Sopimattomia harrastuksia eli henkilökohtainen avautuminen

Harrastin lapsena karatea.  Ei ollut coolia. Pienellä kylällä olisi tyttölapsen pitänyt ymmärtää enemmän tanssimisen, yleisurheilun tai pesäpallon päälle, mutta en ymmärtänyt. Tanssimista ja varmaan muutakin olisi ymmärtänyt sekä ikäryhmä, että liikunnanopettaja, karatea ei ymmärtänyt kumpikaan. Koulukiusaajat sentään antoivat vähän enemmän tilaa lajivalinnan jälkeen.

Hommassahan ei ole kyse väkivallasta tai sen ihannoinnissa sen enempää kuin täyskaskon maksaja ihannoi autokolareita. Karate on monihaarainen harraste, jossa on useita eri tyylisuuntia, ja tyylisuunnat eroavat toisistaan niin tekniikoissa kuin tekemisen mentaliteetissakin (karaten niputtaminen yhdeksi on sama kuin tietäisi, että uskonto on yksi). Pienen kylän ainoa karatevaihtoehto sattui olemaan Suomen vähäväkisin tyylisuunta. Tyylissä ei itsessään ole mitään vikaa, mutta sitä on äärettömän hankala mainostaa, koska 'karate'-otsikon vuoksi kuulumme samaan kategoriaan tunnetumpien tyylien luoman mielikuvan kanssa. Jos kohta mielikuvissa karate on kamppailua, hypähtelyä ja matsaamista sekä satunnaista huutelua, niin tämä suunta on pientä, pyöreää ja tehokasta, mutta ennen kaikkea tarkoituksenmukaista tekemistä, jossa oivallus on tekemisestä yli puolet. Ei siis toistoa toiston takia, vaan käytännön oivaltamisen takia. Tokihan tätä pentuna teki ihan vain tekemisen ilosta ja se oivaullusosasto jäi vähän jalkoihin, mutta voi taivas sitä iloa motoriikan ja fysiikan kehittymisestä! Ja vaikka tekemisestä tuli treeneissä mustelmia, niin kaskon maksajan tavoin olen aina toivonut, etten koskaan joudu käyttämään oikeasti tätä varautumisen tasoa käytännössä.

Sitten tuli kaupungin vaihto, opiskelut, perhe ja työ. Pieni seura ja tyylisuunta jäivät matkojen päähän. Viimeisimmän vyöni olen suorittanut 1997. Sittemmin harrastelin vähän Kendoa ja Han Moo Do:ta, mutta ei niistä omia tullut. Keskityin uimiseen, juoksemiseen ja satunnaiseen punttisalitreeniin, sillä niissä ei ollut varattuja harjoitusaikoja papintyötä hankaloittamassa. Ja olisihan se karate ollut jotenkin hankala harrastus pappisihmiselle, vai mitä? 

Miksi ylärivi on tuollai ilkikurinen, mutta alarivissä hymyillään vienosti? Kuva pixabay

Särjin selkäni kesällä 2019. Käveleminen koski, ja syksyllä 2019 päivittäinen lääkearsenaalini kasvoi hurjaksi, että minkäänlainen elämä oli mahdollista, enkä siltikään pystynyt pitämään kaksivuotiastani sylissä hermokipujen vuoksi. Fyssaa, liikettä, tekemistä, kipua. Vuodenvaihteessa 2020 sain kyynärsauvat, mutta myös lähetteen jatkotutkimuksiin. Etenin lähetteiden mukaan lääkäriltä toiselle ja kuvauksiin kevään 2020 aikana, ja kesäkuussa selkäni leikattiin kahdesti. Kyynärsauvat, lääkitys ja kävelemisen uudelleen opettelu alkoivat. Turhautti. Toivoin, että tulisi vielä se päivä, kun juoksisin, mutta se tuntui lähes mahdottomalta, kun eteneminen tapahtui neljän tukipisteen avulla. 

Olemisen hidastuminen nosti esiin muistikuvat teini-ikäisen pystyvyydestä - siitä oli tultu aika kauas, sillä puolen tunnin kauppareissu vaati nyt kourallisen kipulääkkeitä etukäteen sekä riittävästi lepoa keikan jälkeen. Ainoa siedettävältä tuntuva harraste oli syvien lihasten treeni, ja se oli pientä ja pakollista, sillä sekä lihakset että kehonhallinta olivat kadonneet kipujen kasvamisen myötä. Karatessa jännää oli ollut se, että suurilla lihaksilla on yhtä paljon arvoa kuin syvillä - tokihan voimaakin tarvitaan, mutta hallinta on yhtä tärkeää. Vähän virisi ajatus ja kaipaus kuntoutua muuten(kin) kuin vain toistamalla fyssan antamia harjoitteita - vähän niin kuin muun tekemisen ohessa.

Neljä viikkoa leikkauksen jälkeen muistelin muinaisen treenikaverini kanssa karaten kultaisia aikoja, ja hän tuli maininneeksi, että btw, Joensuussakin voisi olla mahikset treenata, kun ainakin yksi opettaja näillä huudeilla asuu. En tiedä vieläkään, olinko ennemmin ilahtunut vai kauhistunut. Kyynärsauvat mulkoilivat nurkasta, ja tajusin, että aiemmin virinnyt idea oli aika kaukana toteuttamiskelpoisuudesta. Niinpä otin opettajaan yhteyttä. (Logiikan ja jopa terveen järjen voi tässä tapahtumassa nyt unohtaa.)

Juteltiin. Päädyin hakeutumaan seuraaviin treeneihin. Koska korona, niin harjoitukset olivat ulkona, tekijöitä vain muutama, ei kontaktia ja vain liikkeen hakemista. Muistelen, että autoon konkkasin keppien kanssa, mutta että kentälle taistelin omin jaloin. Päätin, että lähtisin kotiin, jos sattuisi tai väsyisin liikaa. Ei sattunut. Heiluin kaksi tuntia (varovasti, mutta pystyasennossa) ilta-auringossa. Kävelin autolle linkkaamatta. Väsymyksen aistin nousevan, mutta molemmat jalat toimivat. Leikkauksesta oli kuukausi.

Tokihan kävely sauvojen kanssa jatkui vielä viikkoja, mutta treenit - varovaiset ja hitaat - jaksoin aina ilman tukea (tokikaan kaikkea en tehnyt, voimaa ei ollut ja potkuja ei kannattanut edes harkita, mutta kuitenkin). Aika pian hommaan ui sisään myös se laji itse. Että mitäs tämä olikaan, mitä kaikkea muistan, mitä olen unohtanut ja mitä kaikkea olin oppinut väärin. Aika pian, eli siis jo ensimmäisissä harjoituksissa. Motivaatiosta kertonee myös se, että tämä on ainoaa touhua, mitä todellakaan teen sateessa. Muulloin olen sokeriprinsessa.

Kuvituskuva. Mulla ei ole pitkää tukkaa. Eikä noin suoraa rannetta. Kuva pixabay

Kesä treenailtiin ulkona. Kesän aikana hitusen hellittänyt koronatilanne mahdollisti syksyllä sisätiloihin siirtymisen ja peruskurssin pitämisen. Tatami oli riittävän täysi, muttei niin, että naapuri olisi ollut erityisessä vaarassa. Loka-marraskuussa kaupunki perui salivuorot ja hetken ihmettelyn jälkeen treenit siirrettiin jälleen ulos. Nostan todella hattua jokaiselle peruskurssia ulkona jatkaneelle! Omalla kohdallani elin voimallisesti lajin suhteen 'vanha suola janottaa'-hengessä, mutta että vasta lajin löytäneetkin olivat imeytyneet mukaan niin voimalla. Osa ehti suorittaa ensimmäisen vyönsä sisällä, osa suoritti olosuhteiden vuoksi hangessa. 

Koko talvi on treenattu ulkona kuten kesälläkin - vähän porukkaa, ei kontaktia, turvaväleillä. Kokoontumisrajoitusten rajat eivät ole kohdallamme kiristyneet. Karaten merkitys ja mielekkyys eivät todellakaan ole kamppailussa tai toisen satuttamisessa, vaan itsensä haastamisessa, uuden oppimisessa, uudelleen oppimisessa ja ennen kaikkea itselle mielekkäässä tekemisessä. Talven aikana olen ollut moneen otteeseen boreoutin partaalla, mutta keskittymiskyvyn heikentyessä olen kiskonut itseni tolkkuihin tekniikoiden mielikuvaharjoittelulla - välillä toki ihan motorisillakin harjoitteilla, mutta ennen kaikkea mielikuvissa 'mikä tämä on, mitä sillä tehdään ja miten se toimii'- hengessä. En tule koskaan esittelemään pohdintojeni tuloksia kenellekään, mutta harjoitteiden hyöty on itselleni kiistaton. Tolkuttomalta tuntuvassa ajassa tämä saareke on ollut turvallinen. Näillä harjoitteilla olen houkutellut aivoni toimimaan.

Ja niin. Aivojumpan lisäksi olemme 'jumpanneet' ulkona. Olemme havainneet, että melko tuuleton -18° sää on treeneille ihan hyvä. Sen sijaan vaakatasossa tuleva alijäähtynyt vesi -10° pakkasessa ei, sillä takista tulee rapea, eikä siinä kelissä näe eikä kuule mitään. Joka viikko porukkaa on tullut paikalle. Joka viikko on opittu jotain uutta. Joka viikko on nähty muita ihmisiä (turvavälillä!), ja kalenterissa on merkintä säännöllisestä tapahtumasta. Härdellin arvo mielenterveydelle on mittaamaton. Ehkä olemme hieman menneet suositusten henkeä vastaan näillä kokoontumisilla, mutta sen verran tervettä järkeä on tässäkin hommassa harrastettu, että aika harva on lähtenyt talvikeliin kipeänä mitään tekemään. 

Otsikossa lupasin sopimattomia harrastuksia. Mielikuvissa karatea ja teologia on ehkä hankala sovittaa yhteen, mutta ihan hyvin ne synkkaavat - kunhan pääsee kärylle siitä, mitä karate on tai voi olla. Toisaalta myöskään selkäleikkauksesta toipuminen ja kamppailulaji (kyllä tämä sitäkin vähän on) eivät ehkä äkkiseltään vaikuta kovin fiksulta yhdistelmältä, mutta minulla oli jo hieman sisäpiiritietoa siitä, mistä tässä on kyse. Tiesin, että todennäköisemmin nyrjäyttäisin nilkkani juostessa, kuin loukkaantuisin edes lievästi treenatessa (syyskauden mustelmia ei lasketa, sillä turvavälittömänä aikana treenattiin myös parin kanssa). Tokihan toivun edelleen, mutta etenemiseni vakuutti fyssatkin. Matkaa hyvään tekniikkaan ja toimiviin lihaksiin on edelleen, mutta homma sentään etenee.

Ja niin, juoksemaan pääsin taas joulukuussa, puoli vuotta leikkauksen jälkeen :)

Ehkä kohta pääsemme aloittamaan uuden peruskurssin. Mietin kyllä, että miten moni voisi rohkaistua haastamaan mielikuvansa karatesta tai harrastamaan tätä ulkona. Jotenkin itsekin ajattelin, ettei toppahousujen joustavuudella ole karatessa mitään tekemistä, sillä tokihan hommaan yleensä kuuluu sisäkäytettävä puku, mutta yllättäen olen tuijottanut pakkasmittaria, tuulitietoja ja vaatekaappia treeneihin lähtiessä. Eikä se ole haitannut. Tekemisen ja oppimisen ilosta sietää nähtävästi kaikenlaista.

( Ja meidäthän löytää täältä ja fb:ssä täältä.)

Ihan zen. Kivi kerrallaan. Kuva pixabay