Paavo Kettunen puhui jäähyväisluennossaan 16.2.2017 Itä-Suomen Yliopiston teologisella osastolla siitä, kuinka sielunhoidossa on edetty ihanteiden tuputtamisesta kuuntelevampaan suuntaan. Että ihmisen ongelmiin pyritään tarttumaan siinä todellisuudessa, jossa hän elää, eikä niin, että tarjotaan todellisuutta, johon apua tarvitseva ei kenties ikinä yllä. Ja että apua tarvitsevan ongelmat muka juuri johtuisivat siitä, ettei hyveistä ole pystytty pitämään kiinni.
Kun eihän se ole sen apua tarvitsevan tehtävä pitää ihanteita yllä, vaan juuri niiden, jotka sitä apua pystyvät tarjoamaan. Ja jos/kun avun tarjoaja alkaa pelata omaan pussiinsa, niin... Niin.
Ei liene enää modernia pyrkiä yhteiseen hyvään, kun yksilön hyvässä on riittävästi tavoiteltavaa. Mutta minä kaipaan ihanteita ja arvoja. Ja käytöstapoja. Kaipaan ajatusta siitä, että rehellisyys kannattaa, että oikeus voittaa, ja että vastuu kannetaan niillä hartioilla, jotka ovat vastuunkantoon joko valittu tai hakeutuneet.
En jaksa lässyttää pehmeistä arvoista, sillä ei ihanteissa ole mitään pehmeää. Ne ovat kovia, ja siksi niitä on vaikea sietää.
Ugh, olen marissut.
 |
| kivikovaa pehmeyttä |
