Nössöt ja mielensäpahoittajat

Minä kannatan asennetta, että kirkkoon saa tulla kaikki. Että kaikille tilaa riittää ja kaikille paikkoja on. On kuulkaa seinät leveällä ja katto korkealla niin, että mahtuu olemaan ihan pitkin poikin ja nurinpäin. Ihan vallattomasti vaikka!

Kirkolle noita paikkoja yhteiskunnallisissa instansseissa - esimerkiksi päiväkodeissa ja kouluissa -  on koko ajan vähemmän. Joensuun kaupunki linjasi juuri uudessa varhaiskasvatussuunnitelmassaan eli VaSussa, ettei seurakuntien edustajilla ole mitään asiaa pitämään uskonnollissävytteisiä hartaushetkiä. Jos moisesta pidättäydytään, niin sitten saa mennä. Samalla lakkautuvat perhepäivähoitajille suunnatut päiväkerhot, joihin hoitajat ovat voineet tulla hoitolastensa kanssa - lapsia kun ei saa eikä voi enää jaotella ryhmiin vakaumuksen mukaan, josta harva varmaan on edes kärsinyt. En toki tiedä, sillä voihan muille kuin hetkiin osallistuvien toiminta olla ihan luokatonta ja kamalaa kun seurakunnan tuokiot ovat aina silkkaa juhlaa ja parhautta. (Niinpä... en usko minäkään.)

When the sky falls...? Kuvan kirkolla ei ole mitään tekemistä tekstin kanssa.

Koska valtaosa väestöstä vielä parikymmentä vuotta sitten (taitaa muuten kuulua vieläkin, ainakin täällä Kehä III pohjoispuolella) kuului kirkkoon, oli kirkko luonnollinen yhteistyökumppani monille toimijoille, niin päiväkodeille, kouluille kuin vanhainkodeillekin. Mentiin ja kerrottiin Jeesuksesta ikätasoille sopivasti, laulettiin, näyteltiin ja pidettiin nukketeatteria. Oli kätevää, kun seurakunnan työntekijä saapui sinne, missä ihmiset jo valmiiksi olivat säilössä. Samalla kirkossa kasvettiin sensitiivis-tefloniksi, jolla tarkoitan sitä, ettei ketään saa loukata eikä kriittistä palautetta pohtia siitä näkökulmasta, että toimintamalleja muutettaisiin tai että niille etsittäisiin vaihtoehtoja.  Opimme, että meitä saa haukkua, toimintaamme saa arvostella, voimme olla syypäitä ihmisten omiin valintoihin ja byrokratian kiemuroihin, kunhan vain kukaan ei loukkaannu. Opimme, että kirkko tulee kansan luo ja se on oikein ja arvollista.

Niin kuin onkin.

Samalla kuitenkin myimme itsemme halvalla, emmekä enää muistaneet, miksi ihmiset tulisivat meidän luoksemme. Kun seurakunnan työntekijä jalkautuu jo olemassa olevaan ryhmään, jää ryhmläisiltä kokemus suuremmasta, eri-ikäisistä koostuvasta yhteisöstä puuttumaan. Jää puuttumaan kokemus siitä, että nyt mennään olemaan seurakunta. Pienempien seurakuntien yhteisöllisyys nousee juuri siitä, että mennään olemaan yhdessä, olemaan seurakunta. Kokoonnutaan vapaaehtoisesti ja vapaa-ajalla opiskelemaan pyhiä asioita, etsimään ja tutustumaan omiin juuriin ja siihen kulttuuriin, johon kukin tavallaan uskonsa kautta liittyy ja kuuluu.

Vapaata ryhmäilyä samassa lammessa

Luterilaisessa maailmankuvassa uskonnon harjottamisen pitää olla vaivatonta ja ennemminkin työhön kuin huviin integroitua. Ettei tarvitse enää erikseen lähteä.

Kansainvälistyvässä maailmassa on helppoa ja helvetin pelottavaa olla globaali. Jos omat juuret puuttuvat tai ovat tuntemattomat, on hankalaa ponnistaa oman kentän laidalle tutkimaan, että mitäs täällä on. Näin on myös meidän kanssamme. Kirkossa, johon kaikki mahtuvat on ehkä liikaakin tilaa olla, eksyä ja etsiä. Jos juurakko on harva, etkä tiedä mistä tulit ja mihin pitäisi nojata on laaja lakeus pelottava. Niinpä pienemmät porukat, joissa jokainen tulee eritavalla näkyväksi, nimeltä kutsutuksi yhteisön jäseneksi, ovat houkuttelevampia, kuin laaja temmellyskenttä. Olkoonkin, että jokainen meidänkin jäsenemme on nimeltä yhteisöön kutsuttu, mutta se yhteisö nyt vaan on vähän hatara ja yhteiskunnan muihin ryhmiin sulautunut. Se ei ole oma porukkansa.

Pitäisikö tässä ruveta loukkaantumaan ja vetämään itse raja-aitoja? Sanoa, että kuulkaas, kun tämä on nyt vaan meille? En tiedä. Kirkko on ollut se, joka joustaa, vetäytyy ja on pahoillaan, kun joku taas niin mielensä pahoitti. Mervi Lundmark kirjoitti eilen 11.8.2017 Helsingin Sanomissa mielipideosastolla, että me olemme nössöjä. Olemme nössöjä, kun hyväksymme uskonnottomien vaatimukset purematta, omaamme puolustamatta tai kulttuuriperintöä ja Jumalan merkitystä alleviivaamatta. Olemme nössöjä, koska emme seurakuntana (ja siis tarkoitan seurakuntalaisia, en meitä työntekijöitä) osaa enää kokoontua erikseen ja tehdä siitä yhdessäolosta juhlaa - juhlaa, joka oikeasti tuntuisi siltä, eikä olisi juhlaa vain siksi, että sitä sanotaan siksi.

Eli armaat kanssanössöt: a) kuinka juuret kasvavat, b) kuka niitä kaipaa, c) kuinka saamme kokemuksen, että tämä on minun paikkani, ja ilman minua se olisi tyhjä?

Lisäys 12.8.2017 klo 18.45: seurakunta on selkeimmin yhteisö nimen omaan työntekijän näkökulmasta. Me tapaamme seurakuntalaisia, mutta seurakuntalaiset eivät tapaa toisiaan. Eivät ainakaan luontevasti.

Yhteiseen pöytään (pääsy kielletty!)

 Olin kesän aikana läsnä juhlakokoontumisessa, jossa oli koolla Paavalin synodilaisia eli niin sanottuja Luther-säätiöläisiä, oli pieneen nimettömään herätysliikkeeseen kuuluvia, jotka eivät vietä joulua, oli körteiksi itsensä laskevia ja muutama ihan vaan luterilainen.

Meidän kirkkokunnillamme ei ole ehtoollisyhteyttä, ja joissain tapauksissa meillä ei ole mitään muutakaan yhteyttä keskenämme.  Meidän virkamme eivät kelpaa toisillemme ja virallisten dogmien valossa olisimme voineet kukin osoitella toisiamme sormella ja kertoa, kuka on väärässä ja kuinka paljon ja minkä vuoksi kukin on menossa helvettiin niin, että heilahtaa. Niin ei kuitenkaan ollut, ja sen kiteytti juhlapuhuja sanoissaan: "me olemme kulkeneet erilaisia teitä ja meillä on eromme, mutta siitä huolimatta voimme kokoontua yhteen ystävinä ja sukulaisina."

Niin me lauloimme ruokavirren (472, siitä ei edes keskusteltu) ja kävimme yhteiseen pöytään, johon kaikki olivat tervetulleita dogmeistaan huolimatta. Pyysimme yhdessäolollemme siunauksen Korkeimmalta ja hän salli meidän tulla ravituiksi niin ruumiin kuin yhdessäolonkin tarpeissa. Vaikka taustalla kareili tietty määrä surua, huolta ja oikeassa olemisen pakkoa suhteessa toisiimme me ylitimme sen keskinäisellä rakkaudella, ilolla ja jälleennäkemisen riemulla.

Yhteinen erottaja

Mietin tuon tapaamisen jälkeen pitkään sitä, mikä on ajanut meidät Jumalan etsinnässämme näin erilleen – me kaikki olemme nimittäin juurellamme körttejä – ja tulin siihen tulokseen, että kukin meistä on kaivannut Jumalaa niin eri tavalla. 

Luther-säätiöstä kotinsa löytäneet ovat löytäneet ne tarpeelliset rajat, joita he ovat elämäänsä tarvinneet. He ovat saaneet vahvistuksen oikealle ja väärälle ja yhteisön, jonka kanssa rajoihin perustuva rakkaus on mahdollista jakaa. Yhteisön turva on tietoisuus välttämättömästä ja vältettävästä, ja antaa mahdollisuuden mielenrauhaan. Rakkauden riemu on taatusti kantavaa, ja tämän löysin erottavaksi tekijäksi.

Pieneen herätysliikkeeseen etsiytyneet olivat puolestaan eläneet hyvin risaisen ja haavoittavan nuoruuden. Liikkeessään he olivat kohdanneet Jumalan, joka Jeesuksessa Kristuksessa on antanut kaiken menneen ja jo tehdyn anteeksi. Armon ja rakkauden Sana on antanut heille onnen ja rauhan, sen mitä he etsivät maailmasta ja saivat Jumalalta tässä yhteydessään. Jumalan rakkauden rajattomuus on nielaissut heidät, ja heidän ilonsa, rauhansa ja kokemuksensa syvyys on käsin kosketeltava, se näkyy heidän kasvoillaan ja puheessaan. Yltäkylläisen ja rajattoman rakkauden kokemus oli meille muille edelleen outoa, vaikka olemme olleet tekemisissä kymmeniä vuosia.

Me, jotka tunnustamme luterilaisuutta olimme puolestamme Jumalaamme tavalla tai toisella kiinni kasvaneita. Jumala kuuluu elämän arkeen ja juhlaan, mutta koko maailmamme kerralla kirkastavia armon kokemuksia tai uskon jykevää muuria me emme ole kokeneet. Ymmärsin kuitenkin, että se, minkä minä koen uskossani nimenomaan uskon ja elämän vapaudeksi Jumalan kanssa voi pelottaa ja tuntua haljulta, jos en ole kokenut kaiken nielevää rakkauden syvännettä tai jos tarkkaa rajaa oikean ja väärän välillä ei ole vaan ohjeistus menee ennemminkin 1. Korinttilaiskirjeen 10 luvun 23 jakeen sanoin: "Kaikki on luvallista" -- mutta kaikki ei ole hyödyksi. "Kaikki on luvallista" -- mutta kaikki ei ole rakentavaa. Jakeessa 24 jatketaan vielä, ettei kukaan saa etsiä omaa etuaan vaan aina toisen parasta. Näissä sanoissa minä kuulen rakkauden kaksoiskäskyn Jumalasta, lähimmäisestä ja itsestäni. Se antaa vapauden, mutta samalla se pakottaa miettimään itse, mikä on hyödyksi ja tarpeen, ja mikä ei. Lupa järjen itsenäiseen käyttöön voi olla lahja tai kirous, ja se erotti minut monista paikalla olleista – samoin kuin toki pappeutenikin, mutta siitä ei edes puhuttu.

Körtit puolestaan kaipaavat Jumalaa synnistään tietoisina. Heille Jumalan löytyminen on outoa ja jopa paheksuttavaa – Pyhästä Hengestäkin puhutaan vain arkaillen. Herätysliikkeeseen kuuluvien riemullinen kiitollisuus löytyneestä Jumalasta, hänen rakkaudestaan ja armostaan ei istu kaipaaville. Toisaalta körttien inhimillisen heikkouden tunnustava kaipailu ei ole riittävän pontevaa, jotta sitä heikkoutta rohjettaisiin vastustaa. Se ei kipuile oikean ja väärän välillä, eikä riemuitse jo saadusta armosta. Armon kaipuu on syvässä. Ja niin hiljaisuus, heikkous ja kaipaus erotti körtit meistä muista.

Hyvä ote

Me edustimme niin monia eri tapoja lähestyä ja kohdata Jumala - käskyt ja lupaukset, armo ja rakkaus, elämän arki ja lahjaksi saadut, kaipaus ja heikkoudentunto. Meillä olisi ollut kaikki mahdollisuudet osoitella toisiamme sormella ja toivottaa hyvää matkaa helvettiin. Ja kuitenkin olemme saman Jumalan puoleensa vetämiä, Hänen lupauksillaan, armollaan, lahjoillaan ja välähdyksillään siunattuja. 

Ja niin tuona kesäisenä päivänä samassa pöydässä meillä oli tilaa, vaikka muutoin emme yhdessä kiittäisikään.

Tässä oli pieni ihme.

Tarkennus 6.8.2017 klo 16.26. Ei ole tarkoitus väittää, että körtit ja luterilaiset olisivat eri firmaa, ja tarvitsisivat sen vuoksi erikseen sovitun ehtoollisyhteyden. Tarkoitus oli tuoda esiin erilaisia näkökantoja ja uskonkokemuksia, jotka erottavat ja yhdistävät meitä - nyt toteutunut ateriayhteys eri kirkkokuntarajojen yli oli vain tästä näkökulmasta jännittävä kokemus.

Viihde- ja toimintapalvelu Oy Kirkko Ab - eli kuinka omaan jalkaan ammutaan

Joku aika sitten kirjoitin siitä, kuinka osaavaa ja ammatillista taituruutta kirkon työntekijöissä on. Työtä tehdään sydämellä, mielellä, sielulla ja ruumiilla, ja juttu löytyy täältä. On totta, että kirkon työntekijät ovat ammattilaisia. Olemme läsnäolon, kuuntelemisen, musiikin, opettamisen, asioihin puuttumisen ja vaikuttamisen ammattilaisia. Ja sekin on ongelma.

Joitakin vuosikymmeniä sitten Suomi eli vielä yhtenäiskulttuuri aikaa. Kirkkoon kuuluminen oli normi, ja kirkosta eronneet aitoja kapinallisia ja anarkisteja. Tuona aikana kirkon henkilökunta monipuolistui ja ammatillistui - sihteerien, emäntien, seurakuntamestareiden ja lasten- ja nuoriso-ohjaajien vakansseihin tuli tutkintovaatimukset samoin kuin kirkon perinteisissä viroissa on jo pitkään ollut. Kirkko buustasi toimintaansa, ja aiemmin yhteisvoimin keksityt, kehitetyt ja toteutetut hommat ja tapahtumat valuivat ammattilaisten rautaiseen otteeseen, jossa asiat osattiin suunnitella ja toteuttaa turvallisesti ja pikkuhiljaa lisääntyvän byrokratian tarpeet täyttäen. Seurakuntayhteisö muuttui hiljalleen yleisöksi - vaikka sitä ei saa ääneen sanoakaan.

verot ja byrokratia

Yhtenäiskulttuuri on murentunut, eikä kirkkoon kuuluminen ole enää mikään itsestäänselvyys. Ennemminkin pitää vähän puolustella, miksi kuuluu kyseiseen instanssiin. Seurakunnan tehtäviin ja tapahtumiin on jälleen alettu etsiä seurakuntalaisia - vapaaehtoisia - toteuttamaan ja tekemään, koska meidän työntekijöiden on ollut pakko huomata, etteivät omat rahkeet ja rahat enää riitä siihen, mihin kultaisten vuosien aikana totuttiin.

Mutta me kämmäsimme niiden vuosien aikana. Totutimme kansan siihen, että tapahtumiin tullaan vieraiksi eikä tekemään. Nyt tarvitsemme yhteistyötä, tekijöitä ja toteuttajia - yhteisöä - mutta emme sitä pysty itse tietenkään rakentamaan. Yhteisö koostuu heistä, jotka siihen kokevat kuuluvansa, mutta viihde- ja toimintapalveluna olemme kadottaneet heidät, jotka voisivat meitä tarvita myös yhteisöllisessä mielessä. Toisalta olemme toisinaan niin seurakuntalaissensitiivisiä, ettemme edes uskalla pyytää ketään tekemään ja toimimaan - kun entäs jos he eivät haluakaan? Olen livenä kuullut tämän perustelun, enkä vieläkään ymmärrä, kuinka kysyminen olisi liiallista ahdistelua - kun on ihan okei sanoa, ettei onnistu/halua/ehdi.

On surullista todistaa kerta toisensa jälkeen, kuinka vaikkapa messu toteutuu vain muutaman työntekijän voimin. Myönnän, että niin se on toisaalta helpointa, sillä kun itse lukee ja tekee ja puuhaa niin tietää myös, että asiat tapahtuvat ja toimivat. Mutta yhteisön kannalta tämä on tuhoavaa ja edelleen professionaalisuutta korostavaa: me osaamme ja teemme, te kuuntelette ja osallistutte sillai. Kivasti ja meitä häiritsemättä. Olette kohde, me olemme tekijä ja tuottaja.

osallistuvat

Että semmoista yhteisöllisyyden rakentamista... Tokihan onneksi sentään etsimme ehtoollisavustajia, musiikkiavustajia, tekstinlukijoita sekä esirukouksen laatijoita ja lukijoita, mutta silloinkin pyydämme ihmisiä spesifiin tehtävään. Lukeminen julkisesti on pelottavaa ja hankalaa, ja iloitsen jokaisesta rohkeasta, joka toteuttaa kanssamme. Mutta kuinka vaikeaa onkaan kysyä: mitä haluaisit tehdä? tarkoittaen, että kaikki lukuunottamatta ehtoollisen asettamista olisi yhdessä tehtävissä. Kellonsoitto (napin painaminen tai sitten oikeasti kilkuttelu, jos ei mene ihan rytmissä niin so?) säestys, laulaminen, rukoukset, ehtoollisen kattaminen, pikareiden peseminen, virsien tauluun latominen, kikkokahvin keittäminen, you name it! Mutta kun ei voi edes kysyä...

Toimintamallina kirkko kilpailee muiden ajanviettotapojen kanssa. Me olemme valinta, jolle aikaa halutaan tai ei haluta antaa. Toimintaamme osallistutaan vaihtelevasti ja toiminnan kannattavuutta mitataan kävijöiden määrällä. Se kuulostaa juuri siltä, että seurakuntakodista on tullut seurakuntakeskus. Ei kenenkään koti, vaan paikka jossa käydään jos käydään. Niin kuin vaikka ostoskeskus.

Pyhän Annan lastenkirkossa Vantaalla (Koulutie 11) on lastenmessu kerran viikossa - ja jokainen tehtävä on ensisijaisesti varattu lapselle ja aikuiset ovat vain back upina. Kaikki osaavat ja osallistuvat.

Lasten paikka. Saa tulla.

Arvostan.

Edit. 30.7.2017 klo 14.14: Pyhän Annan kirkko on kiinni sisäilmaongelmien vuoksi. Pihalla on ainakin järjestetty eväskirkkoja ja muita kokoontumisia. Nyt oikeesti, mahdollistakaa kasvavien yhteisö, please!

No huhhuh!

Kiitos! Näitä juttuja on luettu 100 000 kertaa! On aika hauska ja hämmentynyt olo :) Siispä jatkan!

Aika nöyräksi kyllä vetää myös. Iso kiitos mielenkiinnosta!

Koko rahan edestä?

Kirkko on näinäpäivinä julkisuudessa yleisimmin hieman kehnossa valossa. Yleisin "uutinen" lienee se, kuinka paljon ja missä ajassa kirkko jäseniään menettää - toisaalta aika usein taidetaan nyt mainita myös se, kuinka moni liittyy. Vaikka liittyjien määrä näyttäisi olevan nousussa, on sitä myös kirkosta eroajien määrä. Eroamispiikit kurkottelevat ylemmäs muun muassa siksi, ettei tasa-arvoinen avioliitto saa virallisesti meltä siunausta, ja jotkut eroavat siksi, että olemme niinkin liberaaleja, että rukoilemme parien puolesta ja kanssa. Muita syitä ovat toisinaan Päivi Räsänen, ja joskus jopa joku, jolla on sanavaltaa myös kirkon piireissä. Lähtökohtaisesti olemme sekä liian konservatiivisia että liberaaleja, kuten myös tiukkapipoisia ja liian avaralti sallivia. Olemme myös liian vanhoillisia, mutta niin edistyksellisiä, ettei uusi virsikirja (siis se 1986 käyttöön otettu) oikein taivu vieläkään. Eikä edes Satumaata otettu lisävihkoon. Sitäpaitsi kirkollisvero on monta kymppiä kuussa, enkä tarvitse firman palveluja juuri nyt.

Kirkko. Tyhjänäkin olemassa.

Raha on mittari, jolla sekä kirkkoa että jäseniä mitataan: jäsen mittaa tilipussia, kirkko mittaa menojaa ja kulujaan - ja molemmat yrittävät säästää. Kirkollisvero on suurin kirkon toiminnan rahoittaja, ja siitä toimintamme on riippuvainen. "Mihin kirkollisveroa käytetään"-piirakka diagrammeissa esitetään usein, kuinka paljon rahaa käytetään lasten ja nuorten hyväksi, kuinka paljon menee diakoniaan (vrt. kirkon sosiaalityö), kuinka paljon kuluja hautausmaiden kunnossapito maksaa ja miten kallista rakennusten ylläpito on. Tai leirikeskusten. Mitä maksaa aikuis- tai vanhustyö, ja kuinka monta euroa missäkin seurakunnassa käytetään juuri sinua ja tarpeitasi ajatellen. Näitähän diagrammit esittävät.

Jossain näin rohkean piirakkamallin. Siinä oli toiminnot muutettu tekijöiden palkoiksi - eli meiksi, kirkon työntekijöiksi ja meidän työtunneiksemme. Siitä näkyi, että me olemme kirkon suurin kuluerä. Senkin takia joku varmaan erosi. Että ihmisillehän nekin rahat valuvat, vaikka niin ylväästi esitellään, että nuorille ja lapsille ja vanhuksille. Tai kodittomille. Että kirkon työntekijöillehän ne menevät - en maksa.

Niin. Kukapa sen työn tekisi, jos raha menisi muuhun kuin palkkoihin? Ilman ihmisiä eivät seurakuntasalit, kirkot ja leirikeskukset pysy kunnossa, eikä ilman ihmisiä niissä ole toimintaakaan.

Kirkon seurakuntamestarit ja emännät pitävät huolta tiloista ja tavaroista. Seurakuntamestarit tietävät, milloin ovien on oltava auki, montako tuolia tarvitaan, jätetäänkö tila vapaaksi vai kerätäänkö pöydätkin pois. He varmistavat, että hommat, tilaisuudet ja tapahtumat tapahtuvat hyvissä tiloissa ja huolehtivat tarvittavan välineistön paikalle. Emännät puolestaan siivoavat, järjestävät, kokkaavat ja leipovat. Tilaisuudet ja tapahtumat lasten kerhoista hautajaisten muistotilaisuuksiin tapahtuvat siisteissä tiloissa emäntien ansiosta. Emännät taikovat tarjottavat kirkkokahveille, varattomien ruokailuun ja moneen muuhun - ruokavalioiden mukaan ja turvallisesti. Seurakuntamestareiden ja emäntien työ tapahtuu piilossa, mutta ilman heitä moni hyvä jäisi tapahtumatta.

Kyllä he ovat palkkansa ansainneet.

Seurakuntasihteerit tietävät mistä, missä ja kenen toimesta mitäkin tapahtuu. He tietävät, milloin kirkko on varattu, kuka hoitaa kasteet, hautajaiset ja vihkimiset ja kuka toimii kanttorina. He tietävät, kuka on vastuussa mistäkin tapahtumasta, ja auttavat etsimään kadonneita omaisia tai oikomaan puutteellisia puhelinnumeroita. He ovat niitä, jotka kohtaavat ensimmäisenä vastakuolleiden omaisia - työpöydillä on aina nessuja - ja he onnittelevat ensimmäisinä uudesta perheenjäsenestä. Seurakuntasihteerit tietävät vapaat hautapaikat ja talkoiden päivämäärät. He toimivat sihteereinä työpaikkaneuvotteluissa sekä seurakuntaneuvoston kokouksissa. He ovat seurakunnan ensimmäiset kasvot ja ääni.

He ovat seurakuntamestareiden ja emäntien kanssa kaiken toiminnan kivijalka.

He ovat palkkansa ansainneet.

Lastenohjaajat pyörittävät usein kaikille ilmaisia aamu- ja päiväkerhoja sekä perhekerhoja. He järjestävät tapahtumia ja retkiä, ja varmistavat, että tilaisuudet ovat turvallisia ja ohjelma ikäkausille ja ryhmälle sopivaa. Iltapäiväkerhotoiminta on maksullista, ja maksut määräytyvät kunnan kerhotoiminnan mukaan, mutta kaikki toiminta on yleensä kaikille saman hintaista - niin kirkkoon kuuluville kuin kuulumattomillekin - vaikka vain kirkkoon kuuluvat periaatteessa mahdollistavat kyseisen toiminnan. Esimerkiksi kotihoidossa olevat lapset saavat  näissä kerhoissa ryhmässätoimimiskokemusta ja oppivat niitä sosiaalisia ja motorisia taitoja, joista usein päivähoito muuten huolehtii. Lisäksi vanhemmat voivat saada muutaman tunnin viikossa aikaa toimittaa asioita, joita lapsen kanssa on vaikea tai mahdoton hoitaa. Vanhemmat tietävät, että heidän lapsensa on hyvässä hoidossa.

Kyllä lastenohjaajat ovat palkkansa ansainneet.

Nuoriso-ohjaajat sukeltavat nuorten maailmaan täyttämään aikuisen tarvetta, järjestämään nuorten iltoja ja leirejä, olemaan paikalla ja olemassa elämän kinkkisissä kysymyksissä, joista ei muille uskalla puhua. Nuoriso-ohjaajat tuntevat nuorten kysymykset ja heillä on taitoa, tietoa ja osaamista tsempata nuorisoa pysymään hyvillä teillä ja saamaan otteen elämästä. Tähän vaaditaan aikaa ja ihmisiä, jotka haluavat ja pystyvät nämä paikat täyttämään. Kaikista ei siihen ole.

Kyllä nuoriso-ohjaajatkin palkkansa ansaitsevat.

Diakonit tietävät, mitä suomalainen hätä on. He tuntevat kaupan nurkalla notkuvat nimeltä. He tuntevat taloudellisissa vaikeuksissa olevat vanhukset ja perheet, joissa jokainen makaroni lasketaan. He tuntevat sielun, mielen ja ruumiin hädän, yksinäisyyden ja pelon, joka asuu suomalaisten sydämissä. Ja maahanmuuttajien myös. He kuulevat, näkevät ja tekevät. He auttavat ja etsivät. Heitä tarvitaan.

Diakonin palkka on täysin ansaittua.

Kanttori on korkeakoulututkinnon suorittanut ammattimuusikko, jonka on hallittava paitsi virsikirja myös valtava määrä klassista musiikkia. Tätä nykyä moni kanttori taipuu säestämään myös kevyttä musiikkia, ja häämarsseina soivat modernimmatkin kappaleet Indiana Jonesin tunnusmusiikista Pirates of the Caribbeaniin. He opettelevat uutta palvellakseen kirkkokansaa. He hallitsevat paitsi urut, usein myös vähintään pianon ja jonkin muun soittimen: viulun, huilun, sellon tai haitarin. Tai ukulelen, heistä on moneksi. He harjoittavat ja johtavat kuoroja, hallitsevat partituurin luvun ja konserttien järjestämisen. He ovat ammattimuusikoita, joilla on keikka vähintään kerran viikossa ja jokainen keikka on yleensä yleisölle ilmainen. Ilman kanttoreita me emme laulaisi näin paljoa, emme oppisi uutta, eivätkä tilaisuudet olisi niinkään eläväisiä.

Kanttorit ansaitsevat palkkansa.

Papit lienevät seurakunnissa kaikkein näkyvimmällä paikalla, ja nimiltään tunnettuja. Pappeja kohdataan elämän taitekohdissa: naimisiin mennessä, lapsen synnyttyä, läheisen kuoltua, lapsen rippikoulun taitteissa. Lisäksi opetamme, laulamme, pidämme hartauksia ja jumalanpalveluksia. Olemme olemassa sielunhoidon vuoksi ja ripin vastaanottajina jotta ihminen voisi olla sielunsa ja Jumalansa kanssa rauhassa. Menemme hoitolaitoksiin ja vanhainkoteihin toimittamaan ehtoollishartauksia joko suuremmalle joukolle tai yksityisesti - joskus meidät kutsutaan antamaan ehtoollinen pian kuolevalle. Ainakin isommissa kaupungeissa on käytössä päivystyspuhelin, josta papin voi kutsua paikalle mihin vuorokauden aikaan tahansa vuoden jokaisena päivänä kuolevan viereen tai vaikka viemään suruviestiä onnettomuudessa kuolleen omaisille - joskus vanhemmille, joskus puolisolle ja lapsille. Me emme saa sunnuntai- tai ylityökorvauksia. Meillä ei ole työaikaa. Kun maan hallitus pohti sunnuntailisien poistamista joku oli laskenut, kuinka paljon pappien palkka putoaa. Ei sille toivottavasti tapahdu mitään. Saamme saman rahan olimmepa töissä aamusta iltaan keskiviikkona tai sunnuntaina, joulupäivänä tai juhannuksena.

Toivon ansainneeni palkkani.

Kirkkoherrat pitävät huolta, että kaikki edellämainittu voi tapahtua. Lisäksi hekin hoitavat peruspapin työtä siinä määrin, kuin ennättävät tai on välttämätöntä - he paikkaavat ja hankkivat sijaisia. Heidän vastuullaan on työntekijöiden jaksaminen ja he ovat vastuussa siitä, mitä täällä oikeastaan puuhataan. Heidät kutsutaan edustamaan tärkeimpiin tapahtumiin, ja heidän mielipidettään kysellään gallupeissa. On heidän tehtävänsä mahdollistaa.

Kirkkoherrat ansaitsevat palkkansa.

Kirkon kasvot? Voiko ne tuntea?

Kun kirkosta erotaan, pitää tällä puolella tiskiä miettiä, mistä edellä mainitusta aletaan karsia. Aloitetaanko perheistä ja lapsista vai kenties nuorisosta? Vähennetäänkö diakonia-avustuksia? Kuinka paljon papistoa ja kanttoreita voidaan vähentää, että ihmiset edelleen tulisivat kohdatuiksi elämän taitekohdissa, että olisimme muutakin kuin paikalle heilahtava show, josta parhaiten jää mieleen auton perävalot? Että oli kiire. Ettei ollut aikaa pysähtyä, olla läsnä - nähdä ja kohdata. Kuinka paljon rakennuksia voidaan myydä niin, että haja-asutusalueillakin olisimme edelleen läsnä ja olemassa, sillä maaseudun vanhetessa yksinäisyys lisääntyy. Kuinka voimakkaasti voimme vetäytyä kasvukeskuksiin, joissa juurettomuuteen pudonneet eivät löydä seurakuntaansa (jonka ovet ehkä kotipaikkakunnalla on jo suljettu)?

Kajaani ja Kirkon palvelukeskus ovat jo aloittaneet ja saaneet päätökseenkin yt-neuvottelunsa. Harjavalta miettii, mistä ja miten voisivat säästää - ja saattaa aloittaa yt:t.Kun kirkosta erotaan hyvä vähenee. Jumalan kutsumat ja kirkon palkkaamat yrittävät tehdä koko ajan kasvavat työnsä vähenevillä resursseilla, pienemmällä rahalla ja kasvavilla vaatimuksilla. Yt:t aiheuttavat lisää työttömyyttä - eli kirkollisverolla paitsi autat lapsia, nuoria, perheitä, vanhuksia, yksinäisiä ja saat apua tarvitessasi, mutta myös annat työtä toiselle!

Me pyrimme tuottamaan (kamea sana) hyvää, laadukasta ja ammattitaidolla valmisteltua yhteistä toimintaa, johon ihmisten olisi kiva tulla. Ettei tavitsisi jäädä yksin. Kaiken tämän yllä ja kaikessa tässä on Jumala, joka meidät on tänne kutsunut tekemään hyvää, parantamaan maailmaa ja olemaan Hänen alaisiaan taistelussa kärsimystä vastaan. Hänen vuokseen me emme kysy jäsenkorttia auttaessamme - jäsenmaksu on vapaaehtoinen, kuten tiedät.

Joten saanen kysyä, ennen kuin eroat: mistä leikataan?

Naps vain.

JohdanNaisia

Olipa kerran Suuri MiesJohtaja, joka tuskaili Viisaalle Neuvonantajalleen: Minä en ymmärrä Naisia! Heitä on niin vaikea ymmärtää, ja vielä vaikeampi johtaa! Heillä on tunteita ja kaikkea!
Viisas Neuvonantaja katsoi Suurta MiesJohtajaa vähän hitaasti, ja sanoi: Niin. Sinulla on ongelma, ja ongelman voi aina ratkaista. Sinun ongelmasi eivät ole naiset - he tuskin muuttuvat miehiksi - joten ongelmasi on johtamisessa.

Naislauman luonnollinen johtaja

Napsuttelin viimeksi työhön uupumisesta työntekijän näkökulmasta - nyt etsin siihen vaikuttavia ja jopa estäviä tekijöitä johtajuuden vinkkelistä.

Joten kuule, oi Suuri MiesJohtaja, tässois vähän henkilöstöjohtamisvinkkiä (oleelliset asiat ovat tummalla, muun yli voi hypätä, jos ei jaksa lukea):

1) Määritä arvot ja tavoitteet.
Jokaisella työyhteisöllä on ongelmansa, olipa työyhteisön sukupuoli- tai ikäjakauma mikä tahansa. Näin ollen yhteiset arvot ja tavoitteet on syytä määritellä ja tuoda julkiseen keskusteluun niin, että a) jokaisella on mahdollisuus olla niistä tietoinen, ja b) jopa vaikuttaa julkilausuman muotoiluun niin, että jokainen voi näihin periaatteisiin sitoutua. Viimeisen hyväksynnän lausumalle antaa kuitenkin Johtaja, joka myös kantaa perimmäisen vastuun työyhteisön toimivuudesta ja hyvinvoinnista.

2) Takaa turvallisuus.
Jokaisella työyhteisön jäsenellä on oikeus koskemattomuuteen ja turvallisuuteen työhönsä liittyvissä toimissa ja asioissa. Johtajan velvollisuus on huolehtia sekä sisäisistä että ulkoisista turvallisuustekijöistä, jotka ovat kytköksissä työntekijöiden fyysiseen, psyykkiseen ja henkiseen hyvinvointiin. Johtajan velvollisuus on puuttua työntekijöiden välisiin ristiriitoihin rakentavasti ja kaikkia osapuolia kunnioittaen. Johtajan on varmistettava, että jokainen työntekijä pystyy toimimaan tehtävässään optimaalisesti.

3)  Muista tasavertaisuus ja samanarvoisuus.
Johtajan olisi hyvä olla perillä, mitä hänen alaisensa oikeastaan työkseen tekevät ja varmistaa, että myös työntekijät tietävät toimenkuvansa. Tämä vähentää hankausta ja ristiriitoja, ja tuo lisäksi näkyväksi toimiin kuuluvat vastuut ja velvoitteet. Jokaisella työntekijällä on ilmaisunvapaus ja oikeus tulla kohdatuksi yhteisön täysivaltaisena jäsenenä riippumatta hänen koulutuksestaan tai hänen asemastaan yhteisön hierakiassa. On satavarmaa, ettet tule kaikkien alaistesi kanssa toimeen yhtä hyvin. Se ei saa vaikuttaa päätöksen teossa. Jotkut ihmiset vain kaivavat meissä esiin ne ikävimmät puolet - ja niiden kanssa on vain elettävä.

4) Päätä ja kanna vastuusi.
Lopullinen vastuu ja päätöksenteko kuuluvat Johtajalle, jonka on mahdollista nauttia luottamusta ja arvostusta alaistensa ja yhteisönsä taholta toimimalla johdonmukaisesti ja oikeudenmukaisesti. Johtajan on kyettävä ottamaan ja kantamaan toimeensa kuuluva vastuu sekä siihen liittyvät velvollisuudet. Huojunta, harkitsemattomuus, vatulointi ja vastuunpakoilu syövät sekä luottamusta että arvostusta, eikä Johtaja lopulta tule saamaan tarvitsemaan ja ansaitsemaansa tukea ja arvostusta.

5) Sano ei oikeissa paikoissa.
Johtajan suuri taidonnäyte johtajuudessa on oppia käyttämään ei-sanaa oikein. Työyhteisö on pidettävä ruodussa ja linjassa kohdan 1 mukaisesti. Joissakin työyhteisöissä Johtaja ei uskalla, kykene tai halua käyttää koko toimivaltaansa. Johtajan on kuitenkin muistettava, että kyse on täysi-ikäisistä, ammattitaitoisista ihmisistä, joilla on yleensä halu tehdä työtään hyvin ja jopa kehittyä siinä. Aikamoista akrobatiaa, onnea vain!

6) Ole luottamuksen arvoinen.
Luottamus rakentuu toden puhumiselle ja rehellisyydelle. Tämä koskee sekä alaisia että Johtajaa. Johtajan on kyettävä kommunikoimaan alaistensa kanssa luottamusta herättävästi ja tiedotettava myös siitä, ettei tiedotettavaa ole.  Luottamus pitää ansaita, se ei ole automaatio eikä perustu asemaan. Luottamus voi myös mennä rikki. Tuskin tätä tarvitsee rautakangesta vääntää, ihan perussetiiä ihmisten välisissä jutuissa.

7) Ilon kautta!
Yhdessä tekeminen ja yhteistyöstä nauttiminen luovat yhteishenkeä ja parantavat tuottavuutta. Jos työpaikalla helähtää joskus nauru, voi Johtaja hieroa hykerrellen kämmeniään - kunhan työpaikka siis pysyy työpaikkana, eikä muutu instant stand-up -klubiksi. Ilo rakentaa, ja sen tappamisen pitäisi olla rangaistava rikos. Tämä koskee kaikkia työyhteisön jäseniä.

8) Kehity, kehitä.
Työntekijöillä tulisi olla tasavertainen mahdollisuus koulutukseen ja kehittymiseen. Koulutusten suositteleminen ja niiden merkitys työyhteisön tieto-taito -pankille on otettava vakavasti. Kenenkään ei tarvitse osata kaikkea, mutta jokainen tarvitsee päivitystä. Myös Johtaja.

9) Perustele, älä oleta.
Käskyt ja kiellot on perusteltava. Mikään ei turhauta tehokkaamin, kuin perustelematon kielto toimia omassa tehtävässä tai määräys tehdä jotain, jonka mielekkyyttä työntekijä ei tavoita. Myöskään pelkästään hurstaiden toiveiden varaan on turha laskea, ellei yhteisö koostu ajatusten lukijoista. Kielloissa ja määräyksissä on hyvä toteuttaa johdonmukaista ja oikeudenmukaista linjaa, kuten kohdassa 4.

10) Kiitä.
Hyvä Johtaja huomaa hyvin tehdyn työn ja osaa kehaista oikeassa kohdassa kannustavasti. Hän antaa kunnian sille, jolle se kuuluu ja on rohkeasti ylpeä omista alaisistaan, sillä yhden onnistuminen on kaikkien ilo ja onni.

11) Ole läsnä.

Toimiva ohje

Mikä lienee se viisauden sarvi, josta nämä jutut ammennan? Se on Annele Saikalan Perheen pelisäännöt -kirja, jota vapaasti lainailin ja muokkailin tarkoitukseen sopivaksi. Samaan aikaan kun perhekulttuuri on muuttunut autoritaarisesta vanhemuudesta keskustelevampaan suuntaan, on muuttunut myös työpaikkakulttuuri. Hyviä henkilöstöjohtajia lienevät siis ainakin ne, jotka hallitsevat myös suurperheen toimivan dynamiikan - muistaen koko ajan, että työpaikalla kyse on aikuisista, ammattitaitoisista ihmisistä.

Autoritäärinen 'nyrkki pöytään' johtaminen ei ole hyvää johtamista. Poissaoleva, pelokas ja välttelevä johtaminen eivät ole hyvää johtamista. Vatuloiva, epämääräinen ja päättämätön johtaminen on rasittavaa, turhauttavaa ja uuvuttavaa johtamista - ei siis hyvää johtamista. Hallitukselta, neuvostolta tai muulta elimeltä kaiken kysyminen on huonoa johtamista - no jaa, onko se johtamista ensinkään?

En tiedä, ovatko naiset tässä asiassa herkempiä, mutta voi olla että niin on. Yllä mainittuja ja toki monia muitakin periaatteita pyrin toteuttamaan vanhemmuudessani ja niitä yritän opettaa lapsillenikin - siis samanarvoisuutta, luottamusta, vastuuta, kehittymisen vapautta ja velvollisuutta, järkevää rajoittamista, motivointia ja kiittämistä - ja tämän kaiken pyrin järjestämään turvallisessa ympäristössä. Opetan lapsilleni sitä, mihin uskon, ja mistä oletan heille olevan hyötyä aikuisuudessakin. Uskon, että miehiä on helpompi vain käskyttää, he eivät välttämättä aina kysy miksi (Yleistän, tiedän. Jotkut varmasti kysyvät). Mutta itse ainakin haluan uskoa, että asioita tehdään paitsi hyvin myös oikein. Jos joutuu työssään jatkuvasti toimimaan omien periaatteidensa vastaisesti tai joutuu periaatteiden vastaisen toiminnan kohteeksi, on se ajan saatossa kuluttavaa ja uuvuttavaa - eikä työ pysy pelkkänä työnä, vaan tulee ihon alle.

Joku vääräleuka varmasti jo tuumii, että naisia on siis kohdeltava ja johdettava kuin lapsia. Tuumi vain. Silloin olet ymmärtänyt koko pointin päin hanuria.

Hyvä soittaja saa huonokuntoisestakin hyvän äänen - huonoa ei pelasta edes hyvä instrumentti.

Pätee myös johtajiin.

Työn ja kuormien uuvuttamat

Tämän päivän työelämä huutaa tuottavuutta ja tuloksia. Johtajat kurssittavat toisiaan ja miettivät, kuinka työntekijät saataisiin sitoutumaan työhön niin mieleltään, sielultaan kuin ruumiiltaankin parhaiden tulosten esiin pusertamiseksi. On kikyä, jolla vähennetään vapaa-aikaa työn hyväksi, on lomarahojen leikkausta, jotta saataisiin säästöjä ja on kehityskeskusteluja, joilla "kannustetaan" työntekijöitä vieläkin parempiin suorituksiin.

Kunnallisella ja yksityisellä puolella kehityskeskusteluissa ja kehittymisessä on jotain järkeä, sillä henkilökohtaisilla taidoilla voi palkkaansa korottaa kymmeniä prosentteja. Kirkossa palkkaa voisi huippusuorituksilla saada muutamia kymppejä lisää peruspalkan päälle - eikä tätäkään gloriaa jaeta mitenkään heppoisilla perusteilla.

Kissat ja srk:n työtekijät - kiitoksella kylläiset

Ei minun tarkoitukseni ole nyt vinkua rahasta, vaan uupumuksesta. Tutustuin vast'ikään Pinesin työuupumusteoriaan (kyllä, psykologeilla on oma kokonaisteoriansa myös tälle sektorille.) Ainakin Itä-Suomessa seurakunnissa työskentelevät nuoret naiset alkavat olla ja ovat jo varsin heikossa hapessa. Yritämme sitoutua työhön enemmän ja paremmin ja ainakin itse koen vähän päästään epäonnistuvani. Tämä masentaa, ahdistaa ja turhauttaa. Kun ei riitä aika eikä pää. Mihin asti pitäisi venyä ja mikä riittäisi? Ja samaan aikaan saa lukea, että työtehon on noustava, on oltava tuottavampi ja halvempi - kaikin puolin parempi. Mutta kun ei pysty.

Pines julisti minulle uupuneen evankeliumin edelliseen: työuupumuksen vaara kohdistuu vain ja ainoastaan heihin, jotka ovat työhönsä hyvin motivoituneita ja voimakkaasti sitoutuneita. Jos hommasta ei piittaa niin paljoa, se ei uuvuta niin paljoa - ihan järkeen käypää! Työuupumuksen yksi oire on kyynistyminen, joka toimii sorkkarautana motivaation ja työn välillä, eikä työlle enää yksinkertaisesti jaksa antaa enää kaikkeaan, koska kaikkea ei enää ole niin paljon annettavaksi. Motivaation vähetessä kyynistyminen kasvaa ja kokonaishyvinvointi romahtaa. Kiinnostus kaikkea kohtaan vähenee, ja lopulta vain vituttaa. Kaikki. Yritä siinä sitten olla tuottava.

Lopulta hyvänä päivänä saattaa päästä ylös sängystä. Kokeilin.

Näin ollen ajattelen, etteivät työhönsä uupuneita tarvitse enää sitouttaa voimakkaammin, vaan että heitä ja meitä pitäisi rohkaista lepäämään. Mitä luovemmin ja sitoutuneemmin hommaa tekee, sen syvemmin siinä yleensä on mukana - vaikkei aina tarvitsisi. Sitoutunut mieli ei tutkimusten mukaan voi saada riittävästi lepoa, joten ruoskiminen ei hyödytä ketään. Se ei johda parempiin suorituksiin vaan loppuunpalamiseen. Myöskään toppuuttelu ei toimi, sillä sen voi kokea käsien sitomisena, joten jäljelle jäänee delegointi ja yhteistoiminta. Nuorten naisten epidemian kaltainen uupuminen lienee jonkinlaista jatkumoa koulusuorittajille, joiden on vaikea tyytyä hyvään. Paras on hyvän pahin vihollinen.

Siskot (ja miksei veljetkin), pyritään hyvään! Jos vahingossa tulee priimaa, niin mahtavaa muttei välttämätöntä! Pysytään pystyssä ja pinnalla, meille on luvattu lepo.