Äärimmäisiä vaateita

Parisuhteen muodostuttua pitää joskus tehdä kompromisseja. Tuttu määritteli kompromissin niin, että "se on päätös, joka ottaa päähän molempia". Kuitenkin ajattelen, että tätäkin asiaa voi joko katsoa niin, että kummankin pitää luopua jostain, mutta myös niin, että kumpiki voi saada jotain. Että tullaan vastaan ikään kuin ihan vapaasta tahdosta, eikä pakosta tai toisen vaateesta.

Aivotyövaara

Kompromissit vaativat kyllä aika kypsää ja tasapainoista parisuhdetta. Kumpikaan ei saa olla toislle alisteinen tai mitenkään holhousta vastaavissa olosuhteissa, sillä vain tasaveroinen ja peloton ilmapiiri mahdollistaa omien tarpeiden esille tuomisen. Jos vaaka on kallellaan johonkin suuntaan päätösten tekeminen ei ole enää yhteistä päättämistä vaan voi muuttua sanelupolitiikaksi ja vaatimiseksi. Kotitöihin osallistumisvaade on normaalia, se, että toinen vaatii toista tekemään kaiken, ei ole. Voi olla, ettei toisella - sillä alisteisella - ole mitään sanavaltaa semmoisissa pikkujutuissa kuin vaikkapa lastenhankinnassa, asuinmuodossa, parisuhteen sisällössä tai edes tunnemaailman ilmiöissä. Voi olla, että toinen päättää, että nyt hankitaan lapsi, tai että me emme hanki lapsia ollenkaan (vaikka toinen ehkä haluaisikin). Parisuhteen sisällöllä tarkoitan esimerkiksi vaikkapa parin pettämisskaalan (mikä on pettämistä ja mikä ei) yksipuolista päättämistä, jolloin päättävä kumppani voi vaatia itselleen avoimesti oikeuden pettämiseen, ja tunnemaailman ilmiöiden säätelijänä päättäjä voi päättää, ettei virallinen kumppani saa olla siitä edes vihainen. Tahto on toisen taskussa ihan arkielämässä, eikä siitä narista.

Myönnän, että edellä esitetty esimerkki on äärimmäinen, ja toivon, että ihmisillä on rohkeutta vaatia itselleen parempaa kohtelua. Esimerkissä kyse on henkisestä väkivallasta, jossa tunteet ja mielipiteet sanelee joku muu, joku jota ajattelee rakastavansa. Ymmärrän, että jossain määrin käyttäytymisen voi selittää huonolla itsetunnolla, omanarvontunteen olemattomuudella ja sillä, että suhteesta kuitenkin saa jotain. Luulisi, että sen, mitä sanelusuhteesta saa, on oltava jotain todella hyvää ja erinomaista, mutta onko niin aina tai välttämättä? Vai voiko kyse olla samanlaisesta henkisestä panttivankitilanteesta, kuin fyysisen väkivallan kohdalla? Ettei alisteinen oikeasti koe ansaitsevansa parempaa, että pelottaa, mitä muut sanovat jos erotaan, tai vielä pahempaa; mitä päättäjä sanoo jos erotaan? Sillä päättäjä voi vaikkapa vaatia, ettei saa olla vihainen, loukkaantunut tai raivoissaan. Että pitää olla hyvissä väleissä myös eron jälkeen. Että... en tiedä. Toivoisin, että tämmöiset päätösleikit pysyisivät elokuvissa ja makuuhuoneessa, ja jälkimmäisessäkin vain yhteisestä sopimuksesta, ei pakosta.

Saako olla sitä mitä on?

Mutta saako kumppanilta vaatia mitään? Ja tarkoitan nyt siis todella vaatimista, semmoista, minkä voi sanoa ääneen, että minä haluan sinun tekevän/olevan/näyttävän/jotain muuta mitä tältä tai tällainen. Mielestäni kumppanilta saa odottaa tiettyjä asioita, kuten käytöstapoja, reiluutta, väkivallattomuutta ja luotettavuutta, mutta eikö se ole aika normaalia? Ehkä kyse on tässä tapauksessa oikeastaan toisen pakottamisesta oman tahdon alle, henkisestä alistamisesta ja väkivallasta. Voi olla, ettei päättäjä edes tajua voivansa olla vaateissaan toista loukkaava tai vahingoittava, mutta mitä se silloin kertoo hänestä? Tulee mieleen 3-vuotias, jolla on ajokortti ja lupa äänestää. Pahimmillaan päättäjä voi ajatella itsestään hyvinkin ylevästi, ja ajatella että tässä minä nyt kannattelen koko touhua näkemättä, ettei hänen kumppaninsa ole lapsi, jonka tunteet pitää selittää,

ja jolle voi vain kertoa asioiden nyt vain menevän näin, koska ne menevät nyt näin.

En tiedä, voiko kukaan ulkopuolinen koskaan puuttua tällaiseen tilanteeseen. Luulen, että aloitteen on näissäkin tapauksissa lähdettävä alisteisesta - ja tietysti vain jos hän ihan itse haluaa muutosta. En kuitenkaan voi kuin epäillä sitä tahdon määrää, mikä tarvitaan tällaisesta tilanteesta irrottautumiseen.

Parisuhteen muodostuttua pitää joskus taipua kompromissiin. Kummankin. Myös isoissa asioissa.

Kaksin kauniina, yhdessä samassa varressa.

En ole ihan varma, että miksi koin tarpeelliseksi kirjoittaa tästä. Ajattelen toki tämänkin ilmiön olevan parisuhdekentän yksi nurkka, joten ehkä siksi.

Viimeiset pisarat

Kaiken se kestää ja kaikessa kärsii - rakkaus ei ehkä katoa, mutta ei loppuun asti venytetty rakkaus enää jaksa kantaakaan. Olen viimeaikoina kirjoitellut erosta useamminkin, ja teema jatkuu nytkin. Jäin miettimään, että mistä tulee se viimeinen pisara, jota suhde ei enää kestä.

Pintajännitteen murtajat

Ajatus erosta ei varmaan koskaan iske salamana kirkkaalta taivaalta, vaan sen mahdollisuus kypsyy ja kehittyy pikkuhiljaa. Että kun elossaan ja olossaan huomaa jotain toisen aiheuttamaa, mikä on vaikea hyväksyä, alkaa ehkä hiljalleen miettiä olisiko elämä kuitenkin parempaa ilman sitä toista. Enkä usko että kyse on yleensä kovin kevyistä asioista - ne voivat olla itseen tai lapsiin kohdistuvia laiminlyöntejä, henkistä tai fyysistä väkivaltaa, alkoholin tai muiden päihteiden käytön lapasesta lähtemistä lupauksista huolimatta, arjen hankaloittamista päätöksiä panttamalla tai vaikka jatkuvaa arvostelua, arvostamattomuutta tai ylenkatsetta. Aika harva jaksaa loputtomiin, vaikka hämmästyttävän pitkään monet jaksavatkin. Ja kun ajatus lähtee kypsymään, se kypsyy edelleen aina kunnes tulee se ensimmäinen pisara, jota ei enää jaksa sietää, käsittää, käsitellä ja ohittaa. Tulee ymmärrys, että tämä oli nyt tässä, eikä paluuta entiseen ole.

Luin jostakin, että ihmisen psyyke kasassa pysyäkseen tarvitsee viisi kehuvaa, arvostavaa, rakastavaa - tai ylipäätään positiivista palautetta yhtä negatiivista tapahtumaa tai argumenttia kohden. Siis viisinkertaisesti hyvää, ja hyvän etsimisessä olemme toisinaan aika nokkelia, vaikka kumppanin käytös olisi kuinka kamalaa. Mutta jos negatiivisen ja ikävän virta on jatkuvaa, ja hyvä vähenee, hiipuu tai loppuu - tai käy niin, ettei enää jaksa selittää itselleen toisen käytöstä hyväksi - tulee ehkä se piste, josta suhdetta ei voi enää pelastaa.

Viisi hyvää ja se yksi muu

Pohdin tätä niin, että parisuhde on vähän kuin kaivo, johon kertyy kaikelaista arjen, itsen ja kumppanin kamaluutta ja kuonaa. Kuonan pinta nousee jatkuvasti, ellei viisinkertainen hyvä pidä yllä pyörrettä, joka saa pohjaputkiston vetämään ja pitämään kumppaneiden päät pinnalla, neutraloi pahan ja saa pyytämään ja antamaan anteeksi. Jekku lienee siinä, ettei kumpikaan voi vaatia itselleen viisinkertaista kiitosta, ellei itse anna sitä - ei sitä turbiinia kukaan yksin ainakaan loputtomasti pyöritä. Jos kiitos ja hyvä toiselta heikkenee, kuonan pinta nousee ja hukuttaa katkeruuteen varsinkin he, jotka eniten yrittivät ja sietivät.

Ei liene kevyttä tajuta viimeisen siedetyn pisaran jo menneen. Että tosiaan se seuraava on se tippa, johon psyyke tai edes tahto ei enää taivu. Vaikka olisi miten ajatellut, että kyllä minä vielä ainakin tuonne asti jaksan ja olen, mutta että stoppi tuleekin ennen määräpäivää. Viimeinen jaksettu pisara ei ehkä tosiaan ole se pahin, mutta se on se viimeinen jaksettu. Kuonan pinta suhdekaivossa ylittää sietämisen rajat ja on vain mentävä, että selviää itse.

Jos kuulostelee eronneiden viimeisiä pisaroita, ne eivät välttämättä kuulosta järisyttävän isoilta. Silloin pitäisi kuitenkin kuulla myös se kumuloitunut kuona, joka kuukausien ja vuosien aikana on takkiin tarttunut, jota ei ole käsitelty, joka ei ole poistunut, jota on jauhettu ja jauhettu tuloksettomasti. Toistan itseäni, mutta kukaanhan ei varmaankaan pariudu erotakseen, joten varsinkin perheissä tapahtuvat erot ovat aina tragedia, jota ei pitänyt tapahtua. Suhteen alussa ja rakastumisen huumassa viisi hyvää täyttyy helposti, ja kantaa joskus arkeen asti. Suhdekaivoon tullaan kaikkien elämän taakkojen kanssa ja se alun huuma jaksaa pitää kuluneen elämän pahan riittävän pienenä. Mutta arki ja askareet, mahdollisesti työ ja ehkä toivottu vanhemmuuskin lisäävät erilaisia elämän taakoja, ja nostavat kertyvän kuonan pintaa. Kiireessä kiitos, silitys ja lempeys ehkä unohtuvat. Tulee kireys ja kiitoksen kaipuu. Tulee itsestäänselvyys ja katkeruus. Tulee ehkä loppu.

Yksin ilman muita vai yksinäinen toisen kanssa - kumpi on pahempaa?

Voi tuntua tyhmältä kiittää arjen askareista - imuroinnista, roskien viemisestä tai tiskikoneen tyhjentämisestä - ainakin aluksi, mutta se on alku. Samoin on rohjettava ottaa hyvä vastaan toisen sitä tarjotessa, eikä pidettävä kaikkea v*ttuiluna. Mutta sitä hyvää pitää olla, että sen voi huomata, ja sitä pitää etsiä kummankin. Ei se turbiini muuten pyöri, ja tulee lopulta se viimeinen pisara.

Pitäisikö jonkun hävetä tai syyllistyä? Saako toista syyllistää? Saako odottaa aikuisuutta, kumppanuutta ja yhdessä yrittämistä, jos toiselta ei heru hyvää eikä kiitosta? Kuka voi syyttää ja ketä jos ja kun suhde kaatuu? Voiko mitään ymmärtää ulkopuolelta? Miksi he, jotka eniten yrittävät, saavat eniten niskaansa myös arvostelua ja paheksuntaa, miksi he syyllistävät itseään? Ja miksi pitäisi tyytyä, jos kaikilla on paha olla? Viimeisiä pisaroita ei voi vertailla.



Ps. tämäkin kirjoitus on edelleen vain havainnointia.