä, tue ja tsemppaa toisiaan, vaan myös syyttävät toisiaan näiden kohtaamasta häirinnästä, ja katsovat sen olleen joko kerjättyä tai ansaittua. Tai sitten tämä:

Wulfmorgenthaler - ytimen toisella laidalla

Niin. Tiedämmekö ja ymmärrämmekö itsekään, miten tähän pitäisi suhtautua? Kuka tätä tuulimyllyä oikein ajaa?

Otsasi hiessä

Viikonloppuna Helsingin Sanomat julkaisi jutun Ossista, joka on ideologisesti työtön. Sittemmin Ilta-Sanomat jatkoi ja jakoi jutun ja näin Ossi pääsi kansan tietoisuuteen someraivon räjäyttävällä tavalla. Ossi kertoo, että pärjää ihan hyvin yhteiskunnan tuilla, ja että hän kokee epämiellyttävän työntekemisen uusorjuutena, johon hän ei suostu. Kuulema kaverit ja sukulaiset jelppaavat. Tuota, Ossi on melkein 40-vuotias terve ihminen. Hänen mielestään työn pitää olla vapaaehtoista ja itsensä kehittäminen on nostettava ensijaiseksi henkilökohtaiseksi tavoitteeksi, ja tämä on yhteiskunnan paitsi hyväksyttävä myös mahdollistettava.

Ei oo pakko, jos ei taho! Vai mitä, TE-toimisto?

En tiedä, mikä protestanttisen etiikan (huom. ei luterilaisen työmoraalin, se on piispan mukaan väärinkäsitystä) työtä jumaloiva olio minussa heräsi, mutta tällaisia ajatuksia sillä oliolla on:
1. ihminen, joka ei tee työtä, kuolee ilman apua.
2. ihminen, joka on sairas, kykenemätön, heikko tai muuten työhön soveltumaton on oikeutettu saamaan apua.
3. terve "ideologisesti työtön" loisii.

En kannata itsensä kiusaamista työllä. En kannata itsensä hajottamista, kiduttamista tai elämän hankaloittamista työllä. En kannata myöskään hyödyttömyyttä, jos hyödyllisyys on mahdollista. Kapitalistinen orjuus on syntiä sikäli, kun ihmisestä tulee sen rattaissa esine, numero, hyödyke tai rahan ansaitsemiskeino jollekin muulle. Työn tekeminen leivän päällysteiden vuoksi on elämän ylläpitämistä ja mahdollistamista. Minun mielestäni.

Suomalainen tuliviidakko on hämmentävä ja monesti se rankaisee työn tekemisen, mikä on käsittämätöntä. Siinä mielessä se mahdollistaa ja kannustaa kaikenlaiseen ketkuiluun ja väärinkäyttöön - se kun on monin tavoin helpompaa ja jopa taloudellisesti kannattavampaa kuin työn tekeminen, varsinkin pätkissä ja hyvin huonosti palkatuissa töissä. Työstä se käy työn veälttelykin, luulisin.

Ossi on jollain tavoin vapaampi kuin moni meistä muista; ja se ehkä lisää monen raivoa häntä kohtaan. ' Ei ne suuret tulot vaan pienet menot' kulminoituu hänen elämäntyyliinsä, jossa toisten apua tarvitaan kaikkeen vähänkin ylimääräiseen - ja varsinkin nyt kun häntä palveleva TE-toimisto lakkautti tuet tutkinnan ajaksi, ja mahdollisesti kiristää kaverin joko työhön tai koulutukseen, koska Ossin julkitulo ei nyt varsinaisesti enää mahdollista suoraa loisimista.

Ossin vapaus olla tekemättä mitään on monelle muulle hyvin vaikeaa, sillä aika moni haluaa olla hyödyksi jos ei muille niin edes itselleen. Mielenterveys on monella pitkäaikaistyöttömällä koetuksella juuri sen arvottomuuden vuoksi, mikä omista ihanteista nousee, ja joita ei voi työn tekemiseen kanavoida. Nämä tunteet ja arvot Ossi on kääntänyt vapaudeksi.

Vaan ei hänkään ilmeisesti ole ollut ihan toimeton, sillä Ossi on  kirjailija, ja kirjoittamalla hän on saanut omantuntonsa äänen hiljenemään. Ilmeisesti systeemi vaivasi häntä itseäänkin ainakin aluksi. Esikoiskirjan julkaisusta on kuitenkin jo useampi vuosi aikaa. Toivon hänen kirjoittavan edelleen, sillä sikäli kun esikoinen ei ollut omakustanne, on hän olletikin hommassa ihan hyvä. Voi tosin olla, että ideapankki on nyt vähän tyhjä, sillä esikoinen kertoi miehestä, joka elää röyhkeästi yhteiskunnan tuilla... Ehkä tämä viikonloppuinen ulostulo antaa nostetta esikoiskirjalle - sekä materiaalia seuraavaan. Ilmeisesti Ossi ei kuitenkaan voi nimetä itseään kirjalijaksikaan, sillä apurahojen tai muun rahoituksen etsiminen, hakeminen ja löytäminen on työlästä - eikä kivaa tai itseä kehittävää. Luulen, että Ossi on nyt monen sankari. Ja monen ei.

Valmiina uuteen?

Ai niin, tämä on vielä pakko tähän lisätä, kun on tätä maahanmuuttoa ja pakolaisia ja kaikkea - ihmisiä, jotka etsivät paremman elämän mahdollisuuksia ja ovat valmiita tekemään raskasta, koulutukseensa nähden ala-arvoista työtä (eivät toki kaikki, mutta aika moni)... mites nämä ossit, jotka ovat syntyneet täällä? Miten nämä "ideologisesti työttömät" olisivat mitenkään heitä (lisää oma adjektiivi)?

Kiusallista

Lapsena minua sapetti. Hiekkalaatikoiden ja keinurivien kuninkaat ja kuningattaret omivat ja määräsivät itseoikeutetusti niin monesta, sulkien suosioonsa tai sen ulkopuolelle omien lakiensa mukaan. Kyllä niin odotin, että kasvaisin isoksi ja voisin jättää moisen ääliömäisyyden taakseni, sillä aikuisten maailmassa asioista näytettiin pystyvän sopimaan, neuvottelemaan ja kohtelemaan toisia jos ei ystävällisesti niin ainakin kohteliaasti.

Valta on sillä, joka jakaa lapiot.

Mikä karvas pettymys tämä onkaan ollut. Ne samat ääliöt kasvoivat kanssani isoiksi, ja hiekkalaatikoiden herruudesta taistelleen edelleen - tosin ei hiekkalapioin, vaan sanoilla, teoilla ja tekemättäjättämisillä. Aikuisuudessa kivaa on se, että lähtökohtaisesti oman seuransa saa valita. Ei ole pakko tulla toisten kanssa toimeen vain siksi, että he ovat samaa ikäryhmää kanssani. Saan valita vapaa-ajallani seurani, ja niin teenkin. Ei ole pakko leikkiä kaikkien kanssa.

Vaan työelämässä on toisin. Ja niin toki pitääkin olla, työssä pätevät ne säännöt, joita jo lapsena ihailin: kaikkien kanssa voi tulla toimeen, kun agenda on yhteinen. Asioistaan voi keskustella ja niistä voi neuvotella - ja työtehtävien mukaisesti kaikki asianosaiset otetaan mukaan leikkiin, koska niin se kuuluu tehdä. Parhaimmillaan loistavaa ja pahimmillaankin siedettävää.

Vaan ne hiekkalaatikoiden säännöt vaanivat aikuisiakin. Voihan jotain vaikkapa jättää kertomatta. Siis yhteiseen työhön liittyvää -ja sitten myöhemmin olla ihmeissään, että "kyllä me muut tämä tiedettiin". Tai että kahvipöydästä noustaan just sen tullessa huoneeseen. Tai nauretaan iloisesti - ja lopetetaan kun se tulee lähelle. Lapsellista, mutta tuskin aina tarkoituksenmukaista tai tarkoituksellista - sisään- ja ulossulkieminen ovat kuitenkin edelleen monessa paikassa totta.

Kanssa vai kustannuksella? Siinä on iso ero.

Työpaikkakiusaaminen on jatkumoa koulukiusaamiselle. Omaa asemaansa pönkittävä polkee toista tai toisia saadakseen vankemman jalansijan yhteisössä, saadakseen ihailua tai muuta hyödykettä. Voi olla, että kuten koululuokassakin, moni tunnistaa ja huomaa kiusaamisen, mutta pelossaan joutua seuraavaksi uhriksi vaikenee asiasta, eikä nouse puolustamaan kiusattua. Jossain oli ohjeita siitä, kuinka kiusatun pitäisi ottaa asia puheeksi kiusaajan kanssa, paljastaa, kuinka pahalta toisen teot ja sanat tuntuvat ja näin pyrkiä kohti yhteisymmärrystä, sillä tottahan aikuinen ihminen lopettaa kiusaamisen, kun siitä toinen hänelle sanoo.

Ja höpö höpö. Aika moni kiusaaja nauttii tekemisistään ja heikkouden paljastaminen on helpottavuudessaan "bensaa liekkeihin"-ilmiö. Okei, on varmasti heitäkin, jotka eivät huomaa kiusaavansa, eivät ole tajunneet pahoittavansa toisen mielen, mutta järjestelmällinen kiusaaminen ei ole sellaista. Uhri ei ole vastuussa pahoinvoinnistaan, hyväksikäytöstään tai alisteisesta asemastaan - eikä hänellä todellakaan ole oikeasti mahdollisuuksia puuttua kiusaajansa käytökseen.

Palikat ovat esimiehillä, joiden tehtävänä on taata työntekijölleen työrauha sekä edistää työntekijöidensä hyvinvointia - tai ainakin ehkäistä pahoinvointia. Harmillista onkin se, että usein kiusaajat ovat esimiesten kavereita tai ainakin tunnustettuja hyviä tyyppejä, joita esimiehetkään eivät oikeasti voi tai uskalla(!) moittia, vaikka pitäisi ja syytä olisi. Ei ole hyvä se. Pahimmillaan kiusaamisen uhri menettää paitsi työnsä mielekkyyden myös terveytensä. Mut kato, hei! Älä oo noin herkkänahkainen!

Oma lukunsa on toki se, että esimies itse on kiusaaja. He voivat vetäytyä moniin velvollisuuksiinsa ja oikeuksiinsa työnjaossa (kiusatulle joko hirveästi tai ei ollenkaan töitä), luottamuksessa (holhotaan tai annetaan niin epämääräisiä ohjeita, ettei toivottua lopputulosta voi niistä päätellä mitenkään), tiedon jaossa (ei jaeta, ei kysytä), tarkkailuna (palaute on aina "rakentavaa kritiikkiä", jossa kerrataan kaikki huomatut virheet), koulutusten epäämisellä, viesteihin vastaamattomuudella tai vaikkapa vain ylitsepuhumisena - kenen mielipiteellä on merkitystä ja kenen ei - tämä tulee selväksi kaikille. Työn varsinainen tekeminen voi muuttua täysin mahdottomaksi esimiehen kummitellessa ja hankaloittaessa sitä työtä, josta alaiselleen maksaa - tai näissä piireissä, joista alaiselle maksetaan.

Ei etenemismahdollisuuksia.

Tähän on vieläkin vaikeampaa puuttua, sillä kukas sen tekisi? Kun työterveyshuollossa kehotetaan vaihtamaan työpaikkaa, se tarkoittaa, ettei terveyden uhka ole enää itse keksitty, mutta ettei tilanteelle oikein voida mitään. Paska nakki. Työsuojelulaki velvoittaa esimiehiä, mutta todellisuudessa kenttä on helvetin tarkka toisinto hiekkalaatikosta, jossa pomoa ei rajoita kukaan. Ei ole äitiäkään, jolle kertoa - ainakaan niin, että sillä olisi jotain merkitystä asian helpottamisessa.

Mikä saa aikuiset ihmiset pysymään henkisesti hiekkalaatikolla? Voiko lapsuuden kuninkaiden ja kuningattarien toimintamalli jäädä päälle, jos toiminnalla on saavuttanut aina sen, mihin on pyrkinyt? Kuulostaa mahdolliselta. Voiko asiaan vielä aikuisena vaikuttaa ja kuka sen tekisi? Kenellä on valta puuttua? Kenellä on vastuu?

Niin, kenellä on vastuu? Sitä kai aikuisuus lopulta on: vastuuta asioista.

Hidastuvin askelin

Tutustuin häneen melkein kymmenen vuotta sitten. Tomera naisihminen, joka sanoi suoraan eikä pokkuroinut edes niille, jotka sitä odottivat. Eivät odottaisi toista kertaa, tai jos odottivat, odottivat turhaan.  Hän nauroi kovaan ääneen - vaikkakin harvoin - sillä naurullakaan ei tarvinnut ketään miellyttää. Reipaskin hän oli, ja se näkyi intona ja uskollisuutena heikompia läheisiä kohtaan. Hän ei säälinyt tai voivotellut, vaan keräsi muut mummot kylillä kyytiin ja vei marjaan, ruokakauppaan ja messuun - aina tarpeen, mahdollisuuden ja sopimuksen mukaan. En tiedä, millaisilla diileillä hän kansaa kyyditsi, mutta se näytti toimivan.

Eivät kaikki ehkä tykänneet, että toinen toimi niin. Vaikka onhan se outoa, että toisen auttamisen ja tsempaamisenhalu toisia ärsyttää. Kai se nostaa esiin joko sen tajuamisen, ettei itse ole moiseen valmis, tai sitten jotain kateuden tapaista. Tai sitten siinä on jotain vääränlaista, vaikka homma toimii ja kaikki ovat tyytyväisiä - siis muut, eivät sivusta tarkkailevat. Jotkut vain näkevät hyvässäkin vähintään pahan siemenen, vaikka ei tarvitsisi. Mutta ei hän sellaisesta piitannut. Antoi muiden murista murinoitaan, ja jatkoi hyvän tekemistä muiden puheiden uhalla. Eikä edes hävennyt yhtään.

Valkosipuli. Kaunis, vahva ja mielipiteitä jakava.

Sitten hän katosi. Ei hän siis hävinnyt samalla tavalla kanervikkoon kuin mitä viimepäivinä on lehdistä saanut lukea, mutta minä en häntä enää nähnyt. Kaipasin ja pohdin, missä hän lienee, mutta en edes tiennyt keneltä kysyä. Hän oli aina ollut se, joka tiesi ja jolta kysyttiin. Meni pitkään ennen kuin tapasimme taas.

Niin, me tapasimme jälleen. Tapasimme messussa, enkä ollut tuntea häntä. Hän oli muuttunut niin toiseksi, vaikka silmien pohjalla oli edelleen rautaa. Nyt katseessa oli kuitenkin myös hätää, luopumista ja kipua, jota ei pystynyt määrittelemään. Enää hän ei pystynyt olemaan se, johon turvattiin, nyt hän on niitä, jotka tarvitsevat toimintakykyisempiä pärjätäkseen. Minä toivon niin, ettei missään ole ketään, joka kokisi ylemmyyttä hänen heikkemisensä nähdessään, vaikka ei hänen puuhakkuudeestaan olisi voiman päivinä pitänytkään.

Tiedän, että muutos on ollut hänelle vaikea, se on ollut nopea ja raju. Äly ja mieli ovat terässä ruumiin antaessa periksi, ja hän tuntuu kutistuneen murto-osaan vaikkapa vain reilun vuoden takaisesta. Minä ymmärrän hädän, vaikka en voi siinä auttaakaan, ja tämä muutos on vaikea minullekin, vaikka emme sinänsä ole läheisiä. Minulla ei ole muuta kuin hymy ja hiljaisuus, toive, ettei mihinkään satu nyt tai kohtakaan.

Messun jälkeen halasimme auringonpaisteessa. Kumpikaan ei halunnut päästää irti.

Varjele hänet, Isä.