Yksinäinen rakastaja 4: kateelliset ja katkerat

Ei ole aina kaikki hyvin. Tai vaikka olisikin, niin jollain muulla on aina paremmin. Ja leuhkojakin ovat, jos eivät ymmärrä, että osaamistaan tai omistuksiaan pitää ymmärtää edes vähän vähätellä tai vaikka hävetä. Ei mene nallekarkit tasan, ja jos jotain olisi itsellä vähän enemmän, niin muilla on parempia.

Kateellisen ihmisen kaverina on hankala olla. Monesta jutusta tulee kilpailua, vaikka ei-kateellinen julistautuisi häviäjäksi jo mantran alussa. Sanonta kuuluu, että kateus vie kalatkin vedestä. Minulle ei ihan tuo viisaus juuriltaan avaudu, mutta kyllä avoin kateus ja katkeruus supistaa sosiaalista piiriä, sillä aika harva jaksaa kuunnella - tai olla kohteena - ainaiselle narinalle ja vertailulle.

Ja siinähän vasta onkin narinan aihetta - muut kun kuvittelevat olevansa katkeraa parempia ihmisiä, ainakin narisijan mielestä.

Parempi karkki merkitty punaisella. Muut on ihan huonoja.

Ystävyys- ja sukulaisuussuhteissa kateellisuus ja katkeruus voivat olla melkoista luovimista, mutta millaista siitä tuleekaan, kun oma kumppani on kateellinen ja katkera? Jos vaikka olisikin niin, että kumppani on kateellinen muulle maailmalle, voi parisuhde vielä toimia - kateusmarina on arjen taustaääntä, joka voi toki uuvuttaa, mutta jolta varmasti oppii halutessaan myös sulkemaan korvansa. Koko maailmalle kateellinen kumppani voi kuitenkin olla muuten huippukaveri ja -puoliso - niin kauan, kun ei-kateellisellepuolisolle ei tarvitse olla kateellinen.

Sillä tätä olen tässä miettinyt, että miten kateus ja katkeruus parisuhteen sisällä vaikuttavat. Että jos toinen kokee, että toisen osaaminen, menestys, työpaikka, palkka tai vaikkapa lasten osoittama kiintymys on jotain itseltä pois? Että toisen onnistuminen on itseltä pois, eikä yhteistä? Aika harva ehkä kertoo ystävyys- ja tuttavuussuhteissaan suoraan kohteelleen kateudestaan, ja narinan kuulevat ne läheisemmät tai vähemmän kadehdittavat, mutta entä sitten, jos oman kumppanin menestys aiheuttaa toisessa kateutta ja katkeruutta? Ei siitä kateellinen kerro ehkä kenellekään, mutta kyllähän muut asujat sen kotonaan huomaavat - vaikkei sitä osaisi tai pystyisi nimeämään.

Niin. Kuinka ihminen toimii, jos huomaa, ettei rakastamansa ihminen pysty iloitsemaan omista onnistumisista? Veikkaan, että ilo vähenee, onnistumiset harvenevat, tai niistä ei kotona uskalla mainita, ettei toiselle tule paha mieli. Aika paradoksaalinen juttu tuo kyllä; perheenjäsenen hyvä voi olla toiselta pois, eikä yhteisen juhlan aihe.  Että jos toinen ei koe onnistuvansa, niin ei niin kannata tehdä sen toisenkaan - ainakaan kotioloissa.

Onnistuneet?

Luulen, että kateellinen ja katkera jää aika yksin suhteessaan, mutta en tiedä, kuinka hänet voisi siinä saavuttaakaan. Pitääkö kateellisen rinnalla taipua siihen, ettei onnistu itsekään? Että arki ja elämä saa olla yhteistä kurjuutta, jossa ei valopilkkuja ole eikä niitä edes etsitä, koska ne eivät ole kuitenkaan sen arvoisia, tai eivät kosketa katkeraa riittävästi? Kateellinen tai katkera ei välttämättä itse muutenkaan ehkä etsiydy kohti onnistumisia, koska aina voi epäonnistua. Ja epäonnistumisen pelossa yrittäminen ja onnistuminen jäävät kokematta. Kaiken hyvän pitäisi tulla itsestään ilman ponnisteluja, sillä ei katkera näe tai tunnista onnistumisten eteen tehtyä työtä. Toisten epäonnistumiset voivat aiheuttaa vahingoniloa, ja mitäs se sitten on? Iloa siitä, ettei muillakaan mene hyvin - ei kannata edes yrittää.

Mistä kateus ja katkeruus parisuhteessa kumpuavat? Onko kyseessä pariskunnan kilpailuasetelma? Ja kuinka suhteen dynamiikka toimii? Jos onnistuja haluaa juhlia menestystään toisen kanssa ymmärrän sen niin, että onnistuja kokee onnistumisensa olevan kaikkien etu ja ansiota, yhteinen saavutus, joka hyödyttää parisuhdetta/perhettä. Jos kateellinen kokee samaisen tilanteen niin, että toinen hieroo onnistumistaan vasten kasvoja, ei juhlaa oikein pääse syntymään - ja kumpikin jää yksin kokemuksensa kanssa.

Entäs, jos onnistuja ei edes yritä suoda saavuttamaansa hyvää kumppanilleenkin? Silloin asetelma on varsin toinen. Ehkä silloin on jopa vaikeampi olla kateellinen tai katkera, sillä silloinhan kumpikin tietää, kuka tässä menestyy ja kuka ei, eikä onnistumisen kokemusta ja saavutettua hyvää yritetä väkipakolla jakaa. Onnistuminen on henkilökohtainen saavutus ja etu - kukin olkoon oman onnensa seppä... mutta niin, ehkä tällaisessa asetelmassa kateudelle ei ole samalla tavalla tilaa - eikä kateellinen ehkä edes antaudu tällaiseen suhteeseen. Win-win - kind of...

Vain yksi voi voittaa, vain yksi voi iloita?

Pitääkö toisen kanssa ja puolesta iloita aidosti, vai pitääkö toisen kanssa ja puolesta hapantua aidosti? Entä, jos elämä ei olekaan pelkkää karikkoa vaan välillä voisi olla kivaakin? Tai iloinen sen toisen saavutuksista? Tai omista? Entä, jos yrittäminen joskus kannattaakin? Entä, jos kumppanin onni voisikin olla yhteistä? Entä, jos jossain onnistunut kumppani ei vittuilekaan?

Entä, jos kateus on turha tunne? Entä, jos lähisuhdekatkeruus laskettaisiin henkiseksi väkivallaksi?

Entä jos onnistujan ei tarvitsisi himmailla ja pitää kynttilää vakan alla? Voisiko siitä seurata jotain hyvää? Voisiko toisen puolesta taipua olemaan onnellinen?

Jouluksi

Olkoon joulussasi se, mitä kaipaat; hetkissäsi rauha, riemu ja onni. Olkoon joulussasi siunaus ja taivaallinen läike. Olkoon jossain se, mikä tekee joulustasi joulun.

Pastorinna

Out of your league?

Parisuhdemarkkinat ovat kummallinen ilmiö, joilla vaikuttavat varsin monet sosiologiset virtaukset - tajusimme niitä tai emme. Aiemmin, ja varsinkin järjestettyjen avioliittojen aikoina, oli tärkeää naida samasta sosiaaliluokasta, jotta perheen varallisuus, vaikutusvalta ja suhteet pysyisivät yllä tai syntyisivät. Rakkaus sattoi syttyä tai olla syttymättä, parisuhteet olivat ennemminkin sukujen kuin yksilöiden sopimuksia ja suhteissa siedettiin ja oltiin, koska piti olla - kunnes kuolema meidät erottaa. Toisaalta, jos mies oli riittävän vaikutusvaltainen ja rikas, saattoi hän naida alemmistakin luokista, jos mielitietyn omaisuudella ei ollut niin väliä. Naiselle portaissa alaspäin naiminen rakkaudesta oli puolestaan monin tavoin hankalampaa ja paheksuttavampaa, suvulle nöyryyttävääkin.

Mitä saa pyytää?

Tämä luokka-/varallisuussysteemi toimii tavallaan vieläkin. Palkintovaimoja lienee enemmän kuin edustusmiehiä (onko se edes käsite?), sillä miehen heittäytyminen naisen elätettäväksi, siivelle tai muuten kylkeen ilman omia saavutuksia on edelleen hieman kulmakarvoja kohottava tapahtuma. Se herättää enemmän kysymyksiä, kuin 70+ miehen ja 25-vuotiaan naisen suhde. Naisen ei ole tarvinnut päteä, olla pätevä tai varakas miehensä rinnalla, eikä tarvitse vieläkään. Ja aiemmin kun koulutus ja kouluttautuminen, kodin ulkopuolinen elämä ja suhteet bisnesmaailmassa ovat olleet herrakerhojen heiniä, ei naisten ole tarvinnut kuin edustaa. Nykymaailmassa tilanne voi olla päinvastainen, ja aika usein meiltä puuttuu sosiaalinen koodisto siitä, kuinka asiaan tulisi suhtautua.

Mutta niin, sitten naiset saivat oikeuksia ja alettiin epäillä, etteivät naiset ehkä sittenkään ole vain kauniimpia vajaita miehiä. Naisten kiriminen kotien ulkopuolisessa maailmassa miesten rinnalle on muuttanut parisuhdemarkkinat yllättäen epäsuhtaisiksi, sillä edelleen naiset aika usein haluavat naida vähintään "samantasoisen" miehen, mutta toisinaan edelleen sosiaalisessa asteikossa korkemmalle. Ei toki aina, eikä se ole enää katastrofi. Naisilla on (ainakin jos mediaa on uskominen) kaikenlaisia vaatimuksia miehiä kohtaan (miesten vaatimuksista en ole niin kartalla, mutta niitäkin varmasti on :D ): varakas, hyvännäköinen, huumorintajuinen... mutta myös älykäs, tasa-arvoinen, lapsirakas...  Todellisuus on toki monipuolisempi ja armollisempi, ja se mahdollistanee kaikenlaisten parien syntymisen. Naiset kuitenkin uskaltavat pyytää ja vaatia, eikä pelkkä Tinder vastaa aivan kaikkiin kysymyksiin. Tinder vastaa kuitenkin joihinkin ja joidenkin kysymyksiin, ja ihan hyvä sekin.

Parisuhdemarkkinat ovat markkinarako myös parisuhdesovelluksille: Tinder, Happypancakes, Eliittikumppani, Suomi24, mitä näitä nyt on? Yhteistä sivustoille on tarjota mahdollisuus löytää toinen ihminen, joka voisi vastata paitsi yksinäisen parisuhdetarpeeseen (siis siihen yksinolon poistamiseen), mutta myös siihen, ettei suhteessa sittemmin tarvitsisi jäädä henkisestikään yksin. Tiedän ja tunnen useita onnellisia nettipareja, ja olen iloinen jokaisen heidän puolesta. Nettideittailu mahdollistaa tutustumisen ennen tapaamista, ja jos kumpikin on hommassa rehellinen ja tositarkoituksella saattaa siitä seurata monia hyviä asioita.

Sinulle on postia <3

Nettideittailussa kirjallinen viestintä ja viestittely ovat avainasemassa. On kyettävä kirjoittamaan itsestään ymmärrettävästi, kiinnostavasti, aidosti ja ties mitä - siis jos tähtäimenä on oikeasti parisuhde, eikä esim. yhden illan juttu. Kirjoittaessaan ihminen kertoo yllättävän paljon muun muassa koulutuksestaan, sillä kirjoittaminen ei ole helppo tie tulla tutuksi tai kiinnostavaksi. Kirjoittaminen kertoo sanavaraston laajuudesta, oikeinkirjoitustaidosta, luetun ymmärtämisestä ja ja ja! Ja jos ei jaksa kirjoittaa, on aina Tinder. (Jostain syystä pidän Tinderiä vastapoolina oikeasti parisuhdetta etsivien sivustoille, vaikka kai ihmiset toisiaan etsivät sielläkin. Asennevamma, myönnän. Sanoihin rakastuneena ihmisenä toisten ihmisten arvottaminen pelkän kuvan perusteella tuntuu niin kovin pinnalliselta, vaikka onhan se hyvä, että kumppania sietää itsekin katsella. Ja onhan jokaisten kasvojen takana aina loputkin niistä ihmisistä.)

Minulla ei ole ihan tarkkaa kuvaa esimerkiksi Eliittikumppani-sivuston toiminnasta, mutta ymmärtääkseni sinne tehtävät profiilit ovat varsin laajoja, ja päästäkseen tarkistamaan saamansa viestit, on sivuston käytöstä maksettava jokin summa. Jo pelkästään nämä seikat karsivat sivuston käyttäjiä - mihin jo sivuston nimikin ehkä jo pyrkii viittaamaan. Eliittikumppani on esittelykelpoinen niin omille vanhemmille kuin firman juhlissakin. Eliittikumppani on älyllisesti ja sosiaalisesti kelvollinen kanssaeläjäksi, ja tarjoaa parisuhteeseen oikeanlaista panosta. Tätä sivustoa olen miettinyt taas koulutetun naisen näkökulmasta, ja ennen kaikkea sitä, uskaltavatko eliittimiehetkään lähestyä riittävän koulutettuja ja vaikutusvaltaisia naisia edes verkossa. Toivottavasti uskaltavat, monia hyviä tyyppejä on vapaina. Luulen, että ihmisillä on nykyään enemmän ja edelleen kasvavia odotuksia kotielämäänsä kohtaan, ja tämä luonnollisesti asettaa odotuksia myös kumppanille ja parisuhteelle.

Ja niin, mitö eroa on eliittikumppanimiehillä ja -naisilla? Pariutuvatko he? Jos ihmisillä on riittävästi haasteita kodin ulkopuolella, haluavatko he kotiinsakin tasavertaisen tai jopa älyllisesti haastavan ja kiinnostavan kumppanin? Parisuhteiden ja perheiden dynamiikka ovat muuttuneet markkinoilla olevien ihmisten muuttuessa, mutta asenteet ja odotukset muuttuvat hitaammin. Ulkoiset odotukset ohjaavat meitä edelleen monessa asiassa, mutta lopulta sisältö ratkaisee.

Rinnalla, sydämellä

Mitä tällä jorinalla yritän sanoa? Yritän ehkä selittää, että sosiaalisella asemalla, koulutuksella ja mielenkiinnonkohteilla on merkitystä vielä nykyäänkin, vaikka olemme vapaat tapailemaan ketä tahansa ja pariutumaan miten päin vain. Ihmiset löytävät toisensa perinteisesti samantyyppisistä olosuhteista - harrastuksista, koulusta tai työpaikoilta - jolloin jokin elämän osa-alue on jo yhdistävä tekijä parin välillä. Yhteisten ystävien kautta variaatiomahdollisuudet ovat jo hieman laajemmat, ja baarista mukaan voi lähteä ihan kuka ja millainen vain. Tutustuessa ja rakastuessa ei kuitenkaan koskaan voi tietää, miten suhde etenee; syveneekö se vai asuuko samassa osoitteessa joskus kaksi yksinäistä, joiden hammasharjat ovat samassa kaapissa, vaikka asialla olisivat ammattilaiset paria valkkaamassa. 

Uskallan väittää, että pariutuvissa ihmisissä on hyvä olla jotain samantasoista niin arvoissa, kommunikoinnissa kuin kiinnostuksen kohteissakin - ja näihin vaikuttavat niin monet tekijät. Pari voi myös yhdessä kasvaa yhteen näissä taidoissa, ja tulla lähemmäs toistaan matkan aikana yhteisen huumorin, sisäpiirivitsien, lempinimien, yhtenevien arvojen, yhteisen pohdinnan ja aivojumpan, ja jonkin muun vetäminä. Pelkät ulkoiset tekijät eivät enää riitä pitämään pareja yhdessä: sosiaalinen paine ja tuki ovat vähäisempiä, ja ihmiset suhteissaan enemmän oman onnensa nojassa. Ihmisten ei kuitenkaan tarvitse enää syntyä samalle sosiaaliselle hiekkalaatikolle, mutta samoille kulmille olisi varmaan ihan hyvä päätyä edes jollain elämänalueella, jotta suhde voisi kestää.

Luulen, että tämä teksti on johdantoa tuleville pohdinnoille, siinä määrin tässä on tätä pohdittavaa. Ja siksi tämä on nyt vähän sekavaa. Sori siitä.

Punnittuja pareja?

Henkilokohtaisia paljastuksia:
Hämmästyksekseni havaitsin joidenkin lukijoiden tarpeen määritellä minua ja elämäntilannettani kirjoitusteni perusteella. Yksinäisten rakastajien sarja voi kieltämättä vaikuttaa elämäänsä pettyneen ja katkeroituneen naisen tilitykseltä, jos kirjoitukset niin haluaa lukea. Ilokseni tuotan näin tulkitsijoille pettymyksen; minulla oli ilo ja onni saada rinnalleni puoliso, jonka kanssa näitä asioita kyllä puidaan ja pohditaan - hän on muusani - mutta vain akateemisella ja kognitiivisella tasolla. Hän lähestyy ilmiöitä sosiologisesta ja kasvatussosiologisesta viitekehyksestä, ja minä keittiöpsykologian ja keltaisen lehdistön antamien kiihokkeen antamin voimin (no, on minullakin jotain pohjaa oikeasti ;) ). Tämän tekstin aihetta hän suorastaan tyrkytti minulle, ja oli jo huolissaan, aionko ottaa asiaa esille ollenkaan :)

Ja niin, me emme naineet toisiamme samalta sosiaaliselta hiekkalaatikolta, ja meidät tuntevat ihmiset povasivat suhteellemme maksimissaan kahden viikon kestoa. Nyt nuo kaksi viikkoa ovat kestäneet yli 15 vuotta, joista toistakymmentä perheellisinä. Kuten ensimmäisessä yksinäisessä rakastajassa kohkasin: koskaan ei voi tietää.

Yksinäinen rakastaja 3: ammatti-isä?

Männäviikolla pin-up -malli Sini Ariell kuuluu kertoneen äitiyden olevan silkkaa p*skaa. Kovaa tekstiä, koska kyseessä on äiti-ihminen, isällehän tuollainen tuumailu tuntuisi luontevammin kuuluvan. Arell tuumi lapsen vieneen parisuhteen, yöunet, vapauden ja ties mitä. Lähteelle en ole etsiytynyt, vaan luotan tässä Tuomas Embuskeen, joka asiaa ruoti Iltalengen blogissaan. Ihan on asiaakin asenteen takana, hyviä huomioita.

Vaan tuon blogin ja muutaman muun tekijän yhteisvaikutuksesta jäin miettimään tuota Arellin miestä. Ja aika monia miehiä, joista on tullut isiä joko ihan vapaaehtoisesti, ei-kovasti-vastustellen, tai siksi, että "se nyt kuuluu tähän elämänvaiheeseen". Muitakin syitä varmasti on, mutta yhteistä näille on se, että lapsen saavuttua elämäänsä he eivät välttämättä sitä siihen enää haluakaan (tokihan jotkut edellämainituista rakastuvat lapsiinsa niin kovin, että löytävät itsestään ihan uusia isällisiä ulottuvuuksia ja kasvavat vanhemmiksi samaa tahtia äitien kanssa. Tämä ei taida kuitenkaan olla mikään itsestäänselvyys.). Joissakin perheissä lapsen myötä syntyy siis sekä perheenäiti ja -isä, ja joissakin äiti ja ammatti-isä. Ammatti-isä - siis sellainen, joka kokee olevansa perheessään töissä, jolla on vapaa-aikaa vain silloin, kun ei ole töissä eikä perheen kanssa, että lapsi/lapset ja perhe vievät vapaa-ajan.

Kenen vapaa-aikaa tässä kuvataan?

Käsitykseni mukaan aika moni ammatti-isä kokee antavansa perheelleen kaikkensa ja joskus vähän enemmänkin. Rankan työpäivän jälkeen ammatti-isä saattaa uppoutua vielä kotonakin suunnittelemaan perheen yhteistä vapaa-aikaa vaikkapa tulevana kesänä etsimällä sopivaa venettä/kesämökkiä/matkailukohdetta/jotain muuta. Tai rakentaa, nikkaroida, puurtaa, suunnitella tai pohtia yksikseen. Mutta siis perheen vuoksi. Samaan aikaan se muu perhe miettiin, että miksi iskä on aina koneella - ja lopulta tähänkin kai turtuu. Ammatti-isä saattaa uhrautua muillakin tavoilla: vaipanvaihdolla, mäenlaskulla, ruoanlaitolla, kauppareissuilla ja pyykkiä pesemällä. Ja siinä, missä äiti ilmeisesti tulkitsee lasten isän toimivan isänä jälkikasvulleen ja koko perheen hyödyksi, ammatti-isä tarvitsee vähintään kiitosta ja jotain korviketta menettämästään vapaa-ajasta.

En tiedä, onko ammattiäitejä kuinka paljon, mutta aika harvoin äiti-ihmiset olettavat jonkun korvaavan lapselleen, lapsensa kanssa tai lapsensa vuoksi menetetyn ajan. En tarkoita, etteikö jokainen vanhempi kaipaisi ja saisi viettää myös omaa aikaa joko yksin tai puolisonsa kanssa, mutta kuinka moni laskee minuutteja, tunteja, päiviä tai vaikkapa viikonloppuja, että kuinka paljon toinen vanhempi on toiselle vapaa-aikaa "velkaa"?

Ymmärrän hyvin, että tässä on jälleen yksinäisten rakastajien farmi. Rakastettu nainen on muuttunut puolisosta äidiksi, joka ajattelee lapsiaan ja näiden kuvioita aina ensin ennen kuin heittäytyy pohtimaan villiä yhteistoimintaa. Naisensa äidiksi tehnyt mies tajuaa olevansa rakastettunsa elämässä ihan uudella sijalla, vaikka naisen mielessä miehen paikka ei välttämättä ole muuttunut - nyt tuon paikan vain jakaa joku muukin miehen kanssa. En ihmettele yhtään, että syntyy turhautumista puolin ja toisin, kun perheen vanhemmat etsivät toisiaan toistensa ohi - äiti lasten ehdoilla, isä lapset kiertäen ja ohittaen.

Yllättävän monta näkökulmaa

Voivathan nämä roolit olla toisinkin päin, mutta veikkaan, etten puhu ihan yleisesti tuntemattomasta ilmiöstä; että toinen - tai ehkä molemmat - kokevat olevansa loukussa unelmassaan. Tätä aihetta sivusin joku aika sitten ensimmäisessä Yksinäinen rakastaja-blogissani. Että kukaan meistä ei voi tietää miten omaan perheeseensä perheytyy ennen kuin tilanne on käsillä. Aika kamalaa itseasiassa.

Olen joskus miettinyt, että kuinka paljon äidin ja vauvan alkuajan symbioosi vaikuttakaan perheen yhteen kasvamiseen. Että jos äiti omii lapsen ja osoittaa, ettei isä osaa tehdä mitään oikein, niin kyllähän se varmasti syö ja kun kuvio toistuu riittävän usein, niin eivät kai isätkään enää jaksa vaivautua kun apu ei kelpaa kuitenkaan.

Ja toki on varmasti niitäkin isiä, jotka antavat lastensa äidin symbioitua, koska kokevat joutuvansa hoivatehtävissä liian kauas omalta mukavuusalueeltaan.

Vaan vaikeaa taitaa olla perheytyä myöhemmin, jos alkutaival jää vain toisen harteille. Se on surullista kun ajattelee, että kummallakin on ajallisesti yhtä pitkä aika vanhemmuutta takana, mutta toisella ei ole käytännön kokemusta tai vastuuta välttämättä lainkaan. Tässä lienee yksi patti, jossa pari alkaa puhua toistensa ohi, sillä kummankin kokemusmaailmat perheestä ovat niin erilaiset, vaikka kyseessä on sama perhe.

Yhdistetyt vai erotetut?

En usko, että ko. tilannetta olisi mahdotonta murtaa ja kasvaa perheeksi myöhemminkin, mutta se taitaa taas vaatia rehellisyyttä, rakkautta, yrittämistä, selittämistä, ymmärtämistä ja edellisten toistoa lukuisia kertoja. Uusperheiden dynamiikka on ihan omansa, sillä siinä kuviossa kaikille on selvää, ettei toinen ole ollut lapsen kuvioissa yhtä pitkään, mutta kun kyseessä on ns. ydinperhe, niin uudelleen perheytyminen voi olla kovempikin prosessi puolisoiden hukattua toisensa yhteisen matkan aikana.

Kuinkahan moni ammatti-isäksi päätynyt kaipaa perheytymistä ja kuinka monelle on oikeasti tärkeää saada viettää kesäloma ilman omia lapsia? Pakkoperheytymisessä ei ole mitään järkeä, ja toisaalta jos perhe toimii ja ihmisillä on hyvä olla niin mitäpä se haittaa vaikka isä reissaisi yksinään ja /tai kavereidensa kanssa, ja äiti lapsen/lasten ja vaikka jonkun muun aikuisen kanssa. Mikäpä siinä. Mutta silti jään miettimään tuota perhearjen yksinäisyyttä ja kaiken antamista, jos kokee, ettei saa omasta perhe-elämästään mitään takaisin; jos suorittaa perhe-elämää siksi että pitää eikä siksi, että haluaa ja jopa tykkää siitä.

Ovatko nämä niitä pareja, joiden pikkulapsiarki päättyy eroon (tilastojen mukaan lapsen ollessa noin puolivuotias), vaikka lapsi olisi yhdessä haluttu ja odotettu? Että mitä tässä oikein tapahtuu? Milloin ja miksi perhe-elämästäkin tuli näin vaikeaa?

Kuinka ammatti-isät pelastetaan? Haluavatko he pelastua ja mikä se pelastus oikeasti olisi?

Yksinäinen rakastaja 2: häpeäkseni sinun

Kirjoittelin joku aika sitten parisuhteissaan yksinäisistä kirjoituksessani Yksinäinen rakastaja. Jäin miettimään muutamia teemoja parisuhteiden yksinäistävistä tekijöistä ja tuumin, että häpeä lienee yksi aika kova tekijä genressään. Häpeä yhdistää kunnes erottaa, ja se on aika kovaa touhua käydä läpi.

Mutta siis. Jos lähdetään liikkeelle siitä ajatuksesta, että jokainen meistä on omista tunteistaan vastuussa, ja hyväksytään tämä jonkinlaiseksi pohjaksi koko kirjoitukselle, niin päästään nyt ylipäätään edes liikkeelle. Kukaan ei siis voi vaatia toiselta, että tämän pitäisi aiheuttaa tai tuottaa itsessä jonkinlaista hellyyden, rakkauden, yhteenkuuluvuuden tai minkään tunteita, mutta tokihan toinen voi käytöksellään ja toiminnallaan edesauttaa tällaisten tunteiden syntymistä ja ylläpitämistä. Kukin meistä voi huomioida ja hoitaa - ja pyytää huomiota ja hoivaa - vain itseään ja itselleen.

Näe minut, tunne minut!

No niin, sitten siihen häpeään. Olen tässä viimeisten vuosien aikana huomannut, että joissakin suhteissa häpeä on yksi suhteen koossa pitävä voima. Yleensä parisuhteessa on yksi, joka häpeää ja toinen, joka sitä häpeää aiheuttaa, mutta jollakin tavalla häpeä myös sitoo paria toisiinsa, ja nyt nämä kolme häpeän "tyyliä" pitäisi varmaan erottaa toisistaan. Siispä vaikka näin:

1) myötähäpeä, jota toinen puolisoista kokee eläessään kumppaninsa rinnalla. Myötähäpeä voi johtua kumppanin lapsellisesta käytöksestä, alkoholin käytöstä, aggressiivisesta suhteutumisesta ympäristöön, sosiaalisen silmän puutteesta tai vaikkapa kyvyttömyydestä valita oikean väriset sukat. Myötähäpeä saa häpeäjän skannaamaan ja tarkkailemaan puolisoaan varsinkin sosiaalisissa tilanteissa, mutta mahdollisesti myös kotioloissa, jotta mikään ei aiheuttaisi tilannetta, joka pitäisi jotenkin selvittää tai selittää. Väärän väriset sukat tuskin suhdetta kaatavat, mutta muut esimerkit ovat hankalampia kantaa. Tämä häpeä kummunnee pohdinnasta siitä, että mitä muut tuosta kumppanistani ajattelevat.

2) häpeä omasta puolesta. Tämä on häpeä, joka myös kuuluu myöthäpeäjän tunneskaalaan. Myötähäpeäjä ehkä pyrkii tasoittamaan, kannattelemaan, silottelemaan ja selittelemään puolisonsa toimia, koska häntä itseään hävettää myöntää valinneensa ko. kumppani omakseen. Tämä häpeä liittyy siis siihen, että oma valinta saatetaan alkaa kokea virheenä, mutta sitä ei vielä kehtaa julkisesti myöntää.  Tämä häpeä nousee siitä, että mitä muut minusta ajattelevat.

3) sosiaalinen häpeä, joka on oikeastaan ympäristön mielipiteen pelkoa ja leimautumista epäonnistuneen parisuhteen vuoksi. Sosiaalisen häpeän liima voi pitää pariskuntaa pitkäänkin yhdessä, vaikka suhde olisikin toiselle raskas.Tämä häpeä kasvaa siitä, mitä muut meistä kahdesta ajattelevat.

En näe, en huomaa

Siihen, että kykenee häpeämään puolisoaan edellyttää, ettei häpeäjän tarvitse pelätä puolisonsa käytöksen eskaloituvan väkivallaksi tai muuksi itseä (ja lapsia) vahingoittavaksi käyttäytymiseksi, vaan että häpeäjä pystyy kontrolloimaan puolisoaan ja tämän aiheuttamia tilanteita. Tämä siis erotta häpeäsuhteen esimerkiksi väkivaltaisesta suhteesta, jossa toisen alkoholin käyttö tai aggressiivisuus johtavat paitsi henkiseen mahdollisesti myös fyysiseen väkivaltaan kumppania kohtaan, ja näin ollen suhteessa on ennemminkin kyse vallasta ja alistumisesta kuin häpeällisestä käytöksestä ja sen hyväksymisestä/mahdollistamisesta. Häpeäsuhteessa häpeävä osapuoli on havaintojeni mukaan akateemisesti, sosiaalisesti ja emotionaalisesti kypsempi ja älykkäämpi kuin puolisonsa, ja melko usein parisuhde rakentuukin vuosien mittaan sen varaan, kuinka häpeäjä parisuhdekuormaa kantaa.

Häpeän elementit lienevät osa parisuhdetta aivan alkumetreiltä asti. Toinen toimii niin kuin toimii ja toinen couppaa vieressä venyen, selittäen ja normalisoiden tilanteet ja käyttäytymisen myös itselleen. Näin ollen häpeäjä kehittyy kannattelemaan arkea ja olemista, kun toinen osapuoli saa käytännössä vapautuksen vastuustaan toimia parisuhteen (ja perheen) hyödyksi.

Jossain vaiheessa häpeäjä huomaa, ettei suhde ole tasapainossa. Voi olla, että tämä johtuu siitä, että, häpeäjä huomaakin itse tarvitsevansa tukea esimerkiksi sairauden, työpaineiden, opiskelun aloittamisen, työttömyyden, työhön paluun tai jonkin muun vuoksi, ja kauhukseen tajuaa, ettei kumppanista ole tuota tukea antamaan. Kumppani todennäköisesti hätääntyy myös tajutessaan, ettei hänellä ole minkäänlaisia työkaluja kannatella tukea tarvitsevaa puolisoaan, koska keinot omankin toiminnan kontrolloimiseen ovat vajavaiset. Toista kantanut puoliso odottaa toisen pystyvän samaan kuin hänkin, mutta toisella ei ole mitään käryä, mitä tai kuinka pitäisi tehdä ja toimia.

Luonnollista on, että häpeäjä lopettaa kumppaninsa tukemisen viimeistään tässä vaiheessa - energiaa tarvitaan oman itsen kasassa pitämiseen, ja aikuisen kumppanin toivotaan kykenevän ottamaan ja kantamaan vastuuta sekä itsestään että ympäristöstään. Tällöin aiemmin kumppaniaan tukenut saattaa lopettaa tilanteiden selittämisen myös itselleen, ja tämä voi olla hyvinkin kammottaviin löytöihin ja havaintoihin johtava teko. Tämä välitila voi kestää vuosia toisen odottaessa kumppanin ryhdistäytymistä elämän haasteissa ja toisen turhautuessa kun elämästä on yllättäen tullut niin vaikeaa ja kumppanista oudon vaativa.

Ei skulaa

Häpeäjä on kehittynyt vuosien mittaan taitavaksi tunneilmaisijaksi ja -tunnistajaksi, ja nyt hän odottaa samoja valmiuksia suhteen toiselta osapuolelta. Kukaan ei kuitenkaan pysty hyppäämään vuosien prosessia eteenpäin päästäkseen samalle viivalle kumppaninsa kanssa voidakseen vastata odotuksiin ja toiveisiin, ja ylipäätään tarve moiseen loikkaan on jo itsessään varsin shokeeraava.

Häpeäjää ei välttämättä enää kiinnosta sosiaalisen häpeän leima eron mahdollisuuden välkähtäessä mielessä. Häpeäjällä on työkalut ja taidot rakentaa arki uusiksi ilman toista, mutta suhteen toinen osapuoli putoaisi korkealta, jos elämän tuki tosiaan päättää lähteä. Häpeän mitta on täyttynyt, ja kun siitä päästää irti saattaa tajuta, kuinka järjetöntä käytöstä onkaan suhteessaan sietänyt. Koska entäs jos ei olisikaan pakko?

Voiko tästä vielä selvitä pariskuntana? Ehkä voi, mutta voin vain kuvitella, miten loppuun puristettuja tällaisen suhteen osapuolet tässä pisteessä ovat. Pitäisi rakentaa alusta asti sekä omat että toisen rajat, yhteiset rajat, yhteiset tavoitteet ja päämäärät, ja löytää toisesta vielä ne jutut, joita voisi rakastaa ja arvostaa. Kova koulu kummallekin, kun häpeä pitää penkoa läpi.

Vaatii rohkeutta. Riittääkö tahto?

Jaksatko vielä lukea? Sillä!

Palataanpa vielä alkuun ja tuumailuun siitä, että jokainenhan meistä on omista tunteistaan vastuussa. Häpeään ajautuneessa suhteessa se ei välttämättä mene ihan niin, sillä tunne-elämältään vakaampi ja tasapainoisempi on mahdollisesti jo suhteen alussa ottanut vastuulleen heikommin itseään hallitsevan tunne-elämän ja tunteiden säätelyn. Tällöin heikompi pääsee toki helpommalla, mutta ei pääse kehittymään edelleen - saati sille tasolle, jolla hänen kumppaninsa jo on, ja josta käsin vahvempi jatkaa kehittymistään.

Minulle on mysteeri, millä haulla tällaisia pareja syntyy. Ehkä toisella on vimmainen halu kehittää, pelastaa tai parantaa toinen ihminen, ehkä hyvä seksi vetää puoleensa, ehkä yhteinen ajatus perheestä ja kodista - mutta jotain oleellista jää selvittämättä ja muuttuu ehkä hyvinkin pian sietämiseksi ja selittämiseksi. En tiedä, onko kuvaamallani tavalla epäsuhtaisissa pareissa enemmän niin, että vahvat ovat kouluttautuneita naisia, jotka kodin, työn ja perinteisten perheeseen liittyvien velvollisuuksien puristuksessa huomaavat olevansa suhteissaan yksinäisiä. Jos näin on, se on varmaankin lisääntynyt naisten vallatessa akateemista maailmaa ja tullessa tietoisemmiksi siitä, mitä kaikkea he - me - oikeastaan kaipaamme ja tarvitsemme. Parisuhteessa sietäminen lienee samassa suhteessa vähentynyt.

Pitäisikö syyllistä etsiä, ja onko sellaista? Alan ymmärtää paremmin muun muassa pääkaupunkiseudun parisuhdemarkkinoita, joilla 12000 naista jää ilman paria sittenkin jos kaikki alueen sinkut pariutuisivat. Ehkä näillä markkinoilla häpeää ollaan valmiit sietämään pidempäänkin, en tiedä. Sillä aika pitkään sitä siedetään täällä periferiassakin, havaintojeni mukaan 10 +/- 2 vuotta. Se on pitkä aika hävetä.

Sanan valta

Täytin taannoin työterveystakastuksessa mielialaa mittaavan testin. Yksi kysymyksistä tiedusteli sitä, uskooko tai kokeeko vastaaja, että häntä rangaistaan jostakin. Vastattuani jäin miettimään kysymystä ja sen pisteytystä, sillä mitä voimakkaammin vastaaja koki kärsivänsä rangaistusta sitä enemmän pisteitä sai. Ymmärrän, että kysymyksellä kartoitetaan vastaajan paranoidisuutta, sillä eihän toki aikuisten maailmassa ketään nyt sentään rangaista. Kysymys vastauksineen vaikutti olettavan aikuisten työikäisten ihmisten maailman toimivan fair play-periaatteella, jossa ketään ei tietenkään rangaista, vaan mahdollisuuksia ja tsemppiä riittää - mutta entäs jos vastaaja ei olekaan kokemuksessaan väärässä? Entäs, jos subjektiivinen kokemus ei olekaan vainoharhan riivaama, vaan todellakin havainto todellisuudesta?

Kenen todellisuus kutittaa sinun aivojasi?

Me sanoitamme todellisuutta ja luomme sanavalinnoilla mielikuvia. Jos sota ei olekaan sota vaan aseellinen konflikti, se tuntuu heti hieman lyhyempikestoiselta, paikallisemmalta ja jotenkin vähemmän vakavalta. Vaikka todellinen todellisuus olisi mitä. Tilanteen vähättäly muuttaa ja vääristää mielikuvaa vihasta, pelosta ja kärsimyksestä, jotka ajavat ihmiset pois kotoaan - kun sehän on vain konflikti tai selkkaus, ei se pitkään kestä! Niin, ehkä vain joitakin vuosia...

Huomasitko, minäkin vähättelin kestoa? "Vain joitakin vuosia" on lyhyempi ja mitättömämpi aika kuin "useita vuosia", vaikka kyse olisi samasta vuosimäärästä. Sanavalinnoilla voimme osoittaa, kuinka tärkeästä, vakavasta tai kunnioitettavasta asiasta milloinkin mielestämme on kyse.

Sitten kevyempiin aiheisiin: mieli- ja kielikuvapolitiikkaa harjoitetaan siis paitsi mediassa myös kaikissa yhteisöissä ja konklaaveissa. Kokouksissa asioiden esittelijä pystyy sanavalinnoillaan vaikuttamaan päätöksiin joskus hyvinkin voimakkaasti, sillä mikäli esittelijällä koetaan olevan (oikeaa tai kuviteltua) valtaa, hänen äänenpainojaan, mielipidettään tai intoaan esiteltävien asioiden suhteen kuunnellaan aivan toisin kuin jos esittelijä on kokouksen suhteen neutraalimpi tai päätösten suhteen vähäisempi. Tällöin puhujan suhde valtaan vaikuttaa sanoissa ja sanojen takana, ja valtaa käyttävä elin voi pahimmillaan muuttua omasta vallastaan luopuneeksi kumileimasimeksi.

Todellisuus ja toiminta: hyväksytty

Työpaikkojen tunneilmapiiriä voidaan suunnata erilaisin sanoin tai kehottamalla välttämään tiettyjä ilmaisuja tai sanoja. Jos ihmisiä kehotetaan etsimään ja huomaamaan työstään ja työssään onnistumisia, se voi vaikuttaa yleiseen ilmapiiriin, mikäli löydöksistä voi aidosti iloita koko työyhteisön kanssa ja saada vahvistusta omalle havainnolleen. Hyvän kierre on mahdollinen kun yhteistä hyvää kerätään yksittäisistä ääneen sanoitetuista havainnoista - puhe ja sanat muuttuvat ilmapiirissä parhaimmillaan hyväksi pöhinäksi ja tsempiksi.

Toisaalta ilmapiirä voidaan ohjailla myös kieltämällä tai kehottamalla välttämään jotakin sanoja tai sanontoja. Jos vaikkapa työtä häiritsevää työtä (keskeytykset, puhelimeen vastaaminen, sähköpostin tarkistaminen, kalenterin päivittäminen, suunnittelun suunnittelu tms.) ei saa nimittää kuvaavalla tekijällä "sälä" sanan epäkunnioittavuuden vuoksi, niin millaiseen ajatteluun tällä ihmisiä ohjataan? Ei kai sälä suutu tai loukkaannu, vaikkei sitä sanoin osaisikaan arvostaa - ja sanana "sälä" kuvaa toimintaa kuitenkin aika osuvasti. Ja millä sanalla työtä häiritsevää työtä sitten voisi ja pitäisi kutsua, että se olisi riittävän arvostavaa?

Muita kiellettäviä sanoja voisi olla vaikkapa "ärsyttävä", "turhauttava" ja "paniikki". Kaikki mainitut sanat kuvaavat tunneilmapiiriä, mutta voiko sanojen käyttöä rajoittamalla tai ne kokonaan kieltämällä välttyä sanojen kuvaamilta tunteilta? Sanat kieltämällä ei vain ohajata vaan jopa rampautetaan tunnekokemusten ilmaisemista ja kuvailemista, sillä eikö sanojen kieltämisestä seuraa se, ettei niiden kuvaamia tiloja saa tai voi olla? Että jos turhauttaa, niin eikös me sovittu, että ei turhauta? Tai jos deadlinen tai vaikkapa henkilöstövajauksen vuoksi meinaa iskeä paniikki, niin eipäs iskekään, kun yhdessä sovittiin/joku päätti, että ei iske? Millaista todellisuuden kokemusta aikuisuuteen tällaisissa tapauksissa ajetaan, jos aikuinen ei saa sanoittaa kokemustaan tapahtumista niitä kuvaavilla sanoilla?

(lisäys 4.12.2017 klo 16) Entäs sitten "rakentava kritiikki"? Mahtavaa ja kehittävää toimintaa parhaimmillaan! Tsempataan kohti parempia suorituksia hyvä huomioiden ja parannettavaa pohtien, ellei sitten... niin ellei sitten sanota moitetta tai suoranaista kiusaamista rakentavaksi ja siirretä näin vastuuta puhujalta kuulijalle. Ihmisen psyyke pysyy tutkimusten mukaan tasapainossa kun yhtä "rakentavaa kritiikkiä" kohden hän saa viisi tsemppaavaa ja hyvää palautetta. Pelkkä rakentava palaute ei siis riitä rakennukseksi, vaikka sitä kuinka alleviivaisi, että rakentavaahan tämä on.

Todellisuuden takapihan ongelmajätelaitos? Miten nämä jätteet lajitellaan?

Sanan valtaa käytetään niin monilla tasoilla, kuin viestintää ylipäätään on olemassa. Aina on joku, jonka sana painaa enemmän, joku joka voi väittää mustaa valkoiseksi ja saada muut epäilemään omaa värisokeutta. Aina on joku, joka käyttää sanan valtaa hyvään ja aina on enemmän heitä, jotka käyttävät sitä toisten painamiseen, alistamiseen, rajoittamiseen ja kiusaamiseen. Aina. Tällä hetkellä taitaa olla niin, että maailman julkaistu tekstimassa kaksinkertaistuu joka vuosi, ja sen lisäksi keskusteluja ja informaatiota välitetään monin muinkin keinoin. Meistä jokainen joutuu poimimaan totuutensa valtavasta massasta tietoja, väitteitä ja valheita, eikä omasta totuudesta kiinni pitäminen ole enää suinkaan vaivatonta jos edes mahdollistakaan.

Onko sanan vallan väärinkäyttäjiä mahdollista saada kiinni? On kai, mutta rapakon takaisen johtohahmon edesottamukset osoittavat, ettei sillä välttämättä ole seurausten kannalta niin suurta väliä. Totuuden ja vaihtoehtoisten totuuksien määrittelemisessä vaihtoehtoisia totuuksia puolustetaan itsepintaisemmin todenpuhujien mykistyessä härskiyden edessä epäuskoisina.

Ja näin on myös meidän elämässämme.

Yksinäinen rakastaja

Rakastetuksi tuleminen ja toisen rakastaminen ovat varmaankin aika suuri osa ihmisyyttä. Aika moni kaipaa rinnalleen vertaista kumppania, joka tukisi, hyväksyisi ja rakastaisi - ja jos mahdollista perustaisi perheen ja jakaisi arjen. Parisuhde- ja perhedynamiikka ja niiden toimiminen ovat kuitenkin mysteerejä, joita ei voi ennustaa oikein minkään perusteella, ja niinpä olen alkanut epäillä, että kestävän parisuhteen ja perheen perustana on lähinnä hyvä tuuri. Että perheen kulmakivi - aikuisten välinen suhde - on kiinni ennustamattomista tekijöistä, joita tunne, tahto ja sinnikkyys voivat toki edesauttaa, mutta jotka eivät kuitenkaan välttämättä riitä pitämään pakettia koossa.

Mihin sydän riittää?

Kuten sanottua, moni haluaa rakastaa ja tulla rakastetuksi. Hyvässä tuurissa löytyy kumppani, joka nousee noiden tunteiden ja toiveiden kohteeksi. Vielä paremmassa tuurissa tunne on molemminpuolinen, sillä mielestäni yksi maailman suurimmista ihmeistä on kaksi toisiinsa rakastunutta ihmistä. Tällä valinnanvaralla mahdollisuudet rakastua "ketjussa" (minä häneen, hän tuohon, hän kaukaiseen, kaukainen läheiseen ja läheinen johonkin muuhun) ovat kuitenkin lähes rajattomat, joten siksi kahden välinen rakkaus on mielestäni ihme.

Rakastuminen ja ihastuminen päättyvät aikanaan. Tulee tasaantuminen, tulee muitakin ajatuksia ja arki rullaa tunteiden kihinän ja pöhinän yli. Luottamus toiseen on ehkä kasvanut niin, että välillä kumpikin usktaltaa kiukutella ja olla muutakin kuin ihana, ja tämähän on vain inhimillistä ja ennustettavaa - huuma tasaantuu ja loppuu, koittaa arki.

Joskus arkeen kuuluu tässä vaiheessa jo lapsia ja asuntolaina. Tulee velvollisuuksia ja vastuita jotka pitäisi yhdessä jakaa. Luulen, että viimeistään tässä kohtaa alkaa herätä myös kysymyksiä siitä, että tätäkö tämä nyt sitten on aina ja ikuisesti? Tätäkö minä halusin?  Oli lapsia tai ei, näiden kysymysten vastaukset ovat niitä ennustamattomia tekijöitä, jotka tuolla aiemmin mainitsin: onko tämä todella sitä, mitä haluan, ja haluanko sitä juuri tuon toisen ihmisen kanssa. Näihin kysymyksiin ei voi vastata ennen kuin tilanne on oikeasti tässä ja läsnä.

Katsekin kertoo

Joskus käy niin, että hyvin rakkaudessaan kihissyt pari huomaa olevansa arjessaan yksinäinen. Että vaikka sen toisenkin kengät ovat samassa eteisessä, ei yhteyttä enää ole. En tule kuulluksi, en nähdyksi, en kohdatuksi. Sellainen masentaa, suututtaa ja saa epäilemään, että tuo toinen on rikkonut jotain lupaamaansa, tai ainakaan hän ei ole enää se, johon rakastuin. Mihin minä rakastuinkaan? Mitä näin tuossa ihmisessä, joka vetäytyy, nalkuttaa tai on tyly? Joka on kiireinen, unohtaa minut? Pikkulapsiarki moninkertaistaa ristiriitojen synnyn, näin olen uutisointia ymmärtänyt. Jonnekin katosivat he, jotka halusivat rakastaa, kohdata ja ymmärtää, olla läsnä ja toistensa tukena. Tulee kahdet rutistuneet kulmakarvat ja äreä katse.

Olen miettinyt parisuhteen virtauksia aika pitkään, ja seurannut velvollisuudentuntoisesti Ensitreffit alttarilla- ohjelmaa saadakseni vinkkeliä parisuhteen muodostumiseen ja siihen, mitä asiantuntijat asioista tuumivat. Onhan se ollut opettavaista, ja tällä tuotantokaudella olen löytänyt ainakin muutaman oleellisen tekijän, jota ilmeisesti parisuhteessa voisi tarkkailla:

1) Millainen minä olen tuon toisen ihmisen seurassa?
2) Pidänkö siitä ihmisestä, jonka hän minussa nostaa esiin?

Niin. Minä en kysyisi enää "mitä minä tunnen tuota ihmistä kohtaan", vaan "kuinka siedän itseäni hänen seurassaan?" Sillä jos ja kun toinen herättää itsessä pelkkää ärtymystä, välttelynhalua tai turhautumista on varsin varmaa, ettei se toinenkaan hirvittävästi voi siitä seurasta nauttia tai ainakin se on huomattavan vaikeaa. Voi olla, että rakkautta on vielä. Voi olla, että on tahtoa korjata ja tehdä asiat paremmaksi. Voi olla, että kaiken voi vielä korjata. Voi olla, että suhde on ohi ja loppu.

Tai voi olla, että ihmiset tekevät toisistaan hauskempia, ihanampia, sinnikkäämpiä, yritteliäämpiä, hellempiä ja ainakin hitusen parempia. Niinkin voi olla. Mutta sitäkään ei voi tietää ennen kuin tilanne on tässä ja nyt. Ei voi tietää nouseeko suhdetta kihinän ja pöhinän aikana ja varsinkin sen jälkeen kantamaan huumori, sielun yhteys, yhdessä näkeminen ja kokeminen, kosketus tai jokin muu tai nämä kaikki. Jos kokee olevansa toisen ihmisen ansiosta hitusen parempi ihminen kuin ilman häntä, on suuri todennäköisyys, että arki on yhdessä tekemistä, jakamista ja olemista taistelukentän sijaan. Voi olla.

Mutta kun sitä ei voi tietää. Kukaan ei voi ennalta tietää, mihin suuntaan suhteessaan kasvaa. Ei voi ennustaa, pidänkö siitä muutoksesta, joka tapahtuu tuossa toisessa tai minussa itsessäni tai miten nuo muutokset voidaan sovittaa yhteen. Jos siis voidaan.

Kenen tehtävä?

En usko, että kukaan ryhtyy suhteeseen vain erotakseen. Uskon ihmisten vilpittömään uskoon, toivoon ja rakkauteen sitä toista ihmistä ja yhteistä elämää kohtaan. Uskon, että ihmiset yrittävät parhaansa.

Jotenkin parisuhteisiin ja perheisiin syntyy yksinäisiä rakastajia, jotka eivät enää tiedä, mihin  rakastavat, toivovat ja hellät tunteet voisi kohdistaa. Kasvaa muureja, joita ei osata purkaa tai unohdetaan missä ovi on, ja niin toisesta tulee ennemminkin vihollinen kuin kumppani. Jos perheessä on lapsia, voi hellyyttään purkaa heihin, ja jos ei niin sitten en tiedä. Toisaalta, ei lasten pitäisi olla parsuhteen tunnetyhjiön korvikkeitakaan, vanhemman - tai kummankin vanhemman - tunne-elämän pelastajia, heidän pitäisi saada olla vain lapsia.

En tiedä voiko yksinäisiä rakastajia jotenkin auttaa. En tiedä kaipaavatko he apua. Aina voin kuitenkin kuunnella, ja aina on onneksi perheasiain neuvottelukeskus. Aika usein kannattaa yrittää.