Hyvin meni jo

Uutisia seuratessa pelottaa. Ei niin pientä eikä niin suurta olekaan, ettei oman edun ylläpito olisi nousemassa - tai jo noussut - intresseissä ylimmäksi. Minä, minun, meidän maa, edut, tavoitteet ja turvallisuus. Koko planeetta kuolee saasteisiin, mutta niitä ei äänekkäiden kannata/voi/saa/tarvitse rajoittaa, koska joku muu saastuttaa pahemmin - eikä siinä, kyllä itsekin mietin kuinka paljon vaikkapa juuston syömisen rajoittaminen vaikuttaa kokonaisuuteen, jossa esim. Hongkongin ilmansaastepitoisuus on todettu tappavaksi (arviolta 3000 henkeä vuonna 2012 tehdyssä tutkimuksessa, ja Delhissä loppui saastemittarista arvot kesken tänä kesänä ). Yhdysvalloissa tuumataan, että ydinvarustelu lopetetaan heti "kun muut tulevat järkiinsä". Eli muiden syy, että pitää parantaa tappavuutta.

Miten meni niinku omasta mielestä?

Vaan ei tarvitse mennä edes globaaleille tasoille, surtavaa riittää ihan ruohonjuurillakin. Kun arkisessa vuorovaikutuksessa sopimuksissa pysyminen, käytöstavat ja totuudellisuus voidaan ohittaa vaihtoehtoisina toimintamalleina, jää jäljelle aika ruma todellisuus. Ollaan niillä kentillä, joilla ei tähdätä yhteiseen parempaan huomiseen vaan puolustetaan nyrkit pystyssä jotain omaa. Apua ei tarjota eikä varmaan oteta vastaankaan - ei ainakaan ilman taka-ajatuksia.

Kai ihminen on aina ollut jonkinsortin opportunisti ja oman edun tavoittelija - ainakin yksityisessä toiminnassaan. Nyt vallitsevaa aikaa kuvataan toisinaan totuudenjälkeisenä aikana, mutta tuntuu, että elämme myös hyvän jälkeisessä. Parempaa - tai edes siedettävää - huomista ei ole syytä rakentaa, koska tarjolla ollut hyvä on jo saavutettu ja nyt siitä on pidettävä kiinni, koska joku (kuka?) haluaa tai aikoo tuon hyvän viedä tai tuhota. Ylemmyys on tuupannut ylevyyden syrjään, ja omasta asemasta pidetään kiinni sortamalla niitä joita ylemmyydestään kiinni pitävä vielä voi sortaa, kuten vaikkapa pakolaisia ja sairaita.

All aboard!

Olen pohtinut ylevyyttä vasta vähän. Ylevyydellä tarkoitan tässä siis sitä, että he, jotka voivat vaikuttaa heikompien vointiin ja asemaan, käyttäisivät valtaansa suojatakseen ja helpottaakseen valtansa alaisten elämää ja asemaa. Ylevyys ei siis ole ylemmyyttä, jota pitää suojata horjunnalta, vaan jotain, mikä antaa suuntaa toiminnalle, ja nostaa niitä, jotka eivät itse jaksa tai pysty nousemaan. Kun yhteisen hyvän suuntaviivat pettävät, ei yksilökään jaksa pitkään rimpuilla. Mutta yhteinen hyvä pysyy tähtäimessä vain yksilöiden joukkovoimalla. Eli monen yksilön pitää valita jotain muuta kuin pelko tai hyökkäys tai viha. Monen. Ja kai se alkaa ihan asenteesta, mutta suuntaviivoja eivät piirrä vallattomat, vaan ne, joilla on raha ja valta. Valtaosa elää murusilla.

Mikä meitä uhkaa ja miksi niin montaa päätöstä ajaa pelko? Tai kuka meitä uhkaa? Millaisessa asenneympäristössä haluamme elää, ja millaisessa oikeasti elämme? Kuka meistä voi vaikuttaa yleiseen asenteeseen? Kuka voi johtaa ja ketä haluamme seurata? Mihin hyvään voisimme yhdessä tähdätä ja kuka sen suunnan osoittaa - ei se kaikille kelpaa kuitenkaan, ja mitä sitten on tehtävissä?

Jos yksi on toista parempi, niin jokin on huonoin. Mikä?

Hyvän nousua en usko oman elämäni aikana enää näkeväni, mutta pidetään edes toivosta kiinni.

Otsikon 'hyvin' voi olla väärin taivutettu. Se voisi olla ihan vaan 'hyvä'.

Kasvatuksen kannoilla

Aika usein lapsia yritetään kasvattaa - ja aika usein he kasvavat yrityksistä huolimatta. Kasvatustrendi kuitenkin vaihtuu välillä, eikä viimeistä sanaa ole vielä sanottu.

Tällä hetkellä ainakin varhaiskasvatuksessa on lyönyt läpi positiivinen pedagogiikka. Lapsen vahvuudet pyritään huomioimaan ja kehittämään, eikä heikkouksiakaan jätetä huomiotta. Kasvatetaan hyvällä.

Vahvuusvaris - avain eteenpäin

Jäin miettimään, että miksi. En tarkoita, ettei niin olisi hyvä, mutta mistä tämä ajatus ja suuntaus lähti? Kuka hän oli, joka polki jalkaa ja sanoi, että virheiden vahtaaminen, kurittaminen ja pakolla kasvattaminen saa nyt riittää? Sillä ihan toimivia ihmisiä on kasvanut ennenkin, vaikkei vahvuuksia ole huomioitukaan, mitä nyt sodan jälkeen kasvaneiden vanhempien traumat ja tabut siirtyivät hiljaisuudessa eteenpäin ilman riittäviä tunnetaitoja, itsesäätelyä tai vuorovaikutusta - asioita, joita nyt opetetaan sekä varhaiskasvatuksessa että koulussa juuri tästä hyvästä syystä.

Aiemmin piti pysyä kurissa, nyt etsitään omaa tietä. Aiemmin piti olla osa yhteiskuntaa, nyt osallistuminen on vaihtoehtoista - en tiedä mille, mutta yhteisöllisyysajatus on muuttunut ja muuttuu koko ajan. Aiemmin lapset saivat näkyä, mutteivät kuulua; nyt lapset ovat osallisia kehitystasonsa mukaisesti - tai ainakaan heitä ei samalla tavalla ehkä pyritä hiljentämään.

Vain muutos on pysyvää

Meistä aiemmin kasvatetuista kasvoi tämän hetken kasvattajia. Joku - tai varmaan aika monikin - päätti tehdä asiat toisin kuin mitä omat vanhemmat tekivät, ja alkoivat puhua toisin, kehittää toisin ja etsiä jotain muuta, kuin mitä itse aikoinaan saivat.

Uskallan vähän väittää, että positiivinen kehulla kasvattaminen on vastaliike nöyryyttävälle ja/tai sivuuttavalle kasvatukselle. Uskon hyvän olevan hyvä. Siksi en voikaan olla miettimättä, että millaisia aikuisia me nyt kasvatamme, sillä tulevia aikuisia muovataan nyt. Jokaisessa ikäpolvessa on heitä, jotka pyrkivät paikkaamaan oman lapsuutensa laiminlyönnit. Hyvällä tuurilla ja riittävän kovalla äänellä lausuttuna myös muut kuulevat näistä ajatuksista - ja nykyisinä teknologian aikoina moni kuulee. Vanhemmuudessa on nyt moniäänisyyttä ja jopa eräänlaisia aatesuuntia, ja hyvä niin. Onneksi on mistä valita.

Kenelle lapsia kasvatetaan? Itselle, yhteiskunnalle vai jollekin muulle? Talouselämälle ja työllisyyden tarpeisiin? Veronmaksajiksi? Ehkä niiksikin, mutta toivottavasti myös heille itselleen, tämän päivän lapsille. Että jonain päivänä heillä olisi kantavat jalat ja ymmärrystä - sekä tahtoa ja oivallusta kasvattaa seuraavat vieläkin paremmin, sillä hyvä kasvaa hitaasti. Valmista tuskin tulee koskaan, mutta tehdään parhaamme. Niin me, kuin vanhempammekin - ja toivottavasti lapsemmekin - niillä eväillä, mitä mukaan on tarttunut.

Mitä sinä näet?