Mistä tunnet sä ystävän?

"Onko oikea sulle hän? Anna meren se selvittää, kuka viereesi jää."

Laulun tekijä on onnekas - hänellä on varaa valita ja koetella ystäväehdokasta/-ehdokkaita. On varaa kysyä, onko toinen oikea ystävä.

Meren selvittämät

Minulle maailman kahdeksas ihme on se, että kaksi ihmistä viihtyy yhdessä, pitävät toisistaan ja jopa rakastuvat toisiinsa. Meitä on tällä pallolla kuitenkin niin paljon, että on todellinen ihme, että kaksi tai useampi samanhenkinen löytää toisensa, viihtyy yhdessä ja saa aikaiseksi kaikkia kiinnostavia ja koskettavia juttuja. Tämän ihmeen alalajeja ovat sekä pari- että ystävyyssuhteet.

Vaikka pidänkin yhteyksien löytymistä yhdenlaisena ihmeenä, mietityttää minua myös se, ettei yhteyttä kehenkään löydy - ei kaveriksi kahville ja kalaan tai sitten parisuhdemielessä. Se, että tätä palloa tallaa näin suuri joukko ihmisiä on siis sekä este että edellytys toisten löytymiselle.

Ystävättömyys puhutti Iltalehden lukijoita, ja lehti kirjoitti kokemuksista jutun. Henna, 39 , kirjoittaa näin:

Täytän tänä vuonna 40 ja olen aina tuntenut suurta yksinäisyyttä. Olen töissä se, joka saa aina porukan nauramaan, luotettava työkaveri, jolta kysytään aina apua, rempseä ja hyväntuulinen, vahva ja stressaamaton. Mutta se on vain rooli. Raskas rooli esitettäväksi vuosi vuoden jälkeen.

Lapsena olin aina se "kolmas pyörä" porukoissa tai se, jota viimeiseksi kysyttiin mukaan leikkeihin, jos ei ketään muuta kiinnostanut. Tyydyin rooliin, enkä pitänyt suurta ääntä itsestäni. En tuputtanut seuraani.

Kotona opetettiin välttelemään myös muuta sukua, äitini piti aina suurena vaivana laittaa kahvia tai kokata vieraille ja inhosi, jos joku jäisi yökylään. Siksi sukulaiset tai tuttavat eivät käyneet kylässä, eikä meidän perhekään käynyt missään. En tunne edes serkkujani, yhtä lukuun ottamatta. Tiedän, että serkut pitävät kesäisin tapaamisia, minua ei ole koskaan kutsuttu mukaan.

Työ on vienyt minua jo kymmenen vuotta paikkakunnalta toiselle. Aina olen ottanut asenteen, että nyt aikuisena aloitan alusta ja hankin ystäviä. Niin ei koskaan käy. En enää usko, että minut haluttaisiin mihinkään mukaan.

Katson ja tykkäilen kateellisena, kun Facebook-kaverit lataavat nettiin kuvia, joissa ystävät ovat järjestäneet heille yllätysjuhlia ja vastaavia. En ole koskaan itse päässyt sellaisiin juhliin mukaan, minulla ei ole ystäviä, jotka järjestäisivät vaikka yllätyssynttärit minulle, eikä ole edes ketään, joka tulisi minun juhliini. Yritin järjestää juhlat, kun täytin 30, mutta ketään ei saapunut paikalle kutsuista huolimatta. Menin sitten yksin keikalle ja jäin hotelliin yöksi. Tosi hauskaa.

Tunnen, että olen täysin epäonnistunut ja minusta ei pidetä, olen hylkiö. Töiden ulkopuolella vietän aikani kotona, jonne sulkeudun myös viikonloppuisin, enkä koskaan käy missään. Pelkään, että minua ei hyväksytä missään. Minulla ei ole edes ollut kunnollista parisuhdetta.

Aina sanotaan, että ota itseäsi niskasta kiinni ja kukaan ei voi rakastaa sinua ennen kuin rakastat itseäsi. Minulla menee muuten hyvin, on työ, koti, auto, olen toistaiseksi suht tervekin. Pystyn hyväksymään itseni juuri tällaisena. Voisin matkustella, nauttia elämästä, mutta yksin on niin tylsää. Haluaisin keskustella porukassa, nauraa, syödä hyvin, mennä vaikka mökille, festareille, keikoille, baariin. Mikä estää? En jaksa enää tehdä sitä yksin. Olen luovuttanut. Kuulun siihen ryhmään, jonka hautajaisiin ei tule ketään.

Yksin tuntemattomaan

Sattuneista syistä johtuen varsinkin viimeinen lause pysäytti. Henna ilmeisesti osaa olla ihmisten kanssa, nauttii seurasta, on hauska ja kaikkea! Fiksu ja itsenäinen nainen, jolla elämän speksit vaikuttavat olevan kunnossa. Ja silti hän vietti syntymäpäivänsä yksin. Keltainen lehdistö on toistuvasti nostanut otsikoihin lapsia, joiden syntymäpäiville ei tullut ketään, tai joita ei koskaan ole kutsuttu syntymäpäiville. Nämä nostot ovat ymmärtääkseni keränneet lopulta joukon lapsia ja aikauisia, jotka ovat joko tulleet juhlimaan yksinäistä sankaria tai kutsuneet ko. lapsen mukaan juhliin. Hennalle toivoisin samaa, mutta jotenkin aikuisten kesken tässä olisi suuri vaara nihkeyteen ja sääliin. Kumpaakaan en Hennalle toivo.

Yllä olevan jutun kommenttiosiossa joku komppasi Hennaa, ja sanoi hänen kertomuksensa olevan kuin hänen elämästään. Uskon, että näillä ihmisillä olisi annettavaa paitsi toisilleen myös muille, mutta kuinka he voisivat löytää toisensa ilman, että kumpikaan joutuisi kokemaan etsintäänsä ja tutustumista nöyryyttävänä tai jotenkin ulkoa ohjattuna? Säälimään en suostu, sillä minulle se tarkoittaa sitä, että asian tila myönnetään ja sitä surkutellaan, mutta ettei asiaan edes yritetä vaikuttaa.  No can do, it is up to you. 

Minä haluaisin vaikuttaa.

Siispä.

1) Haluaisivatko ystävättömät löytää toisiaan ja pelata vaikka ensin Aliasta ennen kuin lähdettäisiin esim. parimelomaan? (Melominen vaatinee erityisjärjestelyä esim. Pohjanmaalla. Siispä lisää tähän paikallinen, toimiva aktiviteetti, johon tarvitaan useampia kuin yksi, mutta niin, että kaikkia tarvitaan.)

2) Kuinka kokoontua ilman itsesääliä ja sen tuomaa panssaria iltateelle keskustelemaan vaikka säästä (lame, tiedän, mutta ymmärtänette pointin).

3) Jos nämä aktiviteetit olisivat seurakunnan järjestämiä, nostaisiko se kynnystä osallistua niihin?

4) Jos olisikin vaikkapa aikuisten lautapeli-ilta otsikolla: tule yksin!, tulisitko?

5) Osallistuisitko tämän ryhmän kanssa hiljaisiin hautajaisiin, jotta kenenkään ei tarvitsisi lähteä yksin? Eihän se ihan jokapojan ja -tytön harrastus ole, mutta ehkä ymmärrystä toimintaan olisi toisella tavalla.

6) Olisitko valmis ottamaan riskin muiden ja itsesi kanssa?

Olen kiinnostunut vastauksista. Luulen myös, että koko Suomen kattava seurakuntaverkosto saattaisi löytää kaapeistaan sekä teetä että lautapelejä, josta voisi aloittaa. 

Siis jos ketään kiinnostaa.