Parannuksen tekoa

Nyt on muuten sekin aika vuodesta. Eli sen lisäksi, että kaikki pitää saada alulle, on myös kiivain flunssa-, nuhakuume-, vatsatauti- ja täiepidemia. ja kyllä, tästä kaikesta iloitaan myös tiskin tällä puolella. Tekevälle sattuu ja me, kyliä luuhaavat työkiertolaiset sekä runsaasti ihmisiä muuten vain työssämme tapaavat olemme aikalailla monenlaisen taudin aallonharjalla, vaikka vastutuskyky pikkuhiljaa paraneekin.

Pöö. Vastusta!

Vastustuskykyä odotellessa ollaan kipeitä. Joskus selvitään nuhalla ja päänsäryllä, joskus ei. Ja jostain syystä kipeät kanssasuorittajat eivät tajua, että kipeän pitää toipua eikä marttyyrina taistella töissään muita tartuttamassa. Kun aikoinaan olin kaikinpuolin flunssassa ja menossa kasteperheeseen sain ohjeeksi "kaikkea ei kannata kertoa". Mitä ihmettä? mietin silloin ja mietin edelleen. Jos omaan perheeseeni olisi syntynyt pienokainen, niin haluaisinko kotiini itsensä kipeäksi tietävän pastorin, joka "ei vain kerro kaikkea"? Minä kyllä kerroin, desinfioin itseni silmämunia myöten ja yritin olla koskematta mihinkään, jotta ihan koko joukkue ei niistäisi ja ryystäisi ristiäisissä. Jokin onnistui, ja olimme kaikki tolpillamme h-hetkelläkin, mutta kyllä jäi vähän vaivaamaan. Että kipeänä töissä oleminen on paitsi ihan normaalia myös oletettavaa, koska ei näissä hommissa vaan livetä.

Niinpä olen ollut vihkimässä ja siunaamassa myös migreenikohtauksen näköhäiriöissä. On helkkarin hankala saada sillä varoitusajalla framille joku toinen virkakelvollinen, joten pienessä seurakunnassa on kuulema vain venyttävä. Vaikka ei kuulema oikeasti ole. Kuskina minulla muuten on näissä tapauksissa ollut koko perhe, koska olen oikeasti vaarallinen ja ajokunnoton sille päälle sattuessani. Ja onneksi vihkiessä on tärkeintä parin oikeustoimikelpoisuus, ei se, onko pastori sitä myös.

Pastorin perusaamupala näinä aikoina

Niinpä jäin tässä pohdiskelemaan, että missä menee joku raja. Että miten kipeänä on oltava töissä ja milloin saa ihan oikeasti yrittää toipua? Tai jopa onnistua siinä? Kalenteria kun voidaan lukea kuin sitovaa asiakirjaa, että siihen kirjatut on hoidettava vaikka pää kainalossa ja sitä olen toisinaan jo tehnytkin. Migreeni ei tartu, mutta monet muut taudit tarttuvat. Onko niiden kantajana pakko heilua kylillä jos ei ole riittävästi kuumetta?

Miten tästä voisi tehdä parannusta? Pitäisikö siinä tehdä ja jos niin mihin suuntaan?

Reilusti tasan?

On taas se aika vuodesta. Se aika, kun kaikki - siis aivan kaikki - toiminta jälleen seurakunnissa kesän jälkeen käynnistyy. Jälleen alkavat kerhot niin lapsille, perheille, ikäihmisille kuin työikäisillekin. Nuorison pyörintään pyritäään mukan pyörimään käynnistelemällä toimintaa nuorille sekä omissa puitteissa että muualla - on nuorteniltaa, -retkeä, isoskoulutusta ja muuta kinkeriä. On yritystä ja toimintaa.

Rippikoulut 2018 käynnistyvät pian, tai ainakin ilmoittautumiset alkavat ihan näillä näppäimillä. Taas pyöritellään sadat nuoret sisälle systeemiin ja toivotaan, että edes jotain tarttuisi niin, että olisi sitten tarvittaessa jotain mitä muistella. Tai että tietää, mitä palveluja meiltä saa. Tai että missä kirkko ja seurakuntakeskus sijaitsevat - tavoitteet ovat nykyään niin moninaiset. Mutta joka tapauksessa tämäkin rumba vaanii jo nurkan takana, ja valmistelu ja valmistautuminen on hirmuista.

Ikuisuuden eteisessä pukkaa kiirettä

Messut ovat toki pyörineet koko kesän, mutta nyt jumalanpalvelushenkilökuntakin yrittää jälleen mahtua talvialboihinsa ja viritellä nuottia talvikaudelle sopivammaksi - kesällä saattoi vähän kevennelläkin välillä, mutta nyt mennään taas syksyyn sopivalla vakaudella. Kanttori kokeilee uusia biisejä ja verryttelee vanhoja. Uusia helmiä vanhojen joukossa.

Näitä sitten kiihdytetään kohti joulua niin, että on sitten varaa vähän hölläillä kohti kesää - paitsi rippikoulut, jotka ainakin leirien osalta jatkuvat jopa koko kesän.

Kaiken käynnistäminen, suunnitteleminen, valmisteleminen, infoaminen, mainostaminen, pohtiminen ja toteuttaminen vaatii aika paljon työtä. Monet seurakunnan virat ovat työajattomia, minkä työntekijä tuntee näinä viikkoina nahoissaan: vaikka intoa, taitoa, halua ja tahtoa on, eivät vuorokauden tunnit vain välttämättä riitä sekä työn että oman itsen hoitamiseen. Palavereja ja suunnittelutuokioita sovitaan tottumuksesta aamupäiviin, vaikka työpäivä voi kestää iltauutisiin saakka ja ylikin. Näin ollen päivästä tulee joko todella pitkä tai todella hajanainen ja pirstaleinen, ja kun töihin on aamulla lähtenyt, niin voiko ne keskeyttää jos illalla on vielä häppeninkiä? Siis saako itsensä irti työmoodista tai ilkeääkö pistää pillit pussiin keskellä päivää, kun tietää illalla tulevansa vielä takaisin? Kaikki eivät, jotkut kyllä. Mutta joku sen kaiken työn lopulta tekee, eikä se mene välttämättä koskaan tasan vaikka kuinka yrittäisi, eivätkä kaikki tosiaankaan edes yritä.

Mä oon ihan töissä. Eiku levossa. Eiku... mut mites ensi torstai?

Työajattomassa työssä yksi isoja sudenkuoppia on työn itsenäinen suunnittelu ja toteutus. Ei ole ihan yksi ja kaksi seurakuntaa, jossa työt tästä syystä jakautuvat hyvin, hyvin epätasaisesti ahkerien ja innovatiivisten repiessä itsestään kaiken yhteisön hyväksi joidenkin muiden sluibaillessa minimillä ja sen alle. Sillä kummastakaan ei oikein voi välttämättä moittia tai saa edes kiinni, sillä kun itse itseäsi ohjaat niin saat huseerata just niin paljon tai vähän kuin tykkäät. Ylläripylläri tämä kismittää ja kuormittaa niitä, joilla on draivi päällä, ja minimi-miehet ja -naiset voivat olla haltioissaan toisten tehokkuudesta, mutta sen verran etäältä, ettei kukaan vain oleta tai odota heidänkin puuttuvan tapahtuviin ja toteutuviin juttuihin.

Jotkin työt voivat seurakunnissa yksisarjaisia - kuten nyt vaikka kanttorin hommat, jos kanttoreita on vain yksi - näin pienissä seurakunnissa usein on. Silloin sama kanttori soittaa messut, toimitukset ja nuortenillat, pitää muskarit ja harjoittaa kuorot, ja työtä on taatusti toista kellollista, jos siihen kelkkaan lähtee. Kanttorin työ on syystä työajatonta, sillä minkään valtakunnan työaikalainsäädäntö ei moiseen suostuisi. Muita yksittäisiä duuneja voi olla mikä tahansa muukin virka: nuoriso-ohjaaja, diakoni tai pappi. Yksinään puuhatessa ei tarvitse arvioida toisen tekemän työn määrää tai laatua, ja se on toisaalta siunaus toisaalta taas varsin yksinäistä ja väkevän tietoista mahdollisuuksien kaikkeudesta mutta myös siitä, että viime kädessä olet kaikesta yksin vastuussa.

Alterego. Pakko olla.

Miksi tämä sekava ja outo kirjoitus? Koska sitä tämä välillä on. Työkavereista on usein iloa ja joskus ei. Yhdessä tekemisestä saa voimaa, paitsi silloin kun huomaat tekeväsi yksin kaikkien puolesta ja joskus jopa muista huolimatta. Tekeminen ja toteuttaminen ovat parhaimmillaan mahtavaa, voimaannuttavaa ja antoisaa. Pahimmillaan se on uuvuttavaa, turhauttavaa ja voimia vievää, sillä vaikka tiedät, että työsi on arvokasta, ei hedelmistä ole aikaa tai voimavaroja nauttia. Tai sitten joku muu kerää kreditit. Ilman yhteistä työnäkyä mekin taannumme hiekkalaatikolle ja silloin toimiva seurakuntatyö on yksi suurimmista Jumalan ihmeistä. Onneksi sentään Hän hoitaa homman kotiin silloinkin, kun toimintasuunnitelma ei ole ihan tarkka, budjetti on riittämätön ja henkilötyövuodet jo parhaat aikansa nähneet. Taivaallisesta työnjohdosta huolimatta maallisuus pitää otteessaan.

Näissä rattaissa mennään välillä aika mutkalle, sillä tasan eivät mene nallekarkit näissäkään hommissa. Joskus Jumalan käsiä vaan väsyttää.

Neutraalisti humanisti

Joensuun seudulla on männäviikkoina veivattu Varhaiskasvatussuunnitelman ja kirkon kimpussa - siis että saavatko seurakunnan edustajat mennä päiväkoteihin ja kerhoihin pitämään tunnustuksellista toimintaa hartauksineen, Raamatun kertomuksineen ja (virsi)lauluineen. Elokuun alussa tiedettiin, että ei, ja nyt tiedetään että kyllä.

Systeemi on ollut toiminnassa jo kymmeniä vuosia, mutta nyt muutamat ovat havahtuneet puolustamaan uskonnolta puolustuskyvyttömiä ja pohtivat muun muassa sitä, että tietävätkö vanhemmatkaan, että heidän pilttinsä osallistuu kunnallisessa hoidossa uskonnolliseen tilaisuuteen. Veikkaan, ettei näillä huolehtijoilla itsellään ole päiväkoti-ikäisiä lapsia, sillä jos olisi he tietäisivät, että joka vuosi lasten vanhemmilta kysytään kirjallisesti, että saako lapsi osallistua seurakunnan tuokioihin. Ja jos ei saa, niin sitten ei saa - on muuta toimintaa. Eli huoli pois, kenellekään ei vanhempien vastustuksen vuoksi kerrota Jeesuksesta.

Jeesus - yllättävän pelottava. Taas ;)

Sanomalehti Karjalainen julkaisi kolumnisti Liisa Yli-Ketolan kolumnin aiheesta. Yli-Ketola toivoi, että päiväkoti-ikäisten turha jaottelu olisi nyt viimein lopetettava ja siirryttävä rationaalisen maailman mukaiseen elämänkatsomustietoon, joka olisi tunnustuksetonta ja joka olisi kaikille soveliasta ja ketään loukkaamatonta. Tavallaan ymmärrän Yli-Ketolan pointin, ja ennen kaikkea ymmärrän sen siitä vinkkelistä, ettei hän - luterilaisen varhaiskasvatuksen hedelmä - lopulta kokenut polttavaa tarvetta kiinnittyä kirkkoon ja sen perinteisiin kovinkaan tiukasti. Tämä on minulle ok, hämmästelen vain, että muilta pitäisi riistää mahdollisuus tutustua kokemuksen ja harjoittamisen kautta uskoon, johon lasten vanhemmat ovat lapsen halunneet liittää. Lapsille pitäisi tämän sijaan suoda neutraali pohja, jolta tutustua erilaisiin katsomuksiin mitään etukäteen painottamatta.

Kun asiaa tarkemmin miettii, usko ja uskonto ei todellakaan ole ainoa asia, joka meitä jaottelee. (Seuraavat esimerkit ovat kärjistettyjä, ja teen sen ihan tahallani.) Esimerkiksi kansalaisuus, äidinkieli ja sosiaalinen status lankeavat meille yleensä aika automaationa. Jotta lapselle voitaisiin turvata neutraali pohja, pitäisi lapset varmaan synnyttää kansainvälisillä vesillä ja varmistaa, ettei lapsi ensimmäisten elinvuosiensa aikana kuulisi lainkaan puhetta. Sosiaalisen statuksen neutraloimiseksi pitäisi varmaan kasvattaa kaikki lähtökohtaisesti laitoksissa - joissa tuo puhumattomuus olisikin helpointa järjestää, ettei kukaan vanhempi vain pilaisi lapsensa tasa-arvoisia mahdollisuuksia kaikkiin maailman kieliin.

Kun lapsi sitten saavuttaisi riittävän kypsyystason, hänelle voitaisiin opettaa yleistä kielitiedettä, jotta hän saisi käsityksen kaikista mahdollisuuksistaan. Mietin aika pitkään, että kuinka tämä opettaminen yhteisen kielen lähtökohtaisesti puuttuessa hoidettaisiin, ja tulin siihen tulokseen, että varmaankin pitäisi opettaa mahdollisimman monilla kielillä, jotta myös kielten käytännön esimerkit tulisivat varmemmin tutuiksi. Sitten lapsi voisi valita kielen, jota alkaisi harjoittaa tullakseen ymmärretyksi ja ymmärtääkseen muita ja maailmaa yleensä. (Tämähän toimisi ratkaisuna myös maahanmuuttajien kieliopintoihin: ei enää varsinaista kieltä, vaan kielitieteitä, että miten suomalais-ugrilainen kieli järjestäytyy ja mitä erikoispiirteitä siinä on.)

Ai, mutta tuoltahan jäi ravinto kokonaan pois! Jotta lapsi voisi valita myös ruokavalionsa, pitäisi heidät varmaankin kytkeä nenä-maha -letkuihin, jotta heidät voitaisiin ravita ilman ruokavaliovaikutteita. kun jotkut menevät ihan sekavaliolla, jotkut vegellä, jotkut ovo-pesko-kasviksina ja jotkut eivät käytä esim. maitoa. Ihan antaa kieroutuneet mahdollisuudet valita omat eväät. Joten jos elämän ensimmäiset vuodet mentäisiin ravintoliuksella, niin sitten voisi päättää, että miten haluaa itsensä jatkossa ravita.

Nuo lapsi-laitokset pitäisi muuten sijoittaa niille kansainvälisille vesille, ja pyrkiä varmistamaan joko se, ettei mitään tunnettua kulttuuria harjoiteta, tai sitten niin, että siellä harjoitettaisiin kaikkia. Taas vähennettäisiin jaottelua.

Kyllä, ihan älytön skenaario. Ei ympäristöä ja muiden ihmisten vaikutusta voi kenestäkään pestä pois niin, että meistä silti kasvaisi yhteisö, joka pysyy kasassa. Uskonto ja usko ovat kielen kaltaisia asioita, joita ei voi oppia ymmärtämään ja tulkitsemaan, ellei sinulla ole äidinkieltä, jonka käsitteet ovat sinulle jo tutut. Uskon kieli on vanhaa, juurien kieltä, jonka varaan länsimainen hyvinvointi ja siihen tähtääminen perustuvat. Jos ja kun noista juurista pyritään eroon pelkän yleisen moraalitajun varaan, me unohdamme ja hylkäämme sen, miksi moraalia on hyvä pitää yllä. Jonain päivänä emme ehkä enää muistaisi, miksi heikossa asemassa olisi autettava sen sijaan, että hänet ja hänen omaisuutensa voisi myydä velan maksuksi (okei, ei Jeesus kai niin orjuutta vastaan ollut, mutta siitä se idea vähän niinkuin lähti...). Tai että miksi koulutus on järjestättävä kaikille. Tai miksi puolueetonta oikeutta tarvitaan mihinkään, kun osalla meistä on enemmän rahaa ja valtaa. Uskossa ovat hyvän juuret, ja vaikka latvustossa on nyt hometta, se ei tarkoita, että juuri pitäisi hylätä.

Usko - mikä tahansa yhteisöllinen usko - antaa merkityksiä ja selittää todellisuutta. Kristitylle nämä merkit tarkoittavat aika paljon:

Ne ovat symboleja - tai kielitieteissä symbolifunktioita - jotka voidaan ymmärtää ja joita voidaan käyttää "oikein" vain harjoittamisen kautta. On eri asia tietää, mitä yllä olevat ovat tai vieläpä niin, että tietää kuinka ne kristinuskoon liittyvät, kuin todella ymmärtää, mitä kaikkea ne sisällään pitävät. Usko avaa silmät näkemään enemmän kuin pari viivaa - ja tämä pätee myös muihin uskontoihin tutustuttaessa.

Kun tiedät, mitä vaikkapa

tarkoittaa, ymmärrät, etteivät asiat muissakaan uskonnoissa varmaan ole vain sitä, miltä ne vain  näyttävät.


Se, mitä ymmärtämyksellään sitten tekee, on se valinta, johon ihminen kypsyttyään pystyy. Annetaan toisillemme - myös lapsille - mahdollisuus ymmärtää ja kypsyä, okei?

Pelon jälkeen

Reilu viikko sitten, 18.8.2017 Suomen Turussa tapahtui se, mitä oli pelätty ja minkä ei uskottu täällä kenties ollenkaan tapahtuvan: ihmisten kimppuun käytiin puukon kanssa summittaisesti, silmittömästi ja säälimättömästi tarkoituksena tappaa tai vähintään vahingoittaa vakavasti. Kymmenen ihmistä - suurin osa naisia - osui puukottajan tielle, ja kaksi heistä menehtyi. Uhreiksi joutuneet miehet yrittivät auttaa loukkaantuneita naisia, he eivät olleet ensisijainen kohde.

Puukottaja taltutettiin kolmessa minuutissa, mutta pahin oli jo tapahtunut: pelko oli rantautunut Suomeen. Se olisi siis mahdollista täälläkin, emme ole enää turvassa kotikaupungeissamme. Vaikka pitkin kesää olemme saaneet todistaa yleisötapahtumien kasvaneita turvatoimia - rekoilla ja traktoreilla suljettuja katuja, betoniporsaita ja muita tie-esteitä joilla on estetty autolla tai raskaalla kalustolla väkujoukkoon ajaminen - ei yksittäistä, yksin juoksevaa puukottajaa olis voitu näilläkään keinoilla estää. Juosten ei saa niin suurta massaa kohteeksi kerralla, mutta yksittäisiä pistoja ehtii tulla monia.

Kaikkia ei voi eristää. EIkä pidäkään.

Sanotaan, että terrorin jälkeen ei saisi pelätä, vaan elämää olisi jatkettava kuten tähänkin asti. Tietoja terroristeista, heidän tekemisistään ja olemisestaan ei saisi levittää eikä tapahtumia kovasti kauhistella, sillä juurihan sitä terroristit kuulema haluavat: huomiota. Mitä en ymmärrä tätä logiikkaa. Jos joku on valmis tappamaan toisia minkä tahansa motiivin vuoksi, en usko, että huomiotta jättämällä nöyryytetty tappaja kavereineen toteaisi, ettei tämä tämmöinen kannata, kun ketään ei kiinnosta ja lopettaisi puuhansa sen vuoksi. Että mennään, jätkät, kotiin ja ruetaan sittenkin viljelemään turnipsia.

Sillä kyllä hemmetissä tappaminen koskettaa! Se on pelottavaa, se murentaa perusturvallisuutta, se saa vilkuilemaan ympärilleen ja soittamaan rakkaille vartin välein ihan vain varmuuden vuoksi. Se saa miettimään, mihin uskaltaa lapsensa päästää ja minne itse uskaltaa mennä. Tai ainakin minut saa. Nämä teot saavat aikaan epävarmuuden, enkä todellakaan halua tieten tahtoen asettaa lapsiani tai asettua itse alttiiksi mahdollisille tuleville iskuille. En, vaikka kuinka sanotaan, että juuri sitä he haluavat, että pelätään. Kyllä voin myöntää, että minua hirvittää ajatus ihmisestä, joka ei piittaa toisen hyvinvoinnista sen vertaa, että jättäisi lyömättä puukolla, kaasuttamalla autolla tai kemiallisen kokeen tekemättä. Se on kauhistuttavaa ja käsittämätöntä olkoonkin, että tekijällä saattaa siintää omissa silmissä taivaspaikka nimenomaisen teon seurauksena.

Seppo Varjus kirjoitti Iltasanomissa 19.8.2017, että oli hyvä, että Turun tappaja jäi henkiin. Nyt hän joutuu elämään syyllisyytensä ja häpeänsä kanssa mahdollisesti pitkänkin elämän, kohtaamaan syytökset ja kysymykset ja niin edelleen. Minä luulen, että hyökkääjää ottaa päähän vain se, ettei hän kuollut hyökkäksensä seurauksena, sillä jos tämän piti olla avain autuuteen, niin miten sille nyt käy? Saatan olla kyynistymään päin, mutta en jaksa kovinkaan montaa hetkeä uskoa, että tekijä katuisi tekoaan. Henkiinjääminen sen sijaan saattaa harmittaa.

Lehdistössä kerrottiin, että tekijä oli käynyt moskeijassa rukoilemassa ennen silmitöntä surmanjuoksuaan. Paikallinen muslimiyhteisö on kauhuissaan ja miksi ei olisi, sillä tämän kaltaiset uskonveljet aiheuttavat pelkoa paitsi meidän kantaväestön keskuudessa myös maahanmuuttajien parissa, sillä jokainen vähänkään tähän suuntaan tehty teko nostattaa valkoista raivoa kaikkia ulkosyntyisiä kohtaan ja purkautuu henkeen ja omaisuuteen kohdistuvina viharikoksina esimerkiksi maahanmuuttajien työpaikkoja, ravintoloita ja yhteisötiloja kohtaan. Näin terroristit ovat saaneet vastakaikunsa sodanjulistukseensa, vaikka rauhaa tavoitellaan niin kantaväestön kuin maahanmuuttajayhteisöjenkin virallisilla yhteyksillä. Undergroung is breaking in.

Rauha. Hauras.

Mutta niin, pelon jälkeen. Hengitys on vähän tasaantunut ja verenpaine laskenut. Nyt pitäisi tietää, kuinka tästä eteen päin. Hämmentävää kyllä näin jossain otsikon, että terrorismin pelko on Turun tapahtumien jälkeen vähentynyt, ja tekstin aiemmasta kohkaamisesta huolimatta tunnustan, etten ole enää niin paniikissa kuin viikko sitten olin. Se, että tällainen teko tapahtui Suomessa muutti mahdollisuuden menneeksi ja herätti meidät huomaamaan, ettemme voi estää kaikkea. En tunne psykologiaa riittävästi, että osaisin selittää mekanismin, mutta joko hokema "ei pidä antaa pelolle valtaa" tehoaa, tai sitten ihmiset vain pystyvät suhteuttamaan tämän tapahtuman lähihistoriaansa ja jatkamaan elämäänsä. Siis ainakin suuri osa meistä pystyy, sillä joidenkin elämä on pysyvästi muuttunut joko siksi, että he menettivät rakkaan turhalle väkivallalle tai saivat kipeän muiston siitä, etteivät hyvät teot jää rankaisematta: yksi uhria auttanut ei kävele ehkä enää koskaan, muiden auttajien kunnosta en tiedä, ja muut hyökkääjän alle jääneet uhrit tietävät nyt, etteivät kaikki todellakaan kunnioita toisten reviiriä ja koskemattomuutta. Vaikka kansakunnan tila on vakautunut, on joidenkin tila muuttunut ehkä pysyvästi ja toivon heidän kaikkien jonain päivänä pääsevän irti pelosta ja painajaisista.

Meidän on pidettävä kiinni ajatuksesta, että käsissämme on ongelma eikä olosuhde, sillä ongelmat voi ratkaista, mutta olosuhteita voi korkeintaan parantaa. Ja ongelmat on tunnustettava niin kantasuomalaisten kuin maahanmuuttajienkin puolella.

Facebook-muistoja

Facebook nosti muisteloihini Opettaja-lehdessä syksyllä 2014 julkistun Micaela Moreron kolumnin. Niin on ajankohtainen edelleen.

Ei mulla muuta.

Nössöt ja mielensäpahoittajat

Minä kannatan asennetta, että kirkkoon saa tulla kaikki. Että kaikille tilaa riittää ja kaikille paikkoja on. On kuulkaa seinät leveällä ja katto korkealla niin, että mahtuu olemaan ihan pitkin poikin ja nurinpäin. Ihan vallattomasti vaikka!

Kirkolle noita paikkoja yhteiskunnallisissa instansseissa - esimerkiksi päiväkodeissa ja kouluissa -  on koko ajan vähemmän. Joensuun kaupunki linjasi juuri uudessa varhaiskasvatussuunnitelmassaan eli VaSussa, ettei seurakuntien edustajilla ole mitään asiaa pitämään uskonnollissävytteisiä hartaushetkiä. Jos moisesta pidättäydytään, niin sitten saa mennä. Samalla lakkautuvat perhepäivähoitajille suunnatut päiväkerhot, joihin hoitajat ovat voineet tulla hoitolastensa kanssa - lapsia kun ei saa eikä voi enää jaotella ryhmiin vakaumuksen mukaan, josta harva varmaan on edes kärsinyt. En toki tiedä, sillä voihan muille kuin hetkiin osallistuvien toiminta olla ihan luokatonta ja kamalaa kun seurakunnan tuokiot ovat aina silkkaa juhlaa ja parhautta. (Niinpä... en usko minäkään.)

When the sky falls...? Kuvan kirkolla ei ole mitään tekemistä tekstin kanssa.

Koska valtaosa väestöstä vielä parikymmentä vuotta sitten (taitaa muuten kuulua vieläkin, ainakin täällä Kehä III pohjoispuolella) kuului kirkkoon, oli kirkko luonnollinen yhteistyökumppani monille toimijoille, niin päiväkodeille, kouluille kuin vanhainkodeillekin. Mentiin ja kerrottiin Jeesuksesta ikätasoille sopivasti, laulettiin, näyteltiin ja pidettiin nukketeatteria. Oli kätevää, kun seurakunnan työntekijä saapui sinne, missä ihmiset jo valmiiksi olivat säilössä. Samalla kirkossa kasvettiin sensitiivis-tefloniksi, jolla tarkoitan sitä, ettei ketään saa loukata eikä kriittistä palautetta pohtia siitä näkökulmasta, että toimintamalleja muutettaisiin tai että niille etsittäisiin vaihtoehtoja.  Opimme, että meitä saa haukkua, toimintaamme saa arvostella, voimme olla syypäitä ihmisten omiin valintoihin ja byrokratian kiemuroihin, kunhan vain kukaan ei loukkaannu. Opimme, että kirkko tulee kansan luo ja se on oikein ja arvollista.

Niin kuin onkin.

Samalla kuitenkin myimme itsemme halvalla, emmekä enää muistaneet, miksi ihmiset tulisivat meidän luoksemme. Kun seurakunnan työntekijä jalkautuu jo olemassa olevaan ryhmään, jää ryhmläisiltä kokemus suuremmasta, eri-ikäisistä koostuvasta yhteisöstä puuttumaan. Jää puuttumaan kokemus siitä, että nyt mennään olemaan seurakunta. Pienempien seurakuntien yhteisöllisyys nousee juuri siitä, että mennään olemaan yhdessä, olemaan seurakunta. Kokoonnutaan vapaaehtoisesti ja vapaa-ajalla opiskelemaan pyhiä asioita, etsimään ja tutustumaan omiin juuriin ja siihen kulttuuriin, johon kukin tavallaan uskonsa kautta liittyy ja kuuluu.

Vapaata ryhmäilyä samassa lammessa

Luterilaisessa maailmankuvassa uskonnon harjottamisen pitää olla vaivatonta ja ennemminkin työhön kuin huviin integroitua. Ettei tarvitse enää erikseen lähteä.

Kansainvälistyvässä maailmassa on helppoa ja helvetin pelottavaa olla globaali. Jos omat juuret puuttuvat tai ovat tuntemattomat, on hankalaa ponnistaa oman kentän laidalle tutkimaan, että mitäs täällä on. Näin on myös meidän kanssamme. Kirkossa, johon kaikki mahtuvat on ehkä liikaakin tilaa olla, eksyä ja etsiä. Jos juurakko on harva, etkä tiedä mistä tulit ja mihin pitäisi nojata on laaja lakeus pelottava. Niinpä pienemmät porukat, joissa jokainen tulee eritavalla näkyväksi, nimeltä kutsutuksi yhteisön jäseneksi, ovat houkuttelevampia, kuin laaja temmellyskenttä. Olkoonkin, että jokainen meidänkin jäsenemme on nimeltä yhteisöön kutsuttu, mutta se yhteisö nyt vaan on vähän hatara ja yhteiskunnan muihin ryhmiin sulautunut. Se ei ole oma porukkansa.

Pitäisikö tässä ruveta loukkaantumaan ja vetämään itse raja-aitoja? Sanoa, että kuulkaas, kun tämä on nyt vaan meille? En tiedä. Kirkko on ollut se, joka joustaa, vetäytyy ja on pahoillaan, kun joku taas niin mielensä pahoitti. Mervi Lundmark kirjoitti eilen 11.8.2017 Helsingin Sanomissa mielipideosastolla, että me olemme nössöjä. Olemme nössöjä, kun hyväksymme uskonnottomien vaatimukset purematta, omaamme puolustamatta tai kulttuuriperintöä ja Jumalan merkitystä alleviivaamatta. Olemme nössöjä, koska emme seurakuntana (ja siis tarkoitan seurakuntalaisia, en meitä työntekijöitä) osaa enää kokoontua erikseen ja tehdä siitä yhdessäolosta juhlaa - juhlaa, joka oikeasti tuntuisi siltä, eikä olisi juhlaa vain siksi, että sitä sanotaan siksi.

Eli armaat kanssanössöt: a) kuinka juuret kasvavat, b) kuka niitä kaipaa, c) kuinka saamme kokemuksen, että tämä on minun paikkani, ja ilman minua se olisi tyhjä?

Lisäys 12.8.2017 klo 18.45: seurakunta on selkeimmin yhteisö nimen omaan työntekijän näkökulmasta. Me tapaamme seurakuntalaisia, mutta seurakuntalaiset eivät tapaa toisiaan. Eivät ainakaan luontevasti.

Yhteiseen pöytään (pääsy kielletty!)

 Olin kesän aikana läsnä juhlakokoontumisessa, jossa oli koolla Paavalin synodilaisia eli niin sanottuja Luther-säätiöläisiä, oli pieneen nimettömään herätysliikkeeseen kuuluvia, jotka eivät vietä joulua, oli körteiksi itsensä laskevia ja muutama ihan vaan luterilainen.

Meidän kirkkokunnillamme ei ole ehtoollisyhteyttä, ja joissain tapauksissa meillä ei ole mitään muutakaan yhteyttä keskenämme.  Meidän virkamme eivät kelpaa toisillemme ja virallisten dogmien valossa olisimme voineet kukin osoitella toisiamme sormella ja kertoa, kuka on väärässä ja kuinka paljon ja minkä vuoksi kukin on menossa helvettiin niin, että heilahtaa. Niin ei kuitenkaan ollut, ja sen kiteytti juhlapuhuja sanoissaan: "me olemme kulkeneet erilaisia teitä ja meillä on eromme, mutta siitä huolimatta voimme kokoontua yhteen ystävinä ja sukulaisina."

Niin me lauloimme ruokavirren (472, siitä ei edes keskusteltu) ja kävimme yhteiseen pöytään, johon kaikki olivat tervetulleita dogmeistaan huolimatta. Pyysimme yhdessäolollemme siunauksen Korkeimmalta ja hän salli meidän tulla ravituiksi niin ruumiin kuin yhdessäolonkin tarpeissa. Vaikka taustalla kareili tietty määrä surua, huolta ja oikeassa olemisen pakkoa suhteessa toisiimme me ylitimme sen keskinäisellä rakkaudella, ilolla ja jälleennäkemisen riemulla.

Yhteinen erottaja

Mietin tuon tapaamisen jälkeen pitkään sitä, mikä on ajanut meidät Jumalan etsinnässämme näin erilleen – me kaikki olemme nimittäin juurellamme körttejä – ja tulin siihen tulokseen, että kukin meistä on kaivannut Jumalaa niin eri tavalla. 

Luther-säätiöstä kotinsa löytäneet ovat löytäneet ne tarpeelliset rajat, joita he ovat elämäänsä tarvinneet. He ovat saaneet vahvistuksen oikealle ja väärälle ja yhteisön, jonka kanssa rajoihin perustuva rakkaus on mahdollista jakaa. Yhteisön turva on tietoisuus välttämättömästä ja vältettävästä, ja antaa mahdollisuuden mielenrauhaan. Rakkauden riemu on taatusti kantavaa, ja tämän löysin erottavaksi tekijäksi.

Pieneen herätysliikkeeseen etsiytyneet olivat puolestaan eläneet hyvin risaisen ja haavoittavan nuoruuden. Liikkeessään he olivat kohdanneet Jumalan, joka Jeesuksessa Kristuksessa on antanut kaiken menneen ja jo tehdyn anteeksi. Armon ja rakkauden Sana on antanut heille onnen ja rauhan, sen mitä he etsivät maailmasta ja saivat Jumalalta tässä yhteydessään. Jumalan rakkauden rajattomuus on nielaissut heidät, ja heidän ilonsa, rauhansa ja kokemuksensa syvyys on käsin kosketeltava, se näkyy heidän kasvoillaan ja puheessaan. Yltäkylläisen ja rajattoman rakkauden kokemus oli meille muille edelleen outoa, vaikka olemme olleet tekemisissä kymmeniä vuosia.

Me, jotka tunnustamme luterilaisuutta olimme puolestamme Jumalaamme tavalla tai toisella kiinni kasvaneita. Jumala kuuluu elämän arkeen ja juhlaan, mutta koko maailmamme kerralla kirkastavia armon kokemuksia tai uskon jykevää muuria me emme ole kokeneet. Ymmärsin kuitenkin, että se, minkä minä koen uskossani nimenomaan uskon ja elämän vapaudeksi Jumalan kanssa voi pelottaa ja tuntua haljulta, jos en ole kokenut kaiken nielevää rakkauden syvännettä tai jos tarkkaa rajaa oikean ja väärän välillä ei ole vaan ohjeistus menee ennemminkin 1. Korinttilaiskirjeen 10 luvun 23 jakeen sanoin: "Kaikki on luvallista" -- mutta kaikki ei ole hyödyksi. "Kaikki on luvallista" -- mutta kaikki ei ole rakentavaa. Jakeessa 24 jatketaan vielä, ettei kukaan saa etsiä omaa etuaan vaan aina toisen parasta. Näissä sanoissa minä kuulen rakkauden kaksoiskäskyn Jumalasta, lähimmäisestä ja itsestäni. Se antaa vapauden, mutta samalla se pakottaa miettimään itse, mikä on hyödyksi ja tarpeen, ja mikä ei. Lupa järjen itsenäiseen käyttöön voi olla lahja tai kirous, ja se erotti minut monista paikalla olleista – samoin kuin toki pappeutenikin, mutta siitä ei edes puhuttu.

Körtit puolestaan kaipaavat Jumalaa synnistään tietoisina. Heille Jumalan löytyminen on outoa ja jopa paheksuttavaa – Pyhästä Hengestäkin puhutaan vain arkaillen. Herätysliikkeeseen kuuluvien riemullinen kiitollisuus löytyneestä Jumalasta, hänen rakkaudestaan ja armostaan ei istu kaipaaville. Toisaalta körttien inhimillisen heikkouden tunnustava kaipailu ei ole riittävän pontevaa, jotta sitä heikkoutta rohjettaisiin vastustaa. Se ei kipuile oikean ja väärän välillä, eikä riemuitse jo saadusta armosta. Armon kaipuu on syvässä. Ja niin hiljaisuus, heikkous ja kaipaus erotti körtit meistä muista.

Hyvä ote

Me edustimme niin monia eri tapoja lähestyä ja kohdata Jumala - käskyt ja lupaukset, armo ja rakkaus, elämän arki ja lahjaksi saadut, kaipaus ja heikkoudentunto. Meillä olisi ollut kaikki mahdollisuudet osoitella toisiamme sormella ja toivottaa hyvää matkaa helvettiin. Ja kuitenkin olemme saman Jumalan puoleensa vetämiä, Hänen lupauksillaan, armollaan, lahjoillaan ja välähdyksillään siunattuja. 

Ja niin tuona kesäisenä päivänä samassa pöydässä meillä oli tilaa, vaikka muutoin emme yhdessä kiittäisikään.

Tässä oli pieni ihme.

Tarkennus 6.8.2017 klo 16.26. Ei ole tarkoitus väittää, että körtit ja luterilaiset olisivat eri firmaa, ja tarvitsisivat sen vuoksi erikseen sovitun ehtoollisyhteyden. Tarkoitus oli tuoda esiin erilaisia näkökantoja ja uskonkokemuksia, jotka erottavat ja yhdistävät meitä - nyt toteutunut ateriayhteys eri kirkkokuntarajojen yli oli vain tästä näkökulmasta jännittävä kokemus.