Mielelläni

Papin työtä tehdään koko persoonalla ja varsin usein kaikilla lahjoilla, mitä kullekin on suotu. Työssä saa ja usein myös voi olla juuri niin luova kuin haluaa ja pystyy. Ja mielelläänhän juttuja tekee niin hyvin kuin pystyy, sillä kukapa sitä haluaisi päästää itsensä liian helpolla. Jostain syystä ainakin itse yritän usein keksiä pyörän uudelleen, vaikka ei aina tarvitsisi.

Luovasti toimiessa innovatiivisessa ympäristössä syntyy paljon hyvää, hauskaa ja kivaa, jota on itsekin kiva tehdä, ja joka motivoi järjestämään ties minkälaisia spektaakkeleja paitsi seurakuntalaisten myös oman riemun vuoksi. Palaute on yleensä hyvää ja itselläkin hyvä mieli.

Kaikenlaista innovaatiota

Mutta entäs sitten, kun luovan ympäristö onkin innostumiskielteinen? Että 'älä innostu, ettet vaan väsytä itseäsi liikaa' ja 'Ei siellä edellisessäkään jutussa nyt niin paljon ollut porukkaa, ei varmaan kannata tähän nyt liikaa satsata' tai 'En kyllä ymmärrä, että kuka tähän tulisi, tiedätkö sinä?'. Kyllä se alkaa hiljalleen nakertaa mieltä ja intoa ja yritystä kehittää käytänteitä. Tulee turhautuminen ja väsymys, ei jaksa edes yrittää ja menee hohto normiduuneistakin.

Tämä on vain yksi polku innosta turhautumisen kautta uupumiseen ja siitä masennukseen. Alkupisteitä ja reittejä perille lienee miljoonia.

Mielenterveysongelmat ovat yleisiä. Mielenterveysongelmia, uupumusta ja masennusta hävetään. Työteho ja ihmissuhteet kärsivät, elämän mielekkyys vähenee ja katoaa. Mikään ei kiinnosta tai tunnu juuri miltään, ellei sitten jatkuvaa pahaa oloa lasketa. Apua ei uskalleta hakea, sillä "tää on ihan normaalia", "ei minun pitäisi tuntea näin, "kyllä tää menee ohi"ja "joillain on vielä rankempaa". Mielenterveysongelmien kanssa yritetään pärjätä viimeiseen pisaraan - ja sitten voi ihminen olla jo niin raunioina, että toipuminen vie vuosia. Ja eipä sillä, ei mt-toimistoon välttämättä pääse ilman akuuttia tilannetta, jolloin vielä sittenkin omaa tilaa saatetaan vähätellä, hävetä tai peitellä. Turhaan, sanon minä.

Kuinka tätä painetaan?

Mielenterveystyö on tällä hetkellä varsin pitkälle korjaavaa työtä. Tilanne johtuu muun muassa resursseista, mutta myös asenneilmapiiristä, jossa jokaisen meistä on pärjättävä mielessään ilman apua, sillä talvisodan henki ja on sitä ollut ihmisillä vaikeampaakin. Totuus kuitenkin on, että meissä on eroja, jotka nousevat persoonasta, voimavaroista ja ympäristöstä - ja vaikka mistä muusta. Mielenterveydellisesti yritämme kuitenkin pysyä kaikki terveiden kirjoissa, ja se onnistuu helpoimmin välttelemällä heitä, jotka voisivat toisin todistaa - niinpä kenen tahansa mielen pommin aikalaukaisin saattaa lähteä tikittämään salaa.

Kumpikohan tulisi yhteiskunnalle kalliimmaksi: nykyinen systeemi, jossa ihmiset otetaan kiinni kun he roikkuvat kuilun reunassa yhden sormen varassa, vai olisiko mahdollista luoda systeemi, jossa jokainen (vaikkapa 10 vuotta täyttänyt) suomalainen kutsuttaisiin joka vuosi tai parin vuoden välein psykologin juttusille vähän samaan tapaan kuin meidät nyt kutsutaan hammashoitajalle? Voisiko se, että meidät kaikki kutsuttaisiin psykologille vähentää mielenterveyteen ja sen hoitamiseen liittyviä tabuja, koska mielenterveysseula koskisi meitä kaikkia?

Mitä hyötyä moisesta systeemistä olisi? Oppisimme lapsesta asti käymään puhumassa voinnistamme ammattilaiselle, eikä siihen ehkä enää muutaman vuoden kuluttua liittettäisi niin suurta epäonnistumisen tai häpeän tunteita, sillä olisi ihan normaalia käydä tarkastuskäynnillä, jolloin - kuten hammashoidossakin - ongelmia voitaisiin seuloa esiin jo niiden kehittymisvaiheessa ennen kuin tilanne ja ihmisen vointi romahtaisi. Jaksaisimmekohan töissä ja parisuhteissamme paremmin, jos saisimme ilman häpeän epäilyjä kertoa voinnistamme ja kysymyksistämme ammattilaiselle. Että se olisi normaalia. Olisi normaalia voida välillä hyvin ja välillä huonosti. Olisi normaalia hakea ja saada apua - eikä niin monen tarvitsisi ajautua liian pitkälle pahassa olossaan. Olisi normaalia olla tietoinen ja jopa huolissaan omasta mielenterveydestään, ja olla tietoinen siitä, että apua on saatavilla.

Luja ote

Ei avun tarjoajia, mielenterveyden ammattilaisia tai edes diagnooseja tarvitse pelätä. Kartoittaessani omaa jaksamistani ja hyvinvointiani olen ollut tekemisissä sekä psykologien, psykiatrin että
muutaman terapeutin kanssa. Tästä ei ole mitään pahaa sanottavaa, sain tarvitsemaani apua ja ulkopuolisen arvion toimintakyvystäni. Sitä paitsi psykiatrin lausunnossani on muun muassa maininta hyvästä huumorintajusta. Se yllätti hieman ja piristi aika paljon 😄

Hyvää vointia!

Leiricooper ja turnauskestävyys

Kesän ensimmäinen rippileiri on takana. Oli kivaa ja välillä vähän väännettiin kättä siitä, miten täällä oikein ollaan ja minkä takia. Oli hämmästyttävän stress free-viikko - varmaan siis joko unohdin jotain todella oleellista tai tein jotain hyvin väärin.

Herättää muistoja, eikö?

Rippileirit ovat aina aikamoisia jännäreitä, vaikka kokemus tuokin jo jonkin verran varmuutta. Jännää ei enää ehkä olekaan se, että miten itse on, vaan missä jamassa leireilijät ovat. Kun ei ole ihan selvää, että kaikki ovat oikeasti leirikuntoisia - ja yleensä hekin jotka eivät ole, haluavat leirille - ja heidät otetaan.

Rippileiri on luterilaisen kirkon lippulaiva. Se kokoaa koko ikäryhmästä valtaosan leirikeskuksiin metsiin ja vaaroille oppimaan asioita Jumalasta, seurakunnasta, itsestään ja toisista. Tämän oppimisen lisäksi leirejä on teemoitettu, ja riparoitumisen ohella voi ratsastaa, vaeltaa, liikkua, soittaa, meloa, purjehtia, piirtää ja valokuvata. Varmaan elokuvatakin. Jotain varmaan jäi listasta, sori siitä. Näillä leireillä nuorisoa evästetään kristinuskon saloihin, mutta ennen kaikkea heille suodaan mahdollisuus oikean elämän yhteisöön, jossa jokaiselle pitäisi olla paikka. Leirit ovat sisältöönsä nähden varsin sopuhintaisia, ja mikäli perusleirin hinta on jollekin osallistujalle liian kova, on sen maksaminen mahdollista saman firman diakoniatyöltä, eli kaikki pääsee!

Suomalaisperheiden eriarvoistuminen ja hyvinvoinnin epätasainen jakautuminen näkyy myös rippikoulutyössä. Vaikka kellään ei ole taloudellisia esteitä leirille osallistumiseen, kaikilla ei ole oikeasti psyykkisiä tai sosiaalisia keinoja ja taitoja lukittautua yli 20 muun nuoren ja muutaman aikuisen kanssa metsään viikoksi. Tai melkein kahdeksi. Leirin mitta vaihtelee viidestä päivästä kahteen viikkoon, ja näinä individualismin kulta-aikoina lyhinkin leiri vaatii aika paljon varsinkin, jos edellytyksiä ei ole.

Mitä oikeastaan tarkoitan puheella näistä edellytysten puutteista? En oikeastaan tarkoita niillä esimerkiksi oppimisvaikeuksia, vaikka nekin toki tuovat oman lisänsä opetustyöhön. Tarkoitan sen sijaan vakavia käytöshäiriöitä, itsetuhoisuutta, syömishäiriöitä ja mielenterveyden ongelmia, joista meille ohjaajille ei välttämätt edes kerrota, jotta lapsi ei leimautuisi. Toisinaan jätetään mainitsematta perussairaudetkin samassa pelossa, tai se, että joku on päättänyt, että lapsen käytökseen vaikuttava lääkitys keskeytetään leirille lähdettäessä. Että kyllä me varmaan huomataan, ja jos ei huomata, niin kaikkihan on mennyt ihan hyvin, eikö? Pahimmillaan lapsensa ongelmista tietoiset vanhemmat poistuvat maasta leirin ajaksi, joten nuoren se tukiverkon osa, johon voisimme olla yhteydessä mahdollisten ongelmien ilmetessä, puuttuu.


Kuvitellaanpas nyt tämä tilanne: 25 nuorta, 5-6 vähän vanhempaa nuorta ja kolme ohjaajaa, joista kellään ei ole mielenterveyden- tai terveydenhuollon tutkintoa. Koko joukosta vaikkapa 10% voisi olla jollain tavalla ongelmaista - ihan mistä tahansa mainitusta ryhmästä - eli ryhmästä kolmella on jokin haitta tai ongelma, joka voi vaarantaa joko ihmisen itsensä tai pahimmillaan koko ryhmän. Näistä ongelmallisista on tiedossa yksi, toisesta on tiedossa kevenetty versio ja kolmannesta ei ole kerrottu.

Kuvitellaanpa, että kyseessä on yksi itsetuhoinen, yksi kevyesti pyromaniaan taipuvainen ja yksi, joka ei hallitse aggressioitaan, eikä tyhjentävää listaa trikkereistä ole olemassakaan. Mistä näistä haluaisit olla tietoinen, mistä kelpaisi kevennetty versio ja mistä sinun ei tarvitsisi tietää? Heidän lisäkseen pitäisi pitää huoli niistä 27 muustakin leirillä olevasta, joista ainakin muutamalla on vähintään keskivaikea keskittymishäiriö ja muutamalla normaali tai vähintään astetta kovempi asennevamma.

Joissain seurakunnissa yörauhaa on pyritty turvaamaan vartiointiliikkeiden työntekijöillä. Siis siksi, että leirin sisäisten jännien lisäksi leirialueelle saattaa olla yöllisiä pyrkijöitä ulkopuoleltakin. Tai sitten heistä on apua siihen, etteivät leirille tulleet pakene tai joudu muihin vaaroihin yöllisillä seikkailuilla, joihin pitää osata varautua, mutta jos mietit taas omalle kohdallesi, että valvoisitko viikon ihan siltä varalta, että joku tulee/lähtee yöllä luvatta, ja kuinka toimintakykyisenä luulisit pysyväsi päivät niin, että sääntöuskollisetkin saisivat kivan leirin?

Jaa, listastahan jäi täysin päihde- ja peliriippuvaiset. Heitä mukaan myös ihan omalla fiiliksellä.

Arvaa mitä? Arvaa kenellä!

Mutta näillä siis mennään. Niin ja asennevammaisissa ja moniongelmaisissa saattaa olla siis myös työtovereita, joiden kanssa tätä vastuuta pitäisi jakaa ja sillai...

Lisä actionia leireille tuo muuten sekin, jos muksut olisivatkin leirillä ihan okei alkuspeksien vastaisesti, saattavat heidän vanhempansa tulla kertomaan mihin vuorokauden aikaan tahansa, missä ajokunnossa tahansa, ettei heidän lastaan saa rajoittaa. Olen jollain muotoa kärryillä siitä, että tämä työmuoto muiden kirkon nuorisohommeleiden ohessa saa aikaan hyviä asioita, ja iloitsen jokaisesta nuoresta, joka saa jonkun tolkun elämäänsä. Joskus vain mietin, että kuinka paljon meidän pitää sietää, kestää ja kesyttää, jotta se hyvä pääsee tapahtumaan. Joskus mietin myös omaa turvallisuuttani ja sitä vastuuta, jota kannamme myös nukkessamme.

Mitään edellä mainituista ei tapahtunut viime viikolla, joten siksi stress away. Siis ainakaan en tiennyt vakavammista häiriöistä, ja asennevammojen ja muiden kujeiden kanssa pärjättiin aika kivasti, mutta kaikki yllä mainitut ilmiöt ovat siis matkan varrelta tuttuja monista seurakunnista - eivät Luojan kiitos samalta leiriltä kuitenkaan. Johtoajatuksenani on ollut pysyä poissa keltaisen lehdistön lööpeistä leirien suhteen. Ja jos se joskus näyttäisikin epävarmalta, niin Alibissa menee viimeinen raja.

Jotkut humoristit kysyvät vielä, että onko meillä muka muutakin lomaa kuin nämä leirit, ja haukkovat henkeään mahtavien leirikorvausten edessä. Niin, melkein 40€/päivä tekee melkein mitä vaan ja on vastuussa ihan kaikesta... Ja edellisestä vuodatuksesta huolimatta leirityö on ihan kivaa :)

Vielä olisi yksi leiri edessä tälle kesälle. Siellä voi tapahtua mitä vaan 😁

Hard jobs?

Scroll down. It's in English there.

Minulla on ollut kunnia tutustua italialaiseen leidiin, Federicaan, viimeisen parin vuoden aikana. Fede muutti Suomeen miehen perässä yhteisen lapsen kanssa, enkä voi kuin kuvitella millainen kulttuurishokki suomalainen pikkukylä milanolaiselle on. Pyhäselässä on toki tilaa temmeltää, mutta se on auttamatta aika vaatimaton paikka suurkaupunkilaiselle. Ja silti täällä hän on talvet, koska Suomessa on jotain, mitä hän haluaa lastensa oppivan ja saavan, ja siksi hän on valmis luopumaan lämmöstä, auringosta ja ihmisistä ympärillään.

Fede tutustuu uuteen ympäristöönsä lähietäisyydeltä

Fede on osoitus sitkeydestä ja halusta integroitua suomalaiseen yhteiskuntaan. Koulutuksensa mukaista työtä hän ei Suomesta saa, mutta hän opettaa italiaa seutuopistossa. Hän opettelee suomen kieltä koko ajan, ja etsii mahdollisuksia olla hyödyksi yhteiskunnallemme samalla kun se tuo sisältöä hänen omaan elämäänsä - ja tässä on juuri se syy, miksi haluan hänestä kirjoittaa: hän todella on hyödyksi tekemällä sitä, mitä me emme osaa/tajua/ehdi/viitsi tehdä.

Fede hakeutui paikalliseen terveyskeskukseen vapaaehtoiseksi. Hän ulkoiluttaa, syöttää, ja auttaa asukkaita perjantaisin. Hän keskustelee ja antaa hetken aikaansa yksinäisille asukkaille, ja toivoo voivansa jonain päivänä myös lukea heille vaikka sanomalehteä, mutta sitä hän ei vielä koe olevansa valmis tekemään aksenttinsa vuoksi. Vaikka hän puhuu ja ymmärtää suomea, on lukeminen ja varsinkin ääneen lukeminen vielä haastavaa.

Rohkeutta, nalle! Minä kuuntelen!

Juttelimme siitä, kuinka arvostettavaa hänen toimintansa on: kuinka hän antaa aikaansa ja energiaansa ihmisille, jotka eivät tunne häntä, ja joita hän ei tunne. Kuinka hän viikosta toiseen menee avuksi, vaikka väestö suhtautuu (suhtautui!) häneen epäillen, sillä oli miten oli, Itä-Suomessa yhtään venäläisiltä vaikuttavat saavat varsinkin vanhusväestön varpailleen. Fede tekee parhaansa kertoakseen olevansa italialainen, ja se on ollut avuksi.

Fedeä kiitellään siitä, että hän puhuu selkeästi ja sanoilla, jotka ovat ymmärrettäviä. Että hän tulee joka viikko muutamaksi tunniksi. Että hän viettää aikaansa heidän kanssaan, joiden omaisilla ei ole aikaa tai jotka asuvat niin kaukana etteivät ehdi kylään. Että hän tulee, vaikka siitä ei edes makseta.

Tuolle viimeiselle lauseelle Fede tuhahti. Sanoi, että hän saa siitä enemmän kuin rahaa - hän saa siitä sisältöä elämäänsä. Pyhäselän terveysasema oli hänelle vieras, sillä Italiassa hän teki vapaaehtoistyötä lähinnä neurologisella ja syöpäosastolla. Siellä ihmiset eivät olleet vuosia, vaan vaihtuivat useammin, mutta että Suomessa nämä ihmiset viettävät laitoksessa pitkiä aikoja. Ei siis ole niin, että Fede vietäisi aikaansa terveysasemalla siksi, että hänen omat sukulaisensa ovat kaukana, sillä hän teki vapaaehtoistyötä Italiassakin. Terveysaseman henkilökunta otti hänet hieman ihmetellen, mutta sallivasti, vastaan ja nyt leidin lentäessä kesäksi Italiaan, häntä kaivataan takaisin jo nyt. Ja hän lupasi tulla :) hän tulee takaisin heti ensimmäisenä perjantaina saavuttuaan jälleen kotiin.

Niinpä niin... lapset saattavat yksinäisemme hautaan ja maahanmuuttaja pitää seuraa tuntemattomille. Voisimmekohan me, valtaväestö, ottaa heistä mallia?

(I'm sorry for my poor English skills. Try to make sense there 😁 )

I have had an honor to get known with Italian lady called Federica. She moved to Finland with her man and their kid some years ago because her man had to come here. I can not imagine what kind of shock it has been to move from Milan to Pyhäselkä. There is lots of space at Pyhäselkä -and nothing else, actually. It is pretty humble when compared to city... Still she lives here over horrible winters because here is something she wants for her kids, and that's why she is ready to give up with the sun, warmth and people around her.

Fede takes a look at her new homeland. She watches it closely.

Fede is an example of guts and good will to get in our society. She will not get the job she is educated for but she teaches Italian at seutuopisto - just to do something to get paid for! She is learning Finnish all the time while she searches opportunities to be involved in something she could find meaningful to her self. And here is the point why I wanted to write about her: she found the place to be useful and have meaningful experiences while us - Finns - are too busy/shy/ignorant or lazy to do.


Fede asked for voluntary job at local health center. She told she could take elders out, feed and help them for couple of hours per week on Fridays. She was not rejected and I'm so proud of the health centers stuff for that! So Fede started to visit them. She took inhabitants out and gave time to them by just being present. She hopes she could read a magazine or something to them some day but she is way too aware of her accent. She speaks and understands Finnish but reading aloud is too heavy for now - but maybe someday!

Don't be sad, Teddy! I'm here for you too!

We talked about how much I appreciate what she is doing out there: how she spends her time and energy to people she doesn't know and how she goes every week to help people that thinks she is Russian. We should have tolerance - and most of us have it - but among elders in Eastern Finland there is still doubts against Russians. So Fede has done good job telling she is an Italian and - among her - her points has risen a lot with this awareness.

Fede is told that it is so nice to talk with her, because elders can understand everything she says, that it is so good she comes every week for couple of hours, that she spends her time with them that has nobody to visit them. They are pleased that she comes and she is not even paid for that!

Fede feels uncomfortable about the moneytalk there. She is not doing this for money but she is having so much more than that. It gives her a reason to get up. Health center in Pyhäselkä was totally unfamiliar place to her and the genre of patients is so different from the wards she voluntaried in Italy: there she was in voluntary job at neurology and cancer wards, and patients never lived there for years. They got better and went home. Here in Finland patients die there. Still she wanted to get in and she did!

The stuff at health center wondered at first what Fede would actually do there. There was never a thing to do when she asked, so she just did what seemed to be done. Now they are missing her already because she is going to Italy for whole summer. And she isn't even left yet.

But she said she would be there as soon she comes back home. She'll be there at the first Friday after landing.

So it goes... our kids are there for abandoned at their funeral and an immigrant takes care of elders when nobody else have time. Could we learn something from them?

Mistä tunnet sä ystävän?

"Onko oikea sulle hän? Anna meren se selvittää, kuka viereesi jää."

Laulun tekijä on onnekas - hänellä on varaa valita ja koetella ystäväehdokasta/-ehdokkaita. On varaa kysyä, onko toinen oikea ystävä.

Meren selvittämät

Minulle maailman kahdeksas ihme on se, että kaksi ihmistä viihtyy yhdessä, pitävät toisistaan ja jopa rakastuvat toisiinsa. Meitä on tällä pallolla kuitenkin niin paljon, että on todellinen ihme, että kaksi tai useampi samanhenkinen löytää toisensa, viihtyy yhdessä ja saa aikaiseksi kaikkia kiinnostavia ja koskettavia juttuja. Tämän ihmeen alalajeja ovat sekä pari- että ystävyyssuhteet.

Vaikka pidänkin yhteyksien löytymistä yhdenlaisena ihmeenä, mietityttää minua myös se, ettei yhteyttä kehenkään löydy - ei kaveriksi kahville ja kalaan tai sitten parisuhdemielessä. Se, että tätä palloa tallaa näin suuri joukko ihmisiä on siis sekä este että edellytys toisten löytymiselle.

Ystävättömyys puhutti Iltalehden lukijoita, ja lehti kirjoitti kokemuksista jutun. Henna, 39 , kirjoittaa näin:

Täytän tänä vuonna 40 ja olen aina tuntenut suurta yksinäisyyttä. Olen töissä se, joka saa aina porukan nauramaan, luotettava työkaveri, jolta kysytään aina apua, rempseä ja hyväntuulinen, vahva ja stressaamaton. Mutta se on vain rooli. Raskas rooli esitettäväksi vuosi vuoden jälkeen.

Lapsena olin aina se "kolmas pyörä" porukoissa tai se, jota viimeiseksi kysyttiin mukaan leikkeihin, jos ei ketään muuta kiinnostanut. Tyydyin rooliin, enkä pitänyt suurta ääntä itsestäni. En tuputtanut seuraani.

Kotona opetettiin välttelemään myös muuta sukua, äitini piti aina suurena vaivana laittaa kahvia tai kokata vieraille ja inhosi, jos joku jäisi yökylään. Siksi sukulaiset tai tuttavat eivät käyneet kylässä, eikä meidän perhekään käynyt missään. En tunne edes serkkujani, yhtä lukuun ottamatta. Tiedän, että serkut pitävät kesäisin tapaamisia, minua ei ole koskaan kutsuttu mukaan.

Työ on vienyt minua jo kymmenen vuotta paikkakunnalta toiselle. Aina olen ottanut asenteen, että nyt aikuisena aloitan alusta ja hankin ystäviä. Niin ei koskaan käy. En enää usko, että minut haluttaisiin mihinkään mukaan.

Katson ja tykkäilen kateellisena, kun Facebook-kaverit lataavat nettiin kuvia, joissa ystävät ovat järjestäneet heille yllätysjuhlia ja vastaavia. En ole koskaan itse päässyt sellaisiin juhliin mukaan, minulla ei ole ystäviä, jotka järjestäisivät vaikka yllätyssynttärit minulle, eikä ole edes ketään, joka tulisi minun juhliini. Yritin järjestää juhlat, kun täytin 30, mutta ketään ei saapunut paikalle kutsuista huolimatta. Menin sitten yksin keikalle ja jäin hotelliin yöksi. Tosi hauskaa.

Tunnen, että olen täysin epäonnistunut ja minusta ei pidetä, olen hylkiö. Töiden ulkopuolella vietän aikani kotona, jonne sulkeudun myös viikonloppuisin, enkä koskaan käy missään. Pelkään, että minua ei hyväksytä missään. Minulla ei ole edes ollut kunnollista parisuhdetta.

Aina sanotaan, että ota itseäsi niskasta kiinni ja kukaan ei voi rakastaa sinua ennen kuin rakastat itseäsi. Minulla menee muuten hyvin, on työ, koti, auto, olen toistaiseksi suht tervekin. Pystyn hyväksymään itseni juuri tällaisena. Voisin matkustella, nauttia elämästä, mutta yksin on niin tylsää. Haluaisin keskustella porukassa, nauraa, syödä hyvin, mennä vaikka mökille, festareille, keikoille, baariin. Mikä estää? En jaksa enää tehdä sitä yksin. Olen luovuttanut. Kuulun siihen ryhmään, jonka hautajaisiin ei tule ketään.

Yksin tuntemattomaan

Sattuneista syistä johtuen varsinkin viimeinen lause pysäytti. Henna ilmeisesti osaa olla ihmisten kanssa, nauttii seurasta, on hauska ja kaikkea! Fiksu ja itsenäinen nainen, jolla elämän speksit vaikuttavat olevan kunnossa. Ja silti hän vietti syntymäpäivänsä yksin. Keltainen lehdistö on toistuvasti nostanut otsikoihin lapsia, joiden syntymäpäiville ei tullut ketään, tai joita ei koskaan ole kutsuttu syntymäpäiville. Nämä nostot ovat ymmärtääkseni keränneet lopulta joukon lapsia ja aikauisia, jotka ovat joko tulleet juhlimaan yksinäistä sankaria tai kutsuneet ko. lapsen mukaan juhliin. Hennalle toivoisin samaa, mutta jotenkin aikuisten kesken tässä olisi suuri vaara nihkeyteen ja sääliin. Kumpaakaan en Hennalle toivo.

Yllä olevan jutun kommenttiosiossa joku komppasi Hennaa, ja sanoi hänen kertomuksensa olevan kuin hänen elämästään. Uskon, että näillä ihmisillä olisi annettavaa paitsi toisilleen myös muille, mutta kuinka he voisivat löytää toisensa ilman, että kumpikaan joutuisi kokemaan etsintäänsä ja tutustumista nöyryyttävänä tai jotenkin ulkoa ohjattuna? Säälimään en suostu, sillä minulle se tarkoittaa sitä, että asian tila myönnetään ja sitä surkutellaan, mutta ettei asiaan edes yritetä vaikuttaa.  No can do, it is up to you. 

Minä haluaisin vaikuttaa.

Siispä.

1) Haluaisivatko ystävättömät löytää toisiaan ja pelata vaikka ensin Aliasta ennen kuin lähdettäisiin esim. parimelomaan? (Melominen vaatinee erityisjärjestelyä esim. Pohjanmaalla. Siispä lisää tähän paikallinen, toimiva aktiviteetti, johon tarvitaan useampia kuin yksi, mutta niin, että kaikkia tarvitaan.)

2) Kuinka kokoontua ilman itsesääliä ja sen tuomaa panssaria iltateelle keskustelemaan vaikka säästä (lame, tiedän, mutta ymmärtänette pointin).

3) Jos nämä aktiviteetit olisivat seurakunnan järjestämiä, nostaisiko se kynnystä osallistua niihin?

4) Jos olisikin vaikkapa aikuisten lautapeli-ilta otsikolla: tule yksin!, tulisitko?

5) Osallistuisitko tämän ryhmän kanssa hiljaisiin hautajaisiin, jotta kenenkään ei tarvitsisi lähteä yksin? Eihän se ihan jokapojan ja -tytön harrastus ole, mutta ehkä ymmärrystä toimintaan olisi toisella tavalla.

6) Olisitko valmis ottamaan riskin muiden ja itsesi kanssa?

Olen kiinnostunut vastauksista. Luulen myös, että koko Suomen kattava seurakuntaverkosto saattaisi löytää kaapeistaan sekä teetä että lautapelejä, josta voisi aloittaa. 

Siis jos ketään kiinnostaa.

KokoNaisena

Naisia ei saa syrjiä, koska naisia on aina syrjitty. Pitää puolustaa, koska naiset eivät ole heikkoja. Ovat yhtä osaavia kuin miehet - enemmänkin! - mutta kun ennen miehitetyt alat naisistuvat saadaan säästöjä, koska naisille ei tarvitse(?) maksaa samasta työstä niin paljon kuin miehelle, koska ei naisille ole ennenkään maksettu. Naiset hoitavat kotia ja perhettä niin pienellä rahalla, että ihan miestä ihmetyttää. Ja varmaan kyllä naisiakin.

Kun pappia kysellään ristiäisiin, häihin tai hautajaisiin naispappia saa toivoa. Se on avarakatseisen ja ketään syrjimättömän mielen merkki. Miestä ei saa pyytää, koska silloin on sovinisti, ja syrjii naispappeja. Tämä on minulle ihan hirmuinen mysteeri. Että naisia voi kysellä ihan nimellä tai ilman, mutta miespappia voi kysellä vain joko nimellä tai fraasilla "papilla ei ole väliä". On kumma juttu. Jos tässä ollaan oikeasti tasa-arvoisia, niin kai miespappejakin saa toivoa ilman, että saa konservatiivisen maineen ja sovinistin leiman - ihan sama onko kysyjä itse mies vai nainen.

Äh.

Onko siis kuitenkin niin, että naiset ovat hupsumpia, pehmeämpiä, räväkämpiä, kovaäänisempiä, kiltimpiä ja herkempiä kuin miehet, jotka ovat asiallisia ja... miehiä. Tunnen kyllä ihan huippuja miespappejakin, jotka eivät ole langenneet lokeroitumisputkeen. Heitä varmaan saa myös toivoa toimittamaan tilaisuuksia. En tiedä, kunhan jorisen. 

Hajuton, mauton, väritön, huomaamaton ja harmiton

Naisia ei saa syrjiä, koska naiset sanovat niin. Ja aika monet miehetkin sanovat niin. Ja kun jossain kokoontuu paneeli keskustelemaan jostain syvällisestä, on paikalla miehiä, koska miehet ovat syvällisiä ja naiset osaavat kuunnella ja ihastella. Joissakin paneeleissa on nainen, joka on usein ammattilainen alallaan, mutta ei välttämättä samalla alalla kuin miehet. Ainakaan kirkollisissa paneeleissa.

Synodaalikokouspaneeli Tampereella. Nainen merkitty punaisella.

En ymmärrä.

Miehet tekevät työt ja naiset puuhastelevat? Samoissa töissä siis. Miehet voi ottaa vakavasti, nainen saattaa itkeä. Tai nauraa. Saattaa mieskin, mutta silloin se on vahvan ja herkän ihmisen merkki.  Ja varmasti niin onkin.

Mikä meitä vaivaa?

En usko olevani ainoa, joka ei ota tolkkua näistä standardeista. Kun ei taida kaksoisstandardi riittää. On joku kolmiulotteinen panoramamalli, jossa perinne, käytännöt, arvot ja arvostus, itsestäänselvyydet ja turhautunut tempoilu yhdistyvät. Käsitykset tasa-arvosta eivät kohtaa, kun rankimman käden naisasianaiset vaativat tasaavaa tasa-arvoa, jossa miesten on nyt hyvitettävä vuosituhantinen sorto, ja toisella puolella on mies, jonka mielestä naisille sallittu äänioikeus alkaa osoittautua ihan hyväksi ratkaisuksi. Ja se on sitten se riittävä tasa-arvo.

Toista tasa-arvoisempi

Joku kysyi jossain kommentissa tms. miksi olen pastorinna enkä pastori. Että eikös kaikki papit ole ihan vaan tasa-arvon nimissä pappeja. Kyllä. Niin olemme. Olemme pappeja - miehiä ja naisia. Mutta en ole pappi ilman sukupuoltani, vaikka nainen olisin myös ilman pappeutta.

Minua viehättää ajatus siitä, että saan pappeudestani huolimatta olla myös nainen. Ja silloin ajattelen, että se saa myös näkyä ja kuulua kutsumanimestä. Opettajattaret, johtajattaret ja tarjoilijattaret nimikkeinä ovat painuneet historian hämäriin tasa-arvostuksen levitessä, mutta noissa nimityksissä on jotain kaunista. Ne ovat sanoina kauniita. Niissä yhdistyvät tehtävä ja tehtävää tekevän sukupuoli, eikä se ainakaan minun korvissani ja mielessäni vähennä heidän osaamistaan tai arvostustaan. Minun mielessäni he ovat tasa-arvoisempia nimikkeineen, jotka sallivat naiseuden ja jopa korostavat naiseutta tehtävän tekijöissä. Kaikki eivät korostusta kaipaa tai tarvitse. Korostus voi kuulostaa korsetilta, jossa ainakin naisen rooli kapeutuu.

Tiedän haihattelevani tässä jonkin viktoriaanisen tapakulttuurin jäännettä, mutta niin pitkään kuin sukupuolia on enemmän kuin yksi, haluan olla ylpeä sekä sukupuolestani että tehtävästäni ilman, että minun tarvitsee piilottaa tai kyseenalaistaa kumpaakaan. Ja sama koskee miehiä. Osaamista, taitoa, tietoa ja tunnetta on kaikilla - eri suhteissa ja määrissä toki, mutta emmehän me ole muutenkaan samanlaisia keskenämme, vaikka sukupuoliero poistettaisiinkin.


Niin minä ymmärrän tasa-arvon. Se ei ole lopulta edes sukupuolesta kiinni.

Yksinäisyyden anatomiaa

Joskus teinivuosina minulta kysyttiin kumpi on pahempaa: olla yksin niin ettei paikalla ole ketään, vai niin, että on ihmisten keskellä ilman että kukaan huomaa. Kumpikin yksinäisyys voi olla raskas taakka, joskin yksin olevat ihmiset eivät välttämättä koe olevansa yksinäisiä, vaan nauttivat yksinolosta - kuulun heihin ajoittain itsekin.

Yksinäisyys ihmisten keskellä voi olla musertavaa. Olla se, jota ei nähdä, ei katsota kohti. Olla se, jota ei tervehditä vaikka tunnettaisiin, tai se, joka ei pääse edes omasta kuorestaan niin paljoa ulos, että voisi tarttua  ojennettuun käteen sellaisen kohdatessaan. Yksinäisyys on aina subjektiivinen kokemus, jota toinen ei välttämättä koskaan voi ymmärtää - sillä sitä kai yksinäisyyden perimmäinen olemus on: jakamatonta. Yksinäisyyden subjektiivisuuden ei pitäisi tarkoittaa, ettei toisen yksinäisyyteen pitäisi tarttua, tai huomata sitä. Eikä sitä saisi missään nimessä vähätellä.

Mietin yksinäisyyttä koululuokassa, jossa oppilaiden määrä ei takaa kaveria, vaan pahimmillaan alleviivaa yksin jäämistä tai jättämistä.

Mietin yksinäisyyttä työpaikalla, jossa keskiviikkokaljalle pyydetään kaikki muut paitsi...

Mietin yksinäisyyttä, joka kumpuaa siitä, ettei kukaan rakastu. Ettei ole ketään, johon rakastua ja rakastaa. Ei kumppania, ei puolisoa, ei lasta. Omia vanhempia ei lasketa, vaikka he olisivat mitä rakastettavimpia - eteenpäin suuntaavaan elämään tarvitaan muitakin ihmisiä.

Mietin yksinäisyyttä parisuhteessa, jossa joko toinen tai molemmat osapuolet kokevat olevansa hylättyjä tai häviävänsä kumppaninsa harrastuksille, työlle tai kavereille. Tai vaikka lapsille. Omille tai toisen.

Mietin työn vuoksi toiselle paikkakunnalle matkustavaa, joka viettää joka päivä kolme tuntia julkisessa kulkuneuvossa, odottaa liikenneyhteyksiä tunnin ja tekee 7-8 tuntia työtä. Työpäivä kestää 11-13 tuntia, ja koska ihmisen hyvinvointi vaatii 7-10 tuntia unta, jää sille elämälle, jonka vuoksi työssä käydään aikaa varsin vähän. Mietin yksinäisiä työmatkoja. Mietin mahdollista puolisoa, joka tietää, että hänen vieressään käy öisin nukkumassa joku, joka tulee valojen sammuttua ja lähtee ennen aamunkoittoa. Ehkä viikonloppuna nähdään... mietin ehkä vähän lapsiakin... mietin, että tämä on poliitiikkaa nyt...

Mietin masennuksen, menetyksen, uupumuksen, työttömyyden tai sairauden myötä hylättyjä, jotka menettävät kontaktin toisiin, vaikka sanotaan, että soitellaan ja soita ihan milloin vain. Ei välttämättä soitella. Ei välttämättä kysytä:kuinka voit. Kun suomalainen kunnioittaa toista ja haluaa antaa parastaan, jätetään toinen rauhaan. Että voi sitten rauhassa toipua, surra, etsiä töitä tai levätä.  Ei häiritä. Se toinenhan saattaa vaikka tarvita jotain, ja on kiusallista kieltäytyä...

Mietin yksinäisyyttä vanhusten laitoksissa, joissa vielä toimintakykyiset vanhukset säilötään soluasuntoihin ja oletetaan, että samanikäiset ja samaa sukupuolta edustavat ihmiset ystävystyvät automaattisesti ja löytävät kivaa yhteistä tekemistä.

Pahimmillaan saman ruokapöydän ympärillä istuu monta yksinäistä - koulussa, työpaikalla, kotona ja laitoksessa.

Kunhan mietin.

Edellinen kirjoitukseni herätti keskustelua, ja hyvä niin. Luulen, että hiljaiset hautajaiset nostivat esiin näkökulman, jota ei yksinäisyyskeskusteluissa ole huomattu - että mitä se oikeasti tarkoittaa, jos ihmisen ainoa sosiaalinen kontakti on viranomainen. Jos ihminen on kontaktissa vain viranomaiseen, hän ei todennäköisesti ole valinnut yksinäisyyttään itse. Tuskin kaikki ainakaan ovat.  Vapaaehtoisesti erakoituneet todennäköisesti ovat kykeneviä hoitamaan itsensä hamaan tappiin saakka, mutta kaikki eivät ole niin onnekkaita.

Kun ihminen putoaa tai pudotetaan sosiaalisista verkostoista, hän jää yhteiskunnan alati harvenevaan verkkoon. Vain tuon verkon varaan jääneille kellot soivat hiljaisen kappelin yllä.

En sano, että ihmiset itse olisivat syyttömiä siihen, että läheiset ihmiset hylkäävät heidät - joitakin on vain todella vaikea rakastaa. Väkivalta-, päihderiippuvuus-, hyväksikäyttö- ja muut lähisuhdehelvetit taakseen jättäneiltä ei todellakaan voi tai saa vaatia kaipausta tai huolenpitoa niitä kohtaan, joita he pakenevat. Sikäli kun he ovat päässeet pakenemaan tai halunneet lähteä -  kaikki eivät halua tai pysty jättämään yksin heitä, joita pelkäävät. Tai rakastavat. Tai kumpaakin.

Ihminen on niin kovin monimutkainen ja monipuolinen.

Minä kiitän kaikkia, jotka olette huomanneet edellisen kirjoitukseni, kommentoineet, ideoituneet (onko se edes sana?), antaneet palautetta, kritiikkiä tai kannustusta. On tärkeää, että tästä puhutaan!

Kiitos piispa Jari Jolkkonen! En ole Twitterissä, mutta twiittisi välitettiin tietooni kuvakaappauksella. Tukesi merkitsee minulle valtavasti!

Tuhka, jota kukaan ei muista

Sain joku viikko sitten työtehtäväkseni hiljaisten hautajaisten toimittamisen. Siis hautajaisten, joiden varaustiedoissa luki: ei tarvita kanttoria, ei lähiomaisia, ei muistotilaisuutta. Ei muita varauksia kuin minä ja kappeli, jossa ihmisen tomumajan rippeet odottivat lainauurnassa.

Tilanne oli minulle uusi, vaikka olen tätä työtä tehnyt jo kohta kymmenen vuotta. Työskentelen maalaisseurakunnassa, ja paikalliset hautajaiset ovat jokseenkin aina miehitettyjä - ei välttämättä suurta saattojoukkoa, mutta aina joku.

Minusta ajatus siitä, ettei paikalla olisi lisäkseni kuin hautaustoimiston edustaja, oli kylmäävä. Kuka saattaisi matkaan tuntemattoman, jonka elämästä emme tiedä mitään, ja jonka elämän matkan varrella on ollut tapahtumia ja valintoja, jotka lopulta johtivat siihen, ettei ollut ketään, kenelle ilmoittaa hänen kuolemastaan?

Huokaisin asiasta kotona. Alakouluikäiset lapseni kysyivät, voisivatko he tulla. Ja siitä se ajatus sitten lähti.

Otin yhteyttä heidän kouluunsa ja uskonnonopettajaksi tietämääni opettajaan ja kysyin, mahtaisiko hänellä olla jonkun luokan uskonnontunti siunauksen aikaan. Sain vastauksen, että ei, olisi matematiikkaa, mutta hän voisi tiedustella ja järjestää asian, jos lähtijöitä olisi. Ja heitä oli. Sain viestin, että koulun 5. ja 6. luokilla oli oppilaita, jotka halusivat tarttua tarjoukseen. Tieto tästä oli mahtava!

Niinpä ilmoitin opettajalle virsiksi matkamiehen virren (631) ja oi, Herra luoksein jää (555). Mietin ensin, josko valitsisin jotain tutumpia, vaikkapa Jumalan kämmenellä (499) ja Herra, kädelläsi (517), mutta pieni pedagogi minussa tuumi, että tässä on mahdollisuus ja syy oppia perinteisiä hautajaisvirsiä, mikäli ne eivät olisi jo ennestään tuttuja. Lupasin myös ohjeistaa heidät tilaisuudesta etukäteen ja vastailla mahdollisiin kysymyksiin, mutta että minun vinkkelistäni he olivat tulossa saattamaan vainajaa, jota kukaan ei muuten muistaisi.

Vielä siunausaamuna minua arvelutti. Mietin, teinkö oikein. Onko tässä jokin juttu, mitä en saisi tehdä, mutta en keksinyt. Vähän pelotti, mutta tuumin, että ehkäpä tässä on paikka olla rohkea.

Niinpä kappelille pyöräili puolen tusinaa oppilasta opettajansa kanssa. Ulkovaatteiden alta paljastui kauluspaitoja ja siistejä tummia vaatteita - tätä oli selvästi mietitty jo aamulla. Kiersimme kappelirakennuksen toisessa siunauskappelissa ja kerroimme suntion kanssa hautajaiskäytännöistä. Sen jälkeen kävimme nopeasti läpi tilaisuuden kulun: virsi, johdantoa ja rukous, pieni Raamatun teksti ja puhe, siunaus, jonka aikana noustaisiin seisomaan, rukous, Isä meidän yhteen ääneen, Herran siunaus ja päätösvirsi. Pohdittiin jopa hetki, kuinka seistään kahdella jalalla ilman, että kädet menevät taskuun. Osasivat heti. Virret olivat kuulema edellisenä päivänä laulaneet - olivat olleet outoja, mutta nyt jo tutumpia.

Ja sitten mentiin. Istuivat penkkeihin ja etsittiin oikea virsi. Laulettiin yhdessä ja rukoiltiin. Pohdin puheessani hieman elämän kaarta ja sitä, että tämän luomansa Jumala tunsi, vaikka me muut emme tunteneetkaan. Siunasimme hänet yhdessä ja kunnioittavasti. Rukoilimme ja Isä meidän-rukous kantoi niin, että meinasi mennä vähän roska silmään. Päätösvirsi kaikui kirkkaana. Oli pyhää.

Palasimme eteistiloihin ja kuulin, että moni oppilas oli päivien aikana miettinyt, kuinka joku voi olla niin yksin, ettei hautajaisissa ole ketään. Tuumin, että olihan täällä. Te olitte saattamassa häntä matkaan, mutta että hiljaiset hautajaiset lisääntyvät koko ajan - sinäkin päivänä siunattiin kolme, joilla ei ollut saattajia.

Minulle kerrottiin, että jatkossakin saa kysyä. Se tuntui hyvältä. Kiersimme vielä hieman hautausmaalla ja kuuntelimme kellojen soittoa. Keväinen päivä siunasi meidätkin.

Epilogi:
Sain viestin samaisen koulun alaluokan opettajalta, joka olisi halunnut myös osallistua luokkansa kanssa, mutta tiesi, että 7-vuotiaat ovat vielä hieman pitelemättömiä. Tämä rohkaisi minua. Toisinaan vanhemmat eivät halua ottaa lapsiaan mukaan hautajaisiin, koska pelkäävät, etteivät nämä osaisi käyttäytyä - ja onhan tilanne tavallaan toinen silloin, kun saattamassa ollaan läheistä ja itselläkin on suru kannettavana. Mutta rohkaistuin siis siitä, että kouluilta kannattaa kysyä. Tässä tapauksessa pyyntö oli koskettanut monia, ja halukkuutta oli ilmaistu muidenkin luokkien taholta.

Tämän minä muistan.