Viihde- ja toimintapalvelu Oy Kirkko Ab - eli kuinka omaan jalkaan ammutaan

Joku aika sitten kirjoitin siitä, kuinka osaavaa ja ammatillista taituruutta kirkon työntekijöissä on. Työtä tehdään sydämellä, mielellä, sielulla ja ruumiilla, ja juttu löytyy täältä. On totta, että kirkon työntekijät ovat ammattilaisia. Olemme läsnäolon, kuuntelemisen, musiikin, opettamisen, asioihin puuttumisen ja vaikuttamisen ammattilaisia. Ja sekin on ongelma.

Joitakin vuosikymmeniä sitten Suomi eli vielä yhtenäiskulttuuri aikaa. Kirkkoon kuuluminen oli normi, ja kirkosta eronneet aitoja kapinallisia ja anarkisteja. Tuona aikana kirkon henkilökunta monipuolistui ja ammatillistui - sihteerien, emäntien, seurakuntamestareiden ja lasten- ja nuoriso-ohjaajien vakansseihin tuli tutkintovaatimukset samoin kuin kirkon perinteisissä viroissa on jo pitkään ollut. Kirkko buustasi toimintaansa, ja aiemmin yhteisvoimin keksityt, kehitetyt ja toteutetut hommat ja tapahtumat valuivat ammattilaisten rautaiseen otteeseen, jossa asiat osattiin suunnitella ja toteuttaa turvallisesti ja pikkuhiljaa lisääntyvän byrokratian tarpeet täyttäen. Seurakuntayhteisö muuttui hiljalleen yleisöksi - vaikka sitä ei saa ääneen sanoakaan.

verot ja byrokratia

Yhtenäiskulttuuri on murentunut, eikä kirkkoon kuuluminen ole enää mikään itsestäänselvyys. Ennemminkin pitää vähän puolustella, miksi kuuluu kyseiseen instanssiin. Seurakunnan tehtäviin ja tapahtumiin on jälleen alettu etsiä seurakuntalaisia - vapaaehtoisia - toteuttamaan ja tekemään, koska meidän työntekijöiden on ollut pakko huomata, etteivät omat rahkeet ja rahat enää riitä siihen, mihin kultaisten vuosien aikana totuttiin.

Mutta me kämmäsimme niiden vuosien aikana. Totutimme kansan siihen, että tapahtumiin tullaan vieraiksi eikä tekemään. Nyt tarvitsemme yhteistyötä, tekijöitä ja toteuttajia - yhteisöä - mutta emme sitä pysty itse tietenkään rakentamaan. Yhteisö koostuu heistä, jotka siihen kokevat kuuluvansa, mutta viihde- ja toimintapalveluna olemme kadottaneet heidät, jotka voisivat meitä tarvita myös yhteisöllisessä mielessä. Toisalta olemme toisinaan niin seurakuntalaissensitiivisiä, ettemme edes uskalla pyytää ketään tekemään ja toimimaan - kun entäs jos he eivät haluakaan? Olen livenä kuullut tämän perustelun, enkä vieläkään ymmärrä, kuinka kysyminen olisi liiallista ahdistelua - kun on ihan okei sanoa, ettei onnistu/halua/ehdi.

On surullista todistaa kerta toisensa jälkeen, kuinka vaikkapa messu toteutuu vain muutaman työntekijän voimin. Myönnän, että niin se on toisaalta helpointa, sillä kun itse lukee ja tekee ja puuhaa niin tietää myös, että asiat tapahtuvat ja toimivat. Mutta yhteisön kannalta tämä on tuhoavaa ja edelleen professionaalisuutta korostavaa: me osaamme ja teemme, te kuuntelette ja osallistutte sillai. Kivasti ja meitä häiritsemättä. Olette kohde, me olemme tekijä ja tuottaja.

osallistuvat

Että semmoista yhteisöllisyyden rakentamista... Tokihan onneksi sentään etsimme ehtoollisavustajia, musiikkiavustajia, tekstinlukijoita sekä esirukouksen laatijoita ja lukijoita, mutta silloinkin pyydämme ihmisiä spesifiin tehtävään. Lukeminen julkisesti on pelottavaa ja hankalaa, ja iloitsen jokaisesta rohkeasta, joka toteuttaa kanssamme. Mutta kuinka vaikeaa onkaan kysyä: mitä haluaisit tehdä? tarkoittaen, että kaikki lukuunottamatta ehtoollisen asettamista olisi yhdessä tehtävissä. Kellonsoitto (napin painaminen tai sitten oikeasti kilkuttelu, jos ei mene ihan rytmissä niin so?) säestys, laulaminen, rukoukset, ehtoollisen kattaminen, pikareiden peseminen, virsien tauluun latominen, kikkokahvin keittäminen, you name it! Mutta kun ei voi edes kysyä...

Toimintamallina kirkko kilpailee muiden ajanviettotapojen kanssa. Me olemme valinta, jolle aikaa halutaan tai ei haluta antaa. Toimintaamme osallistutaan vaihtelevasti ja toiminnan kannattavuutta mitataan kävijöiden määrällä. Se kuulostaa juuri siltä, että seurakuntakodista on tullut seurakuntakeskus. Ei kenenkään koti, vaan paikka jossa käydään jos käydään. Niin kuin vaikka ostoskeskus.

Pyhän Annan lastenkirkossa Vantaalla (Koulutie 11) on lastenmessu kerran viikossa - ja jokainen tehtävä on ensisijaisesti varattu lapselle ja aikuiset ovat vain back upina. Kaikki osaavat ja osallistuvat.

Lasten paikka. Saa tulla.

Arvostan.

Edit. 30.7.2017 klo 14.14: Pyhän Annan kirkko on kiinni sisäilmaongelmien vuoksi. Pihalla on ainakin järjestetty eväskirkkoja ja muita kokoontumisia. Nyt oikeesti, mahdollistakaa kasvavien yhteisö, please!

No huhhuh!

Kiitos! Näitä juttuja on luettu 100 000 kertaa! On aika hauska ja hämmentynyt olo :) Siispä jatkan!

Aika nöyräksi kyllä vetää myös. Iso kiitos mielenkiinnosta!

Koko rahan edestä?

Kirkko on näinäpäivinä julkisuudessa yleisimmin hieman kehnossa valossa. Yleisin "uutinen" lienee se, kuinka paljon ja missä ajassa kirkko jäseniään menettää - toisaalta aika usein taidetaan nyt mainita myös se, kuinka moni liittyy. Vaikka liittyjien määrä näyttäisi olevan nousussa, on sitä myös kirkosta eroajien määrä. Eroamispiikit kurkottelevat ylemmäs muun muassa siksi, ettei tasa-arvoinen avioliitto saa virallisesti meltä siunausta, ja jotkut eroavat siksi, että olemme niinkin liberaaleja, että rukoilemme parien puolesta ja kanssa. Muita syitä ovat toisinaan Päivi Räsänen, ja joskus jopa joku, jolla on sanavaltaa myös kirkon piireissä. Lähtökohtaisesti olemme sekä liian konservatiivisia että liberaaleja, kuten myös tiukkapipoisia ja liian avaralti sallivia. Olemme myös liian vanhoillisia, mutta niin edistyksellisiä, ettei uusi virsikirja (siis se 1986 käyttöön otettu) oikein taivu vieläkään. Eikä edes Satumaata otettu lisävihkoon. Sitäpaitsi kirkollisvero on monta kymppiä kuussa, enkä tarvitse firman palveluja juuri nyt.

Kirkko. Tyhjänäkin olemassa.

Raha on mittari, jolla sekä kirkkoa että jäseniä mitataan: jäsen mittaa tilipussia, kirkko mittaa menojaa ja kulujaan - ja molemmat yrittävät säästää. Kirkollisvero on suurin kirkon toiminnan rahoittaja, ja siitä toimintamme on riippuvainen. "Mihin kirkollisveroa käytetään"-piirakka diagrammeissa esitetään usein, kuinka paljon rahaa käytetään lasten ja nuorten hyväksi, kuinka paljon menee diakoniaan (vrt. kirkon sosiaalityö), kuinka paljon kuluja hautausmaiden kunnossapito maksaa ja miten kallista rakennusten ylläpito on. Tai leirikeskusten. Mitä maksaa aikuis- tai vanhustyö, ja kuinka monta euroa missäkin seurakunnassa käytetään juuri sinua ja tarpeitasi ajatellen. Näitähän diagrammit esittävät.

Jossain näin rohkean piirakkamallin. Siinä oli toiminnot muutettu tekijöiden palkoiksi - eli meiksi, kirkon työntekijöiksi ja meidän työtunneiksemme. Siitä näkyi, että me olemme kirkon suurin kuluerä. Senkin takia joku varmaan erosi. Että ihmisillehän nekin rahat valuvat, vaikka niin ylväästi esitellään, että nuorille ja lapsille ja vanhuksille. Tai kodittomille. Että kirkon työntekijöillehän ne menevät - en maksa.

Niin. Kukapa sen työn tekisi, jos raha menisi muuhun kuin palkkoihin? Ilman ihmisiä eivät seurakuntasalit, kirkot ja leirikeskukset pysy kunnossa, eikä ilman ihmisiä niissä ole toimintaakaan.

Kirkon seurakuntamestarit ja emännät pitävät huolta tiloista ja tavaroista. Seurakuntamestarit tietävät, milloin ovien on oltava auki, montako tuolia tarvitaan, jätetäänkö tila vapaaksi vai kerätäänkö pöydätkin pois. He varmistavat, että hommat, tilaisuudet ja tapahtumat tapahtuvat hyvissä tiloissa ja huolehtivat tarvittavan välineistön paikalle. Emännät puolestaan siivoavat, järjestävät, kokkaavat ja leipovat. Tilaisuudet ja tapahtumat lasten kerhoista hautajaisten muistotilaisuuksiin tapahtuvat siisteissä tiloissa emäntien ansiosta. Emännät taikovat tarjottavat kirkkokahveille, varattomien ruokailuun ja moneen muuhun - ruokavalioiden mukaan ja turvallisesti. Seurakuntamestareiden ja emäntien työ tapahtuu piilossa, mutta ilman heitä moni hyvä jäisi tapahtumatta.

Kyllä he ovat palkkansa ansainneet.

Seurakuntasihteerit tietävät mistä, missä ja kenen toimesta mitäkin tapahtuu. He tietävät, milloin kirkko on varattu, kuka hoitaa kasteet, hautajaiset ja vihkimiset ja kuka toimii kanttorina. He tietävät, kuka on vastuussa mistäkin tapahtumasta, ja auttavat etsimään kadonneita omaisia tai oikomaan puutteellisia puhelinnumeroita. He ovat niitä, jotka kohtaavat ensimmäisenä vastakuolleiden omaisia - työpöydillä on aina nessuja - ja he onnittelevat ensimmäisinä uudesta perheenjäsenestä. Seurakuntasihteerit tietävät vapaat hautapaikat ja talkoiden päivämäärät. He toimivat sihteereinä työpaikkaneuvotteluissa sekä seurakuntaneuvoston kokouksissa. He ovat seurakunnan ensimmäiset kasvot ja ääni.

He ovat seurakuntamestareiden ja emäntien kanssa kaiken toiminnan kivijalka.

He ovat palkkansa ansainneet.

Lastenohjaajat pyörittävät usein kaikille ilmaisia aamu- ja päiväkerhoja sekä perhekerhoja. He järjestävät tapahtumia ja retkiä, ja varmistavat, että tilaisuudet ovat turvallisia ja ohjelma ikäkausille ja ryhmälle sopivaa. Iltapäiväkerhotoiminta on maksullista, ja maksut määräytyvät kunnan kerhotoiminnan mukaan, mutta kaikki toiminta on yleensä kaikille saman hintaista - niin kirkkoon kuuluville kuin kuulumattomillekin - vaikka vain kirkkoon kuuluvat periaatteessa mahdollistavat kyseisen toiminnan. Esimerkiksi kotihoidossa olevat lapset saavat  näissä kerhoissa ryhmässätoimimiskokemusta ja oppivat niitä sosiaalisia ja motorisia taitoja, joista usein päivähoito muuten huolehtii. Lisäksi vanhemmat voivat saada muutaman tunnin viikossa aikaa toimittaa asioita, joita lapsen kanssa on vaikea tai mahdoton hoitaa. Vanhemmat tietävät, että heidän lapsensa on hyvässä hoidossa.

Kyllä lastenohjaajat ovat palkkansa ansainneet.

Nuoriso-ohjaajat sukeltavat nuorten maailmaan täyttämään aikuisen tarvetta, järjestämään nuorten iltoja ja leirejä, olemaan paikalla ja olemassa elämän kinkkisissä kysymyksissä, joista ei muille uskalla puhua. Nuoriso-ohjaajat tuntevat nuorten kysymykset ja heillä on taitoa, tietoa ja osaamista tsempata nuorisoa pysymään hyvillä teillä ja saamaan otteen elämästä. Tähän vaaditaan aikaa ja ihmisiä, jotka haluavat ja pystyvät nämä paikat täyttämään. Kaikista ei siihen ole.

Kyllä nuoriso-ohjaajatkin palkkansa ansaitsevat.

Diakonit tietävät, mitä suomalainen hätä on. He tuntevat kaupan nurkalla notkuvat nimeltä. He tuntevat taloudellisissa vaikeuksissa olevat vanhukset ja perheet, joissa jokainen makaroni lasketaan. He tuntevat sielun, mielen ja ruumiin hädän, yksinäisyyden ja pelon, joka asuu suomalaisten sydämissä. Ja maahanmuuttajien myös. He kuulevat, näkevät ja tekevät. He auttavat ja etsivät. Heitä tarvitaan.

Diakonin palkka on täysin ansaittua.

Kanttori on korkeakoulututkinnon suorittanut ammattimuusikko, jonka on hallittava paitsi virsikirja myös valtava määrä klassista musiikkia. Tätä nykyä moni kanttori taipuu säestämään myös kevyttä musiikkia, ja häämarsseina soivat modernimmatkin kappaleet Indiana Jonesin tunnusmusiikista Pirates of the Caribbeaniin. He opettelevat uutta palvellakseen kirkkokansaa. He hallitsevat paitsi urut, usein myös vähintään pianon ja jonkin muun soittimen: viulun, huilun, sellon tai haitarin. Tai ukulelen, heistä on moneksi. He harjoittavat ja johtavat kuoroja, hallitsevat partituurin luvun ja konserttien järjestämisen. He ovat ammattimuusikoita, joilla on keikka vähintään kerran viikossa ja jokainen keikka on yleensä yleisölle ilmainen. Ilman kanttoreita me emme laulaisi näin paljoa, emme oppisi uutta, eivätkä tilaisuudet olisi niinkään eläväisiä.

Kanttorit ansaitsevat palkkansa.

Papit lienevät seurakunnissa kaikkein näkyvimmällä paikalla, ja nimiltään tunnettuja. Pappeja kohdataan elämän taitekohdissa: naimisiin mennessä, lapsen synnyttyä, läheisen kuoltua, lapsen rippikoulun taitteissa. Lisäksi opetamme, laulamme, pidämme hartauksia ja jumalanpalveluksia. Olemme olemassa sielunhoidon vuoksi ja ripin vastaanottajina jotta ihminen voisi olla sielunsa ja Jumalansa kanssa rauhassa. Menemme hoitolaitoksiin ja vanhainkoteihin toimittamaan ehtoollishartauksia joko suuremmalle joukolle tai yksityisesti - joskus meidät kutsutaan antamaan ehtoollinen pian kuolevalle. Ainakin isommissa kaupungeissa on käytössä päivystyspuhelin, josta papin voi kutsua paikalle mihin vuorokauden aikaan tahansa vuoden jokaisena päivänä kuolevan viereen tai vaikka viemään suruviestiä onnettomuudessa kuolleen omaisille - joskus vanhemmille, joskus puolisolle ja lapsille. Me emme saa sunnuntai- tai ylityökorvauksia. Meillä ei ole työaikaa. Kun maan hallitus pohti sunnuntailisien poistamista joku oli laskenut, kuinka paljon pappien palkka putoaa. Ei sille toivottavasti tapahdu mitään. Saamme saman rahan olimmepa töissä aamusta iltaan keskiviikkona tai sunnuntaina, joulupäivänä tai juhannuksena.

Toivon ansainneeni palkkani.

Kirkkoherrat pitävät huolta, että kaikki edellämainittu voi tapahtua. Lisäksi hekin hoitavat peruspapin työtä siinä määrin, kuin ennättävät tai on välttämätöntä - he paikkaavat ja hankkivat sijaisia. Heidän vastuullaan on työntekijöiden jaksaminen ja he ovat vastuussa siitä, mitä täällä oikeastaan puuhataan. Heidät kutsutaan edustamaan tärkeimpiin tapahtumiin, ja heidän mielipidettään kysellään gallupeissa. On heidän tehtävänsä mahdollistaa.

Kirkkoherrat ansaitsevat palkkansa.

Kirkon kasvot? Voiko ne tuntea?

Kun kirkosta erotaan, pitää tällä puolella tiskiä miettiä, mistä edellä mainitusta aletaan karsia. Aloitetaanko perheistä ja lapsista vai kenties nuorisosta? Vähennetäänkö diakonia-avustuksia? Kuinka paljon papistoa ja kanttoreita voidaan vähentää, että ihmiset edelleen tulisivat kohdatuiksi elämän taitekohdissa, että olisimme muutakin kuin paikalle heilahtava show, josta parhaiten jää mieleen auton perävalot? Että oli kiire. Ettei ollut aikaa pysähtyä, olla läsnä - nähdä ja kohdata. Kuinka paljon rakennuksia voidaan myydä niin, että haja-asutusalueillakin olisimme edelleen läsnä ja olemassa, sillä maaseudun vanhetessa yksinäisyys lisääntyy. Kuinka voimakkaasti voimme vetäytyä kasvukeskuksiin, joissa juurettomuuteen pudonneet eivät löydä seurakuntaansa (jonka ovet ehkä kotipaikkakunnalla on jo suljettu)?

Kajaani ja Kirkon palvelukeskus ovat jo aloittaneet ja saaneet päätökseenkin yt-neuvottelunsa. Harjavalta miettii, mistä ja miten voisivat säästää - ja saattaa aloittaa yt:t.Kun kirkosta erotaan hyvä vähenee. Jumalan kutsumat ja kirkon palkkaamat yrittävät tehdä koko ajan kasvavat työnsä vähenevillä resursseilla, pienemmällä rahalla ja kasvavilla vaatimuksilla. Yt:t aiheuttavat lisää työttömyyttä - eli kirkollisverolla paitsi autat lapsia, nuoria, perheitä, vanhuksia, yksinäisiä ja saat apua tarvitessasi, mutta myös annat työtä toiselle!

Me pyrimme tuottamaan (kamea sana) hyvää, laadukasta ja ammattitaidolla valmisteltua yhteistä toimintaa, johon ihmisten olisi kiva tulla. Ettei tavitsisi jäädä yksin. Kaiken tämän yllä ja kaikessa tässä on Jumala, joka meidät on tänne kutsunut tekemään hyvää, parantamaan maailmaa ja olemaan Hänen alaisiaan taistelussa kärsimystä vastaan. Hänen vuokseen me emme kysy jäsenkorttia auttaessamme - jäsenmaksu on vapaaehtoinen, kuten tiedät.

Joten saanen kysyä, ennen kuin eroat: mistä leikataan?

Naps vain.

JohdanNaisia

Olipa kerran Suuri MiesJohtaja, joka tuskaili Viisaalle Neuvonantajalleen: Minä en ymmärrä Naisia! Heitä on niin vaikea ymmärtää, ja vielä vaikeampi johtaa! Heillä on tunteita ja kaikkea!
Viisas Neuvonantaja katsoi Suurta MiesJohtajaa vähän hitaasti, ja sanoi: Niin. Sinulla on ongelma, ja ongelman voi aina ratkaista. Sinun ongelmasi eivät ole naiset - he tuskin muuttuvat miehiksi - joten ongelmasi on johtamisessa.

Naislauman luonnollinen johtaja

Napsuttelin viimeksi työhön uupumisesta työntekijän näkökulmasta - nyt etsin siihen vaikuttavia ja jopa estäviä tekijöitä johtajuuden vinkkelistä.

Joten kuule, oi Suuri MiesJohtaja, tässois vähän henkilöstöjohtamisvinkkiä (oleelliset asiat ovat tummalla, muun yli voi hypätä, jos ei jaksa lukea):

1) Määritä arvot ja tavoitteet.
Jokaisella työyhteisöllä on ongelmansa, olipa työyhteisön sukupuoli- tai ikäjakauma mikä tahansa. Näin ollen yhteiset arvot ja tavoitteet on syytä määritellä ja tuoda julkiseen keskusteluun niin, että a) jokaisella on mahdollisuus olla niistä tietoinen, ja b) jopa vaikuttaa julkilausuman muotoiluun niin, että jokainen voi näihin periaatteisiin sitoutua. Viimeisen hyväksynnän lausumalle antaa kuitenkin Johtaja, joka myös kantaa perimmäisen vastuun työyhteisön toimivuudesta ja hyvinvoinnista.

2) Takaa turvallisuus.
Jokaisella työyhteisön jäsenellä on oikeus koskemattomuuteen ja turvallisuuteen työhönsä liittyvissä toimissa ja asioissa. Johtajan velvollisuus on huolehtia sekä sisäisistä että ulkoisista turvallisuustekijöistä, jotka ovat kytköksissä työntekijöiden fyysiseen, psyykkiseen ja henkiseen hyvinvointiin. Johtajan velvollisuus on puuttua työntekijöiden välisiin ristiriitoihin rakentavasti ja kaikkia osapuolia kunnioittaen. Johtajan on varmistettava, että jokainen työntekijä pystyy toimimaan tehtävässään optimaalisesti.

3)  Muista tasavertaisuus ja samanarvoisuus.
Johtajan olisi hyvä olla perillä, mitä hänen alaisensa oikeastaan työkseen tekevät ja varmistaa, että myös työntekijät tietävät toimenkuvansa. Tämä vähentää hankausta ja ristiriitoja, ja tuo lisäksi näkyväksi toimiin kuuluvat vastuut ja velvoitteet. Jokaisella työntekijällä on ilmaisunvapaus ja oikeus tulla kohdatuksi yhteisön täysivaltaisena jäsenenä riippumatta hänen koulutuksestaan tai hänen asemastaan yhteisön hierakiassa. On satavarmaa, ettet tule kaikkien alaistesi kanssa toimeen yhtä hyvin. Se ei saa vaikuttaa päätöksen teossa. Jotkut ihmiset vain kaivavat meissä esiin ne ikävimmät puolet - ja niiden kanssa on vain elettävä.

4) Päätä ja kanna vastuusi.
Lopullinen vastuu ja päätöksenteko kuuluvat Johtajalle, jonka on mahdollista nauttia luottamusta ja arvostusta alaistensa ja yhteisönsä taholta toimimalla johdonmukaisesti ja oikeudenmukaisesti. Johtajan on kyettävä ottamaan ja kantamaan toimeensa kuuluva vastuu sekä siihen liittyvät velvollisuudet. Huojunta, harkitsemattomuus, vatulointi ja vastuunpakoilu syövät sekä luottamusta että arvostusta, eikä Johtaja lopulta tule saamaan tarvitsemaan ja ansaitsemaansa tukea ja arvostusta.

5) Sano ei oikeissa paikoissa.
Johtajan suuri taidonnäyte johtajuudessa on oppia käyttämään ei-sanaa oikein. Työyhteisö on pidettävä ruodussa ja linjassa kohdan 1 mukaisesti. Joissakin työyhteisöissä Johtaja ei uskalla, kykene tai halua käyttää koko toimivaltaansa. Johtajan on kuitenkin muistettava, että kyse on täysi-ikäisistä, ammattitaitoisista ihmisistä, joilla on yleensä halu tehdä työtään hyvin ja jopa kehittyä siinä. Aikamoista akrobatiaa, onnea vain!

6) Ole luottamuksen arvoinen.
Luottamus rakentuu toden puhumiselle ja rehellisyydelle. Tämä koskee sekä alaisia että Johtajaa. Johtajan on kyettävä kommunikoimaan alaistensa kanssa luottamusta herättävästi ja tiedotettava myös siitä, ettei tiedotettavaa ole.  Luottamus pitää ansaita, se ei ole automaatio eikä perustu asemaan. Luottamus voi myös mennä rikki. Tuskin tätä tarvitsee rautakangesta vääntää, ihan perussetiiä ihmisten välisissä jutuissa.

7) Ilon kautta!
Yhdessä tekeminen ja yhteistyöstä nauttiminen luovat yhteishenkeä ja parantavat tuottavuutta. Jos työpaikalla helähtää joskus nauru, voi Johtaja hieroa hykerrellen kämmeniään - kunhan työpaikka siis pysyy työpaikkana, eikä muutu instant stand-up -klubiksi. Ilo rakentaa, ja sen tappamisen pitäisi olla rangaistava rikos. Tämä koskee kaikkia työyhteisön jäseniä.

8) Kehity, kehitä.
Työntekijöillä tulisi olla tasavertainen mahdollisuus koulutukseen ja kehittymiseen. Koulutusten suositteleminen ja niiden merkitys työyhteisön tieto-taito -pankille on otettava vakavasti. Kenenkään ei tarvitse osata kaikkea, mutta jokainen tarvitsee päivitystä. Myös Johtaja.

9) Perustele, älä oleta.
Käskyt ja kiellot on perusteltava. Mikään ei turhauta tehokkaamin, kuin perustelematon kielto toimia omassa tehtävässä tai määräys tehdä jotain, jonka mielekkyyttä työntekijä ei tavoita. Myöskään pelkästään hurstaiden toiveiden varaan on turha laskea, ellei yhteisö koostu ajatusten lukijoista. Kielloissa ja määräyksissä on hyvä toteuttaa johdonmukaista ja oikeudenmukaista linjaa, kuten kohdassa 4.

10) Kiitä.
Hyvä Johtaja huomaa hyvin tehdyn työn ja osaa kehaista oikeassa kohdassa kannustavasti. Hän antaa kunnian sille, jolle se kuuluu ja on rohkeasti ylpeä omista alaisistaan, sillä yhden onnistuminen on kaikkien ilo ja onni.

11) Ole läsnä.

Toimiva ohje

Mikä lienee se viisauden sarvi, josta nämä jutut ammennan? Se on Annele Saikalan Perheen pelisäännöt -kirja, jota vapaasti lainailin ja muokkailin tarkoitukseen sopivaksi. Samaan aikaan kun perhekulttuuri on muuttunut autoritaarisesta vanhemuudesta keskustelevampaan suuntaan, on muuttunut myös työpaikkakulttuuri. Hyviä henkilöstöjohtajia lienevät siis ainakin ne, jotka hallitsevat myös suurperheen toimivan dynamiikan - muistaen koko ajan, että työpaikalla kyse on aikuisista, ammattitaitoisista ihmisistä.

Autoritäärinen 'nyrkki pöytään' johtaminen ei ole hyvää johtamista. Poissaoleva, pelokas ja välttelevä johtaminen eivät ole hyvää johtamista. Vatuloiva, epämääräinen ja päättämätön johtaminen on rasittavaa, turhauttavaa ja uuvuttavaa johtamista - ei siis hyvää johtamista. Hallitukselta, neuvostolta tai muulta elimeltä kaiken kysyminen on huonoa johtamista - no jaa, onko se johtamista ensinkään?

En tiedä, ovatko naiset tässä asiassa herkempiä, mutta voi olla että niin on. Yllä mainittuja ja toki monia muitakin periaatteita pyrin toteuttamaan vanhemmuudessani ja niitä yritän opettaa lapsillenikin - siis samanarvoisuutta, luottamusta, vastuuta, kehittymisen vapautta ja velvollisuutta, järkevää rajoittamista, motivointia ja kiittämistä - ja tämän kaiken pyrin järjestämään turvallisessa ympäristössä. Opetan lapsilleni sitä, mihin uskon, ja mistä oletan heille olevan hyötyä aikuisuudessakin. Uskon, että miehiä on helpompi vain käskyttää, he eivät välttämättä aina kysy miksi (Yleistän, tiedän. Jotkut varmasti kysyvät). Mutta itse ainakin haluan uskoa, että asioita tehdään paitsi hyvin myös oikein. Jos joutuu työssään jatkuvasti toimimaan omien periaatteidensa vastaisesti tai joutuu periaatteiden vastaisen toiminnan kohteeksi, on se ajan saatossa kuluttavaa ja uuvuttavaa - eikä työ pysy pelkkänä työnä, vaan tulee ihon alle.

Joku vääräleuka varmasti jo tuumii, että naisia on siis kohdeltava ja johdettava kuin lapsia. Tuumi vain. Silloin olet ymmärtänyt koko pointin päin hanuria.

Hyvä soittaja saa huonokuntoisestakin hyvän äänen - huonoa ei pelasta edes hyvä instrumentti.

Pätee myös johtajiin.

Työn ja kuormien uuvuttamat

Tämän päivän työelämä huutaa tuottavuutta ja tuloksia. Johtajat kurssittavat toisiaan ja miettivät, kuinka työntekijät saataisiin sitoutumaan työhön niin mieleltään, sielultaan kuin ruumiiltaankin parhaiden tulosten esiin pusertamiseksi. On kikyä, jolla vähennetään vapaa-aikaa työn hyväksi, on lomarahojen leikkausta, jotta saataisiin säästöjä ja on kehityskeskusteluja, joilla "kannustetaan" työntekijöitä vieläkin parempiin suorituksiin.

Kunnallisella ja yksityisellä puolella kehityskeskusteluissa ja kehittymisessä on jotain järkeä, sillä henkilökohtaisilla taidoilla voi palkkaansa korottaa kymmeniä prosentteja. Kirkossa palkkaa voisi huippusuorituksilla saada muutamia kymppejä lisää peruspalkan päälle - eikä tätäkään gloriaa jaeta mitenkään heppoisilla perusteilla.

Kissat ja srk:n työtekijät - kiitoksella kylläiset

Ei minun tarkoitukseni ole nyt vinkua rahasta, vaan uupumuksesta. Tutustuin vast'ikään Pinesin työuupumusteoriaan (kyllä, psykologeilla on oma kokonaisteoriansa myös tälle sektorille.) Ainakin Itä-Suomessa seurakunnissa työskentelevät nuoret naiset alkavat olla ja ovat jo varsin heikossa hapessa. Yritämme sitoutua työhön enemmän ja paremmin ja ainakin itse koen vähän päästään epäonnistuvani. Tämä masentaa, ahdistaa ja turhauttaa. Kun ei riitä aika eikä pää. Mihin asti pitäisi venyä ja mikä riittäisi? Ja samaan aikaan saa lukea, että työtehon on noustava, on oltava tuottavampi ja halvempi - kaikin puolin parempi. Mutta kun ei pysty.

Pines julisti minulle uupuneen evankeliumin edelliseen: työuupumuksen vaara kohdistuu vain ja ainoastaan heihin, jotka ovat työhönsä hyvin motivoituneita ja voimakkaasti sitoutuneita. Jos hommasta ei piittaa niin paljoa, se ei uuvuta niin paljoa - ihan järkeen käypää! Työuupumuksen yksi oire on kyynistyminen, joka toimii sorkkarautana motivaation ja työn välillä, eikä työlle enää yksinkertaisesti jaksa antaa enää kaikkeaan, koska kaikkea ei enää ole niin paljon annettavaksi. Motivaation vähetessä kyynistyminen kasvaa ja kokonaishyvinvointi romahtaa. Kiinnostus kaikkea kohtaan vähenee, ja lopulta vain vituttaa. Kaikki. Yritä siinä sitten olla tuottava.

Lopulta hyvänä päivänä saattaa päästä ylös sängystä. Kokeilin.

Näin ollen ajattelen, etteivät työhönsä uupuneita tarvitse enää sitouttaa voimakkaammin, vaan että heitä ja meitä pitäisi rohkaista lepäämään. Mitä luovemmin ja sitoutuneemmin hommaa tekee, sen syvemmin siinä yleensä on mukana - vaikkei aina tarvitsisi. Sitoutunut mieli ei tutkimusten mukaan voi saada riittävästi lepoa, joten ruoskiminen ei hyödytä ketään. Se ei johda parempiin suorituksiin vaan loppuunpalamiseen. Myöskään toppuuttelu ei toimi, sillä sen voi kokea käsien sitomisena, joten jäljelle jäänee delegointi ja yhteistoiminta. Nuorten naisten epidemian kaltainen uupuminen lienee jonkinlaista jatkumoa koulusuorittajille, joiden on vaikea tyytyä hyvään. Paras on hyvän pahin vihollinen.

Siskot (ja miksei veljetkin), pyritään hyvään! Jos vahingossa tulee priimaa, niin mahtavaa muttei välttämätöntä! Pysytään pystyssä ja pinnalla, meille on luvattu lepo.

Mielelläni

Papin työtä tehdään koko persoonalla ja varsin usein kaikilla lahjoilla, mitä kullekin on suotu. Työssä saa ja usein myös voi olla juuri niin luova kuin haluaa ja pystyy. Ja mielelläänhän juttuja tekee niin hyvin kuin pystyy, sillä kukapa sitä haluaisi päästää itsensä liian helpolla. Jostain syystä ainakin itse yritän usein keksiä pyörän uudelleen, vaikka ei aina tarvitsisi.

Luovasti toimiessa innovatiivisessa ympäristössä syntyy paljon hyvää, hauskaa ja kivaa, jota on itsekin kiva tehdä, ja joka motivoi järjestämään ties minkälaisia spektaakkeleja paitsi seurakuntalaisten myös oman riemun vuoksi. Palaute on yleensä hyvää ja itselläkin hyvä mieli.

Kaikenlaista innovaatiota

Mutta entäs sitten, kun luovan ympäristö onkin innostumiskielteinen? Että 'älä innostu, ettet vaan väsytä itseäsi liikaa' ja 'Ei siellä edellisessäkään jutussa nyt niin paljon ollut porukkaa, ei varmaan kannata tähän nyt liikaa satsata' tai 'En kyllä ymmärrä, että kuka tähän tulisi, tiedätkö sinä?'. Kyllä se alkaa hiljalleen nakertaa mieltä ja intoa ja yritystä kehittää käytänteitä. Tulee turhautuminen ja väsymys, ei jaksa edes yrittää ja menee hohto normiduuneistakin.

Tämä on vain yksi polku innosta turhautumisen kautta uupumiseen ja siitä masennukseen. Alkupisteitä ja reittejä perille lienee miljoonia.

Mielenterveysongelmat ovat yleisiä. Mielenterveysongelmia, uupumusta ja masennusta hävetään. Työteho ja ihmissuhteet kärsivät, elämän mielekkyys vähenee ja katoaa. Mikään ei kiinnosta tai tunnu juuri miltään, ellei sitten jatkuvaa pahaa oloa lasketa. Apua ei uskalleta hakea, sillä "tää on ihan normaalia", "ei minun pitäisi tuntea näin, "kyllä tää menee ohi"ja "joillain on vielä rankempaa". Mielenterveysongelmien kanssa yritetään pärjätä viimeiseen pisaraan - ja sitten voi ihminen olla jo niin raunioina, että toipuminen vie vuosia. Ja eipä sillä, ei mt-toimistoon välttämättä pääse ilman akuuttia tilannetta, jolloin vielä sittenkin omaa tilaa saatetaan vähätellä, hävetä tai peitellä. Turhaan, sanon minä.

Kuinka tätä painetaan?

Mielenterveystyö on tällä hetkellä varsin pitkälle korjaavaa työtä. Tilanne johtuu muun muassa resursseista, mutta myös asenneilmapiiristä, jossa jokaisen meistä on pärjättävä mielessään ilman apua, sillä talvisodan henki ja on sitä ollut ihmisillä vaikeampaakin. Totuus kuitenkin on, että meissä on eroja, jotka nousevat persoonasta, voimavaroista ja ympäristöstä - ja vaikka mistä muusta. Mielenterveydellisesti yritämme kuitenkin pysyä kaikki terveiden kirjoissa, ja se onnistuu helpoimmin välttelemällä heitä, jotka voisivat toisin todistaa - niinpä kenen tahansa mielen pommin aikalaukaisin saattaa lähteä tikittämään salaa.

Kumpikohan tulisi yhteiskunnalle kalliimmaksi: nykyinen systeemi, jossa ihmiset otetaan kiinni kun he roikkuvat kuilun reunassa yhden sormen varassa, vai olisiko mahdollista luoda systeemi, jossa jokainen (vaikkapa 10 vuotta täyttänyt) suomalainen kutsuttaisiin joka vuosi tai parin vuoden välein psykologin juttusille vähän samaan tapaan kuin meidät nyt kutsutaan hammashoitajalle? Voisiko se, että meidät kaikki kutsuttaisiin psykologille vähentää mielenterveyteen ja sen hoitamiseen liittyviä tabuja, koska mielenterveysseula koskisi meitä kaikkia?

Mitä hyötyä moisesta systeemistä olisi? Oppisimme lapsesta asti käymään puhumassa voinnistamme ammattilaiselle, eikä siihen ehkä enää muutaman vuoden kuluttua liittettäisi niin suurta epäonnistumisen tai häpeän tunteita, sillä olisi ihan normaalia käydä tarkastuskäynnillä, jolloin - kuten hammashoidossakin - ongelmia voitaisiin seuloa esiin jo niiden kehittymisvaiheessa ennen kuin tilanne ja ihmisen vointi romahtaisi. Jaksaisimmekohan töissä ja parisuhteissamme paremmin, jos saisimme ilman häpeän epäilyjä kertoa voinnistamme ja kysymyksistämme ammattilaiselle. Että se olisi normaalia. Olisi normaalia voida välillä hyvin ja välillä huonosti. Olisi normaalia hakea ja saada apua - eikä niin monen tarvitsisi ajautua liian pitkälle pahassa olossaan. Olisi normaalia olla tietoinen ja jopa huolissaan omasta mielenterveydestään, ja olla tietoinen siitä, että apua on saatavilla.

Luja ote

Ei avun tarjoajia, mielenterveyden ammattilaisia tai edes diagnooseja tarvitse pelätä. Kartoittaessani omaa jaksamistani ja hyvinvointiani olen ollut tekemisissä sekä psykologien, psykiatrin että
muutaman terapeutin kanssa. Tästä ei ole mitään pahaa sanottavaa, sain tarvitsemaani apua ja ulkopuolisen arvion toimintakyvystäni. Sitä paitsi psykiatrin lausunnossani on muun muassa maininta hyvästä huumorintajusta. Se yllätti hieman ja piristi aika paljon 😄

Hyvää vointia!

Leiricooper ja turnauskestävyys

Kesän ensimmäinen rippileiri on takana. Oli kivaa ja välillä vähän väännettiin kättä siitä, miten täällä oikein ollaan ja minkä takia. Oli hämmästyttävän stress free-viikko - varmaan siis joko unohdin jotain todella oleellista tai tein jotain hyvin väärin.

Herättää muistoja, eikö?

Rippileirit ovat aina aikamoisia jännäreitä, vaikka kokemus tuokin jo jonkin verran varmuutta. Jännää ei enää ehkä olekaan se, että miten itse on, vaan missä jamassa leireilijät ovat. Kun ei ole ihan selvää, että kaikki ovat oikeasti leirikuntoisia - ja yleensä hekin jotka eivät ole, haluavat leirille - ja heidät otetaan.

Rippileiri on luterilaisen kirkon lippulaiva. Se kokoaa koko ikäryhmästä valtaosan leirikeskuksiin metsiin ja vaaroille oppimaan asioita Jumalasta, seurakunnasta, itsestään ja toisista. Tämän oppimisen lisäksi leirejä on teemoitettu, ja riparoitumisen ohella voi ratsastaa, vaeltaa, liikkua, soittaa, meloa, purjehtia, piirtää ja valokuvata. Varmaan elokuvatakin. Jotain varmaan jäi listasta, sori siitä. Näillä leireillä nuorisoa evästetään kristinuskon saloihin, mutta ennen kaikkea heille suodaan mahdollisuus oikean elämän yhteisöön, jossa jokaiselle pitäisi olla paikka. Leirit ovat sisältöönsä nähden varsin sopuhintaisia, ja mikäli perusleirin hinta on jollekin osallistujalle liian kova, on sen maksaminen mahdollista saman firman diakoniatyöltä, eli kaikki pääsee!

Suomalaisperheiden eriarvoistuminen ja hyvinvoinnin epätasainen jakautuminen näkyy myös rippikoulutyössä. Vaikka kellään ei ole taloudellisia esteitä leirille osallistumiseen, kaikilla ei ole oikeasti psyykkisiä tai sosiaalisia keinoja ja taitoja lukittautua yli 20 muun nuoren ja muutaman aikuisen kanssa metsään viikoksi. Tai melkein kahdeksi. Leirin mitta vaihtelee viidestä päivästä kahteen viikkoon, ja näinä individualismin kulta-aikoina lyhinkin leiri vaatii aika paljon varsinkin, jos edellytyksiä ei ole.

Mitä oikeastaan tarkoitan puheella näistä edellytysten puutteista? En oikeastaan tarkoita niillä esimerkiksi oppimisvaikeuksia, vaikka nekin toki tuovat oman lisänsä opetustyöhön. Tarkoitan sen sijaan vakavia käytöshäiriöitä, itsetuhoisuutta, syömishäiriöitä ja mielenterveyden ongelmia, joista meille ohjaajille ei välttämätt edes kerrota, jotta lapsi ei leimautuisi. Toisinaan jätetään mainitsematta perussairaudetkin samassa pelossa, tai se, että joku on päättänyt, että lapsen käytökseen vaikuttava lääkitys keskeytetään leirille lähdettäessä. Että kyllä me varmaan huomataan, ja jos ei huomata, niin kaikkihan on mennyt ihan hyvin, eikö? Pahimmillaan lapsensa ongelmista tietoiset vanhemmat poistuvat maasta leirin ajaksi, joten nuoren se tukiverkon osa, johon voisimme olla yhteydessä mahdollisten ongelmien ilmetessä, puuttuu.


Kuvitellaanpas nyt tämä tilanne: 25 nuorta, 5-6 vähän vanhempaa nuorta ja kolme ohjaajaa, joista kellään ei ole mielenterveyden- tai terveydenhuollon tutkintoa. Koko joukosta vaikkapa 10% voisi olla jollain tavalla ongelmaista - ihan mistä tahansa mainitusta ryhmästä - eli ryhmästä kolmella on jokin haitta tai ongelma, joka voi vaarantaa joko ihmisen itsensä tai pahimmillaan koko ryhmän. Näistä ongelmallisista on tiedossa yksi, toisesta on tiedossa kevenetty versio ja kolmannesta ei ole kerrottu.

Kuvitellaanpa, että kyseessä on yksi itsetuhoinen, yksi kevyesti pyromaniaan taipuvainen ja yksi, joka ei hallitse aggressioitaan, eikä tyhjentävää listaa trikkereistä ole olemassakaan. Mistä näistä haluaisit olla tietoinen, mistä kelpaisi kevennetty versio ja mistä sinun ei tarvitsisi tietää? Heidän lisäkseen pitäisi pitää huoli niistä 27 muustakin leirillä olevasta, joista ainakin muutamalla on vähintään keskivaikea keskittymishäiriö ja muutamalla normaali tai vähintään astetta kovempi asennevamma.

Joissain seurakunnissa yörauhaa on pyritty turvaamaan vartiointiliikkeiden työntekijöillä. Siis siksi, että leirin sisäisten jännien lisäksi leirialueelle saattaa olla yöllisiä pyrkijöitä ulkopuoleltakin. Tai sitten heistä on apua siihen, etteivät leirille tulleet pakene tai joudu muihin vaaroihin yöllisillä seikkailuilla, joihin pitää osata varautua, mutta jos mietit taas omalle kohdallesi, että valvoisitko viikon ihan siltä varalta, että joku tulee/lähtee yöllä luvatta, ja kuinka toimintakykyisenä luulisit pysyväsi päivät niin, että sääntöuskollisetkin saisivat kivan leirin?

Jaa, listastahan jäi täysin päihde- ja peliriippuvaiset. Heitä mukaan myös ihan omalla fiiliksellä.

Arvaa mitä? Arvaa kenellä!

Mutta näillä siis mennään. Niin ja asennevammaisissa ja moniongelmaisissa saattaa olla siis myös työtovereita, joiden kanssa tätä vastuuta pitäisi jakaa ja sillai...

Lisä actionia leireille tuo muuten sekin, jos muksut olisivatkin leirillä ihan okei alkuspeksien vastaisesti, saattavat heidän vanhempansa tulla kertomaan mihin vuorokauden aikaan tahansa, missä ajokunnossa tahansa, ettei heidän lastaan saa rajoittaa. Olen jollain muotoa kärryillä siitä, että tämä työmuoto muiden kirkon nuorisohommeleiden ohessa saa aikaan hyviä asioita, ja iloitsen jokaisesta nuoresta, joka saa jonkun tolkun elämäänsä. Joskus vain mietin, että kuinka paljon meidän pitää sietää, kestää ja kesyttää, jotta se hyvä pääsee tapahtumaan. Joskus mietin myös omaa turvallisuuttani ja sitä vastuuta, jota kannamme myös nukkessamme.

Mitään edellä mainituista ei tapahtunut viime viikolla, joten siksi stress away. Siis ainakaan en tiennyt vakavammista häiriöistä, ja asennevammojen ja muiden kujeiden kanssa pärjättiin aika kivasti, mutta kaikki yllä mainitut ilmiöt ovat siis matkan varrelta tuttuja monista seurakunnista - eivät Luojan kiitos samalta leiriltä kuitenkaan. Johtoajatuksenani on ollut pysyä poissa keltaisen lehdistön lööpeistä leirien suhteen. Ja jos se joskus näyttäisikin epävarmalta, niin Alibissa menee viimeinen raja.

Jotkut humoristit kysyvät vielä, että onko meillä muka muutakin lomaa kuin nämä leirit, ja haukkovat henkeään mahtavien leirikorvausten edessä. Niin, melkein 40€/päivä tekee melkein mitä vaan ja on vastuussa ihan kaikesta... Ja edellisestä vuodatuksesta huolimatta leirityö on ihan kivaa :)

Vielä olisi yksi leiri edessä tälle kesälle. Siellä voi tapahtua mitä vaan 😁